NIINA: Ei, ei, pois tieltä! (Tuo kantamuksensa uuniin asti, mutta
naurun vuoksi pudottaa kaikki halot maahan).
BORGSTRÖM: Kovin hyvällä tuulella tänään.
NIINA: No kun on lakko.
BORGSTRÖM (menee polvilleen uunin eteen, alkaa asetella halkoja): Se on
totta, olen kuullut.
NIINA: Mutta osaatkohan sinä? — Pystyyn, pystyyn. (Aikoo itse
asettaa): Perälle ensin ohuempia.
BORGSTRÖM (torjuen Niinan kättä): Ja Jenni myös lakossa?
NIINA: Kuinkas muuten. Kaikki yhteistä, tasa-arvoisuus. (Vähän
kiukkuisesti): Ei perälle noin suuria, sanon minä. Suuret keskelle!
BORGSTRÖM (muuttelee halkoja): Tasa-arvoisuus ja erittäinkin —
tinkimätön vastavuoroisuus keskinäisissä palveluksissa...
NIINA (jalkaansa polkaisten): Vedä kaikki ulos jälleen.
BORGSTRÖM (tottelee nöyrästi): Meillä porvareilla on vaikea oppi
edessämme: oppia tekemään toisen tahtoa, ei niinkuin itse tahdomme,
vaan niinkuin toinen tahtoo.
NIINA (epäillen sala-ajatusta): Vaikkako pitäisi toisen tahtoa tyhmänä?
BORGSTRÖM: Vaikka.
NIINA menee mietteissään huokaisten sohvalle istumaan.
BORGSTRÖM (haloista): Näinkö?
NIINA: Aseta, aseta vaan niinkuin itse tahdot, ja sytytä pian, täällä
on kylmä.
BORGSTRÖM (seuraavan kuluessa panee halot pesään ja puhallellen
sytyttää): Tietysti jos käsky on vaan tyhmä eikä käsketä suoraan
_pahaan_.
NIINA: Tuo tarkoittaa tietysti minua.
BORGSTRÖM: Ei ollenkaan tarvitse tarkoittaa sinua. Palvelijoistahan me
puhuimme. Olemme kasvattaneet itsellemme palvelijatyypin, jolta
vaadimme tyhmänkin käskyn tinkimätöntä täyttämistä. No nyt menkäämme
koreasti itse samaa tietä. Nyt on tullut meidän vuoro. (Puhaltaa
hurjasti).
NIINA: Sinä olet siis sitä mieltä, että minun olisi pitänyt tehdä
niinkuin Johannes tahtoi, vaikka pidin hänen yritystään tyhmänä?
BORGSTRÖM: Sitä en ollenkaan tarkoittanut, en sinnepäinkään.
NIINA: Pane käsi sydämelles.
BORGSTRÖM (panee vasemman kätensä sydämelleen): No?
NIINA: Olisiko minun pitänyt?
BORGSTRÖM (vaikeasti, mutta päättävästi): Olisi. Vaikka pidit yritystä
tyhmänä, sittenkin olisi.
NIINA (masentuu, alakuloisesti hymyillen): Voi sinä rakas, iäkäs,
harvinainen ihminen. Minä luulen sinä antaisit henkesi ennenkuin
valehtelisit.
BORGSTRÖM: Mutta saanko nyt sanoa jotain käsi poissa sydämeltä?
NIINA: Sano, sano, minä vaan en pane siihen mitään arvoa.
BORGSTRÖM (kiihkeästi): Mitä ihmettä sinä luonteellasi olisit
Sointulassa tehnyt? Olisit ollut heille suureksi häiriöksi.
NIINA: Olisin ainakin soitellut heille, ja muutenkin... Ehkä hän ei
olisi silloin rakastunut toverinsa vaimoon.
BORGSTRÖM: "Ehkä" ja "jos" ja "ehkä"...
NIINA: Niin, ja se "ehkä" ei lakkaa milloinkaan vaivaamasta minua.
Siihen minä vanhenen.
BORGSTRÖM: Erotettu vaimo, ja entiselle miehelleen kuitenkin
uskollisempi kuin yksikään eroomaton! Eikä edes sano rakastavansa!
NIINA: Taas sinä siitä —! Olethan luvannut olla puhumatta!
BORGSTRÖM (tempaisee itsensä alakuloisuudesta, koettaa virkistää
Niinaa): Apropoo soittelemisesta — olen vihdoinkin saanut käsiini
heidän laulunsa sanat, jotka sinulle lupasin, muistatko? Soita "Sancta
Lucia", minä laulan ne sinulle.
NIINA (istuu flyygelin ääreen): Miten se nyt on?
BORGSTRÖM hyräilee.
NIINA: Jaha, jaha... (Soittaa alkuakordit): Äläpäs pidä kättä olallani.
(Soittaa uudelleen).