NIINA (rauhallisesti ja arvokkaasti): En ymmärrä miksi epäilet minussa
noin alhaisia vaikuttimia, jos _minäkin_ suostun pidättyväisyyteen.
Päinvastoin kunnioitan sinua voimasi johdosta, ja pidän sinusta
tällaisena enemmän kuin hillittömyytesi aikana. Usko minua, se on vain
tuo sinun "aatteesi". (Taas kiihtyen): En voi pakottaa itseäni ottamaan
osaa ilmi järjettömyyteen, älä sano mitään, se _on_ järjetöntä! Se on
henkistä lyhytnäköisyyttä! Se on hölläpäisyyttä!
BORGSTRÖM: Niina!
NIINA (Borgströmille): Itse olet sanonut, että ihmisellä joskus aivot
pehmenevät! (Johannekselle): Se on idioottimaista, mahdotonta, tyhmää,
tyhmää, tyhmää!
KOMPA (ottaa salkkunsa ja nousee).
PALVELUSPOIKA (virkapuvussa, koputuksen jälkeen sisälle peräovitse):
Muuan herra ilman käymäkorttia.
NIINA: Nimeltä?
PALVELUSPOIKA: Herra Jyrki.
NIINA: Sano herra Jyrkille, ettei hän voi tulla vastaanotetuksi.
JOHANNES: Pyydä herra Jyrki astumaan sisälle.
PALVELUSPOIKA poistuu.
NIINA: Se mies ei astu tämän kynnyksen yli.
JOHANNES menee peräovelle, aukaisee sen.
JYRKI kynnyksen tuolla puolen, katselee epävarmana outoa ympäristöä.
KOMPA ja BORGSTRÖM kääntyvät tulijaan päin.
NIINA (ottaa nopeasti revolverin pöytälaatikosta, Jyrkille):
Pysähtykää. En ota täällä vastaan.
JOHANNES: Käy sisälle.
NIINA (ojentaa revolverin Jyrkiä kohti): Ette astu kynnyksen yli!
BORGSTRÖM (käy Niinan käteen): Niina! Niina, mitä sinä teet!
NIINA: Heitä hänet ulos! Se mies ei saa tulla tänne, ei saa, ei saa!
(Borgströmin pakottamana kaatuu voimattomana sohvalle, purskahtaen
hysteeriseen itkuun. Revolveri jää Borgströmin käteen).
KOMPA (Johannekselle): Hetkinen vain ja asiamme on onnellisesti
ratkaistuna. (Jyrkille, joka aikoo peräytyä pois): Ei, ei, jääkää
tänne, hetkinen vain. (Istuu jälleen pöydän ääreen, valitsee salkustaan
asiapaperin): Me olemme teidän kanssanne kaksi jäävitöntä todistajaa
siihen, että riitaisuudet näiden aviopuolisojen kesken ovat todella —
ainakin arvoisan rouvan puolelta — johtaneet ilmi väkivaltaisuuksiin.
NIINA: kavahtaa pystyyn.
KOMPA (Jyrkille): Te näitte, että rouva ojensi revolverin miestänsä
kohden?
JYRKI: Jotakin sellaistahan tässä tapahtui.
BORGSTRÖM: Revolveri ojennettiin _tulijaa_ kohden. Minäkin olen
jäävitön todistaja.
KOMPA: Teidän jäävittömyydestänne ei ole toistaiseksi takeita. Te
suutelitte.
NIINA (huutaa): Minä aioin ampua _tuota miestä_.
KOMPA: Te aioitte ampua...? (Borgströmille): Näyttäkää minulle
revolveri. (Ottaa revolverin Borgströmin kädestä, aukaisee lukon, vie
Jyrkin nähtäväksi): Mitä _tästä_ sanotte?
JYRKI (hymähtäen): Täydet panokset.
JOHANNES: Revolveri on minun.
KOMPA (tekee Johanekselle vaikenemisen merkkejä. Jyrkille): Älkää
unohtako: "Minä aioin ampua tuon miehen."
BORGSTRÖM: "Tuota miestä".
KOMPA: Partitiivi tai akkusatiivi, se on yhdentekevää. Hyvä vain että
tekin muistatte. (Tekeytyvän sovinnollisesti): Mutta enhän minäkään
tahdo olla kova naisväelle. Allekirjoittakaa, arvoisa rouva, tämä
asiapaperi, se on _molemminpuolinen_ avioerohakemus — (tarjoaa paperia
Niinalle): — ja me tahdomme unohtaa välikohtauksen.
BORGSTRÖM (Niinalle): Nyt sinun on allekirjoittaminen, Niina.
NIINA: Mitä sinä sanot? Oletko sinäkin minua vastaan!
BORGSTRÖM: Olet menettänyt, Niina rukka. Hän uhkaa ilmiannolla
murhayrityksestä.
NIINA katsoo kauhistuen ympärillensä, käy käsin päähänsä.
JYRKI: Tässä asiapaperi, tässä muste, tässä kynä. Me emme toki ole niin
julmia.
NIINA (Johannekselle): Se ei koskaan voi olla _sinun_ tarkoituksesi.
JOHANNES: Olen jättänyt kaikki asianajajani haltuun.
NIINA (hetken kuluttua, verkalleen, toivottomasti, ratkaisevasti): Vai
niin! (Menee hitaasti pöydän ääreen, kastaa kynän, mutta käsi vapisee
ja hän ojentaa toisen kätensä Borgströmille, sitten allekirjoittaa
paperin. Kynä putoaa hänen kädestään).
KOMPA (nostaa kynän): Ja vielä tämä avonainen valtakirja.
NIINA (allekirjoittaa. Johannekselle): Hyvästi, Johannes! (poistuu
Borgströmin tukemana oikealle).
KOMPA: painaa imukepaineen asiakirjaa vastaan, jonka pistää salkkuunsa.
Seinäkello lyö viisi.
KOMPA (katsoo taskukelloaan, tulee Johannesta kohden ja sanoo matalalla
äänellä, voitokkaana): Kello on viisi.
JOHANNES (herää masentuneesta lamauksestaan, valmiina tekemään mitä
pyydetään).
KOMPA: Ei, ei, en tahdo enää kokoustanne viivyttää. Voitte
allekirjoittaa toisten, samalla todistamme nimikirjoitukset. (Jyrkin
puoleen): Minun on kunnia... (Kättelee Jyrkiä, sitten Johannesta, ja
poistuu peräovitse).
JYRKI: Aika nokkela juristi! Tällaista tulosta en osannut odottaakaan.
JOHANNES: Se oli inhoittavaa! (Istuutuu raskaasti huokaisten sohvaan
vasemmalle).
JYRKI (aikoo aukaista peräoven): Jotkut heistä ovat jo saapuneetkin.
JOHANNES: Odota hetkinen.
JYRKI: Tänään olen vastaanottanut matkarahat yhteiseen kassaan. Meillä
on hyviä uutisia, uusia tulokkaita, yksi perheetön Pohjanmaalta, toinen
Hämeestä, lapseton hänkin, kolmas Savon ukkoja, vaimo kakaroineen jää
toistaiseksi. (Kun Johannes ei yhäkään ala virkistyä): Ovat myyneet
maansa ja kontunsa. Lupaavat luovuttaa yhteiseen asiaan joka pennin.
Mitäs sanot? — Mikä sinua painostaa? Olethan vihdoin viimeinkin vapaa!
JOHANNES: Olen vapaa, ilman tätä inhoittavaa kohtausta tuskin
olisinkaan. Niina sanoi äsken sanan, joka iski minuun syvälle. Putosin
maahan kuin lennosta ammuttuna.
Peräovea raotetaan. Näkyy joukko henkilöitä tuloa tekemässä.
JYRKI: Odottakaa.
Ovi sulkeutuu.
JYRKI: Jos sinua nukuttaa, heittäydy tuohon hetkeksi. Meillä on aikaa
odottaa.
JOHANNES (huokaa): Jospa minun sittenkin olisi pitänyt koettaa
suostuttaa häntä!
JYRKI: Lähtemään mukaan?
JOHANNES: Millaiseksi ajattelet elämämme silloin muodostuneen?
JYRKI: Oletko järjiltäsi? Hän _vihaa_ meitä!
JOHANNES: Olisi ehkä oppinut rakastamaan.
JYRKI (asiaankäyvällä, tarmokkaan ankaralla äänensävyllä): Mitä hän
siis sanoi sinulle?
JOHANNES: Hän oli tavallaan oikeassa. Minä muka tahdon yhdistää ihmiset
uuteen sopusointuun, mutta alotan aatteeni rikkomalla välit, eroamalla,
epäsoinnulla.
JYRKI: Kuuleppas, onko sinulla tupakkia?
JOHANNES (hajamielisesti): Tuolla. Tuolla.
JYRKI (peräoven luona olevan peililaudan ääressä): Oikein. Nämä ovat
niitä turkkilaisia. (Sytyttää kiirehtimättä, vetää syviä rintasavuja,
sitten istuu Johanneksen läheisyyteen tuolinselkä edessään, sanoo
teennäisen hillitysti): Hän olisi voinut antaa sinulle vielä paljon
_ankarampia_ nuhteita — noin omantunnon asioissa. Sillä eroathan sinä
koko tästä maastakin, niinkuin hänestä. (Hetken odotettuaan
vaikutusta): Rikothan sinä välisi perin juurin koko tämän
kapitalistisen yhteiskunnankin kanssa, joka viheltää sinun aatteillesi.
JOHANNES: Perinjuurin, perinjuurin!
JYRKI Niinkuin hänkin viheltää.
JOHANNES (hymähtäen): Viheltääpä todellakin!
JYRKI: Parjaa, vihaa, inhoo sinun aatettasi, joka kuitenkin on sinulle
enemmän kuin sinä itse.
JOHANNES: Olet oikeassa. Minä ja aatteeni olemme yhtä.
JYRKI: Mutta istuupa sinussa sittenkin vielä hitunen vanhan maailman
hapatusta.
JOHANNES koettaa huokaista pois tunnelmansa.
JYRKI: Tämä kokous on tärkeistä tärkein. Nyt ratkaistaan kaikki.
Valtamerilaiva on tilattu.
JOHANNES: Minä tiedän, minä tiedän.
JYRKI: Kajahuta siis ilmoille paras puheesi!
JOHANNES: Oh, pitääkö minun vielä puhuakin! Tiedäthän, etten voi
teeskennellä innostusta.
JYRKI: Juo siis jotakin. Useat näkevät sinut ensi kerran. Kevättä,
päivänpaistetta, reippautta, toivoa, uskallusta, elämänhehkua on sinun
nyt lähdön edellä heihin puhallettava. Enhän minä sellaiseen pysty!
(Menee aukaisemaan peräovea): Mutta se on tällä hetkellä välttämätöntä.
Välttämätöntä!
JOHANNES nousee, kääntyy poispäin, siirtyy etualalle.
JYRKI (avaa oven): Käykää sisälle, käykää sisälle.
Joukko tietopuolisesti sivistyneempää työ- ja talonpoikaisväkeä
miehiä ja naisia, nuoria ja vanhempia, myös joitakuita lapsia
astuu sisään hitaasti, malttamatta aluksi tarkastella salin
kattoa, seiniä ja kalustoa.
JYRKI: Sisään, sisään vain rohkeasti! (Uusille tulokkaille): Terve
Alperti, Huhtiala, terve Hyvärinen. Tuossa se on meidän johtajamme.
JOHANNES: Terve tuloa, veljet ja sisaret. Istukaa. Olkaa kuin kotonanne
täällä. (Kättelee jokaista, koettaen puhutella kaikkia).
JYRKI: Niin, olemmehan kuin samaa perhettä kaikki. Istukaa, istukaa. Ja
Leena on tullut oikein matkakimsuineen. Tänne, tänne, noin, noin.
(Kokoo avuliaasti vieraiden kamsut ja nyytit läjään peräseinää vastaan,
siirtelee pöydät ja tuolit keskeltä huonetta syrjemmäs).
1:NEN VAIMO: No eikös sitä lähtöä tehäkin?
JYRKI: Lähtöä, lähtöä, kuinkas muuten. Valtamerilaiva jo tilattuna.
USEAT JOUKOSTA: Valtamerilaiva!
JYRKI (vetää kartan povitaskustaan kesken muita puuhiaan): Tässä
kartta. Näin mennään. Tästä tuonne. Sitten 22 päivänä valtamerilaivalla
Liverpuulista, tuosta kohden. (Antaa kartan käsistään ja jatkaa
järjestelyä).
ENIMMÄT JOUKOSTA kokoontuvat kartan ympärille, kurotellen paitansa.
Syntyy puheen sorina, jossa kuuluu tiheään sanat: "valtamerilaiva", "22
päivänä", paitsi muuta matkaan kuuluvaa.
JYRKI (kun Johannes on kättelyssään pysähtynyt uusien tulokkaiden
kohdalle): Siinä uudet veljemme: Alperti Pohjanmaalta, Huhtiala
Hämeestä, Hyvärinen Savosta.
HYVÄRINEN (Johannekselle): Teitäkö ei myö jo tunnettais. Oho! On niitä
teiän kirjotuksianne tok' lehistä luettu. Ja minä ne ossoon ulkoo.
Paljon ois meiän seuvuilta tulijoita, kunhan saanevat ensin asiansa
selviksi...
JYRKI: No jokos se Hyvärinen on saanut talonsa kaupaksi?
HYVÄRINEN: Eihän myö vielä. Se kun tuota... Mutta saaneehan asiamies
jälempänä toimittaa ja vaimo sitte tuopi rahat tullessaan.
JOHANNES: Oikein ajateltu, Hyvärinen. Ensin nähdään, mitä hommastamme
syntyy, sitten...
HYVÄRINEN: Syntyyhän se, hyvä siitä tuloo. Vai tämä se on johtajamme.
No jo on pulska miehekseen. (Valmistuu ikäänkuin puhetta pitämään):
Niinkuin Mooses ennen vanhaan vei Israelin lapset Ekyptistä luvattuun
maahan...
JYRKI lyö Hyväristä voimakkaasti olalle. He nauraen syleilevät
toisiansa.
HYVÄRINEN: On, on meillä luettuna niistä lehistä.
HUHTIALA (vähän jurona): Meirän on myyty. Vein rahat pankkiin.
JYRKI (leikillisesti): No aina se hämäläinen varansa pitää.
HUHTIALA: Eikä pirä. Kuitti on. Perille päästyä nostetaan, kunhan
nährään.
ALPERTI (ottaa setelitukon povitaskustaan, antaa Johannekselle):
Uutehen talohon vanhan hinta.
JOHANNES ottaa rahat vastaan, antaa Jyrkille.
Karttaa katselevan ryhmän puolelta kuuluu naurunremahdus,
joka vetää muidenkin huomion puoleensa.
JYRKI (Johannekselle, joka on jälleen siirtynyt etualalle): Etkö saa
sanaa suustasi!
JOHANNES: Jossakin muualla. Enhän ole enää kotona täällä. Seinät
puristavat minua, katto painaa päätäni.
JYRKI (hillityllä raivolla): Tämäpä on kirottua!
AILI on vähää ennen ilmestynyt eteiseen, riisunut päällysvaaiteensa,
tulee sisälle peräovesta, lähestyy varovasti Jyrkiä, joka ei häntä
huomaa.
JOHANNES: Puhua innoituksetta on minulle samaa kuin valehdella.
AILI koskettaa takaa Jyrkiä hihaan.
JYRKI: Niin, tässä saan sinulle esittää nuoren vaimoni.
JOHANNES: Hänkö? Kuule, enhän ole vielä onnitellutkaan sinua. (Kättelee
Jyrkiä, katsellen Ailia, johon rakastuu ensi hetkistä).
JYRKI: No, no, joutavia! Akkahan se minullakin olla pitää.
JOHANNES (ottaa Ailia kädestä): Onko aikomus seurata mukana?
AILI: On.
JOHANNES: Valtamerten taa, läpi mittaamattomien maanosien.
AILI: Niin.
JOHANNES: Seurata tietymättömään tulevaisuuteen, ehkä puutettakin
kärsimään, ehkä sairastumaan, ehkä jäämään vaille lääkärin apua, ehkä
— ikävöimään vanhoja kotipolkuja, ystäviä, omaisia? — Silmät katsovat
minuun avoimina, riemua täynnä.
MUUT LÄSNÄOLIJAT ovat vähitellen jättäneet karttansa, kunnes kaikki
jännittyneinä kuuntelevat Johanneksen sanoja.
AILI: Teitä seuraan vaikka silmät ummessa.
JOHANNES: Sinuttele minua, sisar. Minä olen Juho. Ja sinä?
AILI: Aili.
JOHANNES: Onpa niitä sentään naisiakin, jotka voivat jotakin aatteelle
uhrata.
1:NEN VAIMO (osottaen ylpeydellä 2:seen vaimoon): On niitä.
Johanneksen ja Ailin kädet erkanevat.
2:NEN VAIMO on vetänyt kaksi puolikasvuista lastansa eturiviin johtajaa
heille osottaakseen.
JOHANNES (kääntyen 2:sen vaimon puoleen): Jotka jaksavat uhrata vielä
lastensakin puolesta! (Nostaa yhden lapsista syliinsä).
2:NEN VAIMO: Vai jo uuden setän sylissä! Niin karistamme kurjuudet
samalla lastenkin hartioilta, eivät näe viinaa, ei korttia, ei
irstautta. (Itkee).
JOHANNES (annettuaan lapsen Ailin syliin, joka hänkin oli kumartunut
lasten puoleen): Niin, veljet, sisaret! Vuosisatain kurjuudet me
karistamme hartioiltamme! (Täynnä innostusta): "Uutehen talohon!"
"Uutehen talohon", sanoi pohjalainen äsken, kun laski käsiimme talonsa
hinnan. Hän uskoo meihin, hän rakastaa meitä, hän sanoo meitä uudeksi
taloksensa. Uutehen talohon vanhan hinta! Se ajatus meitäkin
innostuttakoon. Pesäeroon vanhasta yhteiskunnasta, pesäeroon, sanon
minä! Kaikki siteet armotta poikki, kaikki peräytymisen sillat tuleen!
Irti, irti vanhasta! Uutehen talohon!
Mutta mitä tuovat uuteen taloon ne, joilla ei ole ollut vanhaa myydä?
Eikö mitään? Koko elämänsä, työnsä, jänteittensä voiman, jota innostus
ja toiminnanhalu paisuttaa! Minäkin kuulun niihin, jotka eivät tuo
uuteen taloon muuta: kaikki siteeni vanhan kanssa, olen katkaissut,
omaisuuteni olen menettänyt, kohtalo ei ole sallinut minun sitä
aatteelleni luovuttaa. Maailma tahtoo pitää omansa. Mutta olkoon niin.
Minullakin on siis antaa vain käteni, pääni ja sydämeni. Maailma
viheltää, ilkkuu ja nauraa minulle: me muka hukumme omaan yritykseemme,
me muka kuolemme nälkään! Eikö joukossamme ole kyntäjiä, kylväjiä?
ÄÄNIÄ JOUKOSTA: On niitä!
JOHANNES: Me muka jäämme kylmiin, sateitten alle! Eikö siis joukossamme
ole kirvesmiehiä!
ÄÄNIÄ JOUKOSTA: Täällä ollaan!
JOHANNES: Eikö ole suutareita, eikö räätäleitä, eikö seppiä, eikö
konemiehiäkin, eikö sahanasettajiakin!
Kysymyksiin kuuluu joukosta yhä innostuvampana: "Täällä ollaan!".
JOHANNES: Satoja meitä on, ja mekö kylmiin jäisimme! Totta on yksi
asia: paljon meille työtä tulee. Mutta raskaskin työ on meille oleva
pelkkää iloa ja riemua. Se ei ole meille oleva kirousta, niinkuin
vanhan maailman orjille, jotka kapitaalin kätyripomoja palvelevat. Ei!
Meidän työmme on oleva omaa työtämme. Kerrankin on työmies saava
nauttia työnsä koko tuloksen! Kerrankin hän on tekevä työtä
itsellensä! Kerrankin maa on oleva ojankaivajan oma, kerrankin metsä
hongankaatajan, kerrankin apaja sen, joka nuotan kutoo. Kerrankin! Mikä
vapahtava riemu! Turhaanko lintu visertää kesken arkista työtänsä?
Turhaanko kiuru kesken pesähommaansa taivaisiin kohoaa, suun täydeltä
laulaaksensa? Niin mekin! Niin mekin, sanon minä! — Ja vielä maailma
moittii meitä, että muka tahdomme eristäytyä oman erikoisonnemme
hakuun. Niin kyllä, eristäytyä, mutta vain niinkuin eristäytyy mies,
joka korpeen lähtee uutta tietä raivaamaan. Sillä tietä me lähdemme
raivaamaan, uraa uutta ihmisten kulkea. Ei auta tässä tiedemiesten
viisastelut enää, ei auta opit, ei seulomiset, ei paljon puhumiset.
_Teossa_ se tie on meidän näytettävä maailmalle. Aatteemme toteutus ei
tarkoita siis vain itsekästä erikoisonneamme, vain _maailman_ onnea! Ei
oman itsemme hyväksi, vaan _maailman_ hyväksi! Aatteemme aateloitsee
meidät! — Niin, rakkaat hengenheimolaiset, veljet, sisaret, aatteemme
on tehnyt meidät toistemme sukulaisiksi. Maailmassa, jonka me nyt
jätämme, tekee liha ja veri ihmiset toistensa sukulaisiksi, ja he
kokoovat toisilleen perintöjä ja riistävät ja riitelevät. Mutta meidät
tekee veljiksi ja sisariksi aate. Ja kerran näytämme maailmalle, että
tämä on korkeampi ja lujempi sukulaisuuden pohja! Veljet, sisaret,
yhdessä uskallamme, yhdessä voitamme tai hukumme! Kädet käsihin, sormet
sormien lomahan!
Kaikki haltioituneina, riemukkaina kättelevät tai
syleilevät toisiaan.
JYRKI (Johannekselle): Se se vasta puhe oli!
JOHANNES (ottaa Ailia kädestä): Sinä minulle voiman annoit!
HYVÄRINEN (osoittaen Väinöön ja Eevaan, jotka ovat rakkaita
toisillensa): Mutta mitenkäs nämä Väinö ja Eeva vihitään, kun myö
jäähään papittomiksi?
KAIKKI räjähtävät iloisesti nauramaan.
JOHANNES: No, no, kyllä siihen keinot keksitään. Olkaapa toistaiseksi
kuin veli ja sisar vain. Siellä sitten häät vietetään!
HYVÄRINEN: Riemuhäät ensimmäiseksi!
NUORET: Hääkokot loimuamaan! Tanssit käymään!
JOHANNES (Ailin puoleen): Ja nyt sinä, nuorin sisareni, annappa nimi
uudelle yhteiskunnallemme.
AILI: Minäkö?!
MUUT: Sinä juuri, sinä, sinä!
JOHANNES: Sointuisa nimi sopusoinnullemme.
AILI (epäröiden): No — olkoonpa sitten vaikka — Sointula.
MUUT (ihastuen, ei yhtaikaa): Sointula!
JOHANNES: Hyvä on. Olkoon Sointula!
JYRKI (haltioissaan): Ja eläköönpä "Mooseksemme"! Eläköön!
KAIKKI (voimakkaasti): Eläköön! Eläköön!