Polidor.
Henrik.
Oldfuks.
Andreas.
Leonora.
Nilla.
Juutalainen.
Leander.
Leanderin rouwa.
Wiisi wierasta herraa.
Wiisi rouwaa.
Kaksi runoilijaa.
Rawintolaisäntä.
Ensimäinen kohtaus.
Polidorin kartanon edusta.
Andreas. Oldfuks.
Oldfuks. Tämä kaupunki ei olekkaan niin pieni, kuin minä luulin. Täällä
on komeita talojakin koko joukko, josta näkyy, että asukkaat lienewät
warakkaita ihmisiä. (Andreas tulee). Mutta kas! onpa totta niinkin
tuossa minun entinen kumppanini Andreas, jota en ole nähnyt niin moneen
wuoteen. Andreas! sinäkö itse, wai sinun haahmosi?
Andreas. Heh, Oldfuks! Sinäkö, weli hywä! Olenko tosin niin onnellinen,
että löydän sinun täällä näin odottamattani? (Syleilewät, suutelewat ja
itkewät).
Oldfuks. Oi, kunniallinen ystäwäni ja uskollinen weikkoni! Minua
pyörryttää ilosta, nähdessäni sinua täällä. Minä luulin sinun
hirtetyksi jo monta wuotta sitten. Waan nyt minä näen, että sinä osaat
toimittaa wirkaasi. Eihän warastaminen olekkaan mikään mahti, raaka
talonpoikakin osaa tehdä sitä; waan warastaa niin, ett'ei milloinkaan
joudu kiini, se, sanon minä, on oikeata ammattiälyä.
Andreas. Kiitoksia paljon, weli hywä, kun ajattelet niin hywää minusta.
Se ei ole minulle wähäinen mielihywä, että minua kiittää niin kelpo
mies, kuin sinä olet. Muuten kiitän minä wanhempiani hywästä kurista ja
opetuksesta, josta on ollut minulle hyötyä aina, olinpa sitten missä
hywänsä maailmassa. Sentähden minä saatan sanoa, weli kulta,
kiittelemättä itseäni, että minua ei ole saatu kiini töistäni, muuta
kuin yhden ainoan kerran, ja siitäkin pääsin minä jotenki hywin, sillä
minulta meni waan pari korwiani.
Oldfuks. Ei, joutawia! Pari korwia enemmän tahi wähemmän, mitä siitä.
Minä huomaan, että sinä sentähden pidät tuota luppalakkia.
Andreas. Niin, sentähden minä en koskaan tee hywää päiwää ihmisille
muuten, kuin sotamiehen tawoin, kumarran wähän ja panen käteni
korwalleni. Sentähden sanotaan minua ylpeäksi, mutta ne tekewät
minulle, totta maari, wallan wäärin; sillä enhän minä ylpeille. Waan
mitä muuta, weikkoseni?
Oldfuks. Aiwan hywin. Minä olen tullut toimeen kaikkien ihmisten
kanssa, paitsi noita kirottuja kaupungin poliisijunkkareita, jotka
toisillaan owat tahtoneet ahdistella minua hywän nimeni ja maineeni
tähden. Neljätoista päiwää sitten oli minulla tekemistä erään kanssa,
joka panetti minun kiini, waan minä, wälttääkseni selkkauksia, pujahdin
pois arestista; sillä oikeudenkäynnistä, weliseni, ei ole paljon
hyötyä.
Andreas. Kyllä se on totta, weikkoseni. Olenpa minäkin huomannut, että
nuo kaupungin poliisi junkkarit owat mokomia roistoja, jotka eiwät anna
olla kunniallisten ihmisten rauhassa.
Oldfuks. Ne owat niin kateellisia, että kun kelpo mies on saanut jonkun
killingin, koettawat he paikalla nyhtää sitä pois häneltä.
Andreas. Hywäntapaista ihmistä wainoowat kaikki.
Oldfuks. Etenkin hänen omat maalaisensa, jonkatähden minä en ole
koskaan mielinyt tulla juuri usein syntymäkaupunkiini.
Andreas. Waan mitä nyt aiot toimittaa täällä?
Oldfuks. Sitäpä en ole miettinyt wielä. Joutilaaksi en minä tahtoisi
ruweta, sillä siitä ei ole hiidellenkään. Minä olen pikimiltäni kokenut
kaikki ammatit. Augsburg'issa olin minä lääkärinä, ja toimitin sitä
wirkaa kauan hyödyllisesti, siksi kuin lääkärikunta, pelkästä
kateudesta, kietoi minun riitaan, ja tahtoi minua hirtettäwäksi, waikka
minun sairaillani ei ollut mitään walittamista.
Andreas. Sen minä uskon; sillä he, luulen, kuoliwat kaikki.
Oldfuks. Niinpä kyllä. Waan kuitenkin pääsiwät he waiwoistansa. Jos
minulla olisi ollut rahoja jatkaakseni riitaa tohtorein kanssa, olisin
minä näyttänyt heille mitä miehiä he oliwat, miten he rääkkäsiwät
sairaita ihmisraukkoja koko wuosikausia, pahemmin kuin pyöwelit, waikka
minä en koskaan wiiwyttänyt ketään kauemmin kolmea päiwää. Olipa siellä
Augsburg'issa monta rikasta ihmistä, jotka koko onnensa suhteen saawat
kiittää minun lääkelistojani; sillä jos minä en olisi niin pian
parantanut niiden rakkaita wanhempia, olisiwat he wielä saaneet odottaa
perintö-osaansa, mikä oikeuden mukaan oli heidän omansa. Minä en olisi
tarwinnut muuta kuin panna waan heidän todistuksensa, minun
kelwollisuudestani, muita tohtoreja wastaan. Mutta minä päätin lähteä
pois kaupungista, päästäkseni niistä miehistä, sillä he owat siellä
oman asiansa tuomarina; ja kun kerran on tuomittu kuolemaan ja
hirtetty, häntä ei auta sitten enää mikään, apelleeratkoon waikka sata
kertaa.
Andreas. Se on oikein, weli kulta.
Oldfuks. Nürnberg'issä olin minä ennustajana, ennustin kauan
rahapalkalla, ja minua pidettiin ensin suuressa arwossa, sillä monta
minun ennustuksistani käwi toteen tismalleen; mutta, kun ihmisen
wiisaus ei pidä ryhtiänsä aina, niin minäkin kerran ennustin jotakin,
mikä koski tasawaltaa, ja käwikin toisin, josta syystä tahdottiin
tarttua minun siipikynkkääni. Waan onnekseni olin minä ennustaja; minä,
näet, ennustin itsellenikin (mitä etua ei ole sallittu jokaiselle
ennustajalle) että minun olisi paha perinyt, tutkinnon-alaiseksi
jouduttuani; minä siis woitelin saappaani, ja läksin tieheni hywän sään
aikaan.
Andreas. Olisinpa minäkin osannut ennustaa samoin, waikka en ole
koskaan harjoittanut sitä ammattia.
Oldfuks. Frankfurt'issa Mainjoella olin minä olewinani
miekkailun-opettaja, sain koko joukon oppilaita, jotka kaikki
antoiwat minulle rahaa. Waan kun opetus oli pantawa alkuun, arwelin
minä: mitä hyötyä on nuorille ihmisille siitä, että he oppisiwat
miekkailemaan, -- ne muuttuisiwat waan huimapäisiksi, luottaisiwat
taitoonsa, jo saattaisiwat joutua onnettomuuteen. Minä siis,
estääkseni sellaista, matkustin pois kenenkään tietämättä.
Andreas. Mutta annoitko oppilaille heidän rahansa takaisin?
Oldfuks. Ei, weli kulta; kun en tietänyt mistä niitä saisi niin pian,
ja minä tarwitsin matka-rahaa. Kuitenkin, etteiwät he näet luulisi
minun tahtowan pettää heitä, lainasin minä myöskin wähän rahaa
isännältäni, merkiksi, että minä muka tulen takaisin, Frankfurt'ista
matkustin minä Strasburg'iin, ja siellä rupesin waltiomieheksi.
Andreas. Waan miten se käwi laatuun?
Oldfuks. Aiwan hywin. Minä lu'in wähän Hybner'in waltiotieteellisiä
kirjoituksia, etenkin sitä lukua, mikä koskee Strasburg'ia ja sen
seutuja, sanoin itseni aatelismieheksi, rupesin hywin kunniallisen
näköiseksi, mikä ei ole wähäarwoista waltiomiehille, wieläpä löysin
wikoja kaikissa maistraatin toimissa ja koko kaupungin asioissa; sillä
tawoin pääsin minä sellaiseen arwoon että sain wiran, josta kuitenkaan
en huolinut, ennenkuin minulle annettiin wuoden palkka edeltäkäsin.
Waan saatuani rahat, ajattelin minä: kelpaisithan sinä muuksikin, kuin
wiettämään päiwiäsi istuen kynä tökerö kädessä, -- matkustin sentähden
koreasti pois, ilman jäähywäisittä, jolla wiime mainitulla
käytökselläni minä näytin niille, jotka epäiliwät minun
kelwollisuuttani, että minä olin mahtawa waltiomies. Köln'issä, missä
me wiimeksi olimme yhdessä, olin minä olewinani tähtitieteilijä,
London'issa kullantekijä, Antwerp'issä pyhimys, mikä ammatti tuotti
minulle rahaa kaikista enimmän, sillä ihmiset uhrasiwat minun
huoneeseni, niinkuin kirkkoon, että minä muka rukoilisin heidän
puolestansa.
Andreas. No, minkätähden sinä et pitänyt sitä wirkaa?
Oldfuks. Kun kerran parahillani seisoin kadulla, kehoittaen ihmisiä
Jumalisuuteen, tuli eräs minun wanha kumppanini, tirkisti minua
silmiin, purskahti nauruun, ja sanoi läsnäolijoille: tämä mies, jota te
luulette pyhimykseksi, on mitä pahin konna maailmassa. Waan minuun
luotettiin niin, että ihmisjoukko oli walmis kiwittämään sitä miestä,
kuten pyhimyksen pilkkaajata ainakin. Kuitenkin paheni minun asiani
tästä tapauksesta niin, että minä en uskaltanut olla kaupungissa
kauemmin, waan matkustin tänne.
Andreas. No, miksi sinä aiot ruweta nyt?
Oldfuks. Enpä tiedä itsekään, miksi minun olisi rupeeminen.
Minä teen arwan napeillani, ja rupeen toimittamaan sitä ammattia,
mikä sattuu wiimeiselle. (Koskettelee nappejansa). Tohtori,
ennustaja, miekkailunopettaja, pelaaja, waltiomies, kullantekijä,
tähti-tieteilijä, pyhimys. (Alkaa uudesti ja sattuu kullantekijään).
No niin, minä rupeen tekemään kultaa, ja sinä minun apulaisekseni.
Andreas. No kyllä minä autan, kykyni mukaan.
Oldfuks. Kuule Andreas! Minulla on tässä sata taaleria surwottua
kultaa, sekoita siihen jotakin muuta, laita puoti torille, ja rupea
pulwerikauppiaaksi, waan älä myy kellenkään muille, kuin sille, joka
kysyy arabian-pulweria. Siinä on kaikki, mitä sinun päässäsi tarwitaan.
Anna waan minun pitää huolta muusta. Se sata taalaria tuottaa meille
neljä tuhatta. Kas tässä on sinulle kulta, mene nyt paikalla, tee
niinkuin minä sanon, ja aseta itsesi torille. Saatuani neljätuhatta
taalaria, annan minä sinulle neljännen osan.
Andreas. Hywä, hywä, ennen puolen tunnin kuluttua, olen minä walmis
kaupukseni kanssa.
(Menee. Heti hänen mentyä tulee Juutalainen).
Toinen kohtaus.
Juutalainen. Oldfuks.
Juutalainen. Hywe päiwe, herra kulta! Mite tarwita?
Oldfuks. Ei mitään nyt, weijari! Minä olen wasta tullut tähän
kaupunkiin. Waan huomena, kun minä alotan työtäni, woitte saada wähän
kultaa, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei sanoa sitä kellenkään, sillä
muuten eiwät ihmiset antaisi minun olla rauhassa. Minä en teekään
kultaa kerralla enemmän kuin mikä minulla piisaa kuukauden tarpeisin;
waan jos ken tahtoo oppia mahtia minulta, maksaa se neljätuhatta
taalaria.
Juutalainen. Haa, on herra kullan tekejä?
Oldfuks. Wähän omiksi tarpeiksi.
Juutalainen. Aa, hywä herra, sillä saa hywä ystäwä; suur herra tääll'
asu.
Oldfuks. Mikä hänen nimensä on?
Juutalainen. Hänen nimi on Polidor. Hän on paljo aika ja suur raha
siihen kuluttanut, aa kaikki turha. Hän anta kernaast' neljätuhat
taalterii, jos hän tämä konsti oppi.
Oldfuks. Onko hän muuten taitawa mies?
Juutalainen. Oike hywe herra oppinu mees, ja suur luonnon-oppiger.
Oldfuks. Hänen oppinsa ei auta paljo sitä mahtia saamaan; minä woin
opettaa sen talonpojalle yhtä pian kuin oppineimmalle miehelle; siihen
tarwitaan waan wähän tietoa ja muutamia taikatemppuja tehtäwä.
Juutalainen. Aa, hän on nin moni pettäny, että hän ei enä taho ketän
usko.
Oldfuks. Hän on hywin oikeassa; maailma onkin nykyään täynnä petosta.
Minä siis en waadi häntä uskomaan minua enemmän kuin muitakaan,
ennenkuin hän näkee kokeita, ja saapi uskon käsiinsä.
Juutalainen. Aber, osako herra tehä kulta mustakin metallist'?
Oldfuks. Mitä joutawia kyselette! Minä teen kultaa kaikista aineista.
Hywästi! Minä menen nyt majaani.
Juutalainen. Mis herra asu?
Oldfuks. Tuolla rawintolassa. Jos tulette luokseni huomena, niin saatte
hiukan kultaa minulta.
(Menee).
Juutalainen. Hywe, hywe; me tapa, me tapa.
Kolmas kohtaus.
Henrik. Juutalainen.
Juutalainen (erikseen). Aa, silmist se mees hywelle näky, a wast me
hänt usko, kun me näke. Aber, minu pite puhu täme historia herra
Polidoril.
(Kolkuttaa owea).
Henrik (tulee owesta). Ketä te tahdotte puhutella, Benjamin?
Juutalainen. Mine pite puhu herra Polidorin kans.
Henrik. Enpä luule saawanne puhutella häntä nyt; sillä nyt on hän
pahalla päällä, jolloin häntä aina waiwaa kuumetauti; -- --
Juutalainen. On hän kauwan kumma-tauti? On hän kipiä?
Henrik. Noin kaksikymmentä wuotta waan.
Juutalainen. Eih, lörpöttä! Mine näki hän kolme päiwä sitte.
Henrik. Minä en tiedä muuta, kuin että hänessä on kuumetauti.
Nähdessäni miestä, joka parhaalla kesähelteellä seisoo hiiloksessa
korwiansa myöten, arwaan minä, että hän on hullu tahi kuumetautinen.
Juutalainen. Aa, nyt mine ymmerrä sinu meininki -- hän teke kulta.
Henrik. En tiedä jos hän tekee tahi pesee, se taitaa olla yhtäkaikki;
sillä koko kultatyöstä ei hän ole saanut wielä senkään werran, millä
ostaisi nuoraa, milloin wiimeinkin hänen kurjan, kaiken omaisuutensa
tuohon joutawaan menetettyä, täytyy ruweta hirteen. Eikä hän laske
puheillensa ketään niissä toimissa ollessaan.
Juutalainen. Aa, sinu pite sano hänel: tänne kultamaasteri äskeh on
tullu; hän opetta ensin, ennenku palkka tahdo; sitt laske hän minu
puhu.
Henrik. Noh, jos se on totta, niin kyllä saatte hänen puhutellaksenne;
mutta muuten, jos hänelle sanottaisiin: talonne palaa, waimonne on
waarassa, warkaat owat murtaneet sisälle huoneesenne, sillä ette saisi
häntä lähtemään kapineitensa luonta pois; waan tämä on jotakin, mitä
minä uskallan sanoa hänelle.
Juutalainen. Mene sukkela sisä; mine ei tietä, kuika kauwan hän täll'
wiipy.
Henrik. Hän on täällä ulkopuolimaisessa huoneessa, minä huudan akkunan
takana, -- sisälle en uskalla mennä. (Huutaa hiljaa kolme kertaa).
Herra! Herra! Herra Polidor!
Polidor (sisäpuolella). Mikä lurjus siellä, joka uskaltaa huutaa
minulle?
Henrik. Minulla on hywin tärkeätä sanomista herralle.
Polidor. Ja minulla on sinun selällesi woidetta, mikä opettaa sinua
antamaan minun olla rauhassa toiste.
Henrik. Täällä ulkona on wieras, joka osaa tehdä oiwallista arabian
kultaa.
Polidor. Äläpä huoli. Minä tulen nyt paikalla.
Henrik (erikseen). Tiesinhän minä, että se manietti wetää hänet ulos.
Neljäs kohtaus.
Polidor. Juutalainen. Henrik.
Polidor (tulee owesta yökauhtanassaan, nahkaisella esiliinalla, päässä
hattu leweällä alaskäännetyllä lierillä, pale riipuksissa olalla,
pihdit kädessä ja naama hywin nokinen). Missä se mies on, joka osaa
tehdä kultaa?
Juutalainen. Mine justi häne puheilla oli, hän asu trahteeri.
Polidor. Opettaako hän mahtiansa muille?
Juutalainen. Opetta. Aber, se junkkari on kallis.
Polidor. Paljoako hän pyytää?
Juutalainen. Neljätuhat daalterii.
Polidor. Se on wäbän liiallista.
Henrik. Eikö mitä. Minä antaisin hänelle mielelläni koko tynnyrin
kultaa, jos minulla olisi sitä, sillä mitä minä huolisin siitä, kun
sitten osaisin tehdä kymmenen kertaa niin paljon.
Polidor. Kehoitatko sinä siis minua, Henrik, antamaan rahoja?
Henrik. Minä kehoitan teitä hirttämään molemmat, kullantekijän sekä
Juutalaisen; sillä toinen on Juutalainen, ja toinen, takaan minä, yhtä
hywä kuin muutkin, jotka owat pettäneet teitä niin monta kertaa.
Polidor. Kuules, Benjamin! Takaatko, että hän ei petä minua.
Juutalainen. Ei minu ystäwä, mine sano kiitos! Kas, ei mine hänt tunte,
mine waan puhu häne kans; hän itse wasta. Hän ens kaks kerta opetta,
hän ei enne mitä pyytä.
Polidor. Onhan tuossa sopiwat ehdot. Benjamin! toimita hänet tänne,
niinkuin muuten waan, sillä minä en tahdo näyttää hänelle olewani kowin
halukas oppimaan hänen mahtiansa.
Juutalainen. Mine mene kohta.
(Menee. Leonora ja Nilla tulewat owesta).
Viides kohtaus.
Leonora. Polidor. Henrik. Nilla.
Leonora. Herrainen aika, kultaseni! Minkä paholaisen näköinen te
olette, -- ja kadulla!
Polidor. Minun työssäni, eukkoseni, ei tule muun näköiseksi.
Leonora. Saattepa sanoa, että siitä ei tule muun näköiseksi; sillä mitä
siitä on herunut teille niin monen wuoden ajalta, kuin te olette
waiwanneet itseänne tuolla paholaisen nokityöllä?
Polidor. Kawata mitä sanot, hywä rouwani, äläkä nimitä siksi
arwollisinta ammattia maailmassa.
Nilla. Oikein herra, tuo ammatti on arwollista, sillä sitä ei woi
harjoittaa muut kuin rikkaat ja ylhäiset. Se on myöskin hyödyllistä
ihmisen sielulle.
Polidor. Johan nyt liikoja laskettelet.
Nilla. Mutta minä näytän sen teille selwästi. Köyhyys on hyödyllistä
ihmisen sielulle, kullanteko saattaa köyhyyteen, ja niin tawoin on se
hyödyllinen ihmisen sielulle.
Polidor. Kuulkaapa, rouwa! Älkää pitäkö leiwässänne mokomia suulaita
neitsywiä.
Leonora. Kultaseni! Nilla on oikeassa, eikä kukaan ymmärtäwäinen
ihminen saata moittia hänen sanojansa. Teidän omalla esimerkillänne
woipi kyllin näyttää, mitä hyötyä tuosta ammatista on.
Polidor. Kun siitä tulee, niin siitä tulee kerrallaan.
Nilla. Kerrallaanpa kyllä. Herra tisleeraa, keittää, sulattaa, walaa
niin kauan, kuin hän lopulta panee tulen nurkkaan, ja silloin tulee
kurjuus kerrallaan.
Leonora. Te olette tehneet tuota työtä kymmenen wuotta, ja jos sitä
kestää wielä yhtä kauan, niin täytyy teidän ruweta tekemään jotakin
käsityötä, ansaitaksenne leipäänne.
Nilla. Ja ruweta tekemään tulitikkuja köyhyydessänsä.
Polidor. Rukillesi, suupaltti! siinä on sinulle kyllä; ja rouwani,
menkää sisälle ompelus-työhönne, älkääkä häiritkö minua.
Nilla. Kyllä rouwa ompelee, jahka te annatte hänelle wähän teidän
tekemää kultaa; sillä kun te teette kultaa niin paljon päiwässä, niin
mitä me tarwitsemme kirjata ja juowittaa silkillä.
Polidor. Johan nyt piru riiwaa piikaa. Jos ei minun kunniani olisi
haittana -- -- Kuulkaa! ennen muutaman päiwän kuluttua sulen minä
teidän suunne, ja näytän teille mitä minun työstäni tulee. Tänne
kaupunkiin on tullut muukalainen mies, joka rupee tekemään kokeita
minulle.
Nilla. Sekö? Hän on mitä pahin roisto ja petturi maailmassa.
Polidor. No, tunnetko sinä häntä?
Nilla. Eikös hän ole Antikristi? Wai miten niitä kullantekijöitä
nimitetään latinankielellä?
Polidor. Aikonet sanoa _Alkemisti_. Niin; Se on kullantekijä. Waan
mistä sinä tiedät, että hän on petturi?
Nilla. Siitä, että hän on kullantekijä.
Polidor. Paha sinun perii, jos et tuki suutasi. Sanotko minunkin
petturiksi?
Nilla. Mitäs muuta? Te petätte itseänne, petätte rouwaanne, petätte
lapsianne. Minä sanon totuuden, waikka henkeni menköön. Kuulkaa, mitä
minä sanon, ennenkuin menen: Olisi parasta, kullantekijän sijaan
lähettää hakemaan pesuakkaa, joka kaapisi pois noen ja karstan teidän
naamastanne.
(Menee pois sisään).
Polidor. Leonora! minä en suwaitse tuota piikaa tässä talossa.
Leonora. Älkää, kultaseni! Hän on uskollinen ja kunniallinen piika, ja
kaikki, mitä hän sanoo, on pelkkää hywänsuopaisuutta.
Polidor. Rouwani! olkaa niin hywä ja menkää wähän pois, nyt minä tahdon
olla yksin.
Leonora. Mielelläni.
(Menee huoneesen).
Henrik (katsoen siwukadulle). Jopa totta niinkin tulee tuolta
Juutalainen kullantekijän kanssa. Tehkään waan kultaa senki werran,
millä ostaisi itsellensä koreat waatteet.
Polidor. Oh, sinä et tunne kullantekijöitä, he eiwät koreile. Kas
tässä, Henrik! Wie pale ja pihdit sisälle, ja tuo minulle peruukki
hatun sijaan.
(Henrik juoksee hakemaan peruukin ja panee sen herransa päähän.
Wähä wäli-aikaa, jolloin Henrik silmäilee Polidoria).
Henrik. Eikö olisi parempi mennä sisälle?
(Esirippu putoaa).