Tiedätkö, lapsi, mitä suojelusenkelisi sanoisi, jos hän istuisi jonakin
aamuna vuoteesi vieressä ja näkisi sinut valmiiksi puettuna menemään
päivän askareihin? Hän sanoisi:
-- Rukoile Jumalalta selviä ajatuksia, ja hanki ajatellaksesi
hyödyllisiä tietoja. Rakasta hyvää, missä ikinä sitä löydät, ja inhoa
pahaa, missä ikinä se sinua viekoitteleekin. Säilytä mielikuvituksesi
puhtaana, että Jumala joka silmänräpäys voipi katsella sitä niinkuin
kristallikirkasta lähdettä. Mutta ennen kaikkea opi kieltämään oma
tahtosi, ja taivuta se vapaaehtoiseen tottelevaisuuteen sen hyväksi,
joka on oikein, niin olet oppinut vaikeimman tehtävän maailmassa.
Tahdosta riippuu toiminta, ja toiminnasta riippuu ihmisen arvo. Mutta
oman tahdon taivuttamisessa on paljo vastusta ja usein kyyneleitäkin.
Monet kiitetyt sankarit ja kuninkaat ovat hallinneet maita ja kansoja,
mutta joutuneet perikatoon, kun eivät ole voineet hallita itseänsä.
Tahdon kertoa sinulle kolme muistoa lapsuudestani. Ne olivat
vähäpätöisiä tapauksia, mutta en unohda niitä helposti, koska olen
niistä oppinut, miten lasten tulee taivuttaa omaa tahtoansa.
Olin yksi niistä onnellisista lapsista, joilla on hyvä koti ja hyvät
vanhemmat. Isäni ja äitini näkivät: meidät mielellänsä iloisina, eivätkä
koskaan kieltäneet meiltä viatointa huvia. Meillä oli paljo vapautta,
mutta aina sillä ehdolla, että tottelisimme, ja tottelisimme
vapaatahtoisesti. Vanhempani olivat kalliisti ostetun kokemuksen kautta
oppineet tietämään, mistä arvosta itsensä kieltäminen on.
[Kuva]
Olin kuusi vuotta vanha ja sisareni neljä vuotta, kun äitimme eräänä
päivänä tuli hautajaisista ja toi sen ajan tavan mukaan tuliaisiksi
suuren rinkilän lapsille. Hän jakoi rinkilän kahteen yhtä suureen osaan,
ja me olimme rupeamaisillamme sitä maistelemaan, kun isäni yhtäkkiä
sanoi: koettakaapa säästää se huomiseksi!
Katsoimme hämmästyneinä toisihimme. Emmekös olleet saaneet rinkilää
omaksemme, että saisimme tehdä sillä mitä tahdoimme?
-- Kyllä, jatkoi isäni, rinkilä on teidän; te saatte kyllä syödä sen nyt
heti, mutta koettakaa säästää se huomiseksi!
Tarkastelin rinkilää asiaa ymmärtävän katseella. Se oli aivan tuore,
maukas ja saframinkeltainen; muutamia suuria rusinoita oli helmien
tavoin sen pullealla pinnalla. Ahneus lapsellisessa sydämessäni sanoi:
maista vaan palanen, ainoastaan palanen, voithan säästää loput
huomiseksi! Ja minä maistoin. Mutta yksi pieni pala vaati toista, ja
lopuksi oli rinkilästä ainoastaan rusinat jäljellä. Miksi niitä
säästäisi? Ne menivät samaa tietä kuin muukin. Isäni oli vaiti.
Seuraavana aamuna tuli pieni sisareni ja näytti voitonriemulla
säästämänsä rinkilän puoliskon. -- Nyt tulee se maistumaan kaksinkerroin
paremmalta kuin eilen, sanoi hän.
En tahtonut antaa hänen huomata, että häpesin. Mutkittelin oman tuntoni
kanssa, niinkuin tällaisissa tapauksissa tehdään. Olihan rinkilä minun!
Olihan minulla lupa tehdä sen kanssa mitä tahdoin.
Pari vuotta sen jälkeen, eräänä kauniina marraskuun päivänä, oli meidän
koulullamme luistinlupa. Joen pinnan ensi jää lepäsi kirkkaana kuin
peili. Koulupoikien riemun voipi kyllä ajatella. Olimme päättäneet
kokoontua, jäälle kello 10 edellä puolen päivän. Aijoimme liidellä
vapaana kuin lintuset illan pimenemiseen asti.
Olin puhdistanut luistimeni kirkkaiksi kuin auringonpaiste, kun isäni
kello 9 aamiaispöydässä sanoi, aivan kuin olisi äkkiä muistanut jotain:
etkös kertonut, että sinulla on vaikea läksy biblian historiassa
huomiseksi?
-- Kyllä, mutta sen ehdin oppia iltasella.
-- Mutta eikö olisi parempi nyt jäädä kotiin läksyä lukemaan?
Kyynelet kohosivat silmiini. -- Isähän on luvannut minut tänään
luistelemaan!
-- Tee mitä tahdot, olenhan sinut luvannut. Mutta jos menet jäälle,
kadut sitä kenties huomenna.
-- En kadu, isä!
[Kuva]
Biblian historia oli auki pöydälläni. Sisällinen ääni sanoi minulle: jos
sentään lukisit läksysi ensimäiseksi? Otin kirjan ja luin epätoivon
nopeudella. Kirjaimet tanssivat silmieni edessä luistimilla. Muistan
vielä, että läksynä oli Jakobin pojat, äidit ja jälkeentulevat. Nyt ne
osaan, sanoin hetken kuluttua, ja koetin saada itseni varmaksi siitä,
että ne osasin. Kello 11 olin jäällä. Täällä onnistuin unohtamaan kaikki
Jakobin kaksitoista poikaa Rubenista Benjamiin asti niin tykkänään, kuin
ei niitä olisi koskaan ollutkaan tässä maailmassa koulupoikien
luistinluvan tiellä.
Illalla olin liian väsynyt voidakseni lukea, en jaksanut, vaan nukuin
koko Abrahamin sukukunnasta. Ja seuraavana aamuna kävi niinkuin isäni
oli ennustanut. Tartuin kiinni läksyissäni aika lailla, ja hiukan oli
lohtunani vaan se, että koko luokkamme teki samoin, paitsi erästä
poikaa, joka ei ollut jäällä eilen, siksi että hänellä oli hammastauti.
Kotona tunnustin suoraan tappioni, mutta lisäsin, että en ollut huonompi
kuin toisetkaan. Yksi ainoa meistä kaikista osasi luetella Jakobin
pojat, ja hänellä oli ollut hammastauti eilen.
Isäni hymyili. -- Täytyykö välttämättömästi olla hampaansärkyä, että voi
tehdä velvollisuutensa vapaaehtoisesti?
Koetukset jatkuivat silloin tällöin, usein tappiolla, joskus voitolla.
Ja merkillisintä oli, että ensimäinen voitto teki seuraavat helpommiksi,
mutta lisäsi samalla sitä häpeää, jota tappio tuotti.
En ollut vielä uhrannut mitään toisten hyväksi. Eihän kirkonkukkaroon
pantu raha, eikä kerjäläiselle annettu leipä ollut minun lahjani. Minun
tuli koettaa antaa pois se, mikä minulle oli rakkainta.
Minulla oli Moppe niminen kelkka, jonka jalakset olivat raudoitetut, ja
joka senvuoksi meni mäessä kaikkien muiden ohi. Moppe oli ylpeyteni ja
kallehin aarteeni. Päivällä oli hän kilpajuoksijani, illalla kannoin
hänet makuuhuoneeseeni, ollakseni hänestä oikein varma. Olin niin
kateellinen Mopesta, ettei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saanut
siihen koskea luvattani.
Lähin naapurimme oli seppä, ja hänen poikansa Josua oli saman ikäinen
kuin minäkin. Olimme jokapäiväiset leikkitoverukset, mutta emme aina
parhaimmat ystävykset. Josualla oli myöskin kelkka, jonka nimi oli
Flinken, ja Flinken ja Moppe olivat kunnianhimoisia kilpaveljeksiä.
Flinken koetti aina rientää Mopen ohitse, mutta se ei sille tavallisesti
onnistunut. Joskus kuitenkin sattui, että Flinken riensi Mopen edelle,
kun minä ohjasin taitamattomasti, -- ja tämä suututti minua.
Ystävyyteemme tuli solmu ja kumpikin kehui kelkkaansa parhaimmaksi.
Päätimmepä siis eräänä päivänä panna toimeen ratkaisevan kilpailun
voitosta ja otimme mukaamme kaksi muuta poikaa todistajaksi ja
asianratkaisijaksi. Menimme jyrkimmälle läheisyydessä olevalle
vuorenrinteelle, jonka nimi oli Taivaanharju, ja josta jyrkkä ja
kiertelevä laaksotie johti korkeudesta joen jäälle. Se, joka tulisi
kauimmaksi jäälle, olisi voittaja. Me löimme arpaa siitä, ken ensiksi
laskisi mäkeä alas, ja arpa lankesi Josualle.
Hän heittäysi vatsalleen, ja Flinken lensi eteenpäin kuin nuoli. Hänen
jäljestään tulin minäkin vatsallani Moppeni kanssa. Eipä moni uskaltanut
tällaisessa asennossa lasketella Taivaanharjulta; se olikin oikea
miehuudenkoe, kelkka lensi huimaavaa vauhtia, ei voinut mitään muuta
nähdä eikä kuulla, kuin lumenpyryä vuorenlouhussa.
Mutta nyt meni kelkka jyrkässä käänteessä, jonka oikealla puolella oli
huimaava kuilu. Kun saavuin siihen nopeassa vauhdissa, huomasin, että
Moppe oli tullut alas ennemmin kuin Flinken joutui pois tieltä, ja niin
hyökkäsi Moppe Flinkenin jalaksille, ja Flinken ja Josua lensivät
sivulle ja vierähtivät, alas huimaavaan kuiluun. Moppe jälleen jatkoi
matkaansa, eikä pysähtynyt ennenkuin jäällä.
Riensimme Josuata etsimään ja löysimme hänet liikkumatoinna makaamassa
kuilun pohjalla; luulin, että hän oli kuollut. Flinken makasi vähän
matkan päässä hänestä, jalakset taittuneina. Hämmästyksemme voipi kyllä
arvata.
Josua ei ollut kuollut, hän oli vaan pyörryksissä ja heräsi pian
valittaen, sekä koetti nousta ylös, mutta ei voinut. Vedimme hänet
kelkassa kotiinsa. Täällä huomattiin, että hän oli taittanut oikean
käsivartensa ja vaarallisesti niukahduttanut oikean jalkansa.
Hän oli kauan kipeänä, ja minä kävin hänen luonansa joka päivä. Vanhat
väitöksemme kelkoista olivat nyt unohtuneet. Pahaa sanaa ei sattunut
välillämme. Hän ei nuhdellut minua onnettomuuden-tapauksen tähden, hän
antoi sen minulle anteeksi. Kuinka sinä olisit voinut nähdä eteesi niin
kovassa kyydissä? Ja, tiedätkös, kyllä Moppe sentään on nopein kelkka
koko maailmassa. Flinken, oli niin paljo edellä, ja kumminkin sai Moppe
hänet kiinni.
Kun kerroin tämän isälle, sanoi hän hymyillen: Flinkenin jalakset ovat
poikki. Mistäs Josua nyt saapi toisen kelkan?
Toisen kelkan? Ymmärsin tarkoituksen, mutta se koski sisimpiä
tunteitani. Moppe, ylpeyteni, aarteeni, rakkaimpani, voisinko sitä
koskaan pois lahjoittaa? Vastasin vältellen: Seppä tekee varmaankin
Josualle uuden kelkan.
-- Ja jos Josua saa uuden kelkan, mitä iloa hänellä siitä on, kun hänen
täytyy aina ajatella, että Moppe on kuitenkin maailman paras kelkka?
Taistelin epätoivoisasti tuota ajatusta vastaan. Harmistuin, häpesin ja
itkin. Moppeni? Ei koskaan! Ja jälleen sanoin itselleni: jos Josuan
oikea käsivarsi tulee jäykäksi koko hänen elinajakseen ja sinä,
vaikkakin viattomasti, olet siihen syypää, eikö sinun ole tehtävä jotain
hänen hyväkseen siitä, mitä hän on kärsinyt ja kenties vielä saapi
kärsiä.
Kolme päivää sen jälkeen olin voittanut sisällisen vastustuksen. Sanoin
isälleni: Josua saapi Mopen! Silloin näin isäni silmässä ilon kyyneleen.
-- Oikein, poikani, sanoi hän hellästi. Aina omantunnon mukaan, aina
velvollisuus, vaikka tapahtuisikin se vertavuotavalla sydämellä! Olet
voittanut suurimman kaikista voitoista, olet voittanut itsesi, ja usko
minua, palkinto ei jää tulematta.
Hän oli oikeassa, palkinto ei jäänyt tulematta.
[Kuva]
Tästä hetkestä alkain tunsin itseni niin iloiseksi, niin rauhalliseksi,
kuin olisin itse saanut kalliin lahjan pois lahjoittamani sijasta. Josua
sai Mopen eikä salannut ihastustaan. Kadehtimatta näin hänen tällä
voittavan kaikki toiset. Hänen kunniansa oli minunkin. -- Hänen
käsivartensa parani eikä tullut jäykäksi. Meistä tuli ystävykset koko
elinajaksemme.
Myöhemmin, poikasen leikeistä kasvettuani on minulla usein ollut syytä
muistaa ja siunata noita kieltäymyskokeita onnellisessa lapsuudessani.
Silloin oli kysymys makeisista, huveista ja leikkikaluista; sittemmin
tuli kysymykseen elämän vakavat puolet. Kuinka olenkaan tarvinnut
taistella voittaakseni halut, turhuuden ja itseviisauden ja antaakseni
paremmalle oikeudelle ja vakuutukselle sijaa, luopuakseni
ennakkoluuloistani toisten eduksi, uhratakseni kaikki ja nurisematta
antaakseni takaisin Jumalalle rakkahimman, minkä maailmassa olen
omistanut! Ja aivan kuin lapsuuden päivinä, olen nytkin yhtä usein
kokenut tappion häpeää kuin voiton riemuakin. Mutta ken on niin heikko
kuin se, joka on oman tahtonsa orja? Ja ken on niin voimakas, kuin se,
jolla on voimaa voittaa kaikki, kuin se, joka voi voittaa itsensä?