On.
RHAMNES
Missä?
EUCHARIS
Miten?
MIES
Kelpo välimatka
heill' oli edellämme, ja se mies,
hän soutaa taitaa. Melkein luulin, hän
jo ikiajoiks meiltä karkuun pääsi,
kun venehensä aavall' ulapalla
tok' keksimme — ja ajo alkoi kohta.
Hän koht' on saavutettu, saarrettu.
Me antautumaan käskemme, mut hän
vain tempaa tytön vasempahan käteen
ja oikeassa veistä heiluttaa. —
Mik' ompi teidän, valtijatar?
SAPPHO (antaa hänelle merkin jatkaa).
MIES
Niin,
ja veitsellänsä meitä uhmailee hän,
siks kunnes turmiosta aironisku
käy nuoren tytön otsaan.
SAPPHO (peittää silmänsä hiuksillaan).
MIES
Tyttö vaipuu,
mies tarttuu häneen, tätä hetkeä
me hyväksemme käytämme ja miehen
me vangitsemme, palautamme. Tuolla
jo maihin astuvat he. Näettekö?
Kuin hoiperrellen tyttö vielä käy —
SAPPHO
Haa!
Hi tänne!
RHAMNES
Minne? Tuolta tulevat jo.
SAPPHO
Ken häntä näkemästä pelastaa mun?
Sa, Aphrodite, palvelijaas suojaa!
(Hän rientää taka-alalle ja puristautuu alttaria vastaan;
hänen palvelijattarensa seisovat hänen ympärillään).
Kolmas kohtaus.
Phaon, Melittaa taluttaen. Miehiä.
Sappho palvelijattarineen taustalla.
PHAON
Haa! Häneen koskea ken uskaltaa! —
En ole suojaton, vaikk' aseen veitte.
Mun nyrkkini se muuttuu kurikaksi,
käsvarreksi jok'ainut jäseneni.
Melitta! Mikään väkivalta ei,
niin kauan kun ma hengitän, sua tapaa.
Ja tätä viatonta loukatako
te voisitte, ja ootte miehiä?
Niin julmaks heikon naisen ainoastaan
ma luulin, ärsytetyn, heikon naisen!
Sa häntä löit, ma tunnen sinut. Pois! —
Pois luotani! Ett'en ma etukäteen
veis kostonjumalilta saalistaan! —
Kuin voit sa?
MELITTA
Hyvin.
PHAON
Katsehes sen kieltää!
Tuo vavistus ja kalvakkuus ne tietää
sun suusi ensi valheen lausuneen.
Äl' usko vihaani sa lieventäväs,
sen uuteen liekkihin sa lietsot vain!
Sa tänne ruohopenkerelle istu,
miss' ensi kerran silmäs kirkkaus
ja lempeys mua vastaan säteili,
ja niinkuin päivänkoiton kultasäteet
se synkät siteet unen hellitti,
min helmaan hän mun oli tuutinut;
tääll' alkanut on lempi ensi työnsä,
myös tällä paikalla sen päättäköhön! —
Miss' Sappho —?
MELITTA
Phaon, älä häntä huuda!
PHAON
Oo rauhassa. Ma oonhan vapaa mies!
Ken antoi oikeuden pidättää
mun askeleitain? Vielä oikeutta
voi jakaa Kreikka, sen hän kokekoon.
Nyt Sapphon luo!
ERÄS SAPPHON MAANMIEHISTÄ
Sa jäät!
PHAON
Ken pidättää?
MIES
Me kaikki.
PHAON
Olen vapaa mies.
MIES
Sa olit,
nyt olet rangaistukseen vikapää.
PHAON
Ma rangaistukseen?
MIES
Orjan ryöstöstä
sun laki rangaistukseen vaatii.
PHAON
Sappho
saa multa lunnaat vaatia — ma maksan,
vaikk' aarteet Krösuksen hän vaatisi.
MIES
On hänen valta määrätä, ei sinun.
PHAON
Niin kesyjäkö, miehet, ootte, että
te lainaudutte naisen kostontyölle
ja lemmen oikkujansa palvelette?
Mua auttakaa, mua vääryys kohdannut on!
MIES
Jos vääryys, oikeus — sen päättää Sappho.
PHAON
Noin puhut, vanhus, etkä punastu?
Ken ompi Sappho, että sanansa
noin oikeuden vaakaan nostaa voit sa?
Hän onko valtijas tään maan?
MIES
Hän on.
Me käskemättä häntä tottelemme.
PHAON
Niin onko teidätkin hän lumonnut?
Mut nähdä tahdonpa ma, kuinka kauas
tuo lumo riittää.
(Kohti taloa askelensa suunnaten)
Hänen luokseen!
MIES
Seis!
PHAON
Te turhaan uhkailette! Minun täytyy
nyt hänet nähdä. — Sappho, näyttäydy!
Miss' oot sa? Vaiko pelkäät minua?
Haa! Tuoli' on alttarilla palvelijat —
ja hän! — Et pakoon minua sa pääse!
(Ryntää joukon lävitse. Myöskin orjattarien piiri aukenee.
Sappho makaa kokoon vetäytyneenä alttarin portailla)
MIES
Mit' uskallat sa, poika julkea?
PHAON
Mit' teet sa portahilla jumalain?
He eivät ilkeyttä kuule. — Nouse!
(Tarttuu häneen. Hänen kosketuksestaan kavahtaa Sappho pystöön,
ja rientää kiitävin askelin, häneen katsomatta, etualalle)
Phaon (häntä seuraten):
Sa pakenetko? Ensin tili tee sa!
Haa, vapiset! Nyt aik' on vavista!
Sa tiedätkö, mit' tehnyt olet? Miten
oot rohjennut mua, miestä vapaata,
jok' kellekään ei kuulu, itselleen vain,
sa inhottavin sitein pidättää?
Nää tässä, asein varustettuina
sa ootko lähettänyt? Ootko? Puhu! —
Miks mykkä mesihuuli runoilijan?
SAPPHO
Tää ompi liikaa!
PHAON
Posket punertuvat
jo vihan polttavasta hehkusta.
Niin, heitä naamari, oo mitä olet,
ja riehu, tapa, petollinen Circe!
SAPPHO
Tää liikaa on! — Oi kestä sydämeni!
PHAON
Sa vastaa! Lähettänyt nämä ootko?
SAPPHO (Rhamnekselle)
Käy, saata luoksein orjatar, vain häntä
enk' ketään muuta olen etsittänyt.
PHAON
Pois! Häneen kajota ken uskaltaa!
Sa vaadi lunnaat! Rikas en ma ole,
mut kernaast' ystävät ja vanhempani
mua auttaa onneni sult' ostamahan.
SAPPHO (yhä edelleen poispäin kääntyneenä)
En kultaa pyydä, omaani. Hän jää!
PHAON
Hän ei jää tänne! Kautta jumalain!
Sa valtas häneen menettänyt olet,
kun häntä vastaan veitsen ojensit;
sa palveluksens' ostit, henkeään et.
Sa uskot sulle hänet jättäväni?
Sa vaadi lunnahat ja päästä hänet!
SAPPHO (Rhamnekselle)
Ma mitä käskin, tee se!
PHAON
Takaisin!
Sa kajoot kuolemaas, jos häneen kajoot! —
Niin onko ihmisyyttä vailla poves,
sit' ettei ihmistuska liikuta?
Lyö rikki lyyras, myrkyllinen käärme,
ja laulusta sun huules vaietkoot!
Oot runon kultalahjan menettänyt!
Sa taidett' enää ällös häväise!
On taide lapsi pyhäin voimien,
on kukkanen, mi elämästä ylös
päin sinikantta nostaa balsampään,
päin tähteä, min sukua se on;
siit' oot sa myrkyllisen yrtin tehnyt
sun vihamiehiäsi tuhotakses!
Kuin toisin, houkka, ennen ajattelin
ma Sapphon, muinoin, ihanampaan aikaan!
Niin lempeä kuin laulu mielensä,
kuin laulunsa niin syytön sydämensä;
ja rinnassansa liikkui sama sulo,
mi oli huulillaan, ja olentonsa
kaikk' oli mulle säveltä. Ja nyt
ken taikaiskulla sun muuttanut on?
Haa! Minust' ällös käännä silmiäsi!
Sa minuun katso! Kasvoistasi nähdä
mun suo sa oma itses oletko, —
sun huules, joit' on suuni koskettanut,
sun silmäs, jotk' on mulle hymyilleet,
sa Sappho, entinenkö olet Sappho?
(Tarttuu Sapphon käsivarteen ja kääntää hänet päin itseensä.
Sappho katsoo ylös ja hänen silmänsä kohtaa Phaonin).
SAPPHO (tuskallisesti kokoon lyyhistyen)
Voi mua!
PHAON
Entinen oot! Sapphon ääni!
Mit' olen sanonut, sen tuulet vieköön!
Se sydämehen älköön juurtuko!
Oi, kaikki katseelleni kirkastuu,
ja niinkuin päivä jälkeen ukkosilman,
niin halki hajonneiden pilvien
taas loistaa menneen ajan kirkkaus.
Oo tervehditty muisto kauniin ajan!
Sa sama oot kuin olit kerran mulle,
viel' ennen kuin sun näin ma, kotonani,
oot sama jumalkuva, erehtyen
jot' ihmiskasvoina oon pitänyt. —
Sa näytä jumaluutes! Siunaa, Sappho!
SAPPHO
Sa petturi!
PHAON
Ei niin, en sitä oo ma.
En pettänyt, kun lempeäni vannoin.
Sua lemmin niinkuin jumalia lempii
ja niinkuin hyvyyttä ja kauneutta.
Sa korkeampain luokse käyös, Sappho;
ei kostamatta luota jumalain
käy kukaan alas kuolevaisten piiriin.
Käsvarsi, kultalyyraa kantanut,
se älköön alhaisehen tarttuko.
SAPPHO (poispäin kääntyneenä, itsekseen)
Ma mereen heitän kultalyyran, jos
se sillä hinnalla mun ostaa täytyy!
PHAON
Kuin juopuneena välill' itseni
ja maailman ma huojuin taistellen,
ma turhaan kutsuin tunteitani, joiden
ma luulin uinuneen, mut joit' ei ollut;
niin olit eessäni kuin arvoitus,
sun luoksesi ja pois sun luotasi
mua oudot siteet väkevästi veti;
mun vihani sun liian alhaiseksi
ja järkeni sun korkeaksi liian
mun lemmelleni sanoi — vertaiset
vain toisillensa sopii. Silloin hänet
ma näin, ja kohta kohti taivasta
mun olentoni lähteet puhkesivat.
Melitta, tänne, hänen luokseen käy!
Sa älä pelkää, hän on lempeä.
Sa hälle silmäs kristallin suo loistaa,
hän että syvään rintahasi näkis
ja sinut syyttömäksi tuntis!
MELITTA (pelokkaasti lähestyen Sapphoa)
Valtijatar!
SAPPHO (pidättäen häntä luotaan)
Pois luotani!
MELITTA
Hän suuttuu!
PHAON
Oliko
hän sitä, mitä hänest' epäröin
ma uskoa? Sa luoksein käy, Melitta!
Sa älä häntä rukoile. En nähdä
voi hänen, ylpeän, sua loukkaavan.
Sa älä rukoile! Sun arvoas
ei tunne hän, hän muuten polvillaan
sua tervehtisi — niinkuin syyttömyyttä
vain syyllisyys! Mun viereheni tänne
sa käy!
MELITTA
Ei! Suo mun tässä polvistua
kuin lapsi eteen äitinsä; jos näyttää
hält' oikealta rangaista, sen tehköön,
en tahtoansa vastaan kapinoi ma.
PHAON
Et yksin itselles, myös mulle kuulut,
ja nöyryytesi loukkaa minua!
On vielä keinoja, joill' ottaa voimme,
min pyynnöstä hän töykeästi kieltää.
MELITTA
Voin yksin lahjastaan ma iloita.
Ois mulle taakaks korkein onnikin,
jos ois se väkivalloin saatu. Tässä
ma tahdon polvistua, kunnes mulle
on katse lempeä tai hyvä sana
taas anteeksannon julistanut. Kuinka
oon usein tässä polvillani ollut
ja iloisena noussut taas; ei nytkään
hän valittain mua jättää voi! Oi katso
sa, korkea, sun lapses puolehen!
SAPPHO (seisoo, nojaten kasvonsa Euchariksen olkapäätä vasten).
PHAON
Voit häntä kuulla kylmän mykkänä?
MELITTA
Ei kylmä oo hän, vaikk' on mykkä suunsa,
ma kuulen, sydämensä mulle puhuu!
Oo, Sappho, tuomari sa välillämme!
Sa käske häntä seurata, ma seuraan,
sa käske paeta — oi jumalat!
ma kaiken, kaiken teen! — Sa vapiset!
Sa, Sappho, etkö kuule minua?
PHAON (Melittaa syleillen ja hänen viereensä polvistuen)
On lempi ihmisten, ja jumalain
on kunnioitus; meille mik' on meidän
sa suo ja ota mikä omaas on!
Sa muista, mitä teet ja ken sa olet!
SAPPHO (nousee pystyyn kuullessaan viimeiset sanat ja katsoo
tuijottavin katsein polvistuneita, kääntyy sitten pian poispäin
ja menee).
MELITTA
Voi mua! Hän menee, hylkää lapsensa!
(Sappho poistuu. Eucharis ja palvelijattaret seuraavat häntä).
Neljäs kohtaus.
Edelliset paitsi Sapphoa ja Eucharista.
PHAON
Sa nouse, laps! Äl' ihmisiltä pyydä,
meill' on viel' itsemme ja jumalat!
MELITTA
En elää voi, jos kiroopi hän minut,
on silmäns' ollut mulle niinkuin peili,
min eessä itseäin oon koetellut,
nyt irvikuvani se mulle näyttää.
Hän mitä kärsineekään, loukattu!
PHAON
Sa lainaat hälle oman tuntees. Toiset
käy aallot ylpeässä rinnassansa!
MELITTA
Hän vaikka ylpeältä näyttää, mulle
hän ankaranakin on hyvä ollut,
ma tunsin kuoren alla sydämen.
Voi että koskaan voin sen unhoittaa!
RHAMNES
Niin! että koskaan sen sa unhoitit!
PHAON
Miks vapisette? Lempeäksi hänet
te tunnettehan.
RHAMNES
Lähtiessään oli
hän suuttunut, ja niinkuin lempensä
ei tunne rajaa vihansa. Voi teitä!
PHAON
Mit' uhata hän voipi?
RHAMNES
Orjalle,
mi paennut on, surmaa.
PHAON
Ken sen sanoo
RHAMNES
Se maan on laki.
PHAON
Minä suojaan häntä!
RHAMNES
Sa! Ja ken suojaa sinua?
PHAON
Jos maa
mun jalkojeni eessä aukeneisi
ja meren tyrskyt uhkaisi mun niellä,
jos kaikki luonnonvoimat liitossa
mua vastaan taisteleisi, häntä suojaan
ja Sapphon vihalle ma nauran, häntä
ja uhkauksiansa halveksien! —
RHAMNES.
Sa halveksien? Sapphoa? Ken olet
ett' uskallat sa sanas vaakaan heittää,
miss' ihmiskunnan parhaat punnitaan?
Ja tuomita, miss' ompi tuomionsa
jo koko Kreikka lausunut? Sa houkka,
sun mielestäs hän arvottomalt' tuntuu
kun suuruuttaan et voi sa mitata.
Sa kalliin kiven sokeaksko sanot,
kun sit' on oma silmäs? Että hän
sua lempinyt on, että loasta
hän nosti rinnallensa myrkky-kyyn,
mi repinyt on hänen sydäntään;
ett' ompi rikkauttansa tuhlannut
hän sulle, joll' ei sellaiselle silmää,
se elämänsä ainoa on tahra,
ei mistään muusta kateuskaan tiedä.
Sa älä puhu! — Itse uhmasikaan
ei ole omaasi! Kuink' olisit
sa alhaisuudessasi uskaltanut
nyt Hellaan kaunistusta vastaan nousta?
Ett' on hän sinuun katsonut, se sulle
on suonut ylpeyden, jolla häntä
nyt itse alas katsot.
PHAON
Runouden
en kunniaa ma hältä tahdo kieltää.
RHAMNES
Et tahdo? Niinkuin voisit! Tähtien
hän viereen timantein on kirjoittanut
jo nimensä, ja kera tähtien
vain sammuu se! On kerran aikain päästä,
ja kesken tuntemattomien, kun
jo nämä ruumiit ovat hävinneet
eik' enää edes hautojamme löydy,
on vielä Sapphon laulu kaikuva
ja hänen nimensä — ja sinun nimes.
Niin, sinun! Kuolemattomuuden perit
sa konnantyöstäs hänen päätään vastaan.
Vuossatain ajan hautaan astuttua
ja tuntemattomien sukuin kesken
mies mieheltä tää taru kerrotaan:
On Sappho tämän laulun laulanut
ja Phaon nimeltään, ken hänet surmas!
MELITTA
Oi Phaon!
PHAON
Ole rauhallinen.
RHAMNES.
Rauhaa
sa neuvot järkkyneellä äänellä!
Hän värjyin rikoksensa tuntekoon,
ja Sappho saakoon koston tilaisuuden!
Et hältä runon mainetta sa kiellä!
Mut mitä muuta hältä kieltää voit sa?
Sa epäilläkö tohdit sydäntään,
jot' yksin kaikesta, mit' on, hän kiittää?
Sa katso ympärilles! Tääll' ei ketään,
jok' ei hänt' avustansa kiittää saisi,
ja lempeytensä runsaat jäljet näämme
me joka paikassa; ei ketään täällä
joll' ei lyö sydän korkeammin, kun
hän Mytilenen kansalaiseksi
ja Sapphon maanmieheksi itsens' sanoo.
Sa kysy tältä sinun rinnallas,
jok' osatoverisi enemmän
on tekohon kuin syyhyn, kuten näyttää,
kuink' ompi Sappho häntä kohdellut?
Mit' oisi sulle orjattarell' ollut?
Jos sua hän miellytti, niin Sapphon henki,
niin Sapphon tyyni äidillinen henki
se hänen suunsa kautta sulle puhui.
Niin, paina otsaasi! Sa turhaan riehut,
et koskaan muistoa voi sammuttaa.
Mit' aiot tehdä, minne paeta?
Ei ole sulla suojaa päällä maan.
Jok' ihmisessä tapaat vihamiehen,
jok' kauneuden vihollista vainoo.
Sun askeltesi eellä huhu käy
ja ääneen huutaa: Sapphon murhaaja
ja jumalien vihamies! Sa maita
oot turvatonna käyvä hänen kanssaan,
sa jolle turmion vain toit, et suojaa.
Ei oveansa avaa kreikkalainen,
ei jumala suo temppelissään turvaa,
sa urhialttarilta vavisten
saat paeta, kun pappi sanallansa
kaikk' epäpyhät karkoittaa — ja kun
oot paennut, niin julma Eumenide,
tuo Manan synkkä kostonhenki, sulle
jo käärmehiuksiansa puistelee
ja kuiskaa korvahasi Sapphon nimen,
siks kunnes hauta kaivamas sun perii!
MELITTA
Seis!
PHAON
Hulluksiko tehdä tahdot minut?
RHAMNES
Sit' olit jo, kun hänet hylkäsit!
Nyt nauttios sa kylvös hedelmä!
MELITTA
Luo hänen!
Phaon
Tuskani ken viedä taitaa?
Viides kohtaus.
Eucharis. Edelliset.
EUCHARIS
Sa ootko täällä, Rhamnes? Tule!
RHAMNES
Minne?
EUCHARIS
Luo Sapphon!
RHAMNES
Mitä —?
EUCHARIS
Pelkään, hän on sairas.
RHAMNES
Sen kääntäköhön toisin jumalat!
EUCHARIS
Ma kaukaa häntä seuraelin, aina
luo suuren suojan, siellä kätköstäni
ma häntä tyystin tarkkaelin. Siinä
hän seisoi pylväspariin nojaten
ja katsoi ulapalle aavan meren,
mi kallioita vasten kuohuin särkyy.
Niin mykkänä ja liikkumatta seisoi
hän tuijottavin silmin, kalpein poskin
tuoll' ylähällä kesken veistokuvain,
joit' itse muistutti hän. Joskus vain
hän liikahteli, tarttui kukkihin
ja kultaan, koruihin ja muuhun, mihin
käsvarsi ylettyi, ja viskas alas
ne kuohuvahan mereen, seuraten
niin kaihoisasti niiden katoomista.
Jo aioin lähestyä, silloin soitto
soi huoneen halki, hänen olentonsa
sai värjymään se: hänen lyyrassaan,
jok' oli pylvähäsen ripustettu,
soi kielet merituulen näppäilyistä.
Hän huoahtaen ylös silmää, värjyin
kuin korkeamman mahdin koskettama.
Mut siinä lyyraan tuijottaen, kohta
taas kaikki kuolleet piirteet elpyvät
ja outo hymy leikkii huulillaan.
Nyt aukenevat huulet suljetut
ja sanat synkän-kaikuvaiset kuuluu
jo Sapphon suusta — mut ei sanat Sapphon.
Sa kutsutko, hän puhuu, ystävätär?
Sa rohkaisetko? Oi, ma ymmärrän
sun viittaukses, lyyra, ystäväni.
Sa mennehistä muistutat! Oi kiitos! —
Hän kuinka käsihinsä lyyran saa
jok' korkealla riippuu, tuot' en tiedä, —
kuin salama mun silmissäni välkkyi.
Kun taas ma näen — soitintansa painaa
hän myrskyilevää poveansa vastaan
jok' kuuluvasti aivan hengitti.
Hän sitten Olympia-seppeleensä,
jok' ompi yllä alttarinsa, ottaa
ja päähän laskee, ylleen purppuraisen
hän viitan heittää tulen-hehkuvan.
Ken hänet silloin ensikerran näki
tuoll' ylhääll' astuimilla alttarin:
käsvarrell' lyyra, katse kohotettu
ja kohotettu koko olento,
ja valon kirkastama, — jumalaks
hänt' oisi polvillansa tervehtinyt.
Kun siinä mykkänä ja liikkumatta
hän seisoi, valtas pelko, kauhu minut
ja kuollut katseensa mua väristytti,
siks riensin —
RHAMNES
Hänet jättäin! Luokseen nyt!
Mut katso! Kuka tulee —? Hän, hän tulee!
Kuudes kohtaus.
Sappho, rikkaasti puettuna, kuten ensi näytöksessä,
purppuraviitta hartioilla, laakeriseppel päässä, kultainen
lyyry kädessä, ilmestyy palvelijattariensa ympäröimänä
pylväskäytävän portaille ja astuu niitä alas vakavana ja
juhlallisena.
(Pitkä väliaika).
MELITTA
Oi Sappho, valtijatar!
Sappho (levollisesti ja vakavasti)
Mitä tahdot?
MELITTA
On siteet silmiltäni pudonneet!
Oi suo mun taas sun orjattares olla,
mik' on sun, ota se, ja anteeks anna!
SAPPHO (kuten äsken)
Niin huonoksiko Sapphon arvelet,
ett' ottais sinulta hän lahjoja?
Mik' on mun, omaksein on tullut jo!
PHAON
Oi kuule, Sappho! —
SAPPHO
Älä koske minuun!
Oon jumalille pyhitetty!
PHAON
Koskaan
jos lempein silmin katsonut mua oot —
SAPPHO
Sa puhut siitä, mik' on mennyt jo.
Sua etsin ma ja itseni ma löysin.
Et ymmärtänyt sydäntäin, siis mene!
Vain lujaan pohjaan toiveheni kiintyy.
PHAON
Mua vihaat?
SAPPHO
Lempiä ja vihata!
Muut' eikö mitään? Pidin sinusta
ja pidän vielä, pidän ainiaan
kuin matkatoverista, jonka hetkeks
on samaan purteen vienyt sattuma,
siks kunnes matkan pää on saavutettu
ja kukin kulkee omaa tietään taas,
vain joskus muistain teillä vierahilla
ja kaukaisilla matkakumppaniaan —
(Hänen äänensä pettää)
PHAON (liikutettuna).
Oi Sappho!
SAPPHO
Hiljaa! Rauhass' erotkaamme!
(Muille)
Te ootte Sapphon nähneet heikkona.
Te anteeks antakaa! Ma lepyttää
teit' tahdon vielä. Taivutettu jousi
voi vasta näyttää oman voimansa!
(Osottaen taustalla olevaa alttaria)
Te Aphroditen liekit sytyttäkää
ne että aamun koittehessa hehkuis.
(Se tapahtuu.)
Nyt poistukaa te, yksinäni tahdon
ma kera vertaisteni neuvotella.
RHAMNES.
Mit' tahtoo hän, me totelkaamme. Tulkaa!
(Kaikki vetäytyvät takaisin)
SAPPHO (astuen esiin)
Te suuret, pyhät jumalat!
Te mulle runsaan siunauksen soitte,
te soitte runon täyteläisen viinen
ja syömen tunteen, hengen aatoksen
ja voiman muodostaa mit' ajattelin.
Te mulle runsaan siunauksen soitte,
ma teitä kiitän!
Te ootte voitoin pääni kruunanneet
ja kylvänehet maihin kaukaisihin
mun maineheni — ikuisuuden sadon!
Mun lauluni soi kielin vierahin
ja kanssa maan vain kerran kuolee Sappho!
Ma teitä kiitän.
Tään elon ihanasta maljasta
mun ootte maistella te suonehet!
Vain maistella, mut juoda ei.
Ja nähkääs! Tahtoanne totellen
ma tänne seppelöidyn maljakon
nyt lasken enkä juo!
Min käskitte, ma olen täyttänyt;
siks viime palkka mulle lahjoittakaa!
Ne, jotka teidän joukkohonne kuuluu,
ne eivät koskaan heikkoutta tunne,
ei koskaan heitä kalva taudin kyy,
vaan kukkeudessa elämänsä heidät
pois itse otatte te asuntoonne —
se osa ihana myös mulle suokaa! —
Oi älkää papittaren antako
nyt tulia pilkaks vihamiestenne
ja hullun, jok' ei hulluudestaan tiedä.
Te lehvät veitte, taittakaa myös varsi!
Mun päättää suokaa kuten aloinkin,
ja tämä tuska multa säästäkää.
Ma liian heikoks taisteluhun tunnen
nyt itseni, te mulle voitto suokaa!
(Intohimoisesti)
Jo leimuu liekki, nousee aurinko,
ma tunnen, kuulleet ootte. Kiitos teille. —
Sa Phaon, sa Melitta, tänne tulkaa!
(Suudellen Phaonia otsalle)
Tää sulle etäiselt' on ystävältä.
(Syleillen Melittaa.)
Sun kuollut äitisi sua suutelee!
Nyt pois! luo Aphroditen alttarin,
siell' lemmen synkkä osa täyttyköön.
(Rientää alttarin luo).
RHAMNES.
Hän mitä aikoo? Koko olentonsa
nyt mikä pyhä loisto ympäröi?
SAPPHO (astuen korkealle rantapenkerelle ja ojentaen kätensä
Phaonin ja Melittan yli)
On lempi ihmislasten, jumalain
on kunnioitus. Kaikki nauttikaa,
mik' kukkii teille, mua muistellen.
Niin maksan elämäni viime velan,
te jumalat nyt heidät siunatkaa
ja minut ottakaatte!
(Syöksyy kalliolta mereen).
PHAON
Seis! Seis! Sappho!
MELITTA
Voi, nyt hän syöksyi alas, kuolee.
PHAON (Melittan kanssa häärien)
Apua!
Nyt rantaan! Nopeasti! Apua!
(Muutamat poistuvat).
RHAMNES (joka on astunut rantapengermälle)
Nyt auttakaatte jumalat! Jos tuohon
hän kalliohon itsens' satuttaa
hän murskautuu. — Se tapahtunut on!
PHAON
Miks vitkastelet? Venheesehen nyt!
RHAMNES (astuen alas)
Seis! Liian myöhäistä se. Hauta hälle
suo meren pyhäin aaltoin vuossa — koska
ei päältä maan hän sitä tahtonut!
PHAON
Siis kuollut?
RHAMNES
Kuollut!
PHAON
Mahdotonta!
RHAMNES
Totta
Jo kuihtui laakeri ja laulu mykistyi!
— Maan pääll' ei täällä ollut kotinsa.
(Kohotetuin käsin.)
Luo omiensa on hän palannut.
_Loppu_.