"Kuule siis.
"Etsin prefektiä Tiberin rannalta ja Kapitoliumista, mutta en löytänyt
häntä. Silloin menin hänen kotiinsa.
"Sieltä löysimme vain veriset jäljet ja hänen miekkansa.
"Sinä löit murskaksi hänen epäjumalansa, poltit hänen talonsa ja
hajoitit sen maan tasalle kellariholvia myöten. Minä tutkin ja
haeskelin kaikki paikat ja löysinkin lattian alta marmoripatsaan
jalustasta toisen kätköpaikan, jossa oli kultaa, jalokiviä ja
kaikenlaisia kirjoituksia.
"Vein kaikki tavarat leveällä kilvellä kuninkaalle.
"Tämä antoi kirjurinsa lukea ja tutkistella kirjoituksia ja luki
itsekin niitä. Äkkiä hän huusi: 'Balti Alarik oli siis syytön!'
"Seuraavana päivänä, jolloin minut oli koroitettu kuninkaan
kuuluttajaksi, oli ensi tehtäväni ratsastaa valkoisella ratsulla ympäri
Rooman katuja kuuluttajan sauva kädessä ja ilmoittaa kaikille gooteille
ja roomalaisille:
"Adalgot, kuninkaan kuuluttaja huutaa:
"Entisen prefektin talosta paimenpoika Adalgot on löytänyt kirjoituksia
ja todistuksia, joiden mukaan baltiherttua Alarik, joka kaksitoista
vuotta sitten tuomittiin valtiopetoksesta kuolemaan, oli syytön."
"Miten se tuli selville?"
"Cethegus oli itse kirjoittanut päiväkirjaansa salakirjaimilla, joista
kuningas otatti selvän, että hän oli hämmästyneen kuninkaan käsiin
saattamillaan kirjeillä tehnyt vihaamansa balttiherttuan
epäluulonalaiseksi.
"Ylpeä herttua ärsytti sitten vielä amalia itsepäisyydellään ja hävisi
äkkiä vankilasta. Kukaan ei tiedä, miten hän karkasi ja minne.
"Minä huusin lisäksi:
"Balti Alarik on syytön.
"Hänen omaisuutensa, joka joutui valtion huostaan, palautetaan hänelle.
"Hänelle tai hänen oikealle jälkeläiselleen.
"Apulian herttuakunta, joka oli hänen läänityksensä palautetaan
hänelle.
"Hänelle tai hänen oikealle perilliselleen.
"Herttua Alarik tai hänen jälkeläisensä ilmoittautukoon pelkäämättä
kuninkaalle.
"Kulta ja lahjat, peritty ja oma, elukat ja taloustarpeet, vaunut ja
aseet, korut ja jalokivet, pellot ja niityt, raavaat ja ratsut sekä
rikas Apulian herttuakunta annetaan baltille tai baltin perilliselle.
"Missä on Alarik? Missä ovat hänen perillisensä?
"Samoin kuin minä, kuninkaan kuuluttajat huusivat kaikilla teillä ja
kaikissa Italian kaupungeissa ja etsivät kaikkialta baltiherttua
Alarikia tai hänen laillista perillistään.
"Tiedätkö mitä? Olisi todellakin ihanaa, jos he löytäisivät kadonneen,
maanpakoon lähteneen vanhuksen, jonka me taas saattaisimme loistoon ja
kunniaan hänen entisessä herttuakunnassaan."
"Ja kun hän kiittäisi paimenpoikaa pelastuksestaan ja kunniansa ja
oikeuksiensa takaisin saamisesta, hän antaisi varmaankin hänelle
kauniin linnan jossakin sinisen meren rannalla, Garganus-vuorella
laakerien ja myrttien keskellä. Eikö sekin olisi hauskaa?"
"Ei. En ole sitä ajatellut.
"Mutta tuskinpa vanha herttua enää elää."
"Kenties sentään löydämme nuoren.
"Herttua Guntaris sanoi minulle, että hän oli tuntenut erittäin hyvin
baltisankarin. Hän oli mennyt maanpakoon pieni poika mukanaan.
"Vaikka völsungit olivatkin baltien perinnöllisiä vihamiehiä, sanoi
Guntaris, ettei hän ollut koskaan luullut syylliseksi ylpeää herttuaa,
joka oli italialaisten päävihollinen ja senvuoksi näiden silmätikku.
"Eikä hän ollut koskaan nähnyt kauniimpaa lasta kuin tuo nelivuotias
poikanen oli.
"Olen miettinyt nämä päivät hartaasti hänen kohtaloaan.
"Hän mahtaa hämmästyä, kun hän, joka kenties piilee jossakin pienessä
kaupungissa valenimisenä, -- sillä tuomio koski koko sukua -- kuulee
kuninkaan kuuluttajan huutavan kadulla ja kujilla, että Apulian
herttuan kultainen rengas kuuluu hänelle.
"Se olisi hyvä loppu 'Baltin sadulle' tai 'Maanpakolaisen laululle'.
Mitä tuumit? 'Maanpakoon ajetun herttuapojan laulu.' Ei sekään kuulu
hullummalta."
"Sinun suustasi pulpunneina kaikki laulut kaikuvat ihanilta."
"Mutta minä tahtoisin nyt kuulla vielä sen laulun alun, jonka sinä itse
laadit herättyäsi unestasi."
"Niin, kuolinlaulua en itse laatinut, sen kuulin unessa.
"Mutta heti unesta herättyäni rupesin muistelemaan noita tuttuja
maisemia Vesuviuksen luona, vastapäätä Mons lactariusta, Maitovuorta.
Siellä on suuri, omituinen kalliorotko, jonka tulivuoren jähmettynyt
laava on muodostanut. Se on kuin jähmettynyttä tulta. Möhkäleet ovat
äkkijyrkät. Laaksoon johtaa vain kapea sola, jonka yksi mies voi
kilvellään sulkea ja suojella sitä pitkät ajat minkälaista ylivoimaa
vastaan tahansa!"
"Sinä mietit heti joka vuorella ja laaksossa, miten ne voi valloittaa
tai miten niitä voi puolustaa."
"Silloin tulivat huulilleni itsestään nämä sanat:
"Missä Vesuvion vyöllä
laavakallioita on,
hätähuudot sieltä yöllä
tunkee seudun lepohon.
Maanmies ei, ei paimen, varas
tohdi sinne poiketa;
kaikkein onkin kiertää paras
kammottavaa rotkoa.
Onko täällä kansain veri
vuodatettu sodassa?
Vaiko haamunsa se perii
vastaisilta ajoilta?"
Ja hän näppäili harpusta hitaasti muutamia sointuja. -- Adalgot vastasi
hiljaa kuin kaiku. Säveleet johtivat kuningasta laulajien luo.
Melkein umpeenkasvaneita polkuja pitkin kuningas kulki ääniä
kohden, jotka kuuluivat säännöttömin väliajoin eräästä synkästä
sypressiryhmästä puoleksi laulettuina. Yötuuli toi hänen korviinsa sitä
paitsi kahden erilaisen kielisoittimen säveliä.
Huomaamatta saapui Totila, jonka tuloa ei edes kuutamo ilmaissut,
kaatuneiden muurien yli, jotka ympäröivät laajaa puistoa, puoleksi
villiytyneeseen laakeri- ja sypressikäytävään, joka vei puutarhan
sisäosaan.
Teja kuuli tulijan askeleet ja pani pois harppunsa.
"Kuningas tulee", sanoi hän. "Tunnen hänen askeleensa. --
"Mitä etsit, kuninkaani?"
"Sinua, Teja", vastasi tämä.
Teja hypähti pystyyn kaatuneelta patsaalta, jolla hän oli istunut.
"Taisteluunko siis!"
"Ei", vastasi Totila. "Ansaitsen kuitenkin tällaisen vastauksen."
Hän tarttui Tejan oikeaan käteen ja veti hänet istumaan viereensä
marmoripatsaalle.
"En hae miekkaasi, vaan sinua itseäsi.
"Tarvitsen sinua. En tällä kertaa käsivarttasi, vaan sydäntäsi.
"Ei. Jää vain tänne, Adalgot. Sinä saat kuulla, miten tätä ylpeätä
miestä, 'mustaa kreiviä' täytyy rakastaa."
"Sen olen tietänyt siitä saakka, kun hänet ensi kerran näin. Hän on
kuin synkkä metsä, josta kuuluu salaperäinen suhina, kammottava, mutta
samalla suloinen."
Teja loi kuninkaaseen pitkän katseen suurista, surullisista silmistään.
"Katso, ystäväni! Tällainen on minusta tullut. Näin suuressa määrässä
on taivaan Herra siunannut työni.
"Olen voittanut takaisin puoleksi menetetyn valtakunnan. Enkö voita
takaisin ystäväni puoleksi menetettyä sydäntä?
"Ystävä on tehnyt parhaansa valtakunnan takaisin valloittamisessa --
hänen täytyy nytkin tehdä parhaansa.
"Mikä on vieroittanut sydämesi minusta?
"Suo anteeksi, jos minä, jos päivänpaisteinen onneni on loukannut
sinua.
"Tiedän, kenelle olen kiitollisuudenvelassa kruunustani. En voi
iloisena kantaa sitä, jos vain miekkasi kuuluu minulle, mutta ei
sydämesi.
"Me olimme ystäviä muinoin, Teja -- tulkaamme taas ystäviksi, sillä
minä en tule toimeen ilman sinua."
Hän aikoi panna kätensä ystävänsä kaulaan.
Mutta Teja tarttui hänen käsiinsä ja puristi niitä.
"Tämä yöllinen retki on sinulle kunniakkaampi kuin koko voittokulkusi
halki Italian.
"Kyyneleet, joiden näen silmissäsi kimaltelevan, ovat minusta
arvokkaammat kuin kruunusi jaloimmat helmet.
"Anna _sinä_ minulle anteeksi -- olen tehnyt sinulle vääryyttä.
"Onni ja iloinen luonteesi eivät ole vahingoittaneet sydäntäsi.
"En ole koskaan kantanut sinulle kaunaa. Olen aina rakastanut sinua.
Murhemielin olen huomannut, miten tiemme ovat yhä enemmän eronneet.
"Sillä sinä olet sittenkin lähempänä minua kuin olit urhoollista
Vitigestä, lähempänä kuin omaa veljeäsi Hildebadia."
"Niin, te kuulutte yhteen kuin valo ja varjo", sanoi Adalgot.
"Me molemmat olemme yhtä tulisia, nopsia luonteeltamme", sanoi
kuningas.
"Kun Vitiges ja Hildebad", jatkoi Teja, "kulkivat suoraa tietä vakavin
askelin, tahtoi kärsimätön into kuljettaa meidät molemmat siivillä
ilmojen kautta.
"Ja sen vuoksi, että me kuulumme yhteen, katkeroitti minua se, että
sinä näytit aurinkoisessa onnessasi luulevan: tuo, joka ei osaa nauraa,
on sairaalloinen mielipuoli.
"Oi, kuninkaani ja ystäväni! On olemassa kohtaloita, tuskia ja
ajatuksia, joita kestettyään tai ajateltuaan ihminen kokonaan menettää
nauramisen suloisen taidon."
Totila virkkoi vakavana:
"Sitä, joka yhtä sankarillisesti kuin sinä täyttää elämänsä pyhät
velvollisuudet, täytyy surkutella, mutta ei moittia, jos hän ylpeänä
halveksii elämäniloja."
"Oletko luullut, että olen kadehtinut onneasi tai iloisuuttasi?
"Oi, Totila! En ajattele sinua ja luonnettasi kadehtien, vaan
kaihomielin.
"Meidäthän saa kaihomielisiksi lapsi, joka luulee, että päivänpaiste,
kevät ja elämä kestävät iäti ja joka ei tunne talvea, yötä eikä
kuolemaa.
"Sinä luotat iloon, onneen ja voittoon maailmassa.
"Mutta minä kuulen aina kohtalon siipien suhinan, kohtalon, joka
säälimättömänä ja kuurona kiroukselle, rukoukselle ja kiitokselle
väikkyy ihmisten ja heidän tekojensa yllä."
Hän katsoi eteensä pimeyteen aivan kuin hän näkisi siellä tulevaisten
tapahtumien varjot.
"Niin, niin", virkkoi nuori juomanlaskija, "samantapainen oli eräs
sananlasku, jota vanha Iffa vuorella lauloi. Hän oli oppinut sen
sedältäni Wargsilta.
"Niin elämän onni
kuin onnettomuuskin
vain ihmisen tyhjiä
haaveita on.
Kun täytännön vaativi
iäinen tahto,
niin nöyrät ja ylpeät
palvelevat."
"Mutta", jatkoi nuorukainen, "jollemme kaikin voiminemme kykene
torjumaan välttämättömyyttä, niin miksi me ylipäänsä mitään teemme?
Miksi emme tylsinä ja välinpitämättöminä odota tulevaisia tapahtumia.
Missä on sitten erotus sankarin ja pelkurin välillä?"
"Ei ainakaan voitossa, Adalgot, vaan sotimis- ja kärsimistavassa.
"Oikeudenmukaisuus ei ratkaise kansojen kohtaloita, vaan
välttämättömyys.
"Usein on parempi mies, jalompi suku kukistunut huonomman edessä.
"Jalomielisyys ja jalot tavat ovat tosin jonkinlainen mahti, mutta ne
eivät aina ole kyllin voimakkaita vastustamaan muiden synkkien voimien
ylivaltaa.
"Jalomielisyys, jalot tavat ja sankarillisuus voivat tehdä perikadon
pyhäksi ja ihanaksi, mutta eivät aina voi estää sitä.
"Viimeinen lohdutuksemme on, että korkeimman kunnian ja kauneimman
laakerin saa voitettu sankari eikä voittaja, kun ei oteta huomioon,
_mitä_ me olemme kestäneet, vaan _miten_ me olemme kestäneet."
Kuningas nojasi miettivänä miekkaansa ja katsoi maahan.
"Miten paljon sinun onkaan täytynyt kärsiä, ystäväni", sanoi kuningas
sydämellisesti, "ennenkuin olet joutunut tuolle mielelle.
"Sinähän olet kadottanut Jumalasi.
"Minusta olisi melkein helpompi kadottaa aurinko -- tai näkökykyni.
"En voisi enää hengittääkään, jollen uskoisi oikeamieliseen Jumalaan,
joka katsoo taivaasta ihmisten tekoja ja johtaa oikean, puhtaan asian
voittoon."
"Mitä kuningas Vitiges, mies virheetön ja nuhteeton, oli rikkonut?
"Mitä minä itse ja --"
Hän vaikeni.
"Elämäsi on ollut hämärän peitossa sen jälkeen, kun poikavuosinamme
erosimme."
"Siitä on tarpeeksi juteltu tänään", virkkoi Teja.
"Olen tänä yönä kertonut mielialojani enemmän kuin vuosikausiin.
"Kerran tulee kai sekin aika, jolloin kerron kaikki vaiheeni ja
ajatukseni.
"En tahdo", sanoi hän sivellen Adalgotin kutreja, "liian aikaisin
synkentää kansamme nuorimman ja parhaan laulajan harpun iloisia
säveliä".
"Olkoon niin", sanoi kuningas. "Surusi on minulle pyhä.
"Mutta salli minun käyttää hyväkseni uudistettua ystävyyttämme.
"Lähden huomenna Taginaeen morsiameni luo.
"Lähde mukaani -- jollei sinusta ole paha nähdä minua onnellisena
roomalaisnaisen rinnalla."
"Oi ei -- se liikuttaa minua -- se muistuttaa minulle -- --
"Minä lähden mukaan."