Saman päivän iltana Valeria käveli huvikseen luostarin muurien
ympäröimässä puutarhassa sypressien alla.
Hän tiesi tai aavisti, että kauan odotettu taistelu oli seuraavana
päivänä.
Hänen sydämensä oli raskas.
Hän nousi erääseen kulmatorniin kiertäviä, kapeita portaita myöten.
Täältä hän näki koko lakeuden, jossa huomenna ratkaistaisiin Italian
kohtalo ja hänen oma kohtalonsa.
Lännessä kaukana Clasius-joen toisella puolella aurinko laskeutui.
Pohjoisessa oli Narseksen pitkä ja leveä leirialue, jossa oli
lukemattomia telttoja. Niistä olivat muutamat tehdyt tummista nahkoista
ja vuodista, muutamat mustatusta, paksusta purjekankaasta.
Leiri ulottui niin kauas kuin silmä kantoi, näköpiirin rajaan saakka,
"gallialaisten haudasta" idästä Eugubiumiin (entinen Iguvium) länteen.
Se lepäsi jo mustassa, kylmässä varjossa uhkaavana ja hiljaisena kuin
välttämättömyys.
Aivan hänen jalkojensa juuressa alkoivat goottien teltat ulottuen
pienen Taginaen kaupungin taa. Huomatessaan niiden paljon pienemmän
määrän neito kauhistui, vaikka Totila olikin häntä rauhoittaakseen
sanonut, että suurin osa hänen miehiään asui Capraen ja Taginaen
taloissa.
Tämäkin laakso oli jo varjossa.
Vain hänen valkopukuista vartaloaan, joka kohosi tornin huipulta,
luostaria ja sen muureja sekä hiukan korkeammalla olevaa kappelia Numa
Pompiliuksen haudan luona, valaisi vielä laskeutuvan auringon
heijastus.
Kauan Valeria katseli -- mieli täynnä kamaloita aavistuksia --
maisemaa, jossa vielä tänään vallitsi täydellinen rauha.
Minkänäköinen tämä paikka olisi huomenna samaan aikaan?
Kuinkahan monta sydäntä, jotka vielä tänään sykkivät ylpeinä, iloisina
ja elämänhaluisina, oli siihen mennessä muuttunut kylmäksi.
Tällä tavalla unelmoiden ja miettien hän katseli taivasta ja laaksoa.
Hän ei huomannut, että aurinko oli jo aikoja sitten laskenut; että
pimeä oli äkkiä tullut.
Leirissä paloi jo muutamia vartiotulia.
"Omituinen kohtalo", puheli neitonen itsekseen.
"Iloisena elelin minä vuosikausia melkein kokonaan unohtaen lupauksen,
joka sitoo minut tähän paikkaan.
"Silloin äkkiä pilvientakainen käsi sieppaa minut ja kuljettaa minut
kuin väkivallalla tähän määräpaikkaani, jota en sentään ole itse
valinnut.
"Peloittavan, ikävän odotuksen jälkeen minä noudatan -- paeten taas
näiden muurien varjosta -- ystävän houkuttelevaa ääntä ja astun iloon
ja onnellisten maailmaan. Vaihdan tämän haudanhiljaisuuden riemuisaan
kihlajaisjuhlaan kuninkaan linnassa.
"Mutta taas -- hääjuhlan kynnyksellä -- kohtalon käsi tarttuu äkkiä
minuun, riistää meidät kaikki ilosta ja riemusta ja vie minut
rakastettuni kanssa odottamaan ratkaisua -- juuri täällä, paikassa,
johon kohtaloni on niin läheisesti liittynyt.
"Onko se enne?
"Tuhoaako minuun liittynyt, salaperäinen kirous ystävänikin, joka on
yhdistänyt kohtalonsa minun kohtalooni?
"Voinko vapauttaa hänet, jos luovun hänestä?
"Saako hänkin kärsiä sen vuoksi, ettemme ole täyttäneet lupausta?
"Ah, taivas pysyy kuurona huolestuneen ihmissydämen kysymyksille.
"Se avautuu vain rangaistakseen. Sen peloittava puhe on jyrinä ja sen
tuhoava selvitys on salama.
"Oletko sinä, ristin ankara jumala, leppynyt?
"Vai vaaditko välttämättömästi sinulle luvatun sielun?"
Näistä unelmista ja mietteistä herättivät hänet -- oli tullut jo aivan
pimeä eikä juuri nouseva kuu vielä valaissut korkeiden muurien
ympäröimää puutarhaa -- miehen nopeat askeleet, jotka lähestyivät
puutarhasta päin.
Puutarhan käytävien hiekka ratisi hänen jalkojensa alla.
Totila se ei ollut.
Neitonen laskeutui marmoriportaita ja aikoi mennä sisään sypressien ja
muurin välissä olevaa kapeaa polkua pitkin.
Samassa tulija, joka oli tuntenut hänen valkopukuisen vartalonsa, astui
äkkiä hänen eteensä.
Häntä itseään tuskin voi tuntea, sillä hän oli pimeän puolella.
Tulija oli korsikalainen.
Valeria pelästyi.
Hän tunsi tämän miehen intohimoisen luonteen ja oli aina häntä
pelännyt.
"Sinäkö täällä, Furius Ahalla? Mikä sinut tuo näiden muurien sisälle?"
Vieras oli hetken vaiti.
Hän hengitti syvään ja näytti itsekseen taistellen etsivän sanoja.
Vähitellen kuu oli noussut ja loi jo valoaan luostarin muurien yli.
Vähitellen se valaisi kokonaan nuoren roomalaisnaisen kasvot ja
vartalon.
Vihdoin Furius alkoi:
"Haluni jättää sinulle jäähyväiset -- tuo minut tänne, Valeria.
"Ikuiset jäähyväiset.
"Huomenna on verinen taistelu.
"Sinun -- -- Kuningas on sallinut minun vielä kerran nähdä neito --
"Neito, jota en olisi suonut kenellekään toiselle kuin hänelle.
"Tai", lisäsi hän katsellen intohimoisesti hänen vartaloaan ja hiljaa
kättään kohottaen, "joka minun täytyy suoda -- enkä kuitenkaan voi".
"Furius Ahalla", vastasi Valeria ylväästi ja peräytyen, sillä hän oli
huomannut hyvin korsikalaisen käden liikkeen, "minä olen ystäväsi
morsian".
"Minä tiedän sen -- tiedän liiankin hyvin."
Hän astui askeleen eteenpäin.
"Se on piirretty sydämeeni tuskien polttavilla kirjaimilla.
"Minä voisin vihata häntä.
"Miksi hän tulee -- juuri hän -- sinun, ihanan naisen, ja minun
raivoavan intohimoni väliin?
"Muut olisin tappanut.
"Vaikea on olla häntä vihaamatta."
"Sinä hourit", sanoi Valeria. "Kuuntelin puheesi loppuun saakka vain
sanoakseni sinulle totuuden.
"En olisi tullut omaksesi, vaikka en olisi koskaan nähnyt Totilaa."
"Miksi", kysyi Ahalla ärtyneenä.
"Siksi, ettemme sovi toisillemme.
"Siksi, että kaikki se, mikä vetää minua Totilaan, erottaa minut
sinusta."
"Sinä erehdyt. Jokaista naista täytyy miellyttää se, että häntä
rakastetaan niin raivoisasti kuin minä sinua rakastan."
"Sinun rakkautesi -- kauhistuttaisi minua. Laske minut nyt sisään."
Mutta Furius salpasi kapean tien.
"Kauhistuttaisi. Ei se mitään tee.
"Suloinen kauhu on rakkauden äiti.
"On olemassa useita rakastamistapoja, useita miellyttämiskeinoja.
"Minua on aina eniten miellyttänyt jalopeuran kosimistapa.
"Se antaa morsiamensa vain valita rakkauden tai kuoleman välillä."
"Nyt olet tarpeeksi ladellut sanoja, joiden kuuleminen ei minua
miellytä.
"Laske minut ohitsesi."
"Pelkäätkö sinä, vestaali?"
Hän astui askeleen lähemmä.
Valeria katseli häntä ylväästi.
Katseesta kuvastui halveksimista.
"Sinuako? En koskaan."
"Silloin olet liian rohkea, Valeria, sillä sinulla on syytä pelätä.
"Jos sinä tuntisit tulen, joka on vuosikausia polttanut suonissani,
tietäisit öitteni kamalat tuskat, niin sinä vapisisit.
"Haa, vaikka et voisi minua rakastaakaan, niin minulle tuottaisi
nautintoa, kun näkisin sinun vapisevan kuten äsken, kun minä juuri sain
sinut vapisemaan."
"Vaikene", huudahti Valeria ja yritti tunkeutua hänen ohitsensa.
Mutta korsikalainen astui aivan hänen eteensä ja tarttui hänen
vaippaansa voiden tuskin enää hillitä itseään.
"Ei, minä en tahdo vaieta", sähisi hän.
"Sinä saat ainakin tietää sen ja tuntea sen jälkeenkin päin polttavan
suonissasi niin kauan kuin elät.
"Tunnen jo kauhistuksen pelon hyytävän ylpeitä jäseniäsi.
"En tahdo lyhentää itseltäni iloa nähdä sinun vapisevan.
"Haa, miten värisisitkään näillä käsivarsilla, miten sinun ylpeä
vartalosi sulaisikaan kuumasta henkäyksestäni --
"Miten sinä --"
Hän tarttui Valerian olkapäihin.
"Apua, valoa, apua", huusi Valeria.
Luostarin ovi aukenikin ja mies soihtu kädessä riensi sieltä.
Mutta korsikalainen, jonka selkä oli oveen päin, ei hellittänyt
otettaan.
"Päästä minut irti."
"En, kerran sinä --"
Mutta samassa joku kiskaisi hänet niin rajusti takaisin, että hän
hellitti Valeriasta ja lensi muuria vasten.
Totila valaisi tulisoihdulla hänen hehkuvia kasvojaan.
Kuninkaan silmistä loisti peloittava, mutta pyhä viha.
"Tiikeri", huusi hän, "aiotko tappaa _minunkin_ morsiameni samoin kuin
omasi."
Raivosta kiljaisten korsikalainen syöksyi nyrkit ojolla häntä vastaan.
Mutta Totila seisoi levollisena ja katsoi häneen vakavana.
Furius rauhoittui.
Silloin Valeria lensi Totilan syliin.
"Lähde pois hänen luotaan. Lähde pian pois! Hän raivoaa. Onko hän
murhannut morsiamensa?"
Tätä ei korsikalainen enää kestänyt.
Hän katsahti Totilaan.
Tämä nyökäytti päätään.
Silloin korsikalainen äkkiä livahti sypressien varjoon.
"Se on totta", sanoi Totila.
"Pelästyttikö hän sinut pahasti?"
"Nyt se on jo ohi.
"Olethan sinä luonani."
"Minua kadutti, että tulin antaneeksi hänelle luvan käydä sinun
luonasi.
"Sen vuoksi riensinkin tänne rakkauden ja levottomuuden ajamana."
"Oli erittäin hyvä, että sinä juuri tulit eikä kukaan talonväestä.
"Minua olisi hävettänyt.
"Minä huusin vasta sitten, kun luulin, että hän oli tullut hulluksi.
"Mitä hän on oikein tehnyt.
"Morsiamensako?"
"Niin", vastasi Totila pannen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
antaen tulisoihdun orjattarelle, joka oli juuri tullut luostarista,
"mutta menkäämme nyt kuutamossa kävelemään."
Hän lähti morsiamineen syvemmälle puutarhaan.
Siellä he kävelivät edestakaisin.
"Olen pahoillani, että oikeutettu vihani sai minut sen sanomaan.
"Tuon salaisuuden avulla olin saanut tavattoman vallan tuohon
hillittömään pantteriin.
"Muutamia vuosia sitten tapasin hänet Beroniken satamassa Pentapoliksen
rannikolla.
"Olin silloin laivastoineni ahdistamassa libyalaisia merirosvoja.
"Hän oli aikeissa mennä naimisiin Zoen, erään syyrialaisen kauppiaan
tyttären kanssa. Isä oli asettunut Afrikaan harjoittamaan tuottavaa
norsunluukauppaa.
"Korsikalainen oli alusta saakka ollut minulle ystävällinen -- olin
usein avustanut hänen meriliikettään -- ja pyysi sen vuoksi, että
asuisin hääjuhlallisuuksien ajan hänen runsaasti koristetulla
laivallaan.
"Suostuin ehdotukseen ja menin sinne.
"Juhla kului hyvin iloisesti.
"Sulhanen vain oli sellaisessa mielentilassa, että hän näytti
pikemminkin julmalta kuin lempeältä.
"Vihdoin piti morsiamen vanhempien -- he olivat hyvin
vastahakoisesti antaneet lempeän hennon tyttärensä muukalaiselle, jonka
hillittömyydestä he olivat kuulleet ja josta he olivat nähneet oireita
jo kosimistilaisuudessakin -- lähteä minun venheessäni laivalta, jolla
nuoren parin oli määrä matkustaa Korsikaan.
"Hyvin ymmärrettävää oli, että Zoe eronhetkellä itkien ja liikutettuna
heittäytyi tuon tuostakin vanhempiensa syliin.
"Huomasin, että sulhanen katseli tuota minulle käsittämättömällä
raivolla.
"Vihdoin hän huusi Zoelle ja kysyi, asettiko hän vanhempansa etusijalle
ja rakastiko hän enää häntä.
"Tuo näytti jo katumiselta.
"Hän uhkasi ja haukkui, ja lapsiparka itki yhä katkerammin.
"Lopuksi hän ärjäisi raivoissaan morsiamelle, että hänen oli heti
paikalla lakattava itkemästä, tultava hänen puolelleen laivaa ja vanhan
merimiestavan mukaan -- kun häät vietettiin laivalla -- katkaista
ankkuriköysi kirveellä, jota hän jo piti kädessään.
"Zoe totteli ja riistäytyi isänsä syleilystä.
"Samassa hän sattui katsahtamaan äitinsä kyyneleisiä silmiä ja kääntyi
-- sen sijaan, että olisi mennyt Furiuksen luo -- hänen puoleensa ja
syleili häntä ääneen itkien.
"Raivostuneena Furius juoksi heidän luokseen, hänen kirveensä välähti
morsiamen pään päällä.
"Hän olisi tappanut tytön --"
"Hirmuista", huudahti Valeria.
"Ellen minä olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja riistänyt häneltä
kirvestä.
"Eniten häntä sentään hillitsi katseeni.
"Mutta Lysikrates kantoi verta vuotavan tyttärensä laivasta kotiinsa ja
purki koko naimiskaupan.
"Hän ei halunnut tyttärelleen niin raivoisaa aviomiestä."
"Mitä tytöstä tuli?"
"Hän kuoli.
"Ei suorastaan korsikalaisen iskemästä haavasta, vaan säikähdyksestä ja
ristiriitaisten tunteiden raastamana.
"_Sinua_ hän havitteli tuon tyttöparan seuraajaksi."
Valeriaa puistatti.
"Hän on arvoitus.
"Hän muistuttaa puoleksi kesytettyä petoeläintä, johon ei koskaan voi
täydellisesti luottaa.
"Millä hetkellä tahansa hänen synnynnäinen viileytensä voi puhjeta."
"Anna hänen olla.
"Hänen perusluonteensa on jalo.
"Nyt hän raivoaa.
"Kuuletko, miten hurjasti hän ratsastaa vuoren rinnettä alas?
"Huomenna hän taas korvaa kaiken taistelussa.
"Annan hänelle mielelläni anteeksi. Hän ei ollut täydessä tajussaan.
"Mutta palatkaamme nyt omiin asioihimme, onneemme, rakkauteemme."
"Onkohan rakkautemme tuottanut sinulle onnea", mietti Valeria.
"Paljon voimakkaampi olisit huomenna taistelussa, jos olisit mennyt
naimisiin länsigoottien kuninkaan tyttären kanssa tai tuon Haraldan
kanssa, joka piti sinusta niin --"
Totila painoi hänet rintaansa vasten.
"Kuka voi Valerian korvata?"
"Onni", vastasi tämä.
"Pääsemmekö koskaan yhteen?
"Kerrotaan, että vihollinen on kahta vertaa voimakkaampi kuin gootit.
"Taistelu on huomenna.
"Etkö ole huolissasi?"
"En ole vielä koskaan odottanut niin iloisena taistelua.
"Siitä tulee historiallinen merkkipäivä.
"Suunnitelmani on hyvä.
"Minua ilahduttaa, että saan kukistetuksi suuren taistelujen
järjestäjän Narseksen hänen omilla keinoillaan.
"Minä menen tähän taisteluun kuin juhlaan.
"Sinun on sen vuoksi koristettava kypäräni, ratsuni ja keihääni
kukkaköynnöksin ja nauhoin."
"Kukkaköynnöksin ja nauhoin.
"Siten koristetaan vain uhreja."
"Ja voittajia, Valeria."
"Huomenna auringon noustessa lähetän minä leiriin aseesi koristettuina
kukilla, joissa aamukaste vielä kimaltelee."
"Niin koristettuna tahdon ajaa ihanimpaan voittoisaan taisteluuni.
"Huomenna on se päivä, jolloin yhdellä taistelulla voitan itselleni
Italian ja morsiamen.
"Te olette minulle yhtä.
"Olen aina rakastanut sinua, marmori-ihana morsiameni, Italian
perikuvana."