Kuningas lähtikin heti kreivi Tejan, Adalgotin ja lukuisan seurueen
saattamana pieneen Taginaen kaupunkiin, jonka yläpuolella, jyrkällä,
metsäisellä vuorella sijaitsi Valeriusten luostari, missä Valeria
edelleen oleili.
Hän ei enää pelännyt sitä. Hän sekä ulkonaisesti että sisäisesti oli
tottunut siihen. Tämän paikan vakavat voimat saivat vaikutusvaltaa
hänen vastustelevaan sieluunsa.
Kun hän meni kuningasta vastaan luostarin puutarhaan, olivat hänen
kasvonsa kalpeammat, hänen käyntinsä hitaampi kuin ennen.
"Mikä sinun on tullut", kysyi kuningas hellästi.
"Kun lupaukseni näytti melkein mahdottomalta toteuttaa, olit rohkea ja
toivehikas.
"Nyt, kun rakastettusi on tämän valtakunnan hallitsijana ja kun
vihollisen hallussa on vain yksi Italian kaupunki, olet sinä
alakuloinen."
"En ole alakuloinen, ystäväni", sanoi Valeria totisena. "Olen tehnyt
päätöksen. Ei, kuuntele minua kärsivällisesti.
"Miksi salaat minulta sen, mitä koko Italia tietää kuninkaastaan.
"Länsigoottien kuningas Toletumista on tarjoutunut liittolaiseksesi
bysanttilaisia vastaan ja luvannut tyttärensä puolisoksesi.
"Valtakunta toivoo, että sinä hyväksyt molemmat ehdotukset.
"En tahdo olla itsekkäämpi kuin kansanne jalomielinen tytär Rautgundis,
vuoritilallisen lapsi, josta laulajanne jo kertovat teillä ja kujilla.
"Ja minä tiedän, että sinäkin voit tehdä samanlaisen uhrauksen kuin tuo
vaatimaton mies, onneton kuninkaanne."
"Toivoakseni voisin sen tehdä tarvittaessa.
"Mutta onneksi on se tarpeetonta.
"En tarvitse vierasta apua.
"Katsele ympärillesi tai oikeammin, katsele maailmaa näiden
luostarimuurien yli.
"Tämä valtakunta ei ole koskaan kukoistanut niin kuin nyt.
"Olen vielä kerran tarjonnut keisarille rauhankäden.
"Ellei hän siihen tartu, syntyy taistelu, jollaista hän ei ole ennen
nähnyt.
"Piakkoin Ravenna joutuu haltuumme.
"Valtani ja mieleni eivät siedä nyt kieltäymyksiä.
"Mutta näiden muurien sisäpuolella asuva ilma on vihdoin murtanut
voimasi.
"Sinun täytyy heti lähteä täältä. Valitse Italian kaunein kaupunki
olinpaikaksesi -- salli minun rakennuttaa uudestaan isiesi talo."
"Ei, salli minun jäädä tänne. Rakastan tätä paikkaa ja sen rauhaa."
"Se on haudan rauhaa.
"Tiedätkö, että minä kieltäytyessäni sinusta kieltäydyn elämäni
ajatuksesta.
"Sinä olet suunnitelmieni elävä esikuva: sinä olet minulle Italia.
"Sinun on tultava goottikuninkaan omaksi täydellisesti,
erottamattomasti.
"Ja gootit ja italialaiset ottavat kuninkaastaan ja kuningattarestaan
esimerkkiä. He yhtyvät yhtä onnellisina kuin me.
"Ei -- ei mitään vastaväitteitä -- ei mitään epäilystä! Minä kukistan
ne näin."
Hän syleili ja suuteli häntä.
* * * * *
Muutaman päivän perästä Julius Montanus saapui Genuan ja Urbinumin
kautta.
Kuningas meni seurueineen häntä vastaan luostarin puutarhaan.
Ystävykset syleilivät kauan toisiaan.
Teja seisoi heidän vieressänsä ja katseli heitä totisena.
"Herra", kuiskasi Adalgot, "kuka on tuo mies, jonka silmät ovat tuolla
tavalla sisäänpainuneet?
"Onko hän munkki?"
"Sisäisesti kyllä, vaan ei ulkonaisesti."
"Noin nuorella miehellä on jo vanhuksen katse. Tiedätkö, kenen näköinen
hän on?
"Hän muistuttaa luostarin käytävässä olevaa kultapohjaista kuvaa."
"Aivan oikein, hiljaista, surullista päätä tuolla, apostoli
Johannesta."
"Ennenkuin sain kirjeesi, olin jo päättänyt tulla tänne."
"Aioitko käydä minun luonani -- Valerian luona?"
"En, Totila. Tulin tänne Cassiodoruksen tutkittavaksi ja sitten
vihittäväksi munkiksi.
"Pyhä ja hurskas mies, joka on täyttänyt vuosisatamme ihmeillään,
Benedictus Nursialainen on perustanut luostarin, joka vetää minua
puoleensa."
"Julius! Sinä et saa tehdä sitä.
"Miksi ihmeessä kaikki läheisimpäni nyt pakenevat maailmaa.
"Valeria, sinä ja -- Teja."
"En pakene ketään", vastasi viimemainittu, "en maailmaakaan".
"Miten sinä", jatkoi kuningas tarttuen ystävänsä käsivarteen ja vieden
häntä luostariin päin, "olet saanut päähäsi tuollaisia itsemurhan
ajatuksia nuoruutesi kukoistuksessa?
"Katso Valeriaa tuolla.
"Hän auttaa minua sinun käännyttämisessäsi.
"Jos olisit koskaan rakastanut, niin et kääntäisi selkääsi maailmalle."
Julius hymyili äänettömänä.
Hän tarttui levollisesti Valerian käteen ja meni hänen kanssansa
luostarin ovelle, jossa Cassiodorus tuli heitä vastaan. --
Vaivoin kuningas sai ystävänsä suostutetuksi lähtemään
Cassiodorus-vanhuksen seurassa Bysanttiin.
Juliusta ensin kammoksutti lähteä keisarihovin loistoa, melua ja
syntisyyttä näkemään, mutta lopuksi hän taipui Cassiodoruksen antaman
esimerkin johdosta.
"Luullakseni", sanoi kuningas lopuksi, "voidaan maailmassa tehdä paljon
enemmän Jumalalle otollisia töitä kuin luostarissa.
"Sellainen otollinen työ on tämä lähettilästoimi, joka pelastaa kaksi
valtakuntaa uudesta sodasta."
"Aivan oikein", sanoi Julius. "Kuningas ja sankari voivat palvella
Jumalaa yhtä hyvin kuin munkki.
"En moiti sinun tointasi, mutta salli minun pitää omani.
"Minusta tuntuu, että tänä aikana, jolloin vanha maailma vajoaa
kamalasti taistellen ja uusi kohoaa myrskyn tavoin, jolloin mädäntyneen
pakanuuden kaikki himot yhtyvät barbaarien hurjuuteen, jolloin hekuma,
lihanhimo ja verinen väkivalta täyttää sekä itä- että länsimaat, on
hyvä perustaa kauas maailman melusta turvapaikkoja, joissa köyhyys,
puhtaus ja nöyryys asuvat."
"Minusta taas ei loisto eikä rakkauden onni ole syntiä Jumalan edessä.
"Mitä mieltä sinä olet, Teja-ystäväni?"
"Kiistanne ei liikuta minua", vastasi tämä levollisesti, "sillä teidän
Jumalanne ei ole minun. Mutta lopettakaa se. Valeria tulee!"
* * * * *
Lähettilästen lähdön edellisenä iltana Cassiodorus vei ystävänsä
kappeliin, jonka hän oli rakennuttanut aivan luostarin vieressä
kohoavalle äkkijyrkälle kalliolle.
"Paikka miellyttää epäilemättä sinua, Totila", oli Valeria sanonut.
Vähän ennen auringonlaskua ystävykset saapuivat yksinäisen, pyöreän
kallion laelle.
Täältä oli laaja näköala Picenumin kukoistaville vainioille.
Pohjoisessa ja idässä Apenninien komeat, suurenmoiset porrastukset
rajoittivat katsetta.
Lännessä kimalteli laskevan auringon loisteessa komeana kultavyönä
viheriäisten kenttien läpi juokseva Clasius-joki, johon täällä Sibola
ja Rasina yhtyvät.
Etelästä päin Tinia-joki välkkyi Nucerian vuorten lomitse.
Etelän hymyilevän taivaan alla versoi runsas sato, Totilan ihmevuosi
oli nopeasti ja täydellisesti pyyhkäissyt pois entisen hävityksen
jäljet. Laakerien tummaa pohjaa vasten, oliivien hopean harmaiden
lehtien ja määrättömien viiniköynnösten lomista näkyi sadottain
valkoisia marmorihuviloita, linnoja, taloja ja ulkohuoneita.
Kukkulan etelärinteellä sijaitsi ikivanha vahtitorni, kenties
muinaisroomalaiselta ajalta peräisin. Sen muurit olivat kokonaan
muratin, viikunapuiden, viiniköynnösten ja kastanjain peitossa.
Nopeasti laskeutuva aurinko loi hehkuvaa tummanpunaista valoa
purppuravaippana laajalle tasangolle. Kaukaisten kukkulain,
italialaisen luonnon muodostaman pengerportaiston yllä oli taivas
punasinervä.
Kaikki seisoivat järkytettyinä, häikäistyneinä.
Kukaan ei keksinyt sanoja ylistääkseen tätä kauneutta.
"Sellaiseksi aavistin Italian", kuiskasi Adalgot kreivi Tejalle,
"katsellessani Iffinger-vuorelta tai Mentulalta lounaaseen. Mutta näin
kauniiksi sitä en sentään aavistanut."
Kuningas huudahti:
"Enkö ole oikeassa, Teja, rakastaessani tätä maata kuin morsianta ja
koettaessani millä hinnalla tahansa säilyttää sen kansalleni.
"Tämä paikka antaa oikeutuksen pyrinnöilleni.
"Taivaalliset tuulet, kultainen valo ympäröivät seutua -- --"
Liikutettuna hän jatkoi: "Tänne, ystävä Cassiodorus, tahdon tulla
haudatuksi."
Hän laski kätensä ikivanhalle sarkofagille, joka oli tehty mustasta,
nyt jo rapautuneesta marmorista. Kansi oli vieressä maassa ja arkku oli
aivan muratin peitossa.
"Omituinen sattuma", virkkoi Cassiodorus totisena.
"Tiedätkö, mikä tämän paikan nimi on?
"Spes bonorum, 'hyvien toivo'.
"Ja tiedätkö, kuka tuossa arkussa makaa tarun mukaan?
"Eräs toinen lempeä rauhanruhtinas, alkujaan kai joku tarunaikainen
tuskialainen kuningas, josta satu on sitten tehnyt Numa Pompiliuksen.
"Tämä on ikivanha rauhan pyhäkkö ja pakopaikka, jota pakanatkin
kunnioittivat. Äsken rakennuttamani kappelin olen pyhittänyt
rauhanjumalalle Immanuelille.
"Osoittaisit pienelle kappelilleni suuren kunnian, rauhanruhtinas, jos
valitsisit sen viimeiseksi leposijaksesi."
"Ei", huudahti Totila, "suo anteeksi, hurskas isä. En tahdo levätä
kappelisi synkässä kuorikellarissa, vaan täällä avonaisen taivaan
sinisen katon alla."
Hän kosketti sarkofagia.
"Täällä valoisalla kukkulalla, johon aurinko valaa kirkasta hohdettaan,
jota laakerit peittävät ja jossa linnut virittävät suloisia laulujaan,
tahdon levätä.
"Tulen kai toimeen rauhankuninkaan varjon kanssa.
"Se on tahtoni, ystäväni.
"Pane mieleesi se, Adalgot, rakkaani, sillä sinä kai nuorimpana elät
kauemmin kuin me muut."
"Kuka ajattelee keskipäivällä yötä", huudahti Adalgot.
"Aavistelijat", sanoi Teja.
"Katsokaa, miten nopeasti aurinko ja sen lämmin, iloinen valo
katosivat.
"Purppurapeite, joka muistuttaa punaista, veristä käärinliinaa, peittää
jo Taginaen laaksoa.
"Sinipunervat varjot ovat äkkiä muuttuneet kylmän mustiksi.
"Paljon nopeammin kuin tässä maassa saapuu yö, iskee kaikissa maissa
kohtalo ja kuolema."