ANNI (alkaa keräillä lastenvaatteita ja hyräilee itsekseen jotakin
laulua. Kun ASARIAS ja VILLE ilmestyvät perälle, vetää hän huivin
silmilleen niin, että hänen kasvojaan näkyy vain puoleksi. Hän ei
ole huomaavinaan tulevia, vaan menee puuhiinsa aitan puolelle pihaa.)
VILLE (tullen, nyyttejä kantaen, edellä). Tässä sitä nyt ollaan.
ASARIAS (tullen jäljessä ja pysähtyen perälle). Hoh-hoh! Kylläpäs tänne
olikin nousua. (Katselee rakennuksia ja ympärilleen.)
VILLE. Onnen tie käy aina ylöspäin.
ASARIAS. Hä-hä! — Tämä se on sitten se Vehmasmäki?
VILLE. Tämä, tämä!
ASARIAS (pysähtyy tuijottamaan Anniin, joka yhä on selin häneen, ja
kysyy Villeltä). Kuka se on tuo?
VILLE. Tuoko? Se on meidän lasten piika, Liisa. (Annille.) Liisa, hoi!
Sano edes päivää vieraalle!
ANNI (niiaa syrjittiin). Päivää!
VILLE. Se on puolikuuro ja muutenkin vähän hassahtava, tuo tyttö.
ASARIAS. Vai on teillä lastenkin piika?
VILLE. Mitenkäs sitä muuten toimeen tultaisiin? Tuokin laiha kuippana
saa tehdä työtä yöt päivät.
ASARIAS. Laiha on todellakin ja romuluinen, tyttö-raukka.
VILLE. Toista se on sinun Kaisasi, eikö ole?
ASARIAS. Onhan siinä molempaa: luuta ja lihaa. Mutta mitä häntä
muistelee.
VILLE. Vertauksen vuoksihan minä muuten vain sanoin.
ASARIAS. No, kah! — Mutta missäs se on Anni?
VILLE. Sisällä varmaan lasten kanssa.