KUSTAAVA. Niin — keitä, keitä! (Hetalle.) Ja me tässä sillä aikaa
tarinoidaan — kiikkulaudalla istuessamme.
HETA. Kun ei ole vuosikausiin tarinoitukaan. (Istuutuvat
kiikkulaudalle.)
KUSTAAVA. Niin — ei, siitä saakka kuin anopeiksi tultiin.
HETA. Niin, kun anopeiksi tultiin, heh-heh-heh!
KUSTAAVA. On sekin, todenperään, hih-hih-hih-hih! — Mutta milloinkas
te kotoa läksitte, kun näin varhain tänne kerkisitte?
HETA. Ennen auringonnousua, mitenkäs. Eihän sitä muuten olisi keritty
näin varhain.
KUSTAAVA. Eihän. No oli se hyvä, että' näin varhain tulitte, niin
ehditään vähän rupattaa, ennenkuin ne muut tulevat.
HETA. Niin, niin. No, vai niin! Vai tänne se Rustaava Mansikka
sittenkin joutui Annin luo?
KUSTAAVA. Tänne jouduin, Heta kulta, tänne. Kun se Tahvo helluntain
aikaan toissa vuonna kuoli, niin minnekäs minä? Tännehän minä.
HETA, Hyvähän se Anni sitten onkin. Ja hyvähän mies se on Villekin.
KUSTAAVA. No, kah, toimeenhan niiden kanssa tulee. (Vilkaisee ikkunaan
ja portaikolle.) Istutaan tuonne toiselle puolelle aitan kynnykselle!
HETA. Istutaan! (Siirtyvät toiselle puolelle.) Vai tulee toimeen,
sanoit?
KUSTAAVA. Kun, näät, talossa tarvitaan.
HETA. Arvaahan sen. Lapsijoukon tähden.
KUSTAAVA. Niin, näetsen, silloinhan se on anoppi ja äitipuolikin oikein
hyvä ihminen hänkin.
HETA. Niin, niin. Mutta on maar se hauskakin saada noita pikkasia
hoitaa ja niitä titittää ja niiden kanssa leperrellä.
KUSTAAVA. No, jo siinä on hauskaa! Välistä tahtoo ihan sekaisin mennä.
HETA. Saako niitä kohta nähdä?
KUSTAAVA. Vastikään nukkuivat. Mutta saahan niitä.
HETA. No, katsotaan sitten, kun heräävät. — Vai niin tahtoo sekaisin
mennä? Niinpä tuo tahtoo mennä meilläkin.
KUSTAAVA. Vai tahtoo? Vaikka ei ole vielä yhtään tullut?
HETA, No, senpä vuoksi juuri. Siitähän se huoli onkin, ettei ole vielä
yhtään ainoata tullut.
KUSTAAVA. Mikäs siinä Raisassa sitten on vika?
HETA. Ruka hänet tietää. Mutta vika siinä vain on.
KUSTAAVA. Entäs Asarias? Mitäs hän?
HETA. No, siitähän se ikävintä on. Ja riita alituisesti, kun ei
perillisiä saa.
KUSTAAVA. Vai tahtoisi hän perillistä?
HETA. Kovasti tahtoisi. Niin on kovin lasten perään.
KUSTAAVA. Olisi sitä kyllä varaa niitä täältä muutama hänellekin antaa.
HETA. No, kah! Mutta eri laillapa niitä Jumala jakaa: toiselle monta,
toiselle ei yhtään.
KUSTAAVA. Ja kellä enemmän varojakin olisi niitä useampiakin pitää,
sille tavallisesti ei yhtään anna, kun taas köyhälle ihan lykkäämistään
lykkää.
HETA. Niin, eikös olekin kummallista? Ja kun siinä naimisiin olet
joutunut saamattoman kanssa, niin et enää irtikään pääse; pidä hyvänäsi
sitten vain!
KUSTAAVA. Vai ovat asiat jo silläkin kannalla, että Asarias Raisasta
tahtoisi eroonkin päästä?
HETA. Ovat kun ovat! Mutta elä ole vielä tietävinäsikään!
KUSTAAVA. Mitä minä?! Enhän minä. Eihän ne asiat minuun kuulu.
HETA. Näetsen, kun tännekin tultiin Raisan kanssa ihan Asariaksen
tietämättä.
KUSTAAVA. Jo nyt on jotakin! Vai niin!
HETA. Niin. Hän kun läksi Villen kanssa päivällisen syötyä meille
sanaakaan sanomatta, — rovastin puheille kai käkesi, kun kuuli
Kapsäkin täälläpäin olevan ja teille tulevan, — niin me Kaisan kanssa
päätettiin perässä tänne ennen heitä ehättää.
KUSTAAVA. Elähän mitään! Jo minä nyt kummia kuulen.
HETA. Kaisalta sain sitten vielä matkalla kuulla minkä mitäkin, niin
että nyt sitä täällä ollaan Asariakselta ja Villeltä salassa.
KUSTAAVA. Vai salassa ihan?! No jo!?
HETA. Niin, niin, toistaiseksi. Niin että nyt on teidän pidettävä
meidät piilossakin, kunnes... (Kaisa ilmestyy perälle.) Tuossapa se
jo on Kaisakin!
KUSTAAVA. Siinähän se on! (Nousee ja menee Kaisaa vastaan.) Päivää!
Päivää! (Kättelyä.)
KAISA. Terveeks'! Ja terveisiä.
KUSTAAVA. No terveeks'! Kiitoksia! Tervetuloa nyt!
KAISA (Hetalle). Täällähän tekin vielä istutte?
HETA. Täällä, täällä. Ole huoleti ihan. Kaikki olen jo ehtinyt kertoa.
KUSTAAVA. Niin, ole ihan huoleti, Kaisa kulta! Kaikki olen jo kuullut,
kaikki.
ANNI (tulee portaikolle). Näin Kaisankin jo tulevan...
KAISA. Siinähän on Anni.. Päivää!
ANNI (tulee alas pihaan; kättelyä). Terveeks' nyt! No, oli se hauska,
että tulit. (Kustaavalle.) Siellä on jo tuvassa kahvi valmis.
KUSTAAVA. Tule, Heta! Kahvipannu kuuluu jo odottavan.
HETA. No, ei sen minua tarvitse kauan odottaa.
KUSTAAVA (Kaisalle). Lähdetään — kaikki!
KAISA. Kiitoksia! Joko nyt paikalla?
ANNI. Niin. Mennään mekin!
KAISA (Kustaavalle ja Hetalle). Menkää te nyt vain edeltä! Tullaanhan
me kohta Annin kanssa perästä, jahka hiukan huokaisen.
KUSTAAVA (Hetalle). No, lähdetään sitten me!
HETA (menee Kustaavan kanssa). Lähdetään! Tulkoot sitten perästä! Niin
saadaan vielä puhetta jatkaa.
ANNI. Istutaan me sitten ensin pikkuseksi aikaa tähän kiikkulaudalle!
Eikö niin?
KAISA. Istutaan! (Istuutuvat.) Sinun kanssasi, Anni, minun pitikin heti
saada vähän puhua kahden kesken.
ANNI (hämmästyen). Mistä niin nyt?
KAISA. Kuulehan ensin! Vein hevosen niin etäälle piiloon ja kärryt
vedin katoksen alle, ettei Asarias tietäisi meidän olevan täällä.
ANNI. Mitä kummia? Mutta ristiäisiinhän teidät kaikki tänne kutsuttiin.
KAISA. Niinpä niin. Mutta kuulehan sitten vielä! Se on Asarias tullut
ihan pähkähulluksi.
ANNI (kovin kummissaan). Mitä sinä sanot?
KAISA. Hassuttelee semmoisia asioita, ettei ole kuuna päivänä kuultu.
ANNI. Ja millä lailla, hyvä ihme?!
KAISA. Siitä, näet, minulle on jo kauan kiukutellut, ettei meillä
lapsia ole, ja nyt eroa riitelee. Rovastiin asti taas aikoo mennä.
ANNI (lyöden kätensä yhteen ja iloisesti nauraen). Kaikkea minä kuulen.
No, jos ei muuta, niin antaa sen mennä. Kyllä maar hän rovastilta
taaskin opetuksen saa.
KAISA. Kuulehan vielä! Villelle siitä puhui eilen, ja arvaas, mihin se
Ville kehoitti Asariasta ryhtymään?
ANNI. Varmaan sillä taas oli joku koirankuri mielessä?
KAISA. Vaihtokauppaan kehoitti kanssaan, niin että Asarias saisi sinut
ja minä Villen.
ANNI. No, arvasinhan, arvasinhan minä. Hah-hah-hah-hah. (Nauraa
katketakseen.) On se koko vekkuli.
KAISA (nauraa myöskin). Eikös olekin oikein kekseliäs se Ville? Ja
Asarias hölmö otti asian ihan tosissaan: nielaisi kuin ahven koukun
mahaansa.
ANNI. Ja nyt hän, tietysti, on kohta niissä tuumissa täällä?
KAISA. Arvaathan sen. Vanha suola yhä janottaa, niinkuin sanotaan.
ANNI. Mitä joutavia!
KAISA. Näkeehän sen. Ja kun nyt näin sinut hänelle suoraan tyrkytetään,
niin miks'ei mies parka olisi valmis ottamaan, kun minustakin on
kyllikseen saanut.
ANNI. Ole vait'! Kuulehan nyt, Kaisa! Me, tietysti, suostumme tuohon
vaihtokauppaan, eikö niin?
KAISA. Sitähän minäkin. Suostumme, suostumme.
ANNI. Ja annamme Asariaksen todenperään mennä rovastiin asti, ammoin
kuin rovasti iltapuoleen tulee tänne ristimään, niin se sopii mainiosti.
KAISA. Ihan niin. Ja sinun on nyt vain avosylin otettava Asarias
vastaan ja annettava lupaus, kun hän tulee sinua omakseen vaatimaan. Se
oli sillä lailla sovittu jo Villen kanssa.
ANNI. Kyllä, kyllä! Minä suostun kaikkeen. Ole ihan huoleti. Kyllä me
Villen kanssa asian selvitämme.
KAISA. Ja sillä aikaa minä olen sisällä piilossa, minä ja anoppi. Eikö
niin?
ANNI. Niin, niin. — No, tuleepas tästä hauskaa! (Nauraa sydämensä
pohjasta.)