Mun kanervani, ei sua lemmi muut,
ne, joita kiehtoo kuumat kukkakuut,
mut sille, jonka raastoi syksyn säät,
sa ruusuks ainoaksi tarhaan jäät.
Sa kuihtumuksen kudot purppuraan,
luot laulut lakastukseen, kuolemaan.
Sun punas vieno yöni rusko on,
päiväini paiste hehkus tuleton.
On rakkautes tyyni, ikuinen,
kuin hohdelma hyvyyden hiljaisen,
se kukkii korven yössä yksinään,
se kukkii halki kuoleman ja jään.
* * *
Kun tulet köyhäksi kuin minäkin,
oi ystäväin, viel' lemmit sinäkin
tuot' iki-uskollista, kalpeaa,
mun ruusuani, kankaan kanervaa...
Kun tulet vanhaksi kuin minäkin,
käyt hiljaisuuden tarhaan sinäkin
ja sijaan elon valheen varisseen
mun ruusuistani solmit seppeleen...