KUSTAAVA. Niin. Voi, voi, tokisen! Oli tämä nyt oikein lystiä, että
Asarias tuli.
ASARIAS (iloisesti). No, kah! Lystiähän tämä oli minulle varsinkin,
(hörppäisee kahvia) että sieltä pääsin.
KUSTAAVA. Niin, on se käry jo tännekin levinnyt, ettei siellä teillä
ole asiat niinkuin olla pitäisi.
ASARIAS (vakavasti). Eivät ole — niinkuin ovat täällä.
KUSTAAVA. Niin, lapsettomiksihan te, näemmä, olette jääneet.
ASARIAS (synkästi). Niinhän tuota ollaan. (Vihaisesti.) Mutta se on
sen Kaisan vika. Ja sen tautta minä siitä lähden eroon.
KUSTAAVA. Niin, niin. Mikäs siinä muu auttaa? Erota pitää, kun se
kerran sen vika on.
ASARIAS (edelleen äkäisesti). Ja otan toisen — toisen eukon.
KUSTAAVA. Tietenkin. Eihän sitä ilman jää.
ASARIAS. Ja sen tautta nyt olen tänne tullutkin.
KUSTAAVA. Sehän passaa hyvin, kun rovastikin tänään tulee tänne.
ASARIAS. Muiden tietämättä tänne läksinkin, että sen asian paremmin
selvitetyksi saisin.
KUSTAAVA. Parasta onkin, ettei hiisku kellekään mitään, ei sanaakaan,
ennenkuin asia on selvä.
ASARIAS. Ville vain sen toistaiseksi tietää, ja hänen neuvostaan tänne
oikeastaan tulinkin.
KUSTAAVA. No, ei se minunkaan suustani pitemmälle pääse, siitä Asarias
saa olla huoleti.
ASARIAS (joka on lopettanut kahvinsa, panee kupin kiikkulaudalle).
Kiitoksia! (Nyökäyttää päätään Kustaavalle ja pyyhkäisee samalla oikean
korvansa ylitse.)
KUSTAAVA. Vielä kahvia lisää?
ASARIAS. Ei enää, kiitoksia! En häntä huoli.
KUSTAAVA. Eikö maita?
ASARIAS (katkerasti). Ei maita. Niin on äitelää koko elämä jo, ettei
häntä välitä enää mistään.
KUSTAAVA. Ei nyt Asarias tuolla lailla saa surra. Kyllä se siitä
muuttuu vielä.
ASARIAS. Olettepa te yhtä hyvä kuin ennenkin. Ymmärrätte ja säälitte
minua.
KUSTAAVA (esiliinan kolkkaan silmiään pyyhkien). Mitenkäs? Ymmärränhän
minä ja säälin.
ASARIAS (kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään hihan suulla). Toisen
onnettomuutta. (Kääntyy sitten äkkiä ja polkaisee jalkaansa.) Mutta nyt
siitä tulee loppu.
KUSTAAVA (hätkähtää). Niin, loppu tulee, tietysti! (Korjaa
kahvivehkeet.) Minä sen näen selvästi. Asariaksen täytyy erota.
Muutenhan sitä tulee ihan hulluksi.
ASARIAS. Ja minä otan toisen, otan.
KUSTAAVA. Tietysti, Asarias hyvä, tietysti. (Lähtee pelästyneenä viedä
kyyhöttämään kahvivehkeitä pois.) Istuu nyt siinä ja rauhoittuu vähän!
(Menee sisään.)
ASARIAS. Saattaahan tuon. (Istuutuu laudalle, miettii hetken ja
katsahtaa sitten ylös ikkunaan. Ojentaa kätensä ja yrittää nykiä
ikkunaan kipattua pyyhettä, mutta jättää sen paikalleen. Vihdoin
hän kuiskaa hiljalleen ikkunaan päin.) Anni! Anni, hoi! (Istuutuu
hajareisin kiikkulaudalle selin portaikkoon päin.)
ANNI (hiipii samalla portaikolle ja istuutuu, selin Asariakseen päin,
portaikon penkille kuuntelemaan, silloin tällöin kumartuen kaidepuiden
taakse piiloon).
ASARIAS. Sielläkö Anni on? (Ikkunasta vedetään pyyhe sisään, mutta
ikkunavarjostin jätetään lasin eteen, niin ettei Asarias tiedä, että
sisällä vastaa hänelle puolikovaa KAISA, koettaen matkia Annin ääntä.)
KAISAN ÄÄNI. Täällä.
ASARIAS (ihastuen). Onko? No, enkö vieläkään pääse sisään?
KAISA. Ei, ei.
ASARIAS. Eikä nähdäkään saa?
KAISA: Ei.
ASARIAS. Milloinkas?
KAISA. Jälkeen puol'sen.
ASARIAS. Jälkeenkö puolisen vasta?
KAISA. Niin.
ASARIAS (väräjävällä äänellä). Anni hyvä! Minä olen niin kovin onneton.
KAISA. Niin minäkin.
ASARIAS. Niinkö?
KAISA. Niin.
ASARIAS. No, sittenhän se passaa?
KAISA. Passaa.
ASARIAS. Minä otan eron Kaisasta,
KAISA. Ottaa pitää.
ASARIAS. Eroattekos tekin?
KAISA. Eroamme.
ASARIAS. No, sittenhän se passaa?
KAISA. Passaa.
ASARIAS. Lähdetäänkös rovastin puheille?
KAISA. Lähdetään.
ASARIAS. Vielä tänäpäivänä? Eikö niin?
KAISA. Niin.
ASARIAS. No, sittenhän se passaa?
KAISA. Passaa.
ASARIAS. Niin että nyt minä sittenkin sinut saan, oma kulta...?
KAISA. Saadaanhan nähdä.
ASARIAS. Miksi niin: saadaanhan nähdä?
KAISA. Lupaatkos rakastaa minua?
ASARIAS. Lupaanko rakastaa?
KAISA. Niin.
ASARIAS (pannen kätensä ristiin). Myötä- ja vastoinkäymisessä.
KAISA. Niinhän Kaisallekin lupasit.
ASARIAS. Ettäkö niin Kaisallekin lupasin?
KAISA. Niin.
ASARIAS. Se tuli vahingossa luvatuksi.
KAISA. Jos tulee nytkin?
ASARIAS. Ettäkö tulee nytkin? Ei tule enää.
KAISA. Ja vielä purat?
ASARIAS. En pura.
KAISA. Vannotkos?
ASARIAS. Vannon, niin totta kuin tässä hajareisin istun.
KAISA. Teetkös kaikki, mitä käsken.
ASARIAS. Kaikki teen, mitä käsket. Käske vaikka kaivoon menemään.
KAISA. Vuota sitten.
ASARIAS. Vuotan, vuotan, vaikka vuoden. (Kaisa tukkii jälleen
pyyhkeellä lasin.) Anni, Anni, hoi! Elähän vielä! Jokos se nyt sen
tukki?! (Nousee ja astuu pari askelta pihaan, kääntyy ja huomaa
Annin portaikolla.) Kah! Lisa, kuulehan! (ANNI nousee, mutta ei ole
kuulevinaan. Asarias huutaa.) Liisa! Tulehan tänne, Liisa! (ANNI ei
ota kuullakseen, vaan pujahtaa sisään.) Mokomakin kuuro! Kaikenlaisia
lastenpiikoja ne ottavatkin.
VILLE (tulee samassa portaikolle, kantaen vasua, jossa on likaisia
lastenvaatteita). Asarias, hoi!
ASARIAS. Hoi?! Hoi?!
VILLE (laskeutuu alas pihaan). Anni lähetti sinulle paljon terveisiä
ja käski menemään rantaan näitä lastenriepuja pesemään.
(Työntää vasua Asariaksen käsiin.)
ASARIAS (kummastellen). Häh?
VILLE. Sanoi sinun mielelläsi tekevän vaikka mitä hänelle.
ASARIAS. Teenhän minä, mitä osaan.
(Ottaa vastahakoisesti käsiinsä vasun.)
VILLE. Osaathan sinä toki tuon!
ASARIAS. Mutta onhan teillä täällä lastenpiika.
VILLE. Eihän se mitä kerkiä näitä töitä tekemään.
ASARIAS. Kukas ne sitten?
VILLE. Tavallisesti minä.
ASARIAS. Sinä?
VILLE. Minä, minä, tietysti. Mutta sentauttahan se nyt tahtoi ensin
nähdä, pystytkö sinäkin tähän.
ASARIAS (uljaasti). Pystynkö? (Nostaa vasun olkapäälleen.) Kai minä
pystyn siihen, mihin toinenkin mies.
VILLE. No, ala laputtaa rantaan sitten.
ASARIAS. Milloinkas näiden käskettiin olla valmiit?
VILLE. Niin pian kuin vain ehdit. (ASARIAS aivastaa, jolloin vasu
putoaa maahan hänen olkapäältään ja rievut maahan.) Noh? Mikäs sinulle
nyt tuli?
ASARIAS (aivastaa toisen kerran). Kylläpäs niissä hynttyissä onkin lemu!
VILLE. Ihan kuin parhaissa apilaheinissä! (Kerää Asariaksen kanssa
rievut uudelleen vasuun, jonka nostaa Asariaksen olkapäälle.) Noin!
ASARIAS. En minä tämäntapaista apilaheinän hajua ole vielä koskaan
nenässäni tuntenut.
VILLE. No, nyt sen tunnet. Mutta elä nyt pudota enää!