Henrik. Ei, herra! Kyllä minä uskon, että Leanderi herra on teidän
ystäwänne; sillä saatuansa tietää, mikä onni teille oli tapahtunut,
muuttui hän niin, että tahtoo haleta pelkästä rakkaudesta teitä
kohtaan.
Leander. Minä wannon, kaiken pyhyyden nimessä, että minä olen
entiselläni, ja se onni, joka on tapahtunut teille, arwoisa herra, ei
ollenkaan ole syynä minun tänne tulooni. Minä olen aina pitänyt teitä
parempana kaikkia muita tuttawiani, ja paras onni minulle olisi olla
teidän wähäarwoisin turwalaisenne.
Polidor. Saattaa olla, herra! Nyt minun täytyy mennä pois teidän
luotanne; minulla on wähän toimituksia.
(Menee sisälle).
Leander (suutelee Henrikkiä). Ah, weikkoseni monsieur von Henrik!
Ruwetkaa minulle ystäwäksi ja puolustajaksi. Lupaatteko?
Henrik. No miksi ei? _Serviteur treshumble!_ (Suutelewat toinen
toisiansa. Kolme wierasta herraa tulee, ylpeissä pukineissa, tähdet
rinnoissa, he syleilewät Henrikkiä ja menewät Leanderin kanssa sisälle
Polidorin sisähuoneesen).
Leanderin rouwa (tulee ja suutelee Leonoran esiliinaa).
Leonora. Ohoh, rouwaseni! Mistä tulee tuo suuri nöyryys?
Rouwa. Ah, armollinen rouwa! Woipiko kukaan olla liian nöyrä niin
arwokasta waimo-ihmistä kohtaan, kuin te olette? Loistaahan teistä
waloa kaikille näillä seuduilla.
Leonora. No, ennen on teillä ollut ihan toisellaisia ajatuksia minusta.
Rouwa. Minä en rohkene wannoa teidän edessänne, armollinen rouwa, --
waan jos tohtisin, niin saattaisin kalleimmalla walallani wakuuttaa,
että -- -- (Kolme wierasta rouwaa tulee sisälle ja suutelewat hekin
Leonoran esiliinaa).
Leonora. Hywät rouwat! Menkäämme toiseen huoneesen. Koko maailma näkyy
pyrkiwän tänne sisälle; siis emme saata olla kauemmin täällä eteisessä.
(Henrik ja Nilla jääwät kahden kesken; ne kolme herraa tulewat
takaisin ulos, kumarrellen Polidorille, joka on sisäpuolella, niin
että eräs heistä kaatuu päin lattialle; suutelewat Henrikkiä ja
ottawat nöyrät jäähywäiset, ennenkuin lähtewät; rouwat tekewät
samoin Nillalle ja suutelewat hänen kättänsä).
Nilla. Eikö tämä ole oiwallista, Henrik? Nuo kolme rouwaa suuteliwat
jokainen minun kättäni.
Henrik. No, johan sinä sait kunnioitusta enemmän kuin minä, sillä
herrat suuteliwat minua suulle waan.
Nilla. Tämä historia kuwailee kyllin maailman menoa.
Henrik. Niin, kuka olisi uskonut, että ylhäiset rouwat suutelisiwat
mokoman hetaleen kättä, kuin sinä olet?
Nilla. Sanopa sitä! ja että mokomat ylhäiset herrat suutelisiwat
sellaista törkysuuta, kuin sinun on. (Katsoo ikkunasta). Mutta tuolla
seisattuu koko joukko waunuja; meille tulee wielä muitakin
kunnia-terweisille.
Neljästoista kohtaus.
Henrik. Nilla. Kaksi herraa. Kaksi rouwaa. Sitten kaksi runoilijaa.
Kaksi herraa (tulewat sisälle kahden rouwan kanssa). Saisimmeko pyytää
armoa päästä herran puheille?
Henrik. Hywät ihmiset! Minä en tiedä jos herra ja rouwa ottaa wastaan.
Seiskoohan kuitenkin, niin kauan kuin he tulewat ulos. (Asettaa heidät
toiselle siwulle. Sillä aikaa tulee sisälle kaksi miestä mustissa
waatteissa). Mitä miehiä te olette?
Runoilija. Me olemme runoilijoita.
Henrik. Hywä! Te tulette hywään tarpeesen. Minulta kuoli eilen kissa,
jolle tahtoisin teettää muutamia kauniita wärsyjä.
Runoilija. Käskekää waan meidän wähäpätöistä kykyämme, herra.
Henrik (erikseen). Hiisi wieköön teidät, koirankuonolaiset! (Kowaa).
Mitä muuta asiata teillä on?
Runoilija. Meillä on muutamia wähäarwoisia wärsyjä, kunnioitukseksi
herralle ja rouwalle.
Henrik. Hywä! Seiskaa tuolla siwulla, siksi kuin herraswäki tulee ulos.
Ettekö te koirat ota pois hattua päästänne! Ettekö tiedä, minkälaisessa
huoneessa te olette? (Ottawat pois hatun päästänsä ja katsowat kainosti
alaspäin. Henrik käwelee edes ja takaisin). Kuulkaa, miehet! Montako
wärsyä te woitte tehdä päiwässä?
Runoilija (kumartaen). Nero työn tekee.
Henrik. Osaatteko panna minulle riimiä sanoihin Henrik Lassinpoika?
Runoilija. Se on wähän tukalaa.
Henrik. Noh, te lienettekin lurjuksia runoilijoiksi! Osaatteko te tehdä
suorasanaisiakin wärsyjä?
Runoilija. Ei, herra! se on wastoin luontoa.
Henrik. Mitä, onko se wastoin luontoa? pilkkaatteko te minua? Hakopäät?
Runoilija. Ei ollenkaan.
Henrik. Montako jalkaa wärsyssä on? Minä olen unhottanut taas sen
kirjawiisauden.
Runoilija. Se on wärsyjen laadun mukaan.
Henrik. Mitä mökisette! Eikö kaikki wärsyt ole yhtä pitkiä? Mutta
minkätähden te ette ole ennen milloinkaan tehneet wärsyjä
kunnioitukseksi herraswäelle, waikka he owat ansainneet ylistystä aina,
yhtä hywin kuin nytkin?
Runoilija. Sentähden kun meillä ei ole ollut onnea tietää heidän hywiä
awujansa ennenkuin nyt.
Henrik. Sanoisitte, että te ette ole tahtoneet tietää niitä, ennenkuin
saitte kuulla, mikä onni heille oli tapahtunut. Jos herra taipuu minun
tuumiini, niin totta maari, hirtetään yksi runoilija joka päiwä, kunnes
koko suku on häwitetty juurta jaksain. Mutta tuolla tulee herra ja
rouwa; nyt saatte kuulla, mitä he itse sanowat.
Wiidestoista kohtaus.
Entiset. Polidor. Leonora. Sitten rawintolan-isäntä ja Juutalainen.
Polidor (tulee sisälle Leonoran kanssa, molemmat koreissaan). Henrik!
juokse heti hakemaan minulle samanlaista pulweria neljällä markalla,
jotta et tarwitse käydä niin usein.
Henrik. Paikalla, herra!
(Menee).
Polidor. Mitä asiata teillä on, hywät ihmiset? Tahtoisitteko puhutella
minua? (Wieraat astuwat esille, nöyrästi kumarrellen ja sanowat
tulleensa, toiset alamaisille kunniaterweisille, toiset kuulemaan jos
herralla on jotakin käskemistä; rouwat tekewät samoin Leonoralle ja
suutelewat hänen esiliinaa, runoilijat astuwat sitten esille ja
tarjoowat paperiansa). Mitä paperia ne on?
Runoilijat. Muutamia wähäpätöisiä wärsyjä, kunnioitukseksi herralle ja
rouwalle.
Polidor. Kuulkaat, hywät ihmiset jokainen! Kun minulla oli wastuksia,
ja minun luultiin pitkällisellä turhalla työllä joutuneen peräti
takapajulle, niin te ette huomanneet minussa mitään hywää, piditte
halpana minun taloani ja pilkkaisitte puheillanne minua itseäni.
Mutta nyt, kun minun työni on onnistunut ja huoneeni siunataan
rikkaudella, näette te paljailla silmin, mitä ennen ette ole nähneet
lasisilmilläkään. Jos minä nyt olisin pahin hölmö, pitäisitte te minua
Salomonina; jos minä olisin mies mitä rumin, nimittäisitte te minua
Absaloniksi; pahinpanakin, olisin minä teidän mielestänne parahin.
Sellainen on maailma tätä nykyä; se ei kunnioita ketään muuta kuin
sitä, ken onnellinen on. Oi! kun onni kääntyy pois, katoo myöskin
rakkaus ja kunnioitus. Älkää kuitenkaan luulko minua niin typeräksi,
että minä en huomaisi teidän petollisuuttanne; sillä -- -- --
Henrik (tulee takaisin). Woi herra kulta! mikä nyt lienee taikana?
Ennen sain minä arabian-pulweria koko kantokuormani wiidellä kymmenellä
pennillä, waan nyt en saa rahtuakaan, waikka antaisin tynnyrin kultaa.
Polidor. Mitä sanot?
Henrik. Missä minä käwin, torilla sekä apteekissa, nauretaan minulle,
ja sanotaan minun juttelewan rojua.
Polidor. Woi taiwaan Jumala! mitä kummia kuullaan!
Henrik. Minä pelkään, herra, että meitä on petetty; sillä kaikki
ihmiset sanowat sellaista arabian-pulweria ei olewan olemassakaan. --
Kas peijakas! mitähän tuo mies tahtoo? (Rawintolan isäntä töytää
sisälle, kokin waatteissa). Oletteko hullu, mies? Uskallatteko juosta
tuon näköisenä ylhäisen herran huoneesen?
Isäntä. Oi, woi! minua ei suututtaisi niin paljon, jos ei se olisi
ollut perinnöksi saatu pikari.
Polidor. Se näkyy olewan kokki, joka asuu tuolla toisella puolella.
Toimita hänet kotiin, että pääsisi rauhaan entiselleen; mies parka on
wimmastunut.
Isäntä. Oih! jos ei siinä olisi ollut minun rakkaiden wanhempien nimi!
Polidor. Oikein on paha mieleni; sillä hän on toimen mies ja kokki mitä
parasta.
Isäntä. Lusikankin wei hiisi, -- ja tarkoin katsottuani, lienee
muutakin mennyt mukana.
Henrik. Kuulkaa, Risto herra! joko kauan olette olleet hulluna?
(Erikseen). Ollappa minulla hywä patukka, millä peloittaisin häntä,
niin kyllä paranisi mies.
Isäntä. Tuleehan sellaisesta hulluksi.
Polidor. Mikä teillä on hätänä, Risto herrani?
Isäntä. Eräs wieras, joka sanoi olewansa kullantekijä, on karannut pois
minun talostani, ja wei mennessänsä hopeapikarin ja hopealusikan. Minä
uskoin häntä hywänä miehenä, kun kuulin hänen käywän Polidor herran
talossa. Hänen luonansa oli äsköittäin, ennenkuin hän meni pois, eräs
yksisilmäinen perkele, pitkissä mustissa waatteissa.
Henrik. Oliko hänellä luppalakki päässä?
Isäntä. Oli, ja musta paikka silmällä.
Henrik. Ahaa, -- -- Me olemme joutuneet yhteen katiskaan. Ihan sama,
joka myi minulle arabian-pulweria.
Polidor. Woi minua poloista! Niin meni minulta neljätuhatta taalaria.
(Wieraat sekä runoilijat panewat hatun päähänsä ja
käwelewät röyhkeästi lattialla).
Juutalainen (tulee sisälle). Onkos tääll' kultamaasteri? Mine anto
sille kalliit juwelit, ja hän sai minu raha.
Polidor. Hywä, että teitäkin on petetty; tepä kuletitte hänen tänne
minulle.
Juutalainen. Oh, onko se petturi? Ai, ai, ai! minu kallis juweli!
Polidor. Minulla ei ole neljästä tuhannesta taalarista muuta kuin pieni
paperitilkku, jossa on muutamia kirjoitettuja arabialaisia sanoja,
joita minun piti lukea, kultaa keittäessäni.
(Ottaa poweltansa paperin).
Eräs wieras. Näyttäkää! Minä ymmärrän wähän arabiankieltä. (Katselee
paperiin). Ei se ole arabiankieltä, eikä muutu siksi sinä ikänä. Mitä
hiisiä tämä on? Kun minä luen takaperin wiimeisen sanan, niin siinä on
Narri. Katsotaanpa ensimäistä. Tässä on, totta niinkin: kullantekijät
owat pettureja, ja sinä olet narri. Hohoho.
(Wieraat menewät ulos nauraen. Runoilijat kumartelewat
Polidorille, hänelle selkää kääntäen).
Leonora. Woi minua! kuin lahjoitin wielä sille paholaiselle paraan
sormukseni.
Nilla. Oih! minua ei harmita niin paljon muistoraha, jonka annoin
hänelle, kuin se että minä suutelin sen rötkäleen likaista kättä.
Polidor. Menkäämme sisälle. Me lähdemme maalle, ja asumme siellä
pienellä tiluksellamme, mikä meillä on wielä jälellä. Minä en huoli
enää koskaan kullantekemisestä, waan heitän sen pahimmalle
wiholliselleni. Se on saattanut köyhyyteen minun, wieläpä monia
muitakin kelpo ihmisiä. Oppikaat waan hywät ihmiset tästä ja muista
sellaisista esimerkeistä, olemaan waroillanne!
(Kaikki menewät ulos, juutalainen ja
Rawintolan-isäntä woiwotellen).
(Loppu).