Pyöreä torni, jonka syvässä holvissa vangittua Vitigestä säilytettiin,
oli palatsin oikean sivurakennuksen kulmassa, samassa rakennuksessa,
jossa hän oli asunut kuninkaana ollessaan.
Torni rautaovineen oli pitkän käytävän päässä, joka alkoi pihasta.
Pihan puoleisessa käytävän päässä oli myös rautaportti.
Aivan tuota pihaporttia vastapäätä sijaitsi maakerroksessa pihan
vasemmalla puolen palatsin vanginvartijan Dromonin pieni asunto.
Siinä oli kaksi pientä huonetta, joiden välillä oli vaateverho.
Peremmän huoneen aitiontapaisesta akkunasta saattoi nähdä pihalle ja
pyöreään torniin.
Huoneiden sisustus oli hyvin yksinkertainen. Sisemmässä oli olkivuode
ja ulommassa kaksi tuolia ja pöytä sekä avaimia seinällä.
Akkunan luona puupenkillä istui muuan nainen yötä päivää katsellen
ääneti ja miettiväisenä muurinaukkoon, josta kuninkaan vankilaan tuli
valoa ja ilmaa.
Nainen oli Rautgundis.
Hänen silmänsä eivät hetkeksikään kääntyneet tuosta muurinaukosta.
"Sillä siihen hänkin katselee", sanoi hän itsekseen.
Silloinkin, kun hän puhui Vakiksen tai vanginvartijan kanssa, joka oli
antanut hänelle asunnon, katsoi hän torniin.
Hänen silmänsä tuntuivat voivan poistaa vangitun onnettomuuden.
Hän oli istunut tänään kauan paikallaan.
Ilta oli pimennyt.
Mahtava torni katseli häntä uhkaavana ja synkkänä ja loi leveän varjon
pihalle ja palatsin vasempaan kylkirakennukseen.
"Kiitos, hyvä taivainen isä", sanoi hän.
"Koettelemuksesikin ovat hyväksi.
"Jos olisin mennyt Scaranzian kukkuloille, korkealle Arnille isäni luo,
kuten olin aikonut, niin en olisi koskaan saanut tietoa tästä
kurjuudesta.
"Tai olisin saanut liian myöhään.
"Ikävoin poikani kuolinpaikalle, kotimme läheisyyteen.
"Sitä tosin vältin, sillä olisihan hänen kuningattarensa saattanut olla
siellä.
"Asetuimme asumaan erääseen metsämajaan Faesulaen luona.
"Ja kun onnettomuus tuli, kun sanoma toisensa jälkeen saapui
epäonnistumisista ja kun saraseenit polttivat talomme ja minä näin
liekit piilopaikkaamme saakka, oli liian myöhäistä mennä pohjoiseen
isäni luo. Italialaiset sulkivat kaikki tiet ja antoivat kaikki
vaaleatukkaiset pakolaiset massagettien käsiin.
"Muuta tietä ei ollut valittavana kuin tänne korppikaupunkiin vievä.
Tänne en ollut tahtonut hänen vaimonaan tulla.
"Kerjäävänä pakolaisena saavuin tänne. Vain hänen ratsunsa Vallada ja
hänen orjansa, nyt vapautettu Vakis ovat pysyneet minulle uskollisina.
"Saavuin tänne häntä auttaakseni -- Jumalan lähettämänä -- joskin
vastoin tahtoani -- saavuin häntä pelastamaan, vapauttamaan hänet
kuninkaallisen vaimonsa häpeällisestä petoksesta ja hänen vihollistensa
pahuudesta.
"Kiitos, uskollinen Jumala!
"En saanut elää yhdessä hänen kanssaan -- mutta -- mutta minä --
Rautgundis -- pelastan hänet." --
Pihan toisella puolella oleva rautaportti ratisi. Mies tuli soihtu
kädessä portista ulos, kulki yli pihan ja saapui huoneeseen.
Hän oli vanha vanginvartija.
"Mitä nyt? Puhu", huudahti Rautgundis nousten istualtaan ja rientäen
etuhuoneeseen.
"Kärsivällisyyttä -- kärsivällisyyttä! Salli minun ensin panna soihtu
pois käsistäni. Kas niin! -- Mitäkö? Hän on juonut. Se teki hänelle
hyvää."
Rautgundis painoi kätensä sykkivälle sydämelleen.
"Mitä hän tekee", kysyi hän sitten.
"Hän istuu yhä äänettömänä samassa asennossa puujakkarallaan selkä
oveen päin käännettynä ja pää käsien varassa.
"Hän ei vastaa minullekaan mitään.
"Hän ei ole tähän saakka liikahtanutkaan.
"Olen luullut, että tuska ja suru ovat saattaneet hänen päänsä
sekaisin.
"Mutta kun tänään ojensin hänelle viinilasin ja sanoin: 'Juokaa, rakas
herra, tämä tulee uskollisilta ystäviltä', katsahti hän minuun.
"Katse oli liikuttavan surullinen.
"Hän joi pitkän siemauksen, kiitti minua päätään nyökäten ja huokasi
sitten syvään, niin syvään, että sydäntäni viilsi."
Rautgundis kätki kasvonsa käsiinsä.
"Jumala tietää, mitä pahaa hän aikoo kuninkaalle", mutisi vanhus
itsekseen.
"Mitä sinä sanoit?"
"Minä sanoin, että sinunkin on syötävä ja juotava kunnollisesti.
"Muuten voimasi loppuvat.
"Sinä tarvitset vielä voimiasi."
"Minä saan niitä silloin."
"Juo ainakin lasillinen viiniä."
"Tätäkö?
"Ei, se on kokonaan hänelle aiottu."
Hän meni takaisin sisähuoneeseen, asettuen entiselle paikalleen.
"Ruukusta riittää pitkiksi ajoiksi", jatkoi vanhus itsekseen.
"Ja minä pelkään, että meidän on koetettava heti pelastaa hänet, jos
haluamme onnistua. Tuolta tulee Vakis.
"Jospa hän nyt edes toisi hyviä tietoja, muuten --"
Vakis tuli sisään.
Hän oli kuningattaren luona käytyään vaihtanut rynnäkkökypäränsä ja
vaippansa Dromonin vaatteisiin.
"Minä tuon hyviä uutisia", sanoi hän heti ovella.
"Mutta missä te olitte äsken?
"Minä koputin turhaan."
"Me olimme ostamassa viiniä."
"Vai niin. Senvuoksi koko huone lemuaakin niin hyvältä.
"Mitä nyt? Tämähän on vanhaa, hyvää falernoviiniä.
"Millä te olette tämän maksanut?"
"Milläkö? Maailman jaloimmalla kullalla", vastasi vanhus.
Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.
"Kerroin Rautgundikselle, että prefekti antoi kuninkaan kärsiä
puutetta, että hän heikkenisi.
"Useaan päivään ei hänelle ole annettu ruokaosuutta. Olen saanut
hänelle ruokaa vain siten, että olen -- omantunnon soimauksista
huolimatta -- vähentänyt muiden vankien annoksia.
"Rautgundis ei sallinut sitä.
"Hän mietti jonkin aikaa ja kysyi sitten:
"'Dromon! Vieläkö roomalaisnaiset maksavat germaanilaisnaisten
keltaisista hiuksista yhtä hyviä hintoja kuin ennenkin?'
"Minä pöllö vastasin ajattelemattani myöntävästi.
"Hän leikkasi heti pitkät, kauniit, kullanruskeat palmikkonsa ja antoi
ne minulle.
"Siten saimme viinin maksetuksi."
Vakis syöksyi viereiseen huoneeseen, heittäytyi polvilleen ja suuteli
Rautgundiksen hameen lievettä.
"Oi, emäntäni", sanoi hän ääni väristen, "sinä uskollinen vaimo."
"Mitä hulluttelet, Vakis? Nouse ja kerro uutisesi!"
"Niin, kerro", sanoi Dromon tullen hänkin sisähuoneeseen. "Mitä poikani
sanoi?"
"Mitä me hänen neuvoillaan teemme.
"Minä suoritan kaiken yksin."
"Me tarvitsemme häntä välttämättömästi. Prefekti on muodostanut
nuorista ravennalaisista Rooman mallin mukaan yhdeksän kohorttia
legioonalaisia. Poikani Paulus on niiden joukossa.
"Onneksi prefekti on uskonut kaupungin porttien vartioimisen näille
legioonalaisille.
"Bysanttilaiset ovat satamassa, isaurilaiset täällä palatsissa."
"Portit suljetaan tarkoin yöksi", sanoi Vakis.
"Mutta muurinaukko Aetiuksen tornin luona on vielä korjaamatta.
"Siellä ovat vain vartijat suojana."
"Milloin on pojallani vahtivuoro?"
"Kahden päivän perästä. Hänellä on kolmas yövartio."
"Jumalan kiitos.
"Kauemmaksi emme voisi juuri pelastusta siirtää. Pelkään --"
Hän vaikeni.
"Mitä? Puhu", sanoi Rautgundis päättäväisen näköisenä.
"Jaksan kyllä kuulla sen."
"Parempi lieneekin, että tiedät kaikki.
"Sillä sinä olet viisaampi ja kekseliäämpi kuin me molemmat.
"Sinä keksit pikemmin keinon.
"Minä pelkään, että niillä on häntä kohtaan paha mielessä.
"Niin kauan kuin Belisarius oli käskijänä, ei ollut mitään hätää.
"Mutta kun hänet vietiin täältä pois ja kun prefekti, tuo
harvasanainen, kylmä pahahenki, tuli palatsin herraksi, rupesi
näyttämään vaaralliselta.
"Joka päivä hän käy itse kuninkaan luona vankilassa.
"Hän puhuu joka kerta kauan ja innokkaasti, tuntuupa vielä
uhkailevankin kuningasta.
"Olen usein kuunnellut käytävässä.
"Mutta paljoa hän ei näy saaneen aikaan.
"Kuningas ei luullakseni vastaa hänelle ollenkaan.
"Kun prefekti tulee vankilasta, katselee hän synkästi kuin varjojen
kuningas.
"Kuuteen päivään en ole kuningasta varten saanut ollenkaan viiniä enkä
muuta ruokaakaan kuin pienen palan leipää.
"Ja ilma siellä alhaalla on painostavaa kuin haudassa."
Rautgundis huokasi.
"Ja kun prefekti eilen saapui sieltä, oli hän vihaisemman näköinen kuin
koskaan ennen. Hän kysyi minulta --"
"No? Sano suoraan, oli se mitä tahansa!"
"Hän kysyi, olivatko kidutuskoneet kunnossa!"
Rautgundis kalpeni.
"Konna", huusi Vakis. "Mitä sinä --"
"Älkää hätäilkö! Toistaiseksi ainakin voimme olla huolettomia.
"'Clarissimus', vastasin minä totuuden mukaisesti, 'ruuvit ja pihdit,
painot ja piikit ja kaikki nuo muutkin sievät kapineet ovat parhaassa
järjestyksessä samassa paikassa kuin ennenkin.'
"'Missä?' kysyi hän.
"Meren pohjassa.
"Heitin ne sinne kuningas Teoderikin käskystä. --
"Ette varmaankaan tiedä, Rautgundis-rouva, että miehenne pelasti minut
kerran ollessaan vielä tavallinen kreivi, kun noilla koneilla aiottiin
tehdä kokeita minun ruumiissani.
"Silloin poistettiin hänen pyynnöstään kidutus kokonaan. Olen hänelle
velkaa elämäni ja ehjät jäseneni.
"Senvuoksi panen ilolla henkeni alttiiksi hänen puolestaan.
"Senvuoksi lähden tästä kaupungistakin teidän mukananne, jollei muu
auta.
"Mutta me emme saa vitkastella.
"Prefekti ei tarvitse pihtejä eikä ruuveja kiusatessaan ytimen ihmisen
luista.
"Pelkään häntä kuin pirua."
"Minä vihaan häntä kuin valhetta", sanoi Rautgundis vimmoissaan.
"Siksi meidän pitää kiirehtiä, ennenkuin hän ehtii toteuttaa pirulliset
tuumansa.
"Sillä hänellä on jotakin pahaa tekeillä kuningasta vastaan.
"Mutta minä puolestani en ymmärrä, mitä hän vielä tahtoo vankiparalta.
"Minun suunnitelmani on tällainen.
"Kolmantena yönä, kun Paulus on vahdissa, avaan iltajuomaa viedessäni
hänen kahleensa, puen vaippani hänen ylleen ja tuon hänet vankilasta
tänne pihalle.
"Täältä hän pääsee esteettä palatsin portille, jossa portinvartija
kysyy häneltä tunnussanaa.
"Sen sanon hänelle.
"Kun hän on tullut kadulle, rientäköön hän nopeasti Aetiuksen tornille,
missä Paulus laskee hänet muurinaukosta ulos.
"Muurin ulkopuolella pinjametsässä, Dianan lehdossa, muutaman askeleen
päässä tornista Vakis ja Vallada odottavat häntä.
"Mutta hänen mukaansa ei saa kukaan lähteä.
"Et edes sinäkään, Rautgundis.
"Hän pääsee yksin varmimmin pakoon."
"Mitäpä minusta?
"Hän olkoon vapaa.
"Älä mainitse ollenkaan nimeäni.
"Olen tuottanut hänelle vain onnettomuutta.
"Tahdon vain kerran nähdä hänet, tahdon katsella, kun hän menee
vapauteen."
* * * * *
Prefekti nautti näinä päivinä täysin siemauksin valtansa suloisuudesta.
Hän oli Italian valtionhoitaja. Kaikissa Italian kaupungeissa
korjailtiin ja vahvistettiin varustuksia hänen toimestaan, ja
kaupunkilaiset totutettiin aseita käyttämään.
Bysantin edustajat eivät voineet hänen puuhiaan vastustaa.
Bysantin päälliköillä oli huono onni, Tarvisiumin, Veronan ja Ticinumin
piiritys ei edistynyt entisestään. Ilokseen Cethegus kuuli, että
Hildebad, jonka joukko oli matkan varrella kasvanut kuudeksi sadaksi
mieheksi, oli taistelussa Akaciuksen kanssa voittanut tämän tuhat
persialaista ratsumiestä.
Mutta voimakas bysanttilaisjoukko, joka oli lähtenyt häntä vastaan
Mantuasta, sulki häneltä tien -- hän pyrki Tarvisiumiin Totilan luo --
ja pakotti hänet sulkeutumaan Castra Novan linnoitukseen, joka oli
Torismuntin miesten hallussa.
Bysanttilaiset piirittivät linnoituksen, mutta eivät voineet sitä
valloittaa. Prefekti odotti hetkeä, jolloin Akaciuksen olisi pakko
kutsua hänet kukistamaan gootin, joka ei enää voinut päästä karkuun.
Hän iloitsi siitä, että Bysantin sotajoukko ei Belisariuksen lähdettyä
kyennyt murtamaan goottien viimeistä vastarintaa.
Sitä paitsi Belisariuksen kaikkialle mukanaan tuomien bysanttilaisten
veronkantajain harjoittama kovuus -- hän ei voinut estää keisarin
käskystä harjoitettua nylkemistä -- herätti tai lisäsi kaupungeissa ja
maaseudulla vastenmielisyyttä itäroomalaisia kohtaan.
Cethegus ei estänyt, kuten Belisarius oli tehnyt, Justinianuksen
virkamiesten suurimpiakaan hävyttömyyksiä. Hän huomasi ilokseen, että
Napolissa ja Roomassa väestö oli useita kertoja noussut kapinaan
sortajia vastaan.
Kun gootit olivat täydellisesti kukistetut ja bysanttilaisten
hirmuhallitus tullut tarpeeksi vihatuksi, voisi vapautussota alkaa ja
päättyä onnellisesti. Vapauttaja olisi Cethegus.
Mutta siitä huolimatta alituinen pelko vaivasi häntä -- sillä hän osasi
antaa täyden arvon vihollistensa voimalle -- että goottisota, jonka
viimeiset kipinät eivät vielä olleet sammuneet, saattaisi leimahtaa
uudestaan ilmiliekkiin, jos gootit saisivat tiedon petoksesta.
Levottomuutta lisäsi se seikka, etteivät goottien vihatuimmat johtajat
Totila ja Teja olleet joutuneet vangeiksi Ravennassa.
Estääkseen vaaran, joka voisi aiheutua kansallistunnon
katkeroitumisesta hän koetti kaikin voimin saada vangitun
goottikuninkaan allekirjoittamaan selityksen, että hän oli
toivottomuudessaan luopunut kaupungista ilman minkäänlaisia ehtoja, ja
kehoittamaan gootteja luopumaan hyödyttömästä vastarinnasta.
Vangin pitäisi sitä paitsi ilmoittaa, mihin linnoitukseen Teoderikin
suuri sota-aarre oli kätkettynä.
Se olisi ollut välttämätön vieraiden ruhtinasten ja sotilaiden
palkkaamiseksi.
Jos gootit menettäisivät sen, kadottaisivat he viimeisen toivonsa saada
heikentyneelle sotajoukolleen vierasta apua.
Prefektin mielestä oli hyvin tärkeää, ettei tuo satujen suunnattomaksi
kertoma aarre joutuisi bysanttilaisten käsiin, sillä näiden rahapula
ja sen aiheuttama nylkemisjärjestelmä olivat hänen parhaita
liittolaisiaan. Hän tahtoi saada sen itselleen, sillä hänenkään varansa
eivät olleet ehtymättömät.
Mutta hänen puuhansa menivät myttyyn kuninkaan itsepäisyyden vuoksi.