KUSTAAVA (pidättäen). Elähän mene vielä!
HETA. Niin. Sinun kanssasi justiinsa, Kaisa, meidän pitikin saada puhua.
KAISA. No?
HETA. Kun nyt Kustaavakin on nähnyt, että se Asarias-raukka sinun
tähtesi on ihan hulluksi tulemaisillaan...
KUSTAAVA. Eikä vain ole tulemaisillaan, onkin jo ihan hullu.
KAISA. Jopa te nyt minulle uutisen kerroitte. Olenhan sen jo itsekin
kauan tietänyt.
HETA. Niin, eihän siinä sitten auta muu kuin suostua, Kaisa hyvä, ihan
kaikkeen, mitä se tahtoo.
KUSTAAVA. Niin, ja ellet suostu, niin...
KAISA (Hetalle). Mitä te nyt turhaan intätte! Suostunhan minä, suostun.
Vieläpä vaadinkin eroa. Sillä kuka sitä semmoisen hullun kanssa yhdessä
elämään rupeaa. Olenhan nyt itsekin nähnyt ja kuullut, kuinka hullu
hän on. Niinpä sitten pitäkääkin poikanne kokonaan ja päästäkää minut
hänestä irti ja eroon, niin ettei koskaan tässä maailmassa yhdyttäisi
emmekä toistemme silmien eteenkään sattuisi.
KUSTAAVA. Ähäs! Siinä sen kuulit.
HETA. Vai sinä nyt sitten itsekin vaadit eroa Asariaksesta?
KAISA. Vaadin ja vaatimalla vaadin, jopa vaatimasta päästyänikin vaadin.
KUSTAAVA. Sittenhän asia on selvä.
HETA. Tietenkin, Eikä rovastillakaan voi olla mitään sitä vastaan.
Selvähän se on asia.
KAISA. Selvä hyvinkin, kun minä samalla saan irti naimaosuutenikin.
KUSTAAVA. Kuulitko, Heta, mitä se sanoi?...
HETA. Oho-ho! Vai on sulla vielä semmoinenkin vaatimus?
KAISA. Onpa hyvinkin.
HETA. JO minä nyt jotakin kuulin!
KUSTAAVA. Jo minä todella jotakin kuulin!
KAISA. Kuulitte, minkä kuulitte. Ei suinkaan minua niin vain pellolle
ajeta maata kiertämään?
HETA (salavihjauksella). Eihän tuo syyttä tapahdu — omienkaan sanojesi
mukaan.
KUSTAAVA (samoin). Niin, niin. Onhan siihen syytä kaikenlaista.
KAISA. On kun on. Mutta mikä syy siinä lopulta toden sanoo,
Asariaksenko vai minun, se saadaan vielä nähdä. Ja tänään vielä,
jahka rovastin puheille päästään. Niin, vielä tänä päivänä.
(Menee topakasti, niin että piha tömisee, sisään.)
HETA (katsoen hänen jälkeensä). Keh-keh, sitä!
KUSTAAVA. Keh-keh, todenperään! On sillä sisua!
HETA. Tuon on sille Ville opettanut.
KUSTAAVA. Niinkö luulet?
HETA. Mistäs se sen olisi saanut?
KUSTAAVA. No, jos se siihen luottaa, niin kuka sen tietää kuinka sitten
käykään.
HETA. Pitäisi asiaa tiedustella siltä Villeltä, niinkö se oikein
meinaa. (VILLE tulee perältä kantaen puutaakkaa tupaan.) Ras,
tuossahan se onkin.
KUSTAAVA. Anna olla! Älä koske siihen asiaan nyt!
HETA. Olkoon! Ehkä on parasta.
KUSTAAVA (Villelle). Kiitoksia, Ville!