Kadulla hurskas kulkue aaltoili pyhän Apollinariksen basilikaan päin.
Ravennalaisia ja gootteja, lapsia ja vanhuksia ja varsinkin paljon
naisia. Edellä kulki soihtuja kantavia poikia ja heidän jäljessään
papit ristiinnaulitun kuvia ja lippuja kantaen.
Ja ukkosen pauhinaa ja myrskyn vinkunaa voimakkaampana kaikui vanha,
juhlallinen, liikuttava laulu:
Dulce mihi cruciari,
parva vis doloris est;
malo mori quam foedari:
major vis amoris est.
Toinen osa kuoroa vastasi siihen:
Parce, judex, contristatis
parce peccatoribus,
qui descendis parflammatis
ultor jam in nubibus.
[Suloista minun on kitua
vähäinen on tuskan voima;
kernaammin kuolema kuin häväistys,
suurempi on rakkauden voima.
Säästä, tuomari, surevia,
säästä syntisiä,
sinä, joka tulet jo hehkuvissa
pilvissä kostajana.]
Rukoilevien kulkue katosi kirkkoon.
Vilja-aittojen lähimmät vartijatkin yhtyivät saattoon.
Basilikan portailla aivan vastapäätä vilja-aittojen pääovea istui
ruskeaan vaippaan puettu nainen. Ääneti ja pelottomana hän katseli
luonnonvoimien raivoa kädet levollisesti sylissä eikä, kuten muilla,
ristissä.
Mies, jolla oli rynnäkkökypärä päässään, seisoi hänen vieressään.
Muuan goottivaimo, joka riensi kirkkoon, tunsi hänet salaman valossa.
"Oletko taas täällä?
"Suojatta?
"Olenhan niin usein tarjonnut sinulle turvapaikan kotonani.
"Olet varmaankin muukalainen täällä Ravennassa."
"Olen muukalainen.
"Mutta minulla on asunto."
"Tule kirkkoon rukoilemaan kanssamme."
"Minä rukoilen täällä."
"Rukoiletko?
"Mutta ethän sinä laula etkä puhu."
"Jumala kuulee minua sittenkin."
"Rukoile kaupungin puolesta.
"Ihmiset pelkäävät, että maailman loppu on tulossa."
"En pelkää, vaikka se tulisikin."
"Ja rukoile hyvän kuninkaamme puolesta, joka antaa meille joka päivä
leipää."
"Minä rukoilen hänen puolestaan."
Kadulta kuuluivat kahden goottivartion askeleet. Ne tulivat siinä
vastakkain.
"Jyrise niin paljon kuin haluat", sadatteli toisen joukon johtaja,
"mutta älä sotke minun komennussanojani. Seis!
"Visandko siellä?
"Missä on kuningas?
"Onko hänkin kirkossa?"
"Ei, Hildebad, hän on valleilla."
"Siellä hänen paikkansa onkin.
"Eteenpäin! Eläköön kuningas!"
Askelten ääni lakkasi kuulumasta.
Sitten kulki kirkon ohi roomalainen opettaja muutamine oppilaineen.
"Mutta, opettaja", sanoi nuorin, "luulin sinun aikovan kirkkoon.
"Miksi kuljetat meidät taivasalle tällaisessa rajuilmassa?"
"Lupasin viedä teidät kirkkoon vain saadakseni teidät lähtemään
huoneesta.
"Mikä turvapaikka kirkko on?
"Sanon sinulle, että kuta vähemmän meillä nyt on kattoja ja muureja
ympärillämme sitä paremmassa turvassa olemme.
"Vien teidät suurelle, asunnottomalle niitylle etukaupungissa.
"Minä haluaisin sadetta.
"Jos Vesuvius olisi täällä yhtä lähellä kuin omassa kotipuolessani,
luulisin, että Ravennasta tulee nyt toinen Herculanum.
"Minä tunnen tämän ilman. En luota siihen."
He jatkoivat matkaansa.
"Lähdetkö mukaani, rouva", sanoi kypärämies goottinaiselle.
"Minun on nyt tavattava kestiystäväämme Dromonia, muuten emme taas
täksikään yöksi pääse katon alle.
"En uskalla jättää sinua tänne yksin pimeään.
"Sinulla ei ole valoa."
"Näethän, miten salamat valaisevat.
"Mene vain, minä tulen myöhemmin.
"Minulla on vielä paljon ajattelemista ja minun on rukoiltava."
Nainen jäi yksin.
Hän painoi molemmat kätensä kovasti rintaansa vasten ja katsoi synkkää
taivasta. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa.
Silloin tuntui hänestä, että hän oli näkevinään komeiden vilja-aittojen
käytävissä, gallerioissa ja ylähuoneissa, jotka kohosivat synkkänä
joukkiona sirkuksen kivisen pyörylän yli, valon liikkuvan edestakaisin.
Se oli varmaankin salamoiden aiheuttama näköhäiriö.
Sillä soihtu tai kynttilä olisi sammunut tuulessa, joka puhalsi
avonaisiin käytäviin.
Mutta sittenkin se oli tulta.
Sillä se katosi ja ilmestyi säännöllisin väliajoin, joten siellä joku
nopeasti käveli valoa kantaen pitkin käytäviä kadoten tuon tuostakin
pylväiden ja puolimuurien taakse.
Nainen katseli tarkasti valon katoamista ja ilmestymistä.
Mutta äkkiä -- oi kauhistus! -- hän hypähti ylös. Hänestä tuntui, että
marmoriporras, jolla hän oli istunut, olikin ollut nukkuva eläin, joka
äkkiä heräten nousi hiljaa, rupesi elämään -- ja liikkui --
voimakkaasti -- vasemmalta oikealle.
Salama ja ukkonen ja myrsky taukosivat äkkiä.
Silloin kimeä huuto kuului vilja-aitoista.
Valo leimahti äkkiä ja katosi.
Mutta kadullakin istuva nainen päästi hiljaisen tuskanhuudon.
Sillä hän ei voinut enää epäillä: maa heilui hänen
allaan.
Ensin hiljainen vavahdus ja sitten äkkiä pari kolme voimakasta
sysäystä. Maa heilui aallontapaisesti vasemmalta oikealle.
Kaupungista alkoi kuulua joka taholta hätähuutoja.
Basilikan ovista ryntäsi kadulle rukoilevien kirkuva joukko.
Vielä sysäys.
Nainen pysyi vaivoin pystyssä.
Ja kaukaa kaupungin ulkolaidalta kuului kovaa, kumeaa jyrinää,
ikäänkuin jokin raskas ainejoukkio olisi lysähtänyt kokoon.
Hirmuinen maanjäristys oli kohdannut Ravennaa.