Kello oli kaksi yˆll‰, kun h‰n toisten mukana ‰‰nettˆm‰sti ratsasti
leirist‰ tiedusteluretkelle. Vaikka oltiin elokuussa, oli yˆ sangen
kolea ja pime‰; vain hiukan saattoi huomata alkavan p‰iv‰n sarastusta.
Alhaalla taivaanrannalla n‰kyi punertava tulipalon kajastus ja
sielt‰p‰in kuului tykkien matala, kumea jymy -- niinkuin kaukainen
ukkonen.
H‰nen ruumiinsa oli yht‰mittaisesta ratsastuksesta niin kipe‰ kuin
olisi h‰nt‰ ruoskittu. Moneen yˆhˆn eiv‰t he nytk‰‰n olleet saaneet
nukkua -- aina vain tiedusteluretki‰. Kaikki n‰yttiv‰t alakuloisilta,
synkilt‰ ja kalpeilta -- ja useat v‰risiv‰t vilusta.
Kaiken lis‰ksi tuli heid‰n niskaansa hetken kuluttua sadekuuro, ja kun
he olivat v‰syneit‰ ja unisia, tuntui sekin aivan j‰‰kylm‰lt‰. Onneksi
se meni pian ohi ja h‰m‰r‰kin alkoi v‰hitellen muuttua valoisammaksi.
He ratsastivat kaksittain er‰st‰ mets‰tiet‰ myˆten. Tuuli humisi puissa
niin surullisesti, lenn‰tt‰en heid‰n p‰‰lleen kylmi‰ pisaroita...
ƒkki‰ tuntui h‰nen rinnassaan j‰lleen tuo kalvava, tuskallinen tunne
-- niinkuin jokin tuntematon kipu; h‰n muisti taas, miten oli t‰ytynyt
j‰tt‰‰ vaimo ja pienokaiset aivan rahattomina, turvattomina, kun sota
syttyi. Ja miten he nyt...? Ajatellessaan, ettei heill‰ ollut ruokaa,
tuntui, kuin h‰nt‰ olisi kuristettu kurkusta. H‰n oli aivan n‰kevin‰‰n,
miten pienokaiset nukkuvat vuoteellaan kalpeina ja laihtuneina ja
pˆyd‰n ‰‰ress‰ istuu himme‰n lampun valossa h‰nen nuori vaimonsa
itkien...
He tulivat parhaillaan er‰‰lle aukiolle, kun edess‰ v‰l‰hti kokonainen
rivi punertavankeltaisia liekkej‰ -- ja luodit lensiv‰t vinkuen heid‰n
korvissaan. H‰n n‰ki, miten er‰s toveri levitti molemmat k‰tens‰ ja
putosi taaksep‰in maahan... He sieppasivat ‰kki‰ kiv‰‰rit sel‰st‰‰n
aikoen ruveta ampumaan.
Mutta silloin h‰nest‰ tuntui, ett‰ jokin pisti h‰nen vatsaansa, h‰nen
silmiss‰‰n s‰kenˆi omituisesti ja h‰nell‰ oli sellainen tunne, ett‰
pit‰isi laskeutua alas ratsulta. Toverit ampuivat rivakasti, h‰n
ihmetteli miksei h‰n itse ampunut -- ja silloin h‰n k‰sitti h‰m‰r‰sti,
ett‰ oli haavoittunut. Hevonen hyp‰hteli, h‰n alkoi pudota, mutta
tottuneen ratsastajan vaistolla h‰n ymm‰rsi viel‰ irroittaa jalkansa
jalustimesta. H‰n oli huomaavinaan, ett‰ toverit l‰htiv‰t t‰ytt‰
laukkaa, tulia v‰l‰hteli; viimeinen aistimus oli se, ett‰ h‰n putoaa --
mutta alastuloa h‰n ei en‰‰ tuntenut...
Ensimm‰inen tunne oli ‰‰rettˆm‰n v‰symyksen ja tylsyyden tunne -- ja
h‰nen korvissaan oli tavaton jyrin‰, kolina ja suhina. H‰n ei muistanut
mit‰‰n eik‰ kyennyt ajattelemaan ja h‰nen sis‰ll‰‰n poltti niinkuin
siell‰ olisi kytenyt pienoinen tuli, joka tunkeutui hiljalleen ulos
kurkusta. Aurinko paahtoi h‰nt‰ suoraan kasvoihin, h‰nest‰ tuntui
h‰m‰r‰sti, ett‰ h‰n on jossakin taistelukent‰ll‰ ja h‰nen halkeilleet
huulensa kuiskasivat hiljaa, k‰he‰sti:
-- Vett‰.
H‰n makasi kauan tuon raukeuden vallassa voimatta aukaista silmi‰‰n.
Mutta tuska vatsassa yh‰ yltyi, ja h‰n alkoi tahtomattaan hiljaa
vaikeroida. Ja h‰nen oma ‰‰nens‰, tuo heikko, surkea valitus ik‰‰nkuin
her‰tti h‰net v‰hitellen. H‰n alkoi muistaa mets‰aukean, putoavan
toverinsa -- ja itsens‰...
Kylm‰ kauhu vavahdutti h‰nt‰, her‰tti h‰net aivan t‰yteen tajuntaan;
h‰n huomasi haavoittuneensa _vatsaan_. Ja h‰n ymm‰rsi, ellei ollut en‰‰
toivoa...
H‰nen selk‰ns‰ oli aivan puutunut, ja kun h‰n koetti k‰‰nt‰‰ itse‰‰n,
rep‰isi sis‰lt‰ niin siet‰m‰ttˆm‰sti, ett‰ h‰n oli menett‰m‰isill‰‰n
tajuntansa. H‰n makasi pitk‰n aikaa liikkumattomana, ja h‰nen kasvonsa
olivat muuttuneet kuolonkalpeiksi. Vihdoin h‰n taas sopersi hiljaa:
-- Vett‰.
H‰n kuiskasi monta kertaa tuon yksin‰isen sanan, mutta kun ei kukaan
vastannut, her‰si h‰nen sameissa aivoissaan kummallinen ep‰luulo.
Vaikka h‰n ‰sken h‰m‰r‰sti muisti kaatuneensa mets‰ss‰, luuli h‰n
kuitenkin makaavansa keskell‰ taistelun melskett‰. Vasta nyt h‰n
huomasi, ett‰ tuo humina ja jyrin‰ kuului h‰nen p‰‰st‰‰n. Tosin h‰n
kuuli myˆs tykkien jyrin‰‰, mutta se oli et‰‰mp‰n‰.
Vaivalloisesti h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja huomasi olevansa samassa
paikassa, minne yˆll‰ oli pudonnut. Tykkien jyskeest‰ h‰n totesi
taistelun siirtyneen jo kauas -- ja h‰n oli j‰‰nyt t‰nne yksin ...
h‰net oli unohdettu.
Unohdettu...
V‰hitellen h‰n k‰sitti t‰ydellisesti asemansa ja h‰net valtasi sanoin
kuvaamaton h‰t‰ ja kauhu. Ja h‰nen polttavasta kurkustaan tunkeutui
h‰nen tahtomattaan k‰he‰, ep‰toivoinen huuto:
-- Auttakaa!
Mutta silloin tuntui aivan kuin h‰nen vatsaansa olisi tyˆnnetty tulinen
veitsi. Viel‰ h‰n kuuli jonkin korahduksen kurkustaan, mutta sitten
muuttui kaikki pime‰ksi...
H‰n on olevinaan kotipuolessa hein‰niityll‰. Hein‰v‰ki syytt‰‰ h‰nt‰
jostakin kauheasta rikoksesta, h‰net on sidottu lujasti maahan
raskailla rautakahleilla, jotka syˆpyv‰t syv‰lle lihaan. Ja h‰nen
nuori vaimonsa pit‰‰ h‰nen huulillaan vaahtoavaa kaljatuoppia -- mutta
ei vain anna juoda... Helle on tukahduttava, h‰n on n‰‰ntym‰isill‰‰n
janoon, h‰n rukoilee, ettei h‰nen vaimonsa antaisi h‰nen kuolla. Mutta
t‰m‰ vain nauraa -- hele‰sti ja pilkallisesti...
Silloin saapui niitylle kiv‰‰ri k‰dess‰ kenraali S. Ah niin -- h‰n
muisti karanneensa sodasta... Kenraali tuijotti h‰neen kauan ja
ankarasti, koetteli sitten sormellaan pistimen k‰rke‰, ja kun huomasi
sen t‰ysin ter‰v‰ksi, painoi sen h‰nen vatsaansa. H‰n tunsi miten se
tuli sel‰st‰ ulos ja tunkeutui maahan -- ja h‰n j‰i niin naulittuna
makaamaan niitylle. Aurinko paahtoi entist‰ armottomammin, h‰n rukoili
taas vaimoaan, mutta t‰m‰ vain nauroi... Tuo nauru koski h‰neen niin
hirve‰sti, ett‰ h‰n alkoi katkerasti itke‰...
Yˆll‰ kun ilma kylmeni, h‰n tuli taas v‰hitellen tajuihinsa. H‰n v‰risi
ankarasti vilusta ja kun h‰n vaivalloisesti hiukan kohotti p‰‰t‰‰n ja
n‰ki pime‰n, liikkumattoman mets‰n, h‰n alkoi taas muistaa... H‰nen
tuskansa tuntuivat hiukan vaimenneen, ruumis oli niin kummallisen
tunnoton ja puutunut, mutta jano vaivasi yht‰ polttavana kuin
p‰iv‰ll‰kin.
Niinkuin valkea harso verhosi j‰‰kylm‰ sumu maan ja se oli kostuttanut
h‰nen vaatteensa m‰riksi. Sen l‰vitse pilkottivat iloisesti t‰hdet ja
hiljaisuus oli niin syv‰, ett‰ siin‰ olisi kuullut lehden putoamisen.
ƒ‰nettˆmyys vaikutti h‰neen musertavasti: t‰‰lt‰ ei kukaan h‰nt‰
lˆyt‰isi el‰v‰n‰... Yksin‰isyyden ja avuttomuuden tunne valtasi h‰net
siin‰ m‰‰rin, ett‰ h‰n puhkesi voimattomiin nyyhkytyksiin.
Mutta se saattoi h‰nen vatsansa liikkumaan ja her‰tti uinuneet kivut
entist‰ hirve‰mpin‰...
Oi sit‰ loppumattoman pitk‰‰ yˆt‰... Koko iltapuolen h‰n v‰risi
vilusta ja h‰nen hampaansa kalisivat. Toisinaan taas tuntui h‰nen
ruumiinsa olevan kuin tulessa ja h‰n v‰‰ntelehti kuin kidutettu mato...
Sellaisina hetkin‰ h‰n menetti tajuntansa -- mutta virkosi j‰lleen
kylmyyden ja kosteuden vaikutuksesta surkeuteensa. Ja sellaista jatkui
koko yˆn...
H‰n olisi luultavasti itse eronnut el‰m‰st‰‰n, jos olisi voinut. Mutta
kiv‰‰ri oli pudonnut h‰nelt‰, ennen kuin h‰n itse suistui satulasta --
ja h‰n oli liian heikko ja tarmoton saadakseen miekan tupestaan. H‰n
vain k‰rsi kaikki helvetin tuskat...
H‰nell‰ ei ollut en‰‰ mit‰‰n k‰sityst‰ ajasta, mutta kun h‰n seuraavan
kerran tuli tajuihinsa, oli taaskin tukahduttava helle. T‰m‰ tajuntaan
palaaminen tapahtui viel‰kin hitaammin kuin ennen. Kenties tuntikausia
h‰n oli tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla; h‰n k‰yskenteli
lapsuutensa kodissa ja omassa asunnossaan, mutta aina oli jokin kauhea,
joka esti h‰nt‰ tapaamasta omaisiansa ja joka uhkasi h‰nt‰ -- aina
jokin siet‰m‰tˆn tuska.
Lopulta h‰n kuitenkin her‰si siihen, ett‰ h‰nen rintansa korisi
raskaasti ja ‰‰nekk‰‰sti ja kurkkua poltti kuin tulessa. H‰net valtasi
hurja ep‰toivo. Kuinka kauan t‰ytyy h‰nen k‰rsi‰, ennen kuin kuolema
tulee? Ajatellessaan, ett‰ h‰nen pit‰isi kitua viel‰ ehk‰ useita
p‰ivi‰, h‰n p‰‰tti mill‰ hinnalla tahansa etsi‰ kiv‰‰rins‰.
H‰n ponnisti kaikki voimansa ja k‰‰ntyi toisen kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan.
Ainoa mink‰ h‰n n‰ki, oli toveri, joka makasi suullaan parinkymmenen
metrin p‰‰ss‰. Mutta samassa alkoi h‰nen silmiss‰‰n leiskua punaisia
tulia, korvissa r‰isky‰ aivan kuin valtavan mets‰palon r‰tin‰ -- ja h‰n
retkahti hervottomasti sel‰lleen.
H‰n oli n‰kevin‰‰n kaukana taivaanrannalla pienen mustan
pilvenhattaran. Se suureni suurenemistaan ja l‰heni peloittavaa
vauhtia. Ah, se ei olekaan pilvi, vaan suuri vuori, joka kiit‰‰
ilmassa. Nyt kuuluu jo mahtava kohina; se l‰henee, l‰henee ja uhkaa
murskata h‰net alleen -- se miltei koskettaa h‰nen rintaansa... Ja
h‰net on sidottu niin lujasti, ettei voi j‰sent‰k‰‰n liikuttaa...
Sitten h‰n on makaavinaan vuoteessaan. ƒkki‰ jokin n‰kym‰tˆn voima
nostaa sen ylˆs taivaalle ja kun se on pilvien tasalla, se alkaa
hitaasti kallistua... H‰n on kauhusta aivan j‰ykk‰n‰ ja tarttuu
suonenvedonomaisesti vuoteen laitoihin, mutta se kallistuu yh‰ -- eik‰
maatakaan en‰‰ n‰y alapuolella... Hiki pursuu h‰nen otsaltaan, h‰n
alkaa rukoilla, mutta n‰kym‰tˆn k‰si v‰‰nt‰‰ yh‰ -- ja lopulta vuode on
aivan alassuin... H‰n pitelee itse‰‰n siin‰ kauan henke‰‰n pid‰tt‰en,
mutta lopulta h‰nen voimansa loppuvat -- ja h‰n syˆksyy kiljahtaen
syvyyteen...
Kun h‰n vihdoin huomasi edelleenkin olevansa maassa, tuntui h‰nen
ruumiinsa aivan j‰yk‰lt‰. Oli taas yˆ, mets‰ oli pime‰ ja hiljainen
-- ja puut seisoivat h‰nen ymp‰rill‰‰n mustina ja ‰‰nettˆmin‰ kuin
mahtavien j‰ttil‰isten hahmot.
Mit‰...? Kuuliko h‰n jotakin? Vai korvissako vain ryskyi? H‰n k‰‰nsi
vaivoin p‰‰t‰‰n ja h‰nen himme‰t silm‰ns‰ olivat n‰kevin‰‰n joitakin
tummia olentoja toverinsa luona. Mieletˆn ilo valtasi h‰net: siell‰ on
ihmisi‰ ja ne tulevat pelastamaan...
Mutta samassa kuului jotakin rousketta ... ja viel‰ jotakin, joka
silm‰nr‰p‰yksess‰ pyyhk‰isi kaiken toivon ja ilon -- ja t‰ytti h‰nen
sielunsa sanoinkuvaamattomalla kauhulla.
H‰n ei tiennyt mit‰ siell‰ oli, h‰nen j‰hmettyneet aivonsa eiv‰t
voineet ratkaista ‰‰nten merkityst‰. H‰nen kauhunsa oli aivan
vaistomaista, ep‰m‰‰r‰ist‰ -- h‰n tuijotti vain pimeyteen suurin,
mielettˆmin silmin ja odotti -- odotti jotakin selvyytt‰, ratkaisua...
Vihdoin h‰n huomasi, ett‰ muudan pitk‰, matala varjo hiipi ‰‰nettˆm‰sti
h‰nt‰ kohden... Sitten h‰n n‰ki kaksi hiilen‰ hehkuvaa silm‰‰ -- ja
niiden takana useampia.
_Susia_...
Etummainen tuli aivan l‰helle, h‰n oli n‰kevin‰‰n sen pitk‰n, punaisen
kielen ja h‰n tunsi sen kuuman henk‰yksen... H‰n huitaisi k‰dell‰‰n, ja
se hyp‰hti takaisin vihaisesti murahtaen.
Ep‰toivoisesti ponnistaen h‰n sai vihdoin miekkansa tupestaan, mutta
h‰nen k‰tens‰ olivat niin heikot ja kankeat, ett‰ ne tuskin liikkuivat.
H‰n k‰sitti, ett‰ nyt oli h‰nen hetkens‰ tullut ja h‰nen ajatuksensa
lensiv‰t nopeasti kotiin vaimon ja pienokaisten luokse... Miten, miten
he nyt tulevat toimeen? Eiv‰tk‰ he koskaan saa tiet‰‰, miten h‰n on
kuollut... Eik‰ h‰n en‰‰ koskaan, ei _milloinkaan_ saa n‰hd‰ pient‰
poikaansa ... jolla on niin kauniit, vaaleat hiukset...
Susi l‰heni muristen ja iski hampaansa h‰nen nilkkaansa, alkaen raahata
h‰nt‰. Mutta kauhu ja ep‰toivo antoivat h‰nelle voimaa: h‰n nosti
miekkansa ja iski sutta selk‰‰n. Susi hyp‰hti ulvahtaen taaksep‰in ja
alkoi nuolla haavaansa.
Toverin ruumiin ‰‰rest‰ kuului viel‰kin murinaa ja rousketta, joka
sai h‰nen hiuksensa nousemaan pystyyn. Mutta pedot tulivat sielt‰
v‰hitellen juosta lˆnkytt‰en ja asettuivat piiriin h‰nen ymp‰rilleen.
Ne olivat suuria, laiskoja, lihavia. Sen t‰hden ne eiv‰t heti
karanneetkaan h‰nen kimppuunsa; ne katselivat vain h‰nt‰ hehkuvin,
ahnain silmin -- ja muutamat nuoleskelivat jo huuliaan...
Ajatukset kiit‰v‰t kuumeisesti h‰nen sekavissa aivoissaan. H‰n on
lausuvinaan j‰‰hyv‰isens‰ vaimolleen ja pienokaisille ... h‰n pyyt‰‰,
etteiv‰t he unohtaisi...
Susien johtaja nuolee yh‰ haavaansa raivoisasti muristen... Sitten se
l‰henee, kaikki sudet pienent‰v‰t piiri‰. T‰htien heikossa, kelme‰ss‰
valossa kuoleva n‰kee ep‰selv‰sti, miten lauman johtajan silm‰t
kiiluvat saatanallisesta raivosta ja verenhimosta, sen kuono vet‰ytyy
kamaliin ryppyihin paljastaen suuret, valkeat hampaat... Onnettoman
miehen miekka nousee, mutta vaipuu samassa alas -- ei ole en‰‰ voimia...
Mutta tuo liike ‰rsytt‰‰ sutta. Se kyyristyy hiukan ja syˆksyy yhdell‰
ainoalla loikkauksella kuolevan kimppuun ja upottaa hampaansa h‰nen
kurkkuunsa. Ja koko lauma seuraa johtajansa esimerkki‰...