KUSTAAVA (laulaen taas). Kauanhan se viipyy, — kauanhan Ville viipyy.
(Hoksattuaan.) Kah! Hulluko minä olen?! Lauluun tahtoo jo mennä ihan
joka-ikinen sana. (Käärii vaatteita kokoon ja tähystelee vähä-väliä
perällepäin oikealle.) Mutta kukas se... keitäs ne nuo ovat, jotka
tuolta ajoivat ja tallin kohdille seisattuivat? (Laskeutuu alas
portailta ja tähystelee taas. Sitten hän juoksee ikkunan kohdalle
ja huutaa.) Anni hoi, Tulehan tänne! Tule sukkelaan!
ANNI (tulee yksin, ilman lasta, takaisin portaikon ovelle). Mikä nyt on?
KUSTAAVA. Katsohan tuonne tallin kohdalle! Tunnetko, keitä vieraita ne
ovat?
ANNI. Ka, todenperään, vieraita on.
KUSTAAVA. Kaksi vaimoihmistä. Keitähän ne ovat?
ANNI. Eläs huoli! Jo tunnenkin.
KUSTAAVA. Jo, jo minäkin.
ANNI. Siinähän on Kaisa toinen.
KUSTAAVA. Ja Heta Pöllänen toinen. No, jo sun kummat!
ANNI. Nehän ne ovat. Ja Kaisa riisuu hevosta valjaista.
KUSTAAVA. Ja Heta lähtee tännepäin kyyhöttämään.
ANNI. Hevosella tulivat kahden. Kaipa sitten Ville veneessään tuo
Asariaksen mukanaan.
KUSTAAVA. Kaipa ne sentähden ovat viivästyneetkin, kun Villellä oli
vielä kirkollekin asiaa.
ANNI. No, siinä se selitys sitten onkin.
KUSTAAVA (ilakoiden). Jo nyt saadaan ristiäiset, kun Heta Pöllänenkin
tuli, jo nyt saadaan ristiäiset! (Menee perälle ja lyö kämmenensä
yhteen.) Totta toisen kerran! Hetahan sieltä tulee. Eivät ottaneet
oikein silmänikään uskoakseen.
HETA (tulee). Vai eivät ottaneet? Hetahan minä olen. (Kättelyä.) Päivää!
KUSTAAVA. No, tervetuloa!
(Taputtelevat sylitysten toisiaan ja pyörähtelevät pari kertaa
ympäri, siten edeten pihalle.)