Herra Vanderstraten.
Viimekuluneen vuosisadan loppupuolella seisoi ihanalla paikalla likellä
Corentin-jokea, joka viheriöillä aalloillaan huuhtoo Surinamin
siunatuita vainioita, rikkaan Herra Vanderstraten'in hyvin varustettu
uutis-asunto. Loivalla kunnaalla, laaksossa hajallaan olevien
neekeri-mökkien yli kohosi hänen komea asunto-huoneensa, ympäröittynä
puutarhalla, jossa oli kaikki, mitä kuumain maiden aurinko voipi
kallis-arvoista tuottaa ja kekseliään ihmisen äly hyödyksensä käyttää.
Varjoisat lehtimajat köynnöskasveista, täynnä lemuavia kukkia;
konstikkaat suihkukaivot, joiden raikas vesi lievitti polttavan
ilman-alan raukaisevaa kuumuutta; viileät luolat, ulkonäöstä päättäin
luontaiset, vaan kuitenkin suurella taidolla hakkaamattomista kivistä
rakennetut; isot häkit rautalangasta, joissa Surinamin kaunis-sulkaiset
linnut lentää lekuttelivat, kiikkuivat silkkinyöristä riippuvissa
messinkirenkaissa taikka lehahtelivat rääkkyen oksalta oksalle, antaen
komeain höyheniensä loistaa auringon säteissä; kaikellaiset kukat ja
pensaat -- ei mitään puuttunut, joka taisi tehdä herra Vanderstratenin
kartanon olopaikaksi, mistä tuskin tekisi mieli muuttaa pois
paratiisinkaan iloon.
Kaksinkertainen tiilikivistä rakennettu asuinhuone näytti varsin
oudolta tässä ympäristössä, joka loisti troopillisen luonnon kaikessa
komeudessa. Kolmekymmentä vuotta sitten oli, näet, herra Vanderstraten,
muutettuansa kolkosta kotimaastansa ja Amsterdamin rikkaasta
kauppakaupungista Surinamin erämaille, sen rakennuttanut aivan sen
huoneen mallin mukaan, jossa hänen esivanhempansa monet vuosikymmenet
olivat asuneet ja jossa hän aina oli elänyt onnellisena ja
tyytyväisenä. Siinä ei puuttunut korkeita savupiippuja, jotka kohosivat
kirjavilla tiileillä peitetyn katon yli, eikä kamiineja huoneissa,
vaikka niitä ei suinkaan vielä oltu käytetty eikä ne vastakaan olleet
käytettäviä. Sillä tässä ilman-alassa oli vaan pakko suojella itseänsä
ylen määräisen lämpimän vaikutuksista; tekolämmintä ei milloinkaan
tarvittu. Mutta oli miten oli -- herra Vanderstraten halusi jotain
silmin-nähtävää muistomerkkiä kotimaastansa, ja asunto piti
rakennettaman, niinkuin hän tahtoi, eikä sellaiseksi, kuin se
rakennusmestarin mielestä olisi ollut tarkoituksen-mukainen ja
ilman-alaan sopiva. Huoneitten sisä-varustus todisti muuten omistajan
suurta rikkautta; mielitekojensa tyydyttämiseksi saattoi hän tuhlata
tuhansia eikä hänen raha-arkussaan kuitenkaan tuntunut suurta vajausta.
Vanderstratenin laivat kantoivat hänen laajojen tilustensa tuotteita
Eurooppaan, lemuavia höysteitä, suuria kahvilla täytettyjä säkkejä,
arkkuja täynnä sokeria, summattomia tupakka- ja pumpuli-kääryjä, ja
toivat sieltä takaisin joukottain kulta- ja hopea-rahaa. Kaikki nämä
tuotteet kasvattivat monilukuiset orjat, joita hänellä oli sadottain,
otsansa hiessä hedelmällisestä maasta eikä isännän itse tarvinnut
liikuttaa kättänsä taikka olla sokerimyllyjen, kasvi-maitten ja orjain
tarkastajana. Olihan rikkaalla herra Vanderstratenillä orjavouteja, ja
ulkotoimitusten johdatuksen hän heitti kirjanpitäjillensä ja
asiamiehilleen Paramaribossa, jotka olivat velvolliset määrä-aikoina
tekemään hänelle tiliä raha-tuloista ja niiden käyttämisestä. Vaan jopa
tämäkin pieni työnteko rasitti häntä liian paljon, ja kiihkeästi hän
sentähden odotti sisarensa pojan tuloa Saksanmaalta; sillä hän oli jo
vuosi taikka toistakin vuotta sitten omakätisesti hänelle kirjoittanut.
Hänen sisarensa oli, näet, mennyt naimiseen erään Saksalaisen
kauppamiehen kanssa, ja oli nyt, miehensä kuoltua, jotenkin
vähävarainen. Tämä nuorukainen oli nyt kahdeksan- taikka yhdeksäntoista
vuoden vanha ja siis herra Vanderstratenin mielestä juuri sillä ijällä,
että hän paraiten taisi häntä mieltänsä myöden taivuttaa. Herra
Vanderstraten tarkoitti hänen parastansa; sillä Emmerich Valdeck oli
kerran tuleva kaiken hänen omaisuutensa perilliseksi, ja enon eläessä
oli hän pidettävä aivan niinkuin oma lapsi, jos nimittäin Emmerich
saattaisi voittaa herra Vanderstratenin mielisuosiota, mikä rikkaan
isännän mielenlaadun suhteen, joka hallitsi talossansa kuin ruhtinas
ikään, ei ollut aivan helppo asia.
Eräänä päivänä istui herra Vanderstraten pisanki-majan varjossa, johon
vanilli-köynnökset lemuavin kukkinensa suikertelivat, ja kiikkui
nekosasti komeassa nojatuolissaan. Hänen oikealla ja vasemmalla
puolellansa seisoi kaksi neekeriä mahdottoman suurilla viuhkoilla
kirjavista linnun sulista, löyhyttelivät vuorotellen viileätä ilmaa
herrallensa ja karkoittivat pois lehdosta näsäkkäitä hyönteisiä, jotka
näyttivät mielivän verenhimoisilla hakaroillansa lähetä "Massan"
hellätuntoista ihoa. Herra Vanderstraten poltti pitkässä savupiipussa
hienointa tupakkaa, jota hänen viljavat tiluksensa olivat tuottaneet,
ja katseli suurella mielihyvällä niitä kevyitä sinisiä savupilviä,
jotka täyttivät ilman oivallisella lemullansa. Kepeän leveälierisen
hatun hän oli heittänyt syrjälle ja hänen paljaat jalkansa lepäsivät
neekerin helmassa, joka istui kyyryllänsä maassa, ettei isännän arat
jäsenet maahan koskisi. Näin istui herra Vanderstraten, riemuiten
tyynellä mielellä rikkaudestaan, jonka moninaisissa nautinnoissa hänen
elämänsä kului suloisesti ja levollisesti.
Kun nyt aurinko vähitellen rupesi maillensa menemään, ilmaantui erään
valkean miehen leveä vartalo lehtimajan suussa; tulija kumarsi syvään
herra Vanderstraten'ille, loi pikimmältään silmänsä läsnä oleviin
orjiin, jotka miehen ilmautuessa nähtävästi peljästyivät ja rupesivat
kahta vertaa ahkerammin löyhyttämään sulkaviuhkoillaan. Sillä Nikolao,
kartanon ylivouti, nyt ilmaantui herransa eteen ja antoi, niinkuin aina
oli hänen tapansa, kertomuksen päivän tapahtumista.
Nikolao oli kookas, väkevä mies, jonka paljas näkö saattoi tuottaa
hänelle tarpeellista kunnioitusta. Hänen troopillisen auringon säteistä
päivettyneet kasvonsa, musta parta, joka huulilta ja poskilta valui
alas rinnalle, tumman silmän tyly vilkahdus, syvä, vahva, kumiseva ääni
eivät milloinkaan olleet vaikuttamatta orjistuneisiin neekeri
raukkoihin. Vaan enemmän kuin kaikki nämä tuotti hänelle kunnioitusta
piiska letitetyistä härän-nahan hihnoista, joka riippui voudin vyössä
hänen valtansa merkkinä. Hänen väkevä kätensä taisi tätä asetta kunnon
lailla viljellä, eikä ollut kartanossa monta neekeriä, jotka eivät
olleet tulleet kipeästi tuntemaan tämän käsivarren ja tämän piiskan
painoa. Nikolaota orjat pelkäsivät enemmän kuin ankarata isäntääkään,
joka, vaikka kyllä alinomaa torui ja murisi, ei kuitenkaan saattanut
tykkänään kieltää hyvänsävyistä Hollantilaista luonnettansa, paitsi kun
mustan lauman huolimattomuus hänen omaa nekosuuttansa häiritsi.
"No, mitä kuuluu, Nikolao?" kysyi herra Vanderstraten ja ojensi
tyhjäksi poltetun piipuu neekerille, joka pian uudestaan täytti sen
tupakalla. "Joko kahvin korjuu on lopetettu? Ja oletteko jo koettaneet
tuota uutta sokerikonetta, jonka paljolla rahalla tuotimme
Lüttichistä?"
"Kahvin sato on aivan hyvä," vastasi Nikolao. "Se on runsaampi kuin
milloinkaan ennen, ja te voitte lähettää noin sata säkkiä enemmän
kahvia Eurooppaan kuin viime vuonna. Mutta koneelta ei tule mitään
valmista, eikä sillä ole yhtäkään askelta pitemmälle päästy. Raha on
suoraan sanoen hukkaan menetetty. Te tiedätte, että aina olen teitä
varoittanut. Ei ole noista uusista koneista. Mitäpä ne tuolla vanhassa
maassa sokerimyllyistä ymmärtävät? Sillä rahalla, joka on koneesen
tuhlattu, olisitte voineet ostaa monta orjaa."
Herra Vanderstraten näytti vähän suuttuneelta. "Kone ei ole mihinkään
vikapää," sanoi hän jotenkin tuikeasti. "Sinä, Nikolao, et vaan ymmärrä
alottaa asiata oikeasta päästä. Olkoon menneeksi -- minä hankin
Amsterdamista koneniekan, ja hän on asettava kalun hyvään kuntoon."
"Maksaa vaan paljon rahaa, herra, ja on turhaa tuhlaamista sekin,"
vastasi vouti jotenkin ivallisesti. "Mutta te olette rikas, mitä se
teitä vahingoittaa, jos heitättekin pari sataa tukaattia samaan
juopaan, joka jo ennen on tuhansia niellyt."
"Katsotaan, varrotaan, Nikolao. Ole nyt puhumatta siitä! Mitä uutisia
muuten kuuluu?" sanoi herra Vanderstraten vähän närkästyneenä.
"Herra Geldern on ilmoittanut, että häneltä viime yönä on varastettu
lihava sika ja että neekerimme Wamba on siitä varkaudesta luulon
alaisena. Minä olen tutkistellut hänen mökkinsä ja löysin sian
teurastettuna lehtiläjän alta hänen pihansa nurkasta. Päättäkää itse,
miten tuo konna rangaistaan ja mitä sialla tehdään."
"Sika annetaan tietysti Geldern naapurillemme takaisin ja Wamba saa
persoudestansa kaksikymmentä piiskan lyöntiä," päätti herra
Vanderstraten. "Tahdonpa karkoittaa siitä heittiöstä varkauden himon."
"Vieläkin," lisäsi Nikolao, kirjoitettuansa herransa käskyn taululle,
jonka hän otti vyöstänsä, "vieläkin minun täytyy ilmoittaa, että Juno
ja Vesta riitaantuivat yhdestä lasihelmestä, ja että Vesta löi Junoa
vasten silmiä, niin että veri juoksi nenästä ja hammas lähti hänen
suustansa, vaikka helmi oli Junon oma."
"Voi sitä kirottua kansaa alinomaisella tappeluillaan," huudahti herra
Vanderstraten suuttuneena. "Vesta saa kymmenen piiskan huimausta, ja
Juno viisi, sen vuoksi ettei hän ilmoittanut asiata, vaan rupesi
tappeluun. Mitäs muuta?"
"Zeno on julistanut," puhui Nikolao vielä, "että hän lyö pään puhki
siltä, joka kertaakaan enää kutsuu hänet Zenoksi, eikä Gumaliksi, joka
on hänen oikea nimensä. Endymion kutsui hänet tänään Zenoksi, ja siitä
he karkasivat toistensa kimppuun niinkuin pukit, ja Zeno, jos ei juuri
musertanutkaan Endymionin kalloa, antoi hänelle kuitenkin semmoisen
kolauksen, että tämä nyt makaa sairaana mökissään. Hänen päänsä on
paisunut niin paksuksi kuin vesi meluuni."
"Zeno marssii kolmeksi päiväksi koirankoppeliin vedelle ja leivälle, ja
muuten tuolle nuorukaiselle ilmoitetaan, että hän tästälähin aina
nimitetään Zenoksi vaan. Se olkoon sanottu! Nimen olen minä hänelle
antanut, eikä tuo musta lurjus saa ruveta sitä nureksumaan, ellei tahdo
oppia, miltä piiska tuntuu. Tuota roistoväkeä! Näkyypä heissäkin olevan
ylpeyttä! Joko nyt olet puhunut suusi puhtaaksi, Nikolao?"
"Enpä vielä, hyvä herra. Herkules on horjahtanut sokerimyllyssä ja
musertanut kätensä telojen väliin. Onneksi se vaan oli vasen käsi ja
luut ovat eheät."
"Piiskatkaa hänet vereen asti," huudahti kimakalla äänellä herra
Vanderstraten, joka nyt todellakin vihastui. "Herkules on parhaimpia ja
vahvimpia nuorukaisia; vast'ikään annoin hänelle palkinnon ja kuitenkin
tuo koira, varmaankin tahallaan, tekee itsensä raajarikoksi, ettei
hänen tarvitsisi enää olla myllyssä."
"Totta kaiketi, herra! Kaikki he myllyä kammovat ja tekevät mieluummin
ulkona työtä koko päivän kuin siellä yhden tunnin. Mutta kun Herkules
on parantunut, hän kyllä jälleen saattaa tehdä työtä myllyssä, ja minä
olen pitävä huolen siitä, ettei hän enää toista kertaa raajojansa
muserra."
Näin sanoen orjavouti pudisti hihnapiiskaansa ja hänen tuima
katsantonsa todisti aivan selvästi, ettei hän suinkaan aikonut säästää
onnettoman Herkuleen selkää, joka juuri tätä nykyä kärsi äärettömiä
tuskia majassaan.
"Nyt toivon sinun viimeinkin lopettaneen onnettomat kertomuksesi,"
sanoi herra Vanderstraten, ja sytytti täytetyn piippunsa, jonka neekeri
tarjosi hänelle sytyttimen kanssa. "Miten! Eikö vieläkään? Sano pois,
että kerrankin pääset perille."
"Herra Vanderstraten," vastasi Nikolao, ja hänen tumma silmänsä paloi
vieläkin tummemmin, "mitä minulla nyt on sanottavaa, sitä ei näitten
nuorukaisten tarvitse kuulla."
"Menkää tiehenne," huusi herra läsnä oleville orjille ja viittasi
kiivaasti majan suuhun.
Mustat orjat katosivat heti, nähtävästi iloisina siitä, että saivat
lähteä pois peljätyn voudin näkyvistä, ja tämä puhui hiljemmällä
äänellä kuin ennen: "herra, korjauttakaa pyssyt ja musketit ja pankaa
järjestykseen kaikki, mitä ikinä puolustukseen tarvitaan. Vuoristossa
on levottomuutta; minä pelkään, ettei meidän kauvan tarvitse odottaa
Maron-neekerien tuloa."
Herra Vanderstraten tuskistui ja hänen punaiset poskensa vaalenivat.
"Mistä sinä tiedät?" kysyi hän.
"Oikeastaan en tiedä mitään," vastasi Nikolao. "Yksityiset sanat, joita
olen sattunut kuulemaan, ja muutamain orjain ynseä käytös ovat
herättäneet minussa arveluita, jotka pakoittavat minun antamaan teille,
hyvä herra, varoituksen, ennenkuin on liian myöhään. Kapinan henki
uhkaa meitä aivan likeltä, ehkäpä jo liikkuu keskellämmekin orjain
riveissä."
"Siihen ei ole syynä mikään muu kuin nuo pojat, jotka salaisesti
hiipivät orjiemme majoihin antamaan heille opetusta lukemisessa,
kirjoittamisessa ja uskon-opissa," huudahti herra Vanderstraten
mielipahoissansa ja käveli pitkin askelin edestakaisin majassa, eikä
innossaan ajatellut, ettei hänellä ollut edes tohveleita jalassa.
"Jospahan kerran saisin edes yhden noista hylkiöistä käsiini," lisäsi
hän. "Mitäpä neekeri tarvitsee lukemista, kirjoittamista ja Jumalan
tuntemista, kunhan nuo roistot vaan osaavat kahvia ja pumpulia istuttaa
ja viljellä, niin siinä on heille jo kyllin ja yhtäkyllin. Mutta
jopa tulevat nuo kirotut, Jumala antakoon minulle anteeksi, nuo
liehakoitsijat, ja lörpöttelevät nuorukaisille vapaudesta ja
tasa-arvosta ja yllyttävät heitä heidän herrojansa vastaan; ja
ennenkuin voit sitä ajatellakaan, rupee sotahuuto kaikumaan, kekäleitä
heitetään peltoihin ja huoneisin, leimuavat liekit tekevät mielettömän
kansan aivan hurjaksi; tulee sitten vielä Maron-neekereitä ja silloin
-- voi sitä onnetonta maanviljelijää, joka ei ole ajoissa apua
hankkinut. Anna sananviejän nousta ratsaille, Nikolao, pidä huolta
siitä, että hän ottaa nopeimman hevosen tallista, ja lähetä hänet
Paramariboon. Terveisiä komentajalle! Lähettäköön hän minulle joukon
sotamiehiä, niin suuren kuin häneltä suinkin liikenee. Joudu, Nikolao!
Maltahan toki vähäsen! Toisen sananviejän voit vielä lähettää
Amsterdamin ja Vredensborgin linnoituksiin. Jota enemmän sotamiehiä,
sitä suurempi turvallisuus, sillä nuo Maron-neekeri koirat eivät tunne
sääliä eikä armoa. Pidä orjat vieläkin kovemmassa kurissa, Nikolao! Ei
kukaan heistä saa lähteä kartanosta, ja joka yön aikana sitä yrittää,
ammutaan armahtamatta kuoliaaksi. Pidä myös silmällä kanuunaveneet,
jotka virran puolelta suojelevat kartanoamme. Katso, että hankitaan
ruutia ja kuulia, ett'emme seiso suojattomina ja neuvottomina, kun nuo
mustat perkeleet hyökkäävät alas vuorilta meidän päällemme kuin kuohuva
virta. Pian, Nikolao, pian! Mitä siinä seisoa töllistelet? Joka
minuutti on kallis, jos Maron-neekereillä on paha mielessä. Malta,
Nikolao! Pidä huolta siitäkin, että paalutus kunnaamme ympärillä
tarkastetaan ja pannaan hyvään kuntoon, jos tarvis tulee -- ja mene nyt
tiehesi, mies, äläkä seiso, kuin jalkasi olisivat maahan kiinni
kasvaneet. Noh, malta, Nikolao -- annahan minun puhua suuni puhtaaksi
-- pidä tarkoin silmällä noita hiipiviä lähetysmiehiä. Tahdon tulla
kirotuksi, jos emme hirtä ensimäistä poikaa, joka käsiimme saattuu,
häätääksemme muilta halun tulla takaisin. No, mitäpä siinä vieläkin
töllistelet, Nikolao? Johan sinun nyt pitäisi olla pitkän matkan
päässä."
Nikolao mutisi muutamia epäselviä sanoja itsekseen ja lähti kiireesti
toimittamaan herra Vanderstratenin antamia monellaisia käskyjä. Vaan
tämä, aivan uuvuksissa pitkästä puheesta ja mielenliikutuksesta, vaipui
väsyneenä nojatuoliinsa, pani kädet ristiin pyöreälle vatsallensa ja
huokaili syvään sydämestänsä: "jospa tuo kirottu nuorukainen kerran
tulisi. En olisi häntä milloinkaan paremmin tarvinnut kuin tällä
häiriön ajalla, jolloin rehellinen maanviljelijä ei silmänräpäystäkään
voi olla huoletonna hengestänsä."