Näiden gooteille tuhoisain sanomien saapumisen jälkeisenä päivänä
Vitiges lopetti Rooman piirityksen ja kuljetti joukkonsa pois neljästä
jäljellä olevasta leiristä.
Piiritys oli kestänyt vuoden ja yhdeksän päivää.
Turhaan oli voimia ponnisteltu ja suuria uhrauksia tehty.
Äänettöminä gootit kulkivat noiden mahtavien vallien ohi, jotka olivat
murtaneet heidän mahtavuutensa ja onnensa.
Äänettöminä he kuuntelivat pilkkasanoja, joita roomalaiset ja
bysanttilaiset heille lähettivät varmoilta valleiltaan.
Heidän kiukkunsa ja tuskansa oli niin suuri, etteivät he enää
välittäneet pilkasta.
Mutta Belisariuksen ratsuväki, joka lähti Pinciuksen portista ajamaan
peräytyviä takaa, palautettiin verisin päin.
Sillä kreivi Teja oli goottien jälkijoukon johtajana.
Joukko kulki ripeästi marssien Roomasta flaminilaista tietä Picenumin
kautta -- kiertäen kuitenkin Narnian, Spoletumin ja Perusiumin, jotka
vielä olivat vihollisen hallussa -- Ravennaan, jonne Vitiges saapui
oikeaan aikaan tukahduttaakseen väestön kapinalliset hankkeet.
Ravennalaiset olivat nimittäin saatuaan tiedon barbaareita kohdanneista
onnettomuuksista ryhtyneet salaisiin neuvotteluihin Johanneksen kanssa.
Johannes vetäytyi goottien lähestyessä Ariminumiin.
Anconassa oli Belisariuksen navarkki Konon sotalaivoineen.
Mutta kuningas ei vienyt koko Rooman edustalla ollutta
piiritysjoukkoaan Ravennaan, vaan oli matkan varrelle jättänyt vähäisiä
joukko-osastoja eri linnoituksiin varusväeksi.
Tuhat miestä hän jätti Gibimerin johdolla Clusiumiin Tusciaan, saman
verran Albilan johdolla Urbsvetukseen, viisisataa miestä Tudertumiin,
päällikkönä Wulfgis, neljä tuhatta Auximumiin johtajana urhoollinen
lipunkantaja, kreivi Wisand, kaksi tuhatta Urbinumiin Morran johdolla
sekä Caesenaan ja Monsferetrukseen viisi sataa kumpaankin.
Hildebrandin hän lähetti Veronaan, Totilan Tarvisiumiin ja Tejan
Ticinumiin, sillä koillisestakin uhkasi niemimaata vaara Istriaan
sijoitettujen bysanttilaisjoukkojen taholta.
Hän jakoi joukkonsa muistakin syistä.
Ensiksikin viivyttääkseen linnoitusten avulla Belisariusta matkalla.
Toiseksi sen tähden, ettei piirityksen aikana jouduttaisi kärsimään
nälänhätää tarpeettoman suuren sotajoukon vuoksi.
Ja lopuksi sen vuoksi, että jos piirityksestä tulisi tosi, piirittäjiä
voitaisiin ahdistaa selästä päin useammasta kohdasta.
Hänen lähin suunnitelmansa oli poistaa Ravennaa, hänen pääasiallista
turvapaikkaansa uhkaava vaara ja supistaa heikontuneiden
sotajoukkojensa toiminta puolustukseen, kunnes hän odottamiensa
frankkilaisten ja longobardilaisten apujoukkojen saavuttua voisi ryhtyä
taisteluun avoimella kentällä.
Mutta linnoitukset eivät viivyttäneet Belisariusta matkalla Ravennaan.
Hän piiritti ne vain vartiojoukoilla ja riensi viivyttelemättä
pääkaupunkia, goottien viimeistä turvapaikkaa vastaan.
"Sillä kun olen iskenyt kuolinhaavan sydämeen", sanoi hän, "avautuvat
nyrkit itsestään."
* * * * *
Niinpä levisivät heti bysanttilaisten teltat laajana kaarena Teoderikin
kuninkaankaupungin ympärillä kolmella taholla maan puolelta sekä
Classiksen satamakaupungista alkaen Paduksen kanaviin ja sivuhaaroihin
saakka, jotka varsinkin lännessä olivat linnoituslinjan suojelijoina.
Tosin vanha, komea kaupunki oli jo silloin menettänyt paljon
loistostaan, joka kaksisataa vuotta sitten keisarien siellä asuessa oli
vallinnut, ja viimeinenkin iltarusko, joka oli siihen kajastanut
Teoderikin loistavan hallituksen aikana, oli kadonnut sodan syttyessä.
Mutta se oli yhdentekevää. Toisenlaiselta on tuon silloin vielä
väkirikkaan, nykyistä Venetsiaa muistuttavan vesikaupungin täytynyt
näyttää kuin nyt, jolloin autiot kadut, tyhjät tornit ja yksinäiset,
tyhjät basilikat tekevät yhtä surumielisen vaikutuksen katsojaan kuin
kaupungin muurien edustalla oleva seutu, jossa Paduksen suuhaarojen
autio suomaisema ulottuu mereen saakka.
Siellä, missä muinoin Classiksen satamakaupungissa vallitsi vilkas
elämä maalla ja merellä, missä keisarillisen Ravenna-laivaston komeat
kolmisoudut keinuivat, on nyt rämeisiä niittyjä, joiden korkeassa
ruohossa villit puhvelit oleilevat. Kadut ovat saven peitossa, satama
hiekan täyttämä, kansa, joka iloisena eli ja hallitsi täällä, on
kuollut sukupuuttoon. -- Vain yksi jättiläismäinen torni on jäljellä
goottien ajoilta yksinäisten basilica San Apollinare in Classe fuorin
vieressä. Tämän kirkon rakentamisen Vitiges aloitti ja Justinianus sen
päätti. Nämä seisovat surullisina rämeisellä tasangolla tunnin matkan
päässä lähimmästä ihmisasunnosta.
Lujaa merilinnoitusta pidettiin siihen aikaan valloittamattomana.
Sen vuoksi keisarit olivat valtansa vaipuessa valinneet sen
hallituskaupungikseen.
Kaupungin kaakkoispuolta suojeli vielä siihen aikaan sen muureja
huuhteleva meri.
Ja maan puolelle luonto ja ihmistaito olivat kutoneet
labyrintintapaisen verkon kanavista, haudoista ja soista, joita
monihaarainen Padus muodosti ja joihin piirittäjä auttamattomasti
upposi.
Entä kaupungin muurit sitten! Vielä nytkin niiden suunnattomat
jäännökset herättävät ihmettelyä. Niiden tavaton paksuus ja -- vielä
suuremmassa määrässä kuin niiden korkeus -- vahvojen, pyöreiden tornien
lukumäärä, jotka vielä nytkin (v. 1863) ovat muurien harjalla pystyssä,
torjuivat ennen tuliaseiden keksimistä jokaisen rajun hyökkäyksen ja
rynnäkön.
Suuri Teoderik oli saanut haltuunsa tämän kaupungin, Odovakarin
viimeisen turvapaikan nelivuotisen piirityksen jälkeen, näännyttämällä
sen nälkään.
Turhaan oli Belisarius koettanut heti tultuaan valloittaa kaupungin
väkirynnäköllä.
Hänen hyökkäyksensä torjuttiin voimakkaasti takaisin ja piirittäjäin
täytyi tyytyä kaupungin sulkemiseen ja ruveta goottikuninkaan tavoin
nälän avulla pakottamaan kaupunkia antautumaan.
Mutta kuningas Vitiges saattoi olla huoleton tässä suhteessa.
Hän oli nimittäin tavallisella tunnollisuudellaan varustanut tämän
pääpaikkansa jo ennen Roomaan lähtemistä kaikenlaisilla ruokatarpeilla,
varsinkin suunnattomalla viljamäärällä, joka oli sijoitettu erityisesti
tätä tarkoitusta varten Teodosiuksen suunnattomaan sirkusrakennukseen
laadittuihin puisiin aittoihin. Nämä suuret puurakennukset, jotka
olivat vastapäätä palatsia ja pyhän Apollinariksen basilikaa, olivat
kuninkaan ylpeys, ilo ja lohdutus.
Vain vähäinen osa näistä varastoista oli viety Roomaan välillä
retkeilevien vihollisten pelosta. Viljan arveltiin säästäväisesti
käyttäen riittävän koko kaupungin väestölle ja harventuneelle
sotajoukolle kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi.
Siihen mennessä joutuisi varmasti perille frankkilainen apujoukko,
kuten uudelleen solmitun sopimuksen mukaan oli päätetty.
Ja silloin täytyisi piiritys ehdottomasti lopettaa.
Tämän Belisarius ja Cethegus tiesivät tai aavistivat yhtä hyvin kuin
Vitigeskin. Herkeämättä he miettivät senvuoksi kaikenlaisia keinoja
jouduttaakseen kaupungin antautumista.
Prefekti tietysti ennen kaikkea koetti kaikin tavoin käyttää hyväkseen
hänen ja goottikuningattaren välistä salaista liittoa.
Mutta nyt oli yhteys hänen kanssaan hyvin vaikea, sillä gootit
vartioivat huolellisesti kaikkia kaupungin portteja.
Sen lisäksi Matasunta oli huomattavasti muuttunut eikä enää tuntunut
niin halukkaalta välikappaleelta kuin ennen.
Hän oli odottanut kuninkaan pikaista kuolemaa tai nöyryytystä.
Pitkällinen koston viipyminen väsytti häntä ja hänen kansansa suuret
kärsimykset sodassa ja nälässä olivat alkaneet liikuttaa hänen
sydäntään.
Sen lisäksi oli vihdoinkin surullinen muutos, joka oli tapahtunut ennen
niin terveessä ja iloisessa kuninkaassa ja hänen sielunsa syvä, synkkä
epätoivo vaikuttaneet Matasuntan mieleen.
Vaikka hän epäoikeutetussa tuskassaan ja loukatun rakkautensa
ylpeydessä syytti kuningasta siitä, että tämä oli halveksinut hänen
sydäntään ja kuitenkin kruunun vuoksi ottanut hänet vaimokseen, ja
vaikka hän luuli häntä senvuoksi vihaavansa ja osittain vihasikin, niin
oli tämä viha vain muuttunutta rakkautta.
Ja kun hän nyt näki, miten kuninkaan sielu oli sairas ja miten hän
syytti itseään goottilaisten aseiden onnettomuudesta ja kaikkien
suunnitelmien epäonnistumisesta -- mihin Matasuntan petollisuus oli
ollut suurimpana syynä -- vaikutti se valtavasti hänen luonteeseensa,
jossa kovuus ja intohimot omituisesti yhtyivät.
Tuskallisessa, hetkellisessä vihassaan hän olisi riemuiten nähnyt
kuninkaan veren vuotavan.
Mutta hän ei sietänyt sitä, että kuukausia kestävä suru kalvoi
kuninkaan kuoliaaksi.
Tämän lempeämmän mielentilan aiheutti osaltaan sekin, että Matasunta
luuli huomanneensa Ravennaan saavuttua kuninkaan käytöksessä häntä
kohtaan tapahtuneen muutoksen.
Se on katumusta, ajatteli hän, katumusta siitä, että Vitiges
väkivaltaisesti käänsi hänen elämänsä suunnan.
Ja kun hänen oikullinen, epäystävällinen käytöksensä oli tämän luulon
johdosta vähitellen muuttunut, kun he -- harvoin ja aina jonkun
kolmannen henkilön läsnäollessa -- tapasivat toisensa, piti Vitiges
tätä askeleena sovintoon päin ja osoitti hänkin puolestaan
kiitollisuuttaan hiljaisesti noudattamalla ystävällisempiä tapoja.
Sen vuoksi Matasunta ei enää vastannut prefektin kirjeisiin, joita tämä
joskus viisaan maurin avulla sai hänelle lähetetyksi.
Mutta prefekti oli jo Ravennaan mentäessä saanut hänen kauttaan tietää,
että gootit odottivat apua frankeilta.
Viivyttelemättä hän oli senvuoksi uudistanut vanhat liittonsa niiden
ylhäisten ja mahtavien miesten kanssa, jotka Mettiksen (Metz),
Aurelianumin (Orleans) ja Suessianumin (Soissons) hoveissa hallitsivat
merovingien varjokuninkaiden nimessä. Hän aikoi tällä tavalla saada
frankit, joiden petollisuus oli siihen aikaan aivan puheenpartena,
luopumaan liitostaan goottien kanssa.
Ja valmisteltuaan asiaa näiden ystäviensä avulla hän kirjoitti itse
kuningas Teudebaldille, joka hallitsi Mettiksen hovissa, ja varoitti
tätä auttamasta gootteja, joiden tuho Rooman epäonnistuneen piirityksen
jälkeen oli kaikesta päättäen varma.
Hän oli tämän kirjeen mukana lähettänyt vanhalle ystävälleen, heikon
kuninkaan Major domukselle, runsaasti lahjoja.
Prefekti odotti levottomasti joka päivä vastausta siihen.
Hän odotti sitäkin levottomammin, kun Matasuntan muuttunut käytös oli
riistänyt häneltä toivon goottien pikaisesta kukistumisesta.
Vastaus saapui samana päivänä kuin eräs keisarillinen kirjelmä
Bysantista.
Tämä päivä oli turmiollinen kaupungin muurien sekä sisä- että
ulkopuolella oleville sankareille.