Oi, terve sulle tultuas
taas suvi Pohjolaan!
Liet lemmitty, liet laulettu,
et liioin milloinkaan!
Kuin palatsiinsa ruhtinas
käyt lehtimajahas.
Saa kedot, niitut purppuraan
ja pylväiks kaikki puut,
kuin päärlynauhat nauravat
vakaisten virtain suut.
Ja kastehelmin, ruskovöin
sun linnas loistaa öin.
Ves'sormet vienot soittelee
ja keijut karkeloi.
Kuin lumo takin kulkijan
ne tenhoillansa voi!
Jo luulen teidän tanssineen
ah, suoraan sydämeen!
Lyhyinen kukkaisjuhlamme,
sa vanha, aina uus',
kuink' olet meille rakas sa,
maan onnen ihanuus,
suv'ilta, syttö sydänten,
suur' Salaperäinen!
Hyrisee hyvät korennot
partaalla suvannon:
»Vain tarua, vain terhentä
tää kaunis leikki on,
mut silmäss' säteen, pisareen
on maailma ihmeineen!»
Kutojat silkkisiipiset
sinisten siltojen,
ma lauluhunne leppoiseen
viel' liitän säkehen,
min tuskastaan ja kaipuustaan
on luonut lapsi maan.
Näin runoniekka laulanut
on näyist' näkyvän:
»On elämä vain unelma,
mut laki elämän:
myös sadussa, myös unessa
on _hyvä_ oltava!»
Tää pyhä, tyyni täyttymys
maan onnen seppelpään
kuin kietookaan se suloiseen
ja suureen ikävään:
Mut raukat me! Mut henkemme,
oi, milloin kypsyy se?
Hyvyyden päivä, nousuas
me jäämme vartomaan.
Liet lemmitty, liet laulettu,
et nähty milloinkaan!
Sydänten uniruhtinas,
jo riennä linnahas!