'Maaliskuun 19 p.
Rakas Wilson!
Olen lukenut viimeiset kirjeesi senkin seitsemän kertaa. Ne ovat olleet
kätkössä pielukseni alla ja ovat olleet sekä apuni että heikkouteni
näinä kohtalokkaina päivinä Jackin tulon jälkeen.
Syyksi vaitiolooni en voi sanoa sitäkään, etten olisi uskaltanut
kirjoittaa, vaikka taivas sen tietää, että jos tämä kirje sattuisi isän
käsiin, joutuisin suuriin vaikeuksiin, ja jos Jack saisi lukea tämän,
niin pelkään ajatellakin seurauksia. Minulla vain ei ole ollut sydäntä
kirjoittaa sinulle. Tiesin kyllä koko ajan, että minun pitäisi
kirjoittaa, mutta en sittenkään tahtonut. Mitä minun on sinulle
sanottava, kiusaa minua, mutta olen varma, että uskoutumalla sinulle
saan huojennusta. Sen vuoksi olen kertonutkin sinulle niin paljon,
vaikka viime aikoina minusta on tuntunutkin vaikeammalta kertoa sinulle
kaikkea, mitä tiedän Jack Bellloundsista. Olen omituisessa
mielentilassa, Wilson kultaseni. Ja varmaankin ihmettelet ja tulet
pahoillesi ilmoituksestani, etten ole nähnyt Beniä juuri ollenkaan
viime aikoina, puhumattakaan siitä, että olisin saanut puhutella häntä.
Minusta tuntuu, etten voi luottaa hänen uskoonsa minuun, hänen
toiveihinsa ja rakkauteensa, koska viimeiset tapahtumat ovat
herättäneet minussa kiduttavaa epäluuloa.
Mutta jottet ymmärtäisi minua väärin, aion kertoa sinulle luuloistani
ja sinun pitää lukea tämä kirjeeni kohta Benille. Hän on ollut
varmaankin pahoillaan omituisesta käytöksestäni häntä kohtaan.
Jack palasi kotiin maaliskuun toista päivää vasten yöllä. Muistat kai
tuon synkän, pimeän ja väsyttävän päivän? Satoi lunta, räntää ja vettä.
Muistan vieläkin, miten sade rapisi kattoon. Se lorisi niin kovasti,
ettemme kuulleet hevosen kavioiden kapsettakaan. Mutta kuulimme
raskaita askelia arkihuoneen kuistista ja sitten kovan kolahduksen, kun
joku heitti veitsensä lattialle. Huoneessa paloi kirkas tuli. Isä
katsahti ylös tullen aivan hurjaksi ilosta. Hän muuttui
silmänräpäyksessä. Hän aivan loisti, kun hän tunsi poikansa raskaat
askeleet. Ellen ennen milloinkaan olisi rakastanut ja säälinyt häntä,
olisin tehnyt sen silloin. Mieleeni juolahti tuhlaajapojan paluu...
Oveen koputettiin. Silloin isäkin tointui. Hän työnsi oven selälleen ja
kirkas valo sattui Jack Bellloundsiin, mutta aivan erilaiseen kuin
ennen. Hän tuli huoneeseen. Silloin näin ensimmäisen kerran, että
Jack'kin voi näyttää mieheltä. Hän oli kalpea, laihtunut, paljon
vanhempi, synkkä ja ylpeä. Tullessaan hän sanoi: 'Hyvää iltaa!' heitti
märän hattunsa lattialle ja meni takan ääreen. Hänen saappaansa olivat
aivan märät vedestä ja liasta ja hänen vaatteensa alkoivat höyrytä.
Katsoessani isään hämmästyin. Hän näytti tyyneltä ja vakavalta ja
tuntui rohkaisseen mielensä tavalliseen tapaansa odottaessaan jotakin
tavatonta.
'Vai niin, vai olet sinä tullut takaisin!' hän sanoi.
'Niin, olen nyt kotona', Jack vastasi.
'Kylläpä se kesti, ennenkuin jouduit.'
'Haluatko, että jään?'
Tämä Jackin kysymys näytti mykistyttävän isän. Hän katsoa tuijotti vain
poikaansa. Jack oli tullut niin äkkiä ja hänen käytöksensä ei ollut
ollenkaan samanlainen kuin tavallisesti isän seurassa. Hänellä oli
jotakin hihassaan, kuten paimenet sanovat. Hän näytti uhmaavalta ja
välinpitämättömältä.
'Kyllä', isä vastasi harkitusti. 'Mitä tarkoitat kysyessäsi minulta
sitä?'
'Olen ollut täysi-ikäinen, jo pitkät ajat. Et voi pakottaa minua
jäämään kotiin, ellen halua.'
'Vai niin. Luulet varmasti voivasi tehdä mitä tahansa, mutta et täällä
White Slidesissä. Jos luulet joskus saavasi tämän maatilan haltuusi,
pitää sinun tehdä niinkuin minä sanon.'
'Vieköön sen vaikka piru! En välitä tuon vertaa, saanko sen joskus vai
en.'
Isä kalpeni kalmankalpeaksi ja näytti olevan tukehtumaisillaan.
Hetkisen kuluttua hän käski minun mennä huoneeseeni. Olin jo
lähiömäisilläni, kun Jack sanoi: 'Antakaa hänen vain olla täällä. Hänen
on paras kuulla hänenkin, mitä minulla on sanottavaa, sillä se koskee
häntäkin.'
'Ohoo! Silloin sinulla on varmaankin paljonkin puhuttavaa', isä
huudahti omituisesti. 'No niin, sano sanottavasi ensin.'
Jack alkoi silloin puhua tyynesti ja yksitoikkoisella äänellä, niin
kokonaan erilaisella kuin tavallisesti, että vallan hämmästyin. Hän
kertoi, miten hän syystalvella ennen poistumistaan kotoaan oli ollut
rakastunut minuun rehellisesti. Se oli muuttanut hänet, pannut hänet
ymmärtämään, ettei hänestä milloinkaan olisi mihinkään, ellei hän
parantaisi tapojaan. Hän oli koettanut ja onnistunutkin. Kokonaista
kuusi viikkoa hän oli käyttäytynyt niinkuin nuorelta mieheltä voidaan
vaatiakin. Minun oli pakko todistaa, että asia olikin niin... No niin,
hän jatkoi pakinaansa selittäen meille, että hän oli taistellut itsensä
kanssa niin kauan kuin hän varmasti tiesi voivansa hillitä luontonsa.
Hänen rakkautensa minuun oli suonut hänelle rohkeutta ja voimaa. Se oli
ollutkin ainoa hänen tuntemansa kunnollinen tunne. Hän halusi saada
isän ja minut ymmärtämään ehdottomasti, epäilyksen hivenettäkään, että
hän oli keksinyt keinon, miten hän voi olla luopumatta noista hyvistä
tarkoituksistaan ja tunteistaan. Kaiken tämän hän oli tehnyt minun
vuokseni!... Vapisin kuullessani totuuden, sillä tottahan se oli. Hän
kertoi sitten pakottaneensa minut päätökseen vihjaisemattakaan minulle
näistä hänessä tapahtuneista muutoksista ja mahdollisuuksista. Olin
sanonut hänelle, etten voi rakastaa häntä milloinkaan. Silloin hän oli
käskenyt minun mennä helvettiin ja luopunut yrityksistään. Koska hän ei
ollut saanut rahoja, hän oli varastanut saamatta omantunnontuskia ja
tuntematta katumusta. Ensin hän oli mennyt Kremmliniin ja sitten
Elgeriaan.
'En välittänyt mistään', hän sanoi häpeämättä, 'vaan join ja pelasin.
Juovuksissa ollessani en muistanut Collieta, mutta selvänä ollessani en
voinut unhottaa häntä. Hänen muistonsa ahdistivat minua ja elämäni
muuttui yhä kurjemmaksi. Join suunnattomasti unhottaakseni hänet.
Rahani riittivät paljon pitemmäksi aikaa kuin olin luullutkaan,
senvuoksi että voitin aina yhtä paljon kuin menetinkin, kunnes onneni
lopulta kääntyi. Sitten lainasin melko suuria summia pelitovereiltani,
mutta enimmäkseen karjanomistajilta, jotka tiesivät isäni vastaavan
veloistani... Jouduin kaksintaisteluun muutaman Elbert-nimisen miehen
kanssa Smithin kapakassa Elgeriassa. Riitauduimme pelissä. Hän teki
vääryyttä ja kun sain hänet kiinni, hän ampui minua, mutta ei osunut.
Silloin ammuin minäkin... Hän eli vielä kolme päivää ennen kuolemaansa.
Se pehmitti minut ja kerran vielä juolahti mieleeni, millainen voisin
olla. Palasin Kremmliniin ja koetin tulla jälleen mieheksi. Tein työtä
jonkun aikaa Judsonille, jolta olin lainannut suurimmat summat.
Iltaisin menin kaupunkiin ja kapakkaan, jossa tapasin pelitoverini.
Menin sinne vasiten nähdäkseni juomista ja pelaamista, ja voin pysyä
poissa molemmista. En välittänyt niistä kummastakaan. Heti kun olin
varma itsestäni, lähdin kotiin ja tässä nyt olen.'
Tämä Jackin pitkä puhe vaikutti järkyttävästi minuun. Tunsin olevani
mykistetty ja sairas. Mutta jos se vaikutti niin minuun, niin miten se
vaikutti isään? Taivas sen tietää, mutta minä en voi kertoa teille. Hän
kallistui ja huokaisi, kuin hän olisi saanut poistetuksi nuoran, joka
ei ollut vielä kokonaan kuristanut häntä.
'Niinpä näyt olevan', hän vaikeroi. 'Millainen on nyt tarkoituksesi
tultuasi tänne?'
'Tarkoitukseni on, ettei se ole vieläkään liian myöhäistä', Jack
vastasi. 'Älkää käsittäkö minua väärin. En kadu pahuuttani, mutta olen
pehmennyt. Säikähdin ja näen turmioni selvästi. Rakastan sinua
vieläkin, isä, huolimatta julmasta kohtelustasi. Olen poikasi ja haluan
sovittaa sinulle kaikki pahat tekoni. Taivas minua auttakoon, voin sen
kyllä tehdä, jos vain Collie suostuu menemään naimisiin kanssani! Mutta
naimisiinmeno ei ainoastaan riitä, hänen pitää myös rakastaa minua.
Olen aivan hullu hänen rakkauteensa. Se on kauheata.'
'Sinä hemmoiteltu raukka!' isä jyrähti. 'Kuinka helvetissä minä voisin
uskoa sinuun?'
'Senvuoksi, että tiedän sen', Jack sanoi katsoen isäänsä suoraan
silmiin ja väistymättä ollenkaan.
Silloin isä raivostui niin, että jäykkenin pelosta enkä voinut
liikahtaakaan. Sydämeni löi nopeasti ja raskaasti. Isä kalpeni, hänen
tukkansa nousi pystyyn ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hän
solvasi Jackia niin kuin ikinä olen kuullut kenenkään häntä
nimittelevän ja vieläkin pahemmin. Sitten hän kirosi hänet enkä ole
milloinkaan kuullut mitään hirveämpää. Kuinka kauhealta ja
peloittavalta isä näyttikään!
'Olet aivan oikeassa!' Jack huusi katkerasti ja kovasti kaikuvalla
äänellä. 'Aivan oikeassa, Jumalan nimessä, mutta voidaanko minua
moittia? Olenko minä itse tuonut itseni tähän maailmaan? Minussa on
jotakin sellaistakin väärää, joka ei ole kokonaan minun vikaani. Et voi
häväistä, peloittaa etkä pieksää minua. Voisin heittää vasten kasvojasi
nuo kolme kirottua helvetillistä vuotta, jotka annoit minun kärsiä.
Mutta hyödyttävätkö nuo sinun karjumisesi ja minun moitteeni mitään?
Olen hukassa, ellet anna minulle Collieta ja pakota häntä rakastamaan
minua. Silloin olen pelastettu. Tahdon sitä sinun ja hänen vuokseen,
mutta en itseni. Vaikka rakastankin häntä mielettömästi, en halua häntä
senvuoksi omakseni. Olen paha enkä ole kelvollinen koskemaankaan
häneen... Olen vain tullut sanomaan teille totuuden. Tunnen Collieta
kohtaan samaa ja haluan tehdä niin paljon hänen hyväkseen kuin sinäkin
teit äitini hyväksi. Etkö voi ymmärtää minua? Olenhan poikasi ja
minussa on jotakin sinusta, jonka luulen löytäneenikin. Ettekö te
molemmat voi luottaa sanaani?'
Jackissa oli jotakin vakuuttavaa ja vierasta, jota isä ei luullakseni
huomannut niin pian kuin minä. Hän ymmärsi kuitenkin vihdoin, että Jack
tiesi jostakin jumalallisesta tahi sisäisestä voimasta parantumisensa
mahdolliseksi, jos vain rakastaisin häntä. En ole milloinkaan ollut
niin toivottomassa ja peloittavassa tilanteessa kuin silloin jolloin se
selveni minulle. Tiesin totuuden että voin pelastaa Jack Bellloundsin.
Ei kukaan nainen voi erehtyä sellaisessa tärkeässä silmänräpäyksessä.
Ben Wadekin sanoi kerran että voisin pelastaa Jackin, jos vain voisin
rakastaa häntä. Nyt tuo totuus selveni minulle ja oli vähällä musertaa
minut.
Isäkin ymmärsi sen enkä voinut arvata, mitä se merkitsi hänelle. Hän
luuli varmaankin kaikkien entisten toiveittensa toteutuneen, ylpeytensä
säilyvän, häpeän unhottuvan ja rakkauden tulevan korvatuksi. Hän
näki varmaankin tämän kaiken kuin mies, jonka toinen jalka on
luisumaisillaan pohjattomaan kuiluun. Hän näytti muuttuneelta, mutta
tietoiselta hirmuisesta vaarasta. Hänen suuri sydämensä näytti haluavan
mukaantua tähän viimeiseen tilaisuuteen, antaa anteeksi ja olla
kiitollinen, mutta se taipui kuitenkin lopullisen ja peruuttamattoman
synkän ja vakavan päätöksen edessä.
Hän kohotti suuren nyrkkinsä yhä korkeammalle ja hänen ruumiinsa
jännittyi vapisten ja kohoten samalla kun hänen kasvonsa muuttuivat
oikeamielisen ja vihaisen Jumalan kasvoiksi.
'Poikani, uskon sanaasi!' hän sanoi niin kovasti, että hänen äänensä
kaikui koko talossa. 'Annan sinulle Collien!... Hän tulee kyllä
omaksesi!... Mutta sen rakkauden nimessä, jota tunsin äitiäsi kohtaan,
jos varastat vielä joskus, tapan sinut!' En voi kirjoittaa enempää --