Parempi on se, ettei omaa mitään käsitystä Jumalasta, kuin että häntä
käsitetään hänen arvoaan alentavalla tavalla; sillä edellinen on
uskottomuutta, mutta jälkimäinen solvausta; ja epäilemättä taikausko on
jumaluuden pilkkaa. Plutarchus on lausunut tässä suhteessa erittäin
sattuvat sanat: "Varmasti minä mieluummin soisin, että lukuisat ihmiset
sanoisivat, ettei sellaista miestä kuin Plutarchus ole koskaan ollut
olemassa, kuin että he sanoisivat, että eräs Plutarchus oli olemassa,
joka tapasi syödä lapsensa heti niiden synnyttyä", niinkuin runoilijat
kertovat Saturnuksesta; ja niinkuin solvaus on suurempi Jumalaan nähden,
niin on vaara suurempi ihmisiin nähden. Ateismi jättää ihmiselle järjen,
filosofian, luonnollisen hurskauden, lait, kunniallisen nimen, kaiken
sen, mikä kelpaa oppaaksi ulkonaiseen siveellisyyteen ja hyveisiin,
vaikka uskonto puuttuisikin. Mutta taikausko kumoo tämän kaiken ja
julistautuu ehdottomaksi yksinvallaksi ihmisten mielissä. Niinpä ateismi
ei olekaan koskaan saanut aikaan häiriöitä ja kiihotusta valtiossa,
sillä se saattaa ihmiset kyllästymään itseensä, he kun eivät katsele
tätä elämää ja itseänsä kauvemmaksi. Sitenpä me näemmekin, että
ateismiin taipuvat aikakaudet, kuten esim. Augustus Cæsarin aika
Roomassa, ovat olleet rauhan aikoja. Mutta taikausko sen sijaan on
syössyt sekasortoon monta valtiota ja nostattanut esille uuden tekijän,
joka ravistaa hallituksen kaikkia liitoksia.
Taikauskon isä on kansa; ja kaikissa taikauskoissa järjen miehet
seuraavat narreja; ja käsitteitä sovellutetaan käytäntöön ylösalaisin
käännetyssä järjestyksessä. Eräs korkea kirkonmies lausui Trentin
kokouksessa[1], missä skolastilaiset oppineet näyttelivät huomattavinta
osaa, että nämä muka ovat kuten tähtitieteilijät, jotka pitivät kiinni
olemattomista liikkeistä ja kuvitelluista taivaankappalten radoista y.m.
sellaisista otaksumista, voidakseen selittää itse ilmiöt, ja jotka niin
menettelivät, vaikka hyvin tiesivät, että sellaisia liikkeitä ja ratoja
ei ole olemassakaan. Samalla tavalla skolastikot olivat laitelleet
joukon hienoja ja viekkaita selviöitä ja teoremeja kirkon opille tueksi.
[1] Trentin kirkolliskokous alkoi v. 1545 ja kesti sitä kahdeksantoista
vuotta. Sen tarkotuksena oli ryhtyä vastustamaan nousevaa
protestantismia sekä pohtia ja ratkaista katolisen kirkon riidanalaisia
opinkappaleita.
Taikauskon syitä ovat tunteita hivelevät ja aistilliset juhlamenot ja
hartaustoimitukset; ylenpalttisuuteen menevä ulkonainen ja farisealainen
pyhyys; vanhojen tapojen ja katsantokantojen liiallinen kunnioittaminen,
joka saattaa vain tuottaa ikävyyksiä kirkolle; kirkon johtomiesten omia
pyyteitä tarkottavat juonittelut; hyvien tarkotusten liiallinen
suosiminen, joka avaa portin monenmoisille päähänpistoille ja
uutuksille; se, että ihmiset ryhtyvät tähystelemään jumalallisia
asioita, mistä ei voi olla seurauksena muu kuin käsitteiden
sekaantuminen; ja vihdoin raa'at aikakaudet, vallankin suurien
onnettomuuksien ja maanvaivojen yhteydessä.
Taikausko ilman peittävää harsoa on ruma. Aivan samoinkuin apinan
rumuutta lisää se, että se on niin kovin ihmisen näköinen, samoin
taikausko tuntuu rumemmalta juuri senvuoksi, että se niin suuressa
määrässä muistuttaa uskontoa.
Mutta taikauskon ehkäisemisessä joudutaan usein toiseen taikauskoon,
menemällä äärimmäisyyksiin uudistuksissa; senvuoksi onkin tarkoin
varottava, että sellaisessa puhdistuksessa hyvää ei huuhdottaisi pois
pahan mukana, joka usein tapahtuu, milloin kansa on puhdistajana.