Ottilia Stenbäckin 70-vuotisjuhlaan
Suomal. Tyttökoululla 11.1.1919
Käy ajan kehrä. Talvet yhtyy kesiin,
keväitä seuraa korkeet syksypäivät.
Keralla niiden sukupolvet jäivät
taa taivaanrannan tumman tuhatluvuin,
aurinko-ajatukset monet ehti
myös mailleen mennä, uudet nousta esiin
kuin puhkee sammalpuihin nuori lehti.
Näin kulkee hetken haurain kukkapuvuin
elämä kaunis, katoamaton,
mi kuihtuissaankin kuolematon on.
Kaikk' yhtyy langat. Kiittää mustaa juurta
saa päivännouto. Kylväjäänsä suurta
maan laihot sekä taivaan tähtiseuleet.
Ja niinkuin kohoo työstä vuosisatain
puut kukkalatvat, kautta pitkäin ratain
kudotaan ihmis-aattehien neuleet.
Niin onkin sukupolvein silta, liitos
ja muistovirren suurin sana: kiitos.
Syvimmin sielussa se värähtää,
mut liian usein sanomatta jää.
Ja sentään soi se niinkuin kultakieli
rinnassa vaitikäyvän, vanhan lapsen,
min kotiin kaukaiseen on kaihomieli,
mi maailmalta salaa matkaa sinne,
miss' siintää lapsuus-aikain päivänrinne,
miss' alla hankivaipan, harmaan hapsen,
hän tuntee keväimensä kasvinmajan
ja keväimensä kauniin kasvattajan,
miss' armas avartuupi aamun maa
ja muiston sinilinnut sirkuttaa.
Tään astuin alle tutun kurkihirren
taas kuulemme kuin vanhan lapsuusvirren
ja näämme sydämemme syvälähteen,
mi täällä täyttyi taivas-ikävällä,
mi elon houkuttaissa leikein, leluin
meit' tuuti ikuisuuden aavisteluin,
välkkeellään katseen kietoi lempeällä
taivaisen Rakkauden johtotähteen,
vaelluksemme virittäin tään
ijäisten ihanteiden ikävään.
Tään astuin alle tutun kurkihirren
pois kirpoo mielestämme kahleet kirren
ja moni saapi silmä salaa vesiin.
Tään hetken lapsia taas olla saamme,
vaikk' elon kaukoteiltä käymme esiin
luo tulisielus rakkauden pajan,
sa jalo kasvattaja nuoruusajan.
Kauttamme laskee laaja isänmaamme
työpäiväs suuren käyden ehtoolleen
otsalles siunauksen seppeleen.