"Kas kuinka aallotar
kirkkaana päilyy!
Oi kuinka tuulonen
oksissa häilyy!
Poissa on onneton
maailman myrsky,
poissa on aaltojen
tuskaisa tyrsky!
Voi kuink' on sointuisaa,
voi kuinka ihanaa!
Riemuitse..."
NIINA (lakkaa soittamasta, surun vallassa): Minä en voi. Miksi, miksi
se ei onnistunut heille!
BORGSTRÖM (synkkänä): En ole koskaan nähnyt sinun olevan mistään niin
onneton kuin Johanneksen epäonnistumisesta. Mitä muuta se on kuin
rakkautta?!
NIINA: Sinä et ole koskaan ollut psykoloogi. Tahtoisin päästä
_vaivasta_, joka ei milloinkaan jätä minua.
BORGSTRÖM: Etkö luule, että tuo kaikki olisi hänen kaltaiselleen ollut
lopultakin liian pientä? Pikku siirtola jossakin kaukana valtameren
takana, parisataa ihmistä johdettavana! Tuo on voinut olla hänelle
korkeintaan jonakin kouluna, siipien harjoitteluna laajempiin
lentoihin. Olethan nähnyt millä tarmolla hän nyt _täällä_ on ryhtynyt
yleisiin asioihin, kuinka häntä kuunnellaan, kuinka suuria
ihmisjoukkoja hän ympärilleen kokoo, kuinka...
NIINA (on kuunnellut kasvavalla innolla Borgströmin sanoja, kavahtaa
seisaalleen): Jospa hän todella onnistuu! Voi, jos hän onnistuu!
BORGSTRÖM masentuu peräti, eikä voi sitä edes peittää. Menee korjaamaan
puita.
NIINA (seuraa uteliaana Borgströmin eleitä, sitten vähän kiusaten): No,
Nanne?! Jospa hän onnistuu, sanon minä!
BORGSTRÖM: Et ole myöskään mistään niin onnellinen kuin Johanneksen
onnistumisesta.
NIINA (mielihyvällä): Sinussa ei ole todellakaan tuon vertaa
psykoloogista kekseliäisyyttä.
BORGSTRÖM: Sinä rakastat häntä edelleen, siinä koko psykologia.
NIINA: Sydän on sinulla hyvä, mutta älylläsi et ole Euroopaa
hämmästyttävä.
BORGSTRÖM: Jos sanoisin käsi sydämellä, niin sanoisin: älä ole sentään
niin varma hänen onnistumisestaan.
NIINA (nauraa onnellisena): Kuule sinä ystäväni ... (huomaa kirjeen
flyygelin kannella): Mikäs tämä on?
BORGSTRÖM: Unohdin sanoa. Se tuli poissa ollessani. Kaupunginlähetti.
NIINA avaa kirjeen, hämmästyy, lukee, vie kätensä sydänalalleen, taas
lukee. Kirjettä on pari arkkia.
BORGSTRÖM (tarkastelee uunin luota huolestuneella uteliaisuudella
Niinan kasvojen ilmeitä): Niina?
NIINA: Ah, anna minun lukea. (Salaa tunteitaan, kääntymällä poispäin).
BORGSTRÖM: Johannes?!
NIINA (ohimennen): Niin, niin. (Jatkaa lukemista).
BORGSTRÖM (nousee uunin luota, katsoo yhä Niinaan): Minä lähden, Niina.
NIINA: Ah. lukisinhan mielelläni tämän kirjeen sinullekin, mutta siinä
on paljon personallista... Tässä on jotakin ihmeellistä. Olisikohan
hänessä tapahtunut jokin muutos...
BORGSTRÖM (vähän katkerasti): Hän ehkä katuu.
NIINA: Ei juuri sitäkään, mutta niinkuin hänellä olisi — kuinka
sanoisin — jokin uusi suunnitelma... En voi ollenkaan ymmärtää...
BORGSTRÖM: No sehän ei pitäisi olla vaikea ymmärtää.
NIINA (tosissaan): Ymmärrätkö _sinä_?
BORGSTRÖM: Hän rakastaa sinua edelleen, niinkuin sinäkin häntä.
NIINA (salatulla kauhulla): Jospa hän todella ehkä aikoo uudestaan
kosia minua!
BORGSTRÖM: Sinä olet suostuva?!
NIINA: Ah, Nanne, sinun pitäisi tukea minua, mutta sinä päinvastoin
heikennät, yhä vain heikennät. Minun _täytyy_. Itseni tähden, hänen
tähtensä, sinun tähtesi, kaikkien ihmisten tähden. Voi Jumalani!
BORGSTRÖM: Minä lähden.
NIINA: Lähdet! Seisahdu! Onhan tässä miettimisen aikaa. Hän lopettaa
kirjeensä: ... (lukee kirjeestä): "En tahdo pyytää kirjeellisesti
vastaamaan, mutta jos lähetin kautta ilmoitat olevasi kotona, saavun
kohta puheillesi." — Onneksi en ollut kotona.
BORGSTRÖM: Minä taisin lähetille sanoa, että sinä olet kotona.
NIINA (kauhistuen): Herra Jumala! (Huivi pois, kädet tukanlaitteissa).
BORGSTRÖM: Hän voi olla täällä tuossa tuokiossa.
NIINA juoksee ulko-ovelle, jonka lukitsee.
BORGSTRÖM (menee vasemmalle): Minä menen keittiön kautta.
NIINA: Et saa lähteä, et mitenkään.
BORGSTRÖM: Niin, niin, tietysti sinun täytyy ehtiä — (merkitsevästi)
pukeutua!
NIINA: No, niin, niin, pukeutua. Enhän minä todella tässä asussa voi
ottaa häntä vastaan. (Hyvin pyytävästi): Jää siis, jääthän!
BORGSTRÖM: Asianne on kahdenkeskeinen. Minä en voi missään asussa
jäädä.
Sähkökello kilisee keittiössä.
NIINA (huudahtaa säpsähtäen, sitten kuiskaamalla ja suudellen
Borgströmiä poskille): Nanne, rakas, rakas, jääthän sinä, jääthän sinä!
BORGSTRÖM: Hyvä, hyvä, minä jään.
NIINA juoksee oikealle, pelokkaasti ulko-ovelle katsellen.
BORGSTRÖM järjestelee tuoleja paikoilleen.
Sähkökello kilisee uudelleen.
BORGSTRÖM kiirehtimättä, seisahdellen mennessään perälle sulkee
keittiön oven, sitten aukaisee ulko-oven.
JOHANNES (vähän laihtuneena kasvoiltaan, mikä tekee piirteet
terävämmiksi, silmissä entistäkin tarmokkaampi ilme, astuu ulko-ovesta
eteiseen, peittää hämmästystään Borgströmin odottamattoman läsnäolon
johdosta. He tervehtivät toisiaan): Oo, — Borgström! Ilmielävänä!
Edelleen vain talon uskollisena ystävänä?
BORGSTRÖM: Edelleen ja — _vain_.
JOHANNES (päällystakin ripustamisen johdosta): Kiitos, kiitos, kyllä
minä itse, — (naurahtaen): tuttuja paikkoja! (Saliin katsahdettuaan,
ennen sisääntuloa, vähän oudoksuen): Kotona?
BORGSTRÖM: Kotona. Tulee aivan hetken kuluttua. (Kädenliikkeellä pyytää
istumaan)
JOHANNES (jää seisomaan, katselee kummastellen huoneen muuttunutta
sisustusta): En tunne tätä entiseksi. Kaikki — kaikki muuttunut aivan
toiseksi. Tuo piano on melkein ainoa...
BORGSTRÖM: Olot ovat myös muuttuneet toisiksi. Hän on vuokrannut vain
kaksi huonetta, tämän ja tuon.
JOHANNES: "Vuokrannut"? Onko hän myynyt tämän talonsa?
BORGSTRÖM (ihmetellen kysymystä): Mutta — onhan tietenkin. Ja
jotensakin onnistuneesti.
JOHANNES: Mutta miksi entinen uhkea kalusto on vaihdettu tähän
koruttomuuteen?
BORGSTRÖM: No, arvatenkin samoista aatteellisista syistä.
JOHANNES: Aatteellisista syistä? — Niina?
BORGSTRÖM: Niina. En ole nähnyt tämän maakamaran päällä toista ihmistä,
joka yhtä räikeällä antaumuksella uhrautuisi aatteelle kuin Niina.
JOHANNES (katsoo Borgströmiin pitkään ja vetää suunsa ylpeään nauruun):
Anteeksi — tuo on minulle jotensakin — uutta.
BORGSTRÖM: Uutta?! Minä en voi käsittää...
JOHANNES (keskeyttäen): Mutta tietysti _jos_ hänessä sellainen muutos
todella on tapahtunut, olen minä ensimmäinen siitä iloitsemaan.
BORGSTRÖM: En parhaalla tahdollakaan voi ymmärtää, miten...
JOHANNES: Ja minä sanon vielä enemmän: se lisää onnistumisen toiveitani
eräässä minulle ylen — ylen tärkeässä asiassa, jota varten olenkin nyt
täällä.
BORGSTRÖM (masentuneena): Toivotan onnea!
JOHANNES (katselee jälleen ihmetellen huonetta, toivehikkaasti): Vai
niin! Vai niin!
NIINA tulee oikealta, pysähtyy jonkun matkan päähän.
JOHANNES ja NIINA katselevat hetken toisiaan. BORGSTRÖM väänteleikse,
tietämättä minne poistua.
JOHANNES: Olen tänään sinua jo puhutellut kirjeessäni ja toistan
tervehdykseni.
NIINA: Ei ollut tilaisuutta vastata ... (ojentaa kätensä, jota Johannes
suutelee, sitten osoittaa istumaan): Ole niin hyvä.
JOHANNES katsahtaa Borgströmiin.
BORGSTRÖM aikoo poistua keittiöön.
NIINA (osoittaen Borgströmiä istumaan): Nanne!
Istumisesta ei tule mitään.
NIINA (Johannekselle): Vieläkö me, niinkuin viimeksi, yhä jatkamme
vastakkain-seisomista?
JOHANNES naurahtaa.
He istuutuvat, Niina sohvalle, Johannes tuolille.
NIINA siirtää kädellään vasemmalla olevaa tuolia, odottaen Borgströmiä
istumaan.
BORGSTRÖM (käsi suun ohella, Niinalle): Teetä!
NIINA nyykäyttää päätänsä Borgströmille.
BORGSTRÖM menee keittiöön, sulkee oven jälkeensä.
JOHANNES: Olet siis vaivautunut lukemaan pitkän kirjeeni?
NIINA: Olen lukenut, Johannes. Mutta tunnustaakseni en ole kaikkia
kohtia ymmärtänyt.
JOHANNES: No niin, tavallaan olenkin jo saanut odottamattoman,
ilahduttavan vastauksen pääasiaan — lyhyestä keskustelustani
Borgströmin kanssa juuri äsken. — Kummastelet? Tätä muutosta
koruttomuuteen päin en voi selittää muuten kuin...
NIINA: Ah, siitäkö sinä. Minä pyydän, älkäämme kajotko siihen asiaan.
JOHANNES: Mutta se on juuri pääasia, Niina hyvä. Se osoittaa minulle,
että sinä et enää ole minun aatteilleni yhtä vieras kuin silloin. Ja
niin on eripuraisuutemme perussyy poissa.
NIINA: Olen todella vilpittömästi surrut epäonnistumistasi Sointulassa.
JOHANNES: Minun epäonnistumisestani on varhaista puhua. Olisinko jäänyt
sinne johtamaan kourallista ihmisiä, kun minun on täällä johdettava
miljoonia! Kumouksellinen henki on nopeasti leviämässä. Murhia,
terroristisia tekoja, joista minun aikoinani ei olisi voitu
uneksiakaan! Oh, porvarit eivät aavista mihin he kansaa opettavat! Minä
aion nousta tätä kaikkea _vastaan_! (Hän nousee jatkamaan seisoaltaan):
Kalevan kansa ei saa mennä tuota vanhentunutta, iänikuista veritietä!
Minä tukehdutan kätkyeeseensä sellaiset oireet. Mutta mitä voin
aikaansaada pikku lehdelläni, joka ilmestyy vain kerran viikossa? Suut
silmät täyteen ehditään minulle puhua, ennenkuin pääsen sanani
sanomaan! Olenhan joutunut jo sosialistienkin viholliseksi. Mutta
odottakaa, odottakaa! Aion nyt perustaa suuren jokapäiväisen lehden,
toinen, toinen Sointula on siitä syntyvä! Mutta pankit ovat sulkeneet
minulta ovensa ja ankara kiihoitus käy minua vastaan harhaanjohdetun
työväestön puolelta. Aineellista tukea saadakseni on minun siis
varakkaiden yksityisten joukosta löytäminen henkilöitä, jotka eivät
vielä ole kaikelle aatteellisuudelle kylmenneet. Ja niin minussa on
syntynyt rohkea ajatus kääntyä — sinun puolesi, Niina.
NIINA: Minun?
JOHANNES: Kun nyt sinussakin on tapahtunut suuri käänne
aatteellisuuteen päin ja kun perussyy eripuraisuu-suuteemme...
NIINA: Mutta, rakas Johannes, tämä koruttomuus ei johdu ollenkaan
aatteellisuudesta, vaan suorastaan köyhyyden pakosta.
JOHANNES: Köyhyyden? Borgström sanoi, että möit tämän talon jotensakin
onnistuneesti?
NIINA (nousee seisaalle, tuijottaa ihmeissään Johannekseen): Etkö ole
siis tähän päivään asti vielä arvannut että tuo nimetön rahalähetys
Sointulaan oli minulta?
JOHANNES: Sinulta?! — Talon hinta?
NIINA: Talon hinta ja vähän muuta lisäksi.
JOHANNES: Se oli tyhmästi.
NIINA: Enhän tiennyt, että nyt sinä vuorostasi pidät yritystä
tyhmyytenä.
JOHANNES: Ah, Niina, se oli tyhmyyttä vain siksi, että oli suunniteltu
niin mitättömän pienessä asteikossa. Sinä et voi ymmärtää näitä
asioita. Miljoonat, sanon minä, miljoonat ihmiset sisimmässään ovat
kyllästyneet sotiin ja vallankumouksiin ja kaipaavat sopusointuista
yhteiselämää. He ovat kuin hajoitetut lampaat. Heiltä puuttuu
yhdysside. Minun lehteni on sen heille antava. Minä en ole jättänyt
aatettani uuden elämänmuodon luomisesta. Minun vain täytyy, täytyy
saada ensin oma äänenkannattaja. (Yhä enemmän kiihoittuen omista
sanoistaan): Ja minä olen sen saava! Miksi minä elän, ellen
sytyttääkseni muihin sitä tulta, joka palaa omassa rinnassani! Ellen
sytyttäisi, se polttaisi minut poroksi, poroksi! Mutta minä särjen
esteet tieltäni, minä kukistan vastustajani, minä otan heistä
ylivallan, minä...
Seinäkello lyö viisi.
JOHANNES: Vanha kellomme! — Viisi. — Minun on lähteminen.
NIINA: Jospa tietäisit, kuinka kipeätä minun tekee, kun en voi sinua
auttaa!
JOHANNES: No se ei ole niin vaarallista, Niina. Niitä on muita.
NIINA: Minäkin voisin neuvoa sinulle erään rikkaan ja kauniin lesken.
JOHANNES (leikillä): Sepä kuuluu joltakin. Mutta älä sure. Minä
onnistun. Raha tulee! Mutta nyt minun täytyy lähteä. On suuri, tärkeä
kansankokous. Tunnen olevani hyvissä voimissa. Tänään olen ukkosena
jyrisevä!
NIINA (kätellessään Johannesta ja seuratessaan häntä eteiseen): Toivon
sinulle kaikkea menestystä, Johannes.
JOHANNES (kiireellisesti vetäen ylleen päällystakkia): Älä ole enää
pahoillasi tuosta. Kyllä minä pistäydyn joskus sinulle kertomassa,
miten asiani edistyy. (Hymyillen huiskuttaa ovessa kättä, katoo).
NIINA (ilon ja kyynelten vaiheilla palaa eteisestä, seisahtuu, lähettää
kuumia lentosuukkoja keittiön oveen päin ja sanoo hiljaa, onnesta
väräjävällä äänellä): Nanne! Nanne! (Menee ikkunalle, avaa sen raolleen
ja katselee alas kadulle).
BORGSTRÖM (tulee keittiöstä, kolme lasillista höyryävää teetä
tarjottimella): Mitä tämä on? (Asettaa tarjottimen pöydälle, katsoo
ihmeissään Niinaan).
NIINA (kääntämättä huomiota Borgströmiin): Menee, menee.
BORGSTRÖM: Saanko toivottaa onnea?
NIINÄ (katsahtaen Borgströmiin, rakkaudella): Saat, saat, Nanne. (Taas
katsoen kadulle): Ajatteles, hän ei tiennyt, että _minä_ olin
lähettänyt rahat. Hän olisi tarvinnut ne uuteen lehteen.
BORGSTRÖM: Se oli todellakin odottamatonta: ei saanut sinulta ja
sittenkin _kosi_ sinua!
NIINA (tulee ikkunalta, pilaan valmiina): No ei ihan vielä, mutta hän
lupasi käydä toisten.
BORGSTRÖM (huokaa vapautuneesti): Niina parka, luulen kyllä, että saat
_odottaa_. Olisit kai suostunut, jos olisi kosinut. — Käsi sydämellä,
Niina!
NIINA (käsi sydämellä, totisena, hiljaa): Olisin.
BORGSTRÖM (masentuneena): Rakkaudestako?
NIINA: En, vaan — uskollisuudesta. Mitä tulisi, ellei olisi
uskollisuutta? Ei ainoastaan Sointulasta, vaan koko maailmasta? (Taas
pilalla): Mutta hän ei kosinut eikä tule milloinkaan kosimaan. Mitä
sinä oikein ajattelet hänestä?
BORGSTRÖM (kiihkeän voimakkaasti ja kovaäänisesti): Semmoisestako
miehestä, joka ... joka ... tulee ja joka lähtee, kun ei saa rahaa...
NIINA: Nanne, Nanne, käsi sydämelle.
BORGSTRÖM: Oh, mitä minun pitää taas...!
NIINA: Sano vaan _mimmoisesta_ miehestä.
BORGSTRÖM (nöyrtyen jälleen hiljaiseksi): Hän on pohjaltaan jalo mies.
Hän ei ole koskaan tavoittanut rahaa muuta kuin palvellakseen
aatettaan. Mutta...
NIINA: Mutta?
BORGSTRÖM: Ei, ei, en minä mitään. Mutta hän vain ei ole meidän
tyyppimme. (Vaivaloisesti valiten sanojaan): Hänelle on rakkaus
toisarvoinen asia. Väli toisen ihmisen kanssa ei ole hänelle korkeinta.
Aate ikäänkuin pilaa häntä, no _estää_ häntä, estää tunnustelemasta
asioita tarpeellisen syvältä, eli ymmärtämästä mitä sopusointu ihmisten
välillä oikeastaan on.
NIINA: Toisin sanoen, sinun mielestäsi hän ei siis voi onnistua minkään
uuden Sointulan luomisessa?
BORGSTRÖM: Tietysti minun pitää puhua totta, mutta käsi sydämellä en
voi myöskään pahoittaa sinun mieltäsi.
NIINA (tullen Borgströmiä lähelle ja hermostuneesti leikkien hänen
sormillaan, levottoman huolestuneena): Katsos, minä en oikeastaan
tarkoittanut semmoista onnistumista, josta _sinä_ puhut, en sitä
"semmoista" ... vaan että hän itse vain yleensä saavuttaa
tarkoituksensa ja tulee tyytyväiseksi... Näetkös, (yhteen ääneen
toistaen Johanneksen sanoja): "kumouksellinen henki leviää
arveluttavasti työväestön keskuudessa" ja että hän ne kukistaa ja noin
... semmoista minä tarkoitan. Sanalla sanoen, että hän yleensä saa
lehtensä perustetuksi, luuletko?
BORGSTRÖM (huokaisten): Ah, Niina. Nyt sanon sinulle jotakin, josta en
aio missään, en missään tapauksessa perääntyä. Minä autan häntä. Minä
annan hänelle rahani. Ja perustakoon hän lehtensä.
NIINA (innostuneena, onnellisena): Nanne!
BORGSTRÖM (murheellisena): Kuinka pohjaton onni kuvastuu sinun
kasvoillasi! (Kääntyy poispäin).
NIINA (liikutettuna): Sinä rakas, rakas ihminen!
BORGSTRÖM (tarmokkaan ankarasti): Rakas?! Kumpi on sinulle rakas, hänkö
vai minä? Kumpi?
NIINA: Sinä et ainakaan ole muuta kuin tyhmä. Etkö sinä ymmärrä, että
jos hän onnistuu, niin minä olen vapaa — (huutavalla voitonriemulla):
vapaa — vapaa! (Liikutettuna, hiljaa): Ja voin todella antautua —
sinulle...
BORGSTRÖM (hämmästyksen ja onnen lyömänä): Niina!
NIINA (pidättäytyen antautumasta): Voi että ihmisen pitääkin olla niin
heikko, ettei jaksa odottaa!
BORGSTRÖM: Kun tämän tiedän, odotan vaikka kaksikymmentä vuotta!
NIINA: En minä sinusta. Voihan olla, että ... että _minä_ olen heikko.
BORGSTRÖM: Niina! Hän onnistuu! Hän onnistuu! Hänestä on tuleva maansa
profeetta!
NIINA: En todella ole sinua vielä kiittänyt suuresta uhrauksestasi.
(Tahtoo kiittääkseen ottaa Borgströmiä kaulasta, mutta ei voi olla
antautumatta rakkautensa valtaan): Nanne!
BORGSTRÖM (syleillen häntä): Niina, sinä olet minun!
NIINA: Sinun! Sinun!