Matasunta oli sillä välin tullut ilmoittamatta puolisonsa luo.
Vitiges oli jättänyt kaikki huoneet, joissa amelungit Teoderik,
Atalarik ja Amalasunta olivat asuneet, -- nämä olivat oleilleet laajan
palatsin keskustassa -- asumattomiksi ja muuttanut muutamiin oikeassa
kylkirakennuksessa oleviin huoneisiin, joissa hän oli asunut jo
ollessaan vahtipalveluksessa hovissa.
Hän ei ollut koskaan käyttänyt amalien kultaisia ja purppuraisia
arvomerkkejä. Huoneistaankin hän oli antanut poistaa kaiken
kuninkaallisen loiston.
Matalajalkainen telttasänky, jolla oli hänen kypäränsä, miekkansa ja
muutamia asiakirjoja, pitkä tammipöytä ja muutamia puutuoleja oli
kamarissa.
Hän oli sanansaattajan lähdettyä heittäytynyt väsyneenä tuolille ja
istuen selin oveen nojannut väsyneen päänsä käsiinsä.
Hän ei ollut kuullut tulijan keveitä askeleita.
Matasunta jäi kynnykselle seisomaan kuin naulittuna.
Hän ei ollut koskaan ennen hakenut kuningasta.
Hänen sydämensä sykki levottomasti.
Hän ei uskaltanut puhutella häntä eikä mennä lähemmäksi.
Vihdoin Vitiges nousi huoaten ylös.
Silloin hän näki ovella Matasuntan.
"Sinä täällä, kuningatar", virkkoi hän mennen tätä vastaan.
"Mikä sinut tuo luokseni?"
"Velvollisuus -- sääli --", sanoi Matasunta.
"Muuten en olisi -- minulla on sinulle pyyntö tehtävänä".
"Se onkin ensimmäinen", sanoi Vitiges.
"Se ei koske minua itseäni", huomautti Matasunta nopeasti.
"Minä pyydän sinulta leipää köyhille ja sairaille, jotka --"
Kuningas ojensi silloin hänelle ääneti oikean kätensä.
Se oli ensimmäinen kerta. Hän ei uskaltanut siihen kajota, vaikka olisi
sen hyvin mielellään tehnyt.
Silloin kuningas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa.
"Minä kiitän sinua, Matasunta, ja pyydän sinulta anteeksi erään
epäluuloni.
"Sinulla on sittenkin sydän, joka rakastaa kansaansa ja koettaa sen
kärsimyksiä lieventää.
"En sitä uskonut. Olen ajatellut sinusta pahaa."
"Jos olisit aikaisemmin uskonut minusta hyvää, niin kenties olisi nyt
moni seikka paremmalla kannalla."
"Tuskin!
"Onnettomuus seuraa minua.
"Aivan äsken -- olet oikeutettu kuulemaan sen -- murtui viimeinen
toivoni.
"Frankit, joiden apuun varmasti luotin, ovat pettäneet meidät.
"Apua ei tule mistään. Vihollisten ylivoima on italialaisten heihin
yhdyttyä liian suuri.
"Ei ole enää jäljellä muuta keinoa kuin vapaaehtoinen kuolema."
"Salli minun seurata sinua sille retkelle", huudahti Matasunta hehkuvin
silmin.
"Sinunko? Ei. Teoderikin tytär otetaan Bysantissa kunnianosoituksin
vastaan.
"Tiedetäänhän, että sinun on täytynyt vastoin tahtoasi ruveta
kuningattareksi --
"Sinä voit vedota siihen."
"En koskaan", vastasi Matasunta kuohuksissaan.
Vitiges jatkoi puhettaan kiinnittämättä häneen huomiota.
"Entä nuo muut!
"Nuo tuhannet, nuo sadat tuhannet lapset ja naiset!
"Belisarius pitää valansa.
"Heillä on vielä yksi toivo -- yksi ainoa.
"Sillä -- kaikki luonnonvoimat ovat liittoutuneet minua vastaan.
"Padus oli äkkiä kuivunut niin, että nuo kaksisataa viljalaivaa, joita
odotin, eivät päässeet tarpeeksi nopeasti virtaa alas, vaan joutuivat
bysanttilaisten käsiin.
"Olen nyt pyytänyt apua länsigoottien kuninkaalta. Hän lähettää
laivastonsa avuksi.
"Oma laivastommehan on vihollisten käsissä.
"Jos länsigoottien laivasto pääsee satamaan, voivat sen avulla päästä
pakoon ne, jotka eivät voi taistella ja jotka eivät saa kuolla.
"Sinäkin pääset silloin pakenemaan Espanjaan, jos tahdot."
"Minä tahdon kuolla kanssasi -- teidän kanssanne."
"Muutaman viikon perästä voi länsigoottien laivasto saapua tänne.
"Siksi riittää vilja suurissa varastoaitoissani. Se onkin ainoa
lohdutukseni.
"Siitäpä muistinkin toivomuksesi.
"Tässä on vilja-aittojen pääoven avain.
"Pidän sitä yötä päivää povellani.
"Suojele hyvin sitä. -- Se kätkee viimeisen toivoni.
"Siitä riippuu useiden tuhansien ihmisten henki.
"Se oli ainoa huolenpitoni, joka ei jäänyt hedelmättömäksi.
"Minua ihmetyttää", lisäsi hän surullisesti, "ettei maa ole avautunut
tai taivaan tuli pudonnut tuhotakseen nämä rakennukseni."
Hän otti raskaan avaimen takkinsa sisältä.
"Suojele sitä hyvin, Matasunta. Se on viimeinen aarteeni."
"Minä kiitän sinua, Vitiges -- kuningas Vitiges --" korjasi hän ja
tarttui avaimeen, mutta hänen kätensä vapisi.
Avain putosi.
"Mikä sinun on", kysyi kuningas painaen avaimen hänen oikeaan käteensä
--. Matasunta pisti sen valkosilkkisen alusvaippansa vyöhön --.
"Sinähän vapiset.
"Oletko sairas", lisäsi hän huolestuneen näköisenä.
"En -- ei se ole mitään.
"Mutta älä katsele minua tuolla tavalla -- kuten äsken ja tänä aamuna."
"Suo anteeksi, kuningatar", sanoi Vitiges kääntyen toisaalle.
"Katseeni ei enää loukkaa sinua.
"Minulla on ollut paljon, hyvin paljon suruja näinä päivinä.
"Ja kun koetin miettiä, minkä rikoksen olen tehnyt, koska kaikki nämä
onnettomuudet minua ahdistavat --" Hänen äänensä ei oikein totellut.
"Silloin! Oi puhu", pyyteli Matasunta ihastuneena.
Sillä hän oli varma hänen lausumattoman ajatuksensa tarkoituksesta.
"Silloin olen riehuvien epäilysten aikana usein miettinyt, olisiko
kaikki tämä ollut rangaistusta pahasta, pahasta teosta erästä ihanaa
olentoa kohtaan.
"Erästä naista kohtaan, jonka uhrasin kansani hyväksi --"
Innostuneena sanoistaan hän katseli kuulijattareensa.
Matasuntan posket hehkuivat. Hän tarttui vieressään olevan tuolin
selkänojaan pysyäkseen pystyssä.
"Vihdoin -- vihdoinkin hänen sydämensä heltyy ja minä -- mitä minä olen
hänelle tehnyt", ajatteli hän. "Hän katuu."
"Erästä naista kohtaan", jatkoi kuningas, "joka on sanomattomasti
kärsinyt tähteni, enemmän kuin mitä sanoin voi kuvata."
"Vaikene", kuiskasi Matasunta, mutta Vitiges ei häntä kuullut.
"Ja kun näin sinut näinä päivinä hääräävän ympärilläni lempeämpänä,
naisellisempana kuin koskaan ennen --
"Silloin liikutit sydäntäni. Kyyneleet nousivat silmiini."
"Oi Vitiges", kuiskasi Matasunta.
"Jokainen äänesi sävel tunkeutui syvälle sieluuni.
"Sillä sinä muistutit niin täydellisesti, niin sydäntä
järkyttävästi --"
"Ketä", kysyi Matasunta valahtaen aivan kalpeaksi.
"Häntä, jonka uhrasin.
"Häntä, joka on vuokseni kaikki kärsinyt. Vaimoani Rautgundista,
sieluni sielua."
Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi lausunut rakastettunsa nimen.
Tämän nimen kaikuessa tuska ja kaiho valtasivat hänet. Vaipuen tuolille
hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Se olikin hyvä.
Sillä siten hän ei huomannut, miten kuningattaren ruumis vavahti kuin
ukkosen iskemänä ja miten hänen kauniit kasvonsa vääristyivät
meduusankasvojen tapaisiksi.
Hän kuuli kumean jysähdyksen ja kääntyi katsomaan.
Matasunta oli kaatunut lattialle.
Hänen vasen kätensä oli puristettuna sen tuolin selkänojaan, jonka
viereen hän oli kaatunut, ja oikea käsi oli maassa.
Hänen kalpeat kasvonsa olivat etukumarassa, komea punainen tukka oli
irtautunut otsanauhasta ja aaltoili pitkin selkää. Hänen
hienopiirteiset sieraimensa laajenivat.
"Kuningatar", huudahti Vitiges rientäen häntä auttamaan, "mikä sinulle
tuli?"
Mutta ennenkuin hän ehti koskea häneen, Matasunta hypähti ylös notkeana
kuin käärme, ojentautui pystyyn ja sanoi:
"Se oli vain heikkoutta, joka nyt on ohi. Voi hyvin!"
Horjuen hän pääsi ovelle ja kaatui etuhuoneeseen päästyään taintuneena
Aspan syliin.
* * * * *
Sillä välin oli luonto käynyt yhä kamalamman, uhkaavamman näköiseksi.
Pieni punareunainen pilvi, jonka Cethegus oli edellisenä päivänä
huomannut, oli ollut tavattoman suuren mustan pilviseinän enteenä. Se
oli yön aikana noussut idästä, mutta aamusta saakka se oli pysynyt
aivan liikkumattomana, tuhoa uhkaavana merellä, peittäen puolet
taivaanrantaa.
Etelässä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja sen säteet olivat
pistävän tuliset.
Goottilaiset vahtisotilaat olivat riisuneet kypärät ja haarniskat. He
antautuivat ennen alttiiksi vihollisten nuolille kuin kärsivät tätä
sietämätöntä kuumuutta.
Ei tuulen henkäystäkään tuntunut.
Itätuuli, joka oli tuonut pilvenlongan, oli kokonaan tyyntynyt.
Meri oli liikkumattomana, lyijynharmaana. Puiston poppelien hennot
lehdet olivat kuin kivettyneet.
Mutta edellisenä päivänä mykkänä ja liikkumattomana ollut eläinkunta
oli joutunut pelon ja levottomuuden valtaan.
Pääskysiä parveili rannikon kuumalla hiekalla, lokkeja ja rämelintuja
lenteli edestakaisin ilman päämäärää pysytellen aivan lähellä maata
sekä tuon tuostakin kimeästi kiljuen.
Kaupungissa koirat juoksivat vinkuen ulos taloista, hevoset
riistäytyivät talleissa irti ja potkivat levottomasti korskuen ketä
sattui, kissat naukuivat surkeasti, aasit ja muulit kiljuivat, ja kolme
Belisariuksen dromedaareista raivosi ja riuhtoi itsensä kuoliaaksi
koettaessaan päästä siteistään irti.
Ilta oli tulossa.
Aurinko oli juuri menossa taivaanrannan alle.
Herkuleen torilla eräs Ravennan porvari istui talonsa edustalla.
Hän oli viinitarhanomistaja ja kaupiskeli itse omassa talossaan mäkensä
tuotteita, kuten oven yläpuolella oleva kuiva viiniköynnös osoitti.
Hän katseli uhkaavaa pilveä.
"Minä haluaisin sadetta", huokasi hän.
"Jollei vesisadetta tule, sataa rakeita, jotka tuhoavat kaupungin
ympärillä kaiken kasvullisuuden, mitä vihollisen ratsut eivät ole
tallanneet."
"Sanotko sinä keisarimme sotajoukkoja vihollisiksi", kuiskasi hänen
poikansa, innokas roomalaismielinen.
Hän sanoi sanottavansa hyvin hiljaa.
Sillä kulman takaa tuli juuri esille goottilainen vahtijoukko.
"Toivoisin, että Manala nielisi sekä kreikkalaiset että barbaarit.
"Gootteja toki aina janottaa.
"Kas, tuolla tulee pitkä Hildebadus, joka on kaikista janoisin.
"Olisi ihme, jollei hän joisi tänään, kun kivetkin halkeilevat
janosta."
Hildebad oli käynyt vaihtamassa lähellä olevan vahtijoukon ja käveli
nyt hiljakseen pitkin katua kypärä vasemmassa kädessä ja pitkä keihäs
huolimattomasti olalla.
Mutta viinituvan isännän suureksi ihmeeksi hän menikin ohi, poikkesi
ensimmäiselle sivukadulle ja riensi korkean, paksun, pyöreän tornin
luo, -- sitä kutsuttiin Aetiuksen torniksi -- jonka varjossa ylhäällä
muurilla kaunis gootti kulki edestakaisin.
Pitkät vaaleat kiharat ulottuivat hartioille saakka ja hänen valkea,
hieno ihonsa sekä lempeät, siniset silmänsä tekivät hänet tyttömäisen
näköiseksi.
"Hei, Fridugern", huusi Hildebad hänelle, "huiveh!
"Kunnon poika, vieläkö olet elossa siellä leivinuunissa?
"Ja kilpi ja panssarikin sinulla on -- huh!"
"Minä olen vahdissa, Hildebad", vastasi nuorukainen nöyrästi.
"Vahdissa!
"Luuletko, että Belisarius tekee tällaisessa kuumuudessa rynnäkön?
"Vakuutan sinulle, ettei hän tänään halua verta.
"Hän on tyytyväinen, jos saa ilmaa keuhkoihinsa.
"Tule mukaan! Tulin sinua noutamaan. Paksulla ravennalaisella Herkuleen
torin varrella on vanhaa viiniä ja nuoria tyttäriä. Nauttikaamme
molemmista."
Nuori gootti pudisti kiharaista päätään ja rypisti otsaansa.
"Olen palvelusvuorolla enkä välitä vähääkään tytöistä.
"Mutta jano minulla on -- lähetä minulle tänne pikarillinen viiniä."
"Aivan oikein, kautta Frejan, Venuksen ja Marian. Sinullahan on morsian
vuorten toisella puolen Danubiuksen luona.
"Luulet tietysti hänen heti huomaavan, jos olet täällä katsellut
roomalaisneitosen sysisilmiin.
"Ja tietysti luulet silloin olleesi uskoton.
"Ystäväni, sinä olet kovin nuori.
"Ei, ei, älä ota pahaksesi.
"Minulle se on yhdentekevää.
"Sinä olet hyvä toveri ja tulet aikaa myöten vanhemmaksi.
"Lähetän sinulle punaista massikoviiniä -- sitä voit täällä yksiksesi
juoda Allguntiksen muistoksi."
Hän lähti nopeasti tiehensä ja oli pian viinituvassa.
Heti sen jälkeen toi orja nuorelle gootille pikarillisen viiniä. Tämä
tyhjensi pikarin yhdellä siemauksella kuiskaten:
"Terve, Allguntis!"
Sitten hän otti taas keihään olalleen ja kulki hitain askelin
edestakaisin muurilla.
"Virkavelvollisuus ei ainakaan estä muistelemasta häntä eikä
uneksimasta hänestä", tuumi hän itsekseen.
"Milloinkahan hänet taas näen?"
Hän lähti taas kävelemään. Sitten hän pysähtyi ajatuksissaan mahtavan
tornin varjoon, tornin, joka katseli häntä niin mustana ja uhkaavana.
Heti Hildebadin mentyä kulki hänen ohitseen goottijoukko.
He kuljettivat keskellään miestä, jonka silmät olivat peitetyt, ja
laskivat hänet ulos kaupungista Honoriuksen portin kautta.
Tämä oli Prokopius, joka oli odottanut määrätyt kolme tuntia.
Odotus oli ollut turha. Kuninkaalta ei tullut minkäänlaista sanomaa.
Lähettiläs poistui tyytymättömänä kaupungista.
Prefektin hienosti harkittu suunnitelma näytti menneen pilalle
goottikuninkaan vaatimattomuuden ja rehellisyyden vuoksi.
Taas kului tunti.
Ilma oli muuttunut pimeämmäksi, mutta ei viileämmäksi.
Silloin väkevä tuulenpuuska tuli äkkiä mereltä etelän puolelta. -- Se
ajoi mustia pilvimöhkäleitä hurjaa vauhtia pohjoiseen päin.
Ne kokoontuivat paksuina ja uhkaavina kaupungin yläpuolelle.
Mutta niitä oli vielä runsaasti merelläkin kaakossa päin.
Sieltä oli noussut toinen, samanlainen pilviseinä, joka vähitellen oli
yhtynyt edelliseen.
Koko taivas sekä maan että meren kohdalla oli mustien pilvien peitossa.
Hildebad meni viinin raukaisemana yövahtipaikalleen Honoriuksen
portille.
"Vieläkö olet vahdissa, Fridugern", huusi hän nuorelle gootille.
"Eikä vielä ole satanut!
"Maa parka!
"Kyllä kai sillä on jano.
"Käy oikein säälikseni.
"Hyvää yötä."
Huoneissa oli sietämättömän tukahduttavaa, silla tuuli oli saapunut
Afrikan kuumilta hieta-aavikoilta.
Ihmiset tulivat taivaan uhkaavaa muotoa kauhistuen ulos taloistaan,
kokoontuivat tiheisiin ryhmiin kaduille tai menivät joukottain
basilikojen etupihoihin ja pylväskäytäviin.
Pyhän Apollinariksen basilikan portailla oli paljon väkeä.
Oli tullut aivan pimeä, vaikka oli vasta auringonlaskun aika.
Kuningatar Matasunta lepäsi makuuhuoneessaan vuoteella voimattomana ja
kasvot kalman kalpeina.
Mutta hän ei nukkunut.
Silmät olivat auki ja hän tuijotti pimeään.
Hän ei ollut sanallakaan vastannut Aspan huolestuneisiin kysymyksiin ja
lopuksi hän oli viitannut tämän menemään tiehensä.
Hänen ajatuksissaan pyörivät vain seuraavat sanat:
Vitiges -- Rautgundis -- Matasunta.
Matasunta -- Rautgundis -- Vitiges.
Kauan, kauan hän makasi siinä voimatta päästä erilleen näiden sanojen
lakkaamattomasta kiertokulusta.
Silloin punainen, häikäisevä valo välähti äkkiä huoneeseen ja samassa
silmänräpäyksessä räsähti hirmuinen ukkosenjyrinä, jollaista hän ei
ollut koskaan ennen kuullut. Möyryten, ratisten, sähisten ja jyristen
se pauhasi kaupungin päällä.
Palvelijattarien hätähuuto kuului hänen korviinsa. Hän nousi ylös.
Hän nousi vuoteelleen istumaan.
Aspa oli riisunut häneltä päällysvaatteet.
Hänellä oli yllään valkosilkkinen alusvaippa. Hän heitti komean
tukkansa aaltoilevat kiharat hartioilleen ja rupesi kuuntelemaan.
Ei kuulunut risahdustakaan.
Sitten taas salama ja jyrinä.
Tuulenpuuska repäisi ulvahtaen pihanpuolisen akkunan auki.
Matasunta tuijotti ulos, missä nyt melkein joka silmänräpäys leimahti
kirkas salama valaisten pikimustan pimeyden.
Lakkaamatta ukkonen jyrisi kuuluen yli myrskyn kamalan ulvonnankin.
Luonnonvoimien taistelu tuntui hänestä hyvältä.
Hän kuunteli mielihyvällä niiden pauhua nojaten vasempaan käteensä ja
sivellen oikealla otsaansa.
Aspa riensi sisään tuoden valoa.
Se oli tulisoihtu, jonka liekki paloi umpinaisen lasipallon sisässä.
"Kuningatar, sinä --
"Mutta, kautta kaikkien jumalien, miltä näytät?
"Lemurilta.
"Koston jumalattarelta!"
"Toivoisin olevani kostotar", vastasi Matasunta -- ne olivat
ensimmäiset sanat moneen tuntiin -- katsellen taukoamatta akkunaan.
Salama seurasi salamaa, jyrinä jyrinää.
Aspa sulki akkunan.
"Oi kuningatar! Palvelijattariesi joukossa olevat kristityt sanovat,
että nyt on maailman loppu tulossa ja että Jumalan Poika saapuu alas
maan päälle tulisessa pilvessä ja tuomitsee elävät ja kuolleet.
"Huh, millainen salama!
"Eikä vielä pisaraakaan sadetta.
"En ole koskaan nähnyt tällaista jumalan ilmaa. Jumalat ovat meille
suutuksissaan."
"Voi sitä, kenelle ne ovat suutuksissaan.
"Minä kadehdin jumalia.
"He voivat rakastaa ja vihata aivan mielensä mukaan.
"Ja he voivat musertaa sen, joka ei anna heille vastarakkautta."
"Oi hallitsijattareni, olin kadulla ja tulen juuri sieltä.
"Kaikki kansa rientää kirkkoihin rukoilemaan ja veisaamaan.
"He koettavat sillä tavalla lepyttää taivasta.
"Minä rukoilen Kairua ja Astartea.
"Hallitsijatar, rukoiletko sinä?"
"Minä kiroan.
"Sekin on rukoilemista."
"Voi, millainen salama", kiljaisi orjatar vaipuen polvilleen.
Tummanruskea vaippa, joka oli ollut hänen päällään, solui lattialle.
Salama ja jyrinä olivat olleet niin ankarat, että Matasuntakin hypähti
vuoteeltaan ja riensi akkunan ääreen.
"Armoa, armoa, suuret jumalat! Armahtakaa ihmisiä", rukoili afrikatar.
"Ei, ei armoa.
"Kirous ja kadotus tulkoon kurjan ihmiskunnan osaksi.
"Haa, se oli kaunista.
"Kuuletko, miten ihmiset tuolla kaduilla ulvovat tuskasta ja pelosta.
"Vielä yksi ja vieläkin yksi salama.
"Haa, te jumalat, -- joko sitten taivaan Jumala tai taivaan jumalat --
yhtä kadehdin teiltä: vihanne voimaa, nopeata, siivekästä, tappavaa
salamaanne.
"Te heilutatte sitä koko sydämenne vimmalla ja vihollisenne tuhoutuu.
Te nauratte silloin. Ukkonen on nauruanne.
"Haa, mitä se oli?"
Salama välähti, ja ukkonen jyrähti ankarammin kuin koskaan ennen.
Aspa hypähti pystyyn.
"Mikä tuo suuri talo tuolla on, Aspa? Tuo synkkä rakennus tuossa
vastapäätä.
"Salama on kai sytyttänyt sen. Palaako se?"
"Ei, Jumalan kiitos.
"Salama valaisi vain sitä.
"Siinä ovat kuninkaan vilja-aitat."
"Haa, te jumalatkin heitätte joskus salamanne harhaan."
Kuningatar huusi niin.
"Kuolevaisetkin voivat joskus singahduttaa koston salaman."
Hän juoksi akkunan äärestä -- huone tuli äkkiä pimeäksi.
"Kuningatar -- hallitsijatar -- missä olet -- mihin katosit", huusi
Aspa.
Hän hapuili pitkin seiniä.