Majakka kuin linna kalliolla,
niinkuin pipolakki kohos torninpää,
hartioilla pyöree rauta-aita,
rautarenkain kiinni veneet teloillaan,
luoto kupera kuin valas kaita.
Tornin ympärystää Martti kiersi
paksun lasiseinän luona kiillottain,
hakasiltaan vaateverhon poisti,
öljyn säiliöön hän kaatoi, tulen otti,
kauvas valokuula iltaan loisti.
Koko luoto hohti valkoisena,
meren tumma pinta välkkyi hopeissaan,
kaukaa höyrylaivan sauhu nousi,
yli pienen salmen ruskeen majan alta
majakalle nuori vaimo sousi.
Kiertoportaita hän torniin juoksi,
kantoi kahvit pöytään, vehnät vasustaan,
katsoi kaihoissansa mantereelle.
Martti söi ja mietti, äkkiä hän nousi,
hellään katsoi, silmät välkkyi veelle.
"Rakas Anni, mull' on vakaa luonto,
en voi nuorten lailla naista naurattaa,
pieni sydämmes on ikävissään,
mutta turvan löydät aina, hellän huolen,
muuten onnea ei mulia missään.
Iloviestin sulle sentään saatan,
katsos, poikani hän mulle kirjoittaa,
kuumeess' ollut maalla vierahalla,
kotiin kaipaa, tahtoo nähdä äidin haudan,
purjehtii nyt päiväntasaajalla."
Sanoi niin ja painoi Annin kättä,
vaimo kiitollisin katsein hymyili,
alas hiljaa hiipi hämärissä.
Hengessään hän näki laivan -- maston alla
kalpeen miehen kultasätehissä. --
Viikot vieri yksitoikkoisesti,
meri soitti samaa vanhaa säveltään,
aamut askarsi hän kalatöillä,
illat majakassa; miehen hyväilyihin
niinkuin pakosta hän vastas öillä.
Mutta suru suli, tuli kumman tyyni,
outo onnen jano vaimon valtasi,
kun hän aamuin meren rantaa tutki,
majakkaan hän sousi, juoksi hilpeämmin,
kättä vapisutti kaukoputki.
Purjeet hohti, purjeet varjoon vaipui,
pois hän putken laski kuin ois pettynyt,
sitte nauroi hän taas uteluilleen,
ilkkui miehelleen ja puhui "pojastansa",
souti illan tullen lepopuilleen.
Mutta kerran harmaan aamun suussa
outo parkkilaiva luovi luodolle,
pieni kuutto lähti rantaa kohden,
vieras torniin nousi, Anni hiljaa seisoi,
suonet sykki, poskill' oli hohde.
Ja hän piili kauvan tuvassansa
eikä syytä tiennyt, vältti akkunaa,
hetken päästä astui vieras sisään,
tumma katsannoltaan, tuima tulennaltaan,
Anni katsoi poikaan vuoroin isään.
Kylmästi hän sanoi hyvänpäivän,
kylmästi hän puhui niinkuin vieraalle,
isälleen vain kertoi seikkailuistaan,
aamulla hän lähti maihin kirkkotarhaan
kuin vain äitiään hän tahtois muistaa.
Saaristossa niin hän kesän kulki
veikastellen kanssa saarten neitosten
aittain luona, illoin keinumailla,
taikka haahkaa väijyi aamuin luotikollaan,
purjein laski kauvas lakkapäillä.
Äitipuoltansa hän karsasteli,
Anni syyttä itki salaa kuistissaan,
silloin Martti isä poikaa moitti:
"etkö näe, kuinka hän on hennon hellä,
miksi sydämmessäs viha voitti?"
Risto maahan katsoi, kahden ollen
Anni käden laski hänen olalleen:
"raskaat ovat mulle nämä rannat,
isäs hyvä oli, korjas köyhyydestä,
äiti tahtoi... miksi kaunaa kannat?"
"En ma vihaa kanna, vaaraa vältin...
nyt ma tiedän, ken on äidin haudalle
kauniin muurivihreänsä tuonut,
tät' en kestä... olkoon rikos, synti...
onnen pikarist' en koskaan juonut..."
Kuiskas niin ja veti Annin luokseen,
taakse painoi pään ja huulet silmihin,
ulos lähti, syöksyi veden valtaan,
Anni heräsi kuin unen kahmailusta,
niinkuin vankka maa ois vierryt altaan.
Torniss' seisoi kookas Martti vahti,
katsoi tähtitarhain ikuisuuksihin
ja hän iloitsi kuin ennen häissä,
Riston, vaimon väli suli sointuvaksi,
onni, sopu kulki käsikäissä.
Risto Annin nosti punapurteen
uhitellen nuorta, hurjaa onneaan
saariin purjehtien marjaretkiin,
huimat halut paloi heidän povessaan
vaipuessaan hehkuun, hämyhetkiin. --
Isän valvoessa majakassa
Risto yöllä hiipi Annin kamariin,
vuoroin huume yltyi, pelko vuoroin,
milloin meri matki ilomarssejansa,
milloin vonkui valittavin kuoroin.