Punaisessa talossa, Belisariuksen palatsissa Justiniana (Sycae)
nimisessä kaupunginosassa Antonina istui työhönsä syventyneenä.
Hän ompeli kultalaakerein päärmättyä vaippaa Belisarius-sankarille.
Matalalla pöydällä hänen vieressään oli jalokivillä koristeltuihin
kansiin sidottuna purppuramusteella kirjoitettu korukappale
Prokopiuksen teosta "Vandaalisota". Se oli äskettäin ilmestynyt ja se
kuvasi hänen puolisonsa loistavinta sotaretkeä.
Hänen jalkojensa juuressa makasi ihana eläin, toinen kesytetyistä
metsästysleopardeista, jotka Persian kuningas oli viime rauhanteon
jälkeen lahjoittanut Belisariukselle.
Se oli erittäin kallisarvoinen lahja, sillä kesyttäminen onnistuu vain
hyvin harvoin aivan täydellisesti. Useita satoja nuorina vangittuja tai
vankeudessa syntyneitä poikasia täytyy vuosia kestäneen työn jälkeen
tappaa kesyttämiseen mahdottomina.
Tuo ihmeen kaunis, suuri ja väkevä eläin -- se villiytyi helposti
metsästysretkillä nautittuaan lämmintä verta, minkä vuoksi se oli
nytkin jätetty kotiin -- ojenteli jäseniään kuin kotikissa Antoninan
hameen liepeillä, leikki kultalankakerällä, heilutteli häntäänsä ja
hieroi pyöreätä, viisaannäköistä päätään hallitsijattarensa jalkoihin.
Silloin orjatar ilmoitti vieraan miehen -- hän oli saapunut
vaatimattomassa vuokrakantotuolissa ja oli puettuna yksinkertaiseen
vaippaan. -- Häntä oli koetettu käännyttää takaisin, koska isäntä ei
ollut kotona eikä Antonina hänen poissa ollessaan ottanut vieraita
vastaan.
Mutta häntä ei saatu poistumaan -- hän käski sanoa:
"Ilmoittakaa Antoninalle paavi Silveriuksen voittaja."
"Cethegus", huudahti Antonina. Hän kalpeni ja rupesi vapisemaan.
"Tuokaa hänet heti sisään."
Hän muisti tuon miehen etevämmyyden, joka ilmeni heti heidän
ensimmäisessä kohtauksessaan ja joka ei sen jälkeen ollut hänen
mielestään haihtunut. Hän muisti, miten tuo mies, kun hänen puolisonsa
ja viisas Prokopius sekä kaikki sotapäälliköt olivat voimattomina papin
edessä, voitti ja nöyrrytti voittajan. Miten hän Roomaan tultaessa,
Anius sillan taistelussa, Roomaa puolustettaessa Vitigestä vastaan,
Ravennan leirin edustalla ja tämän kaupungin valloituksessa aina ja
alati oli säilyttänyt etevämmyytensä. Hän ei ollut koskaan käyttänyt
tätä etevämmyyttään Belisariusta vastaan. Päin vastoin oli hänen
varoitustensa halveksiminen aina tuottanut onnettomuutta. Hänen
neuvojensa noudattaminen oli aina tuonut voiton.
Nuo muistot risteilivät hänen aivoissaan ja melkein huumasivat hänet.
Prefektin askeleet kuuluivat.
Hän hypähti pystyyn.
Leopardi, joka sisääntulijan vuoksi työnnettiin syrjään mukavalta
paikaltaan ja jonka leikki keskeytettiin, nousi muristen ja katseli
uhkaavasti ovea kohti näyttäen keltaisia hampaitaan.
Tulija vetäisi kiivaasti oviverhot syrjään ja pisti puolittain hilkan
peittämän päänsä sisään.
Se pelästytti tai ärsytti leopardia. Kesytyksen ensi aikoina nimittäin
persialaiset jalopeuran- ja tiikerinkesyttäjät käyttävät pitkiä
villavaippoja sekä naamareita, jotka suojelevat kasvoja ja kaulaa.
Vanhan vihollisen muisto lienee herännyt julmassa, tuskin koskaan
kesyttyvässä eläimessä.
Julmasti ulvahtaen se kyyristyi hyökkäysasentoon ja pieksi lattiaa
pitkällä hännällään. Suupielistä pursui vaahto. Kaikki nämä olivat mitä
julmimman vihan merkkejä.
Antonina huomasi sen.
"Pakene, pakene, Cethegus", huusi hän.
Jos hän olisi sen tehnyt, jos hän olisi kääntänyt selkänsä, olisi hän
ollut hukassa. Peto olisi silloin hyökännyt hänen niskaansa.
Hänen pakomatkansa suojana ei olisi nimittäin ollut ainoatakaan
suljettavaa ovea, vain kankaisia oviverhoja.
Hän astui nopeasti lähemmäksi, työnsi hilkan päästään, katsoi leopardia
terävästi silmiin, kohotti vasemman kätensä etusormen uhkaavasti ylös
ja ojensi leveän, kiiltävän tikarin eteensä.
"Alas, alas! Muuten uhkaa kuuma rauta."
Hän huusi nämä sanat persiankielellä ja astui vielä askeleen murisevaa
eläintä kohti.
Silloin leopardi päästi pelon aiheuttaman, vinkunaa muistuttavan äänen.
Hyppyä varten jännitetyt lihakset höltyivät. Vinkuen se ryömi eteenpäin
ja nuoli pelosta vapisten Cetheguksen vasemman jalan sandaalia. Oikean
jalkansa prefekti pani eläimen niskalle.
Antonina oli vaipunut kauhusta istualleen. Jäykkänä hän katseli tuota
kammottavan kaunista näkyä.
"Eläinkin sinua kumartaa", änkytti hän.
"Dareios on tähän saakka kieltäytynyt sitä tekemästä -- se tuli aina
vihaiseksi, kun Belisarius tahtoi pakottaa sen siihen. Missä sinä,
Cethegus, olet tuon taidon oppinut?"
"Persiassa tietysti", vastasi tämä.
Ja hän potkaisi murtunutta eläintä kylkeen niin kovasti, että se
kivusta kiljaisten hypähti pystyyn ja haki suojaa kamarin nurkasta,
minne se asettui makaamaan silmät pelokkaasti suunnattuina
Cethegukseen.
"Belisarius on valloittanut vain persialaisten linnat, mutta ei ole
opetellut heidän kieltään", sanoi Cethegus. "Eläimet puolestaan eivät
osaa kreikankieltä.
"Sinähän olet hyvässä turvassa Belisariuksen poissa ollessa", hän
jatkoi pistäen tikarin vaipan rintapoimuun.
"Mikä tuo sinut hänen taloonsa", kysyi Antonina yhä vapisten.
"Usein halveksittu ystävyys.
"Nyt on kysymyksessä puolisosi pelastaminen, hänen, jolla on jalopeuran
rohkeus, mutta ei hiiren näppäryyttä. Prokopius on valitettavasti
kaukana. Muuten olisin lähettänyt miehesi luokse tämän neuvonantajan,
johon hän enemmän luottaa.
"Minä tiedän, että Belisariusta uhkaa keisarin taholta ankara isku.
"Se on vältettävä.
"Keisarin suosio --"
"On vaihteleva, sen kyllä tiedän. Mutta Belisariuksen ansiot --"
"Ne juuri koituvat hänen turmiokseen.
"Mitättömämpää ei Justinianus pelkäisikään.
"Mutta Belisariusta hän pelkää --"
"Sen olemme usein saaneet kokea", vastasi Antonina huoaten.
"Sinä saat ensimmäisenä tietää sen, mistä kenelläkään palatsin
ulkopuolella ei ole aavistustakaan. Keisari on tänään asettunut
goottisodan puolelle."
"Vihdoinkin", huudahti Antonina, jonka kasvot loistivat ilosta.
"Niin, mutta ajattele millainen häpeä -- Belisarius ei tule
päälliköksi."
"Kuka sitten", kysyi Antonina vihoissaan.
"Minä olen yksi --"
Antonina katsoi epäilevästi häntä.
"Niin, tunnustan, että tämä on jo kauan ollut päämääräni.
"Mutta toiseksi päälliköksi tulee Areobindos.
"En voi tuon varjoherran kanssa päästä työn alkuunkaan.
"En voi voittaa gootteja hänen avullaan, sillä hän on vain kiusana.
"Gootteja ei voita kukaan muu kuin Belisarius.
"Sen vuoksi on minun saatava hänet mukaani, minun puolestani vaikka
ylipäällikkönäkin.
"Katso, Antonina, minä pidän itseäni suurempana valtiomiehenä --"
"Belisariukseni on sankari eikä mikään valtiomies", vastasi Antonina.
"Mutta naurettavaa olisi verrata minua sotapäällikkönä vandaalien,
persialaisten ja goottien voittajaan.
"Näetkö -- tunnustan sen peittelemättä -- minä menettelen nyt
itsekkäistäkin syistä enkä yksinomaan suopeudesta Belisariusta kohtaan.
"Minun _täytyy_ saada Belisarius liittolaisekseni."
"Se on minusta luonnollista", tuumi Antonina.
"Mutta Justinianusta ei ole helppo taivuttaa Belisariuksen
lähettämiseen.
"Hän epäilee sitäpaitsi miestäsi uudelleen. Ja nyt vielä entistä
enemmän."
"Miksi niin?"
"Belisarius on tosin syytön, mutta toisaalta hyvin varomaton.
"Viime kuukausien kuluessa hän on saanut salaisia kirjeitä, lappuja ja
kehoituksia. Niitä on pistetty kylpylöissä hänen vaippaansa, niitä on
heitetty puutarhaan. Kaikissa kehoitetaan häntä liittymään erääseen
salaliittoon."
"Hyvä Jumala, tiedätkö sinä sen", änkytti Antonina.
"Ikävä kyllä, en minä yksin. Muutkin sen tietävät -- itse keisarikin."
"Mutta sehän ei koske keisarin henkeä eikä valtaistuinta", sanoi
Antonina.
"Ei, vain hänen vapauttaan, määräämisoikeuttaan. -- 'Sota gootteja
vastaan' -- 'Belisarius päälliköksi' -- 'häpeällistä on palvella
kiittämätöntä' -- 'aseta pakko herrallesi hänen omaksi edukseen' --
"Sentapaisia kirjoituksia oli lapuissa -- eikö ollutkin?
"Belisarius ei ole noudattanut näitä kehoituksia. Mutta hän on ollut
siksi varomaton, ettei ole ilmoittanut keisarille niistä. -- Se voi
maksaa Belisariuksen pään."
"Kaikki pyhimykset auttakoot", huusi Antonina käsiään väännellen, "hän
teki sen minun neuvostani, minun pyynnöstäni. Prokopius neuvoi --
samoin kuin sinä nyt -- ilmoittamaan asian heti keisarille.
"Mutta minä -- minä pelkäsin keisarin epäluuloisuutta. Hän olisi voinut
noita kehoituksia pitää jonkinlaisina Belisariuksen syyllisyyden
todistuksina."
"Se ei kai ollut ainoa syy", virkkoi Cethegus hiljaa katsellen
varovaisesti ympärilleen, "miksi neuvoit Belisariuksen niin tekemään."
"Mitä muita syitä minulla olisi ollut? Mitä tarkoitat", kysyi Antonina
hiljaa.
Hän punastui.
"Sinä tiesit, että perheenne hyviä ystäviä oli salaliitossa osallisina.
Näitä tahdoit ensin varoittaa ja erottaa heidät syyllisistä, ennenkuin
salaliitto tulisi ilmi."
"Niin", änkytti Antonina, "Photius, hänen vapautettunsa --"
"Ja eräs toinenkin", kuiskasi Cethegus, "jonka ei pitänyt joutua
Bosporuksen aaltoihin heti Teodoran kahleista vapauduttuaan."
Antonina kätki kasvonsa käsiinsä.
"Minä tiedän kaikki, Antonina. Tunnen vähäisen vikasi ennen vanhaan --
ja nykyiset hyvät tarkoitusperäsi.
"Mutta vanha mieltymys on sinulle tehnyt kepposen.
"Paitsi Belisariusta olet nyt ajatellut _hänenkin_ menestystään.
"Ja jos Belisarius nyt joutuu tuhon omaksi, niin kenen on syy?"
"Vaikene, armahda", rukoili Antonina.
"Älä epäröi", jatkoi Cethegus. "Sinullahan on vankka turva -- hyvä
puolustajatar keisarin luona. Vaikka miehesi mahdollisesti joutuukin
maanpakoon, niin pahimman kohtalon voi mahtavan ystävättäresi välitys
estää."
"Keisarinnanko", huudahti Antonina.
"Hän selittää asiat omalla tavallaan! Hän on vannonut saattavansa
meidät perikatoon."
"Silloin ovat asiat huonosti", virkkoi Cethegus, "hyvin huonosti, sillä
keisarinnakin tietää salaliitosta ja Belisariukselle lähetetyistä
kirjeistä.
"Ja sinähän tiedät. Paljon pienemmistä syistä kuin salaliittoon
houkuttelemisesta, on --"
"Keisarinna tietää sen! Silloin olemme hukassa. Auta, pelasta sinä,
joka löydät tien siinäkin, missä tavallinen silmä ei näe."
Ylpeä nainen heittäytyi itkien polvilleen prefektin eteen.
Huoneen nurkasta kuului valittava ulvonta. Leopardi vapisi taas pelosta
tämän kohtauksen nähdessään. Prefekti silmäsi ulvovaa eläintä ja nosti
sitten polvistuneen nopeasti ylös.
"Nouse, Belisariuksen puoliso. Älä joudu epätoivoon.
"On olemassa yksi ainoa keino Belisariuksen pelastamiseksi. Mutta vain
yksi."
"Onko hänen ilmoitettava asiasta keisarille heti kotiin tultuaan?"
"Se on myöhäistä.
"Häntä ei enää uskottaisi, jos hän vain sanoin vakuuttaisi
viattomuuttaan.
"Hänen on todistettava uskollisuutensa teoilla.
"Hänen on vangittava kaikki kapinalliset ja jätettävä ne keisarille."
"Miten hän saa ne kokoon?"
"Nehän ovat kutsuneet hänet kokoukseensa.
"Tänä yönä he kokoutuvat hänen vapautettunsa Photiuksen talossa.
"Hän ilmoittakoon suostuvansa johtajaksi.
"Sitten hän menköön ja vangitkoon kaikki. --
"Aniciusta", lisäsi hän, "on keisarinna itse varoittanut. -- Hän oli
luonani."
"Vaikkapa hän joutuisikin turmioon -- nythän on Belisarius
pelastettava.
"Hänen on tehtävä se.
"Tuuma on rohkea. Se miellyttää häntä."
"Uhraako hän vapautettunsa?"
"Senkin seitsemän kertaa olemme turhaan varoittaneet tuota hullua.
Mitäpä Photiuksesta, kun Belisariuksen henki on kysymyksessä.
"Teen kaikkeni taivuttaakseni hänet.
"Jo aikaisemmin Prokopius neuvoi häntä todistamaan tällä barbaarisella
-- kuten hän sanoi -- tavalla uskollisuutensa, kun hän ei ilmoittanut
keisarille ensimmäisiä salaliittokehoituksia.
"Minä muistutan hänelle tuosta Prokopiuksen neuvosta.
"Saat olla varma, että hän noudattaa sitä."
"Hyvä on! Olkoon hän siellä ennen puoliyötä.
"Kun vartija muurilla huutaa kahdennentoista hetken, minä murtaudun
taloon. Kaikki on hyvin järjestetty, jos hän sisään mennessään näkee
maurilaisen orjani Syphaxin Pietarin patsaan takaisessa seinäkomerossa.
Hän voi varmuuden vuoksi ottaa muutamia henkivartijoitaan, jotka
hätätilassa puolustavat häntä ja voivat esiintyä todistajina.
"Hän ei tarvitse suurtakaan teeskentelytaitoa. Hän menköön vain sisään
hiukan ennen puoliyötä. Hänen ei tarvitse sanoa mitään, kuunnella vain.
Vartijamme odottavat Konstantinuksen puistossa Photiuksen talon takana.
Puoliyötä huudettaessa -- tuuballa annetaan, kuten tiedät, kuuluva
merkki vahtien muuttamiseen -- murtaudumme sisään.
"Hänen ei siis tarvitse tehdä edes mitään merkkiäkään."
"Tuletko sinä varmasti?"
"Tulen.
"Voi hyvin, Antonina."
Hän kulki takaperin ovelle silmät luotuina vihaiseen eläimeen ja veitsi
kädessä.
Leopardi oli odottanut tätä hetkeä. Se oli noussut hiljaa pystyyn.
Oviverhon välitse Cethegus vielä kerran uhkasi veitsellään.
"Alas, Dareios! Kuuma rauta uhkaa!"
Hän syöksähti ulos.
Leopardi painoi päänsä mosaiikkilattiaan ja päästi voimatonta raivoa
ilmaisevan valittavan ulvonnan.