HÄRMÄJÄTTILÄINEN.

(Satu Jotunheimistä).

Kaukana pohjolassa oli maa, jonka nimi oli Jotunheim, ja siellä asui

jättiläisiä, joita sanottiin härmäjättiläisiksi. Thor[1] oli sodassa

härmäjättiläisten kanssa ja löi ne kuoliaaksi vasarallaan, mutta yksi

jättiläinen jäi eloon. Hän oli piiloutunut erään jäävuoren luo lähellä

Nordkapia, ja siellä asui hän vielä mennä vuonna. Kukaan ei tiennyt,

miten vanha hän oli, kenties noin kolme tahi neljä tuhatta vuotta, sillä

hänen nimeänsä ei ollut missään kirkonkirjoissa. Mutta pitkä hän oli,

pitkä ja tyhmä, kilometrin pitkä ja kuusi kilometriä tyhmä, niin sanoi

kansa. No, kenties se oli panettelua, parasta on uskoa vaan puolet.

[1] Ruotsalaisilla oli muinoin monta jumalaa. Korkein heidän jumalistaan

oli Odin; Thor oli ukkosen jumala, ja kaikki jumalat asuivat valoisassa

Valhallassa. Mutta Jotunheim oli pimeyden, noitien ja jättiläisten maa

kaukana pohjolassa.

Härmäjättiläinen pysyi jotakuinkin koossa, vaikka hän oli niin vanha.

Hän oli jähmettynyt jääksi ja kesti kyllä pakkaista, mutta suojasäällä

pelkäsi hän sulavansa. Suurimman osan aikaansa nukkui hän jäävuoressa,

mutta joka sadasvuosi hän heräsi ja katseli ympärilleen maailmassa. Tämä

virkisti häntä, niin että hän kyllä luuli voivansa vielä elää tuhannen

vuotta.

Härmäjättiläisillä oli palveluksessaan pieniä viekkaita kääpiöitä, joita

nimitettiin mustakeijukaisiksi. Ne voivat nähdä vuoren läpi ja tiesivät

kaikki, mutta eivät voineet tehdä auringonpaistetta. Ennen niitä oli

niin lukuisasti, että kun huusi metsään, tuli heti vastaus. Mutta nyt

olivat myöskin mustakeijukaiset hävinneet härmäjättiläisten kanssa, niin

että jäljellä oli vaan yksi härmäjättiläinen ja yksi mustakeijukainen.

Ja Nordkapin luona asuva jättiläinen oli pannut keijukaisensa vahtimaan

jäävuoren kupeeseen siksi aikaa, kun hän nukkuisi.

Tänä vuonna heräsi jättiläinen vähä ennen joulua, potkaisi reiän

jäävuoreen ja oikaisi jäykkiä sääriään. -- Kuinka pitkältä on aika

kulunut? -- kysyi hän vakoilijaltaan keijukaiselta, joka seisoi vuoren

reunassa vartioimassa.

-- Sata vuotta lähemmäksi maailman loppua, -- vastasi vakoilija.

-- Vai niin, vai niin, -- sanoi jättiläinen. -- Onko tänne näiden sadan

vuoden aikana ilmestynyt joku, joka on viisaampi ja voimakkaampi minua?

-- Mistä se tulisi? Suuri jättiläinen, sinä olet voimakkain ja viisain

mies koko maailmassa!

-- Mutta minä rupean tulemaan vanhaksi.

-- Se ei tee mitään, kun voi nukkua niinkuin sinä. Nukkuessaan tulee

ihminen voimakkaaksi ja viisaaksi, eikä kukaan nuku niin hyvin kuin

sinä.

-- Niinpä luulisin. Mutta miten voipi Thor tähän aikaan?

-- Thor on mennyt Valhallaan Odinin luo vieraaksi. Hän ajaa enää hyvin

harvoin vaunuillaan pilvissä.

-- Ei suinkaan tänään ole ukkois-ilma?

-- Eihän toki! Eihän ukkonen käy talvella!

-- Nyt menemme kävelemään Jotunheimiin. Kiipeä selkääni! Ihmiset

tyhmenevät tyhmenemistään. Tahdonpa nähdä, miten tyhmiksi ne ovat

tulleet sadan vuoden kuluessa.

Mustakeijukainen kiipesi härmäjättiläisen niskaan ja istui siellä kuin

kärpänen. Mustakeijukainen ei ollut pitempi kuin pieni poikanen, joka on

saanut ensimäiset housunsa.

Härmäjättiläinen oikaisi itseänsä niin, että hänen jyreät jalkansa

rauskuivat, veti seitsenpeninkulmaiset saappaat ylleen ja oli jo parilla

askeleella Lapinmaassa Rastekaintunturilla. -- No, se on hauskaa,

etteivät tunturit ole sulaneet auringon paisteessa. Mutta mitä mustia

viivoja minä näen tuolla lumessa?

-- Ne ovat rautateitä, suuri jättiläinen. Tuo läntinen menee Lofoteniin

ja itäinen on ehtinyt Ouluun.

-- Rautateitä? Onko se jäätynyttä rautaa?

-- Ei, tyhmät ihmiset ovat keksineet monta konstia näinä viimeisinä

satana vuotena. Nyt ajavat ne rautateillänsä kuusi peninkulmaa tunnissa.

-- Kuusi peninkulmaa! Sepä nyt olisi jotakin! -- huudahti jättiläinen

halveksien, astui seitsenpeninkulmaisen askeleen ja tuli Tromsöhön

Norjassa. Siellä takertui hän sähkölankaan ja oli vähällä katkaista

murean jalkansa.

-- Kas, miten tyhmiä ansoja ne ovat asettaneet naaleille! -- murisi hän.

-- Niin, eikös se ole typerää? -- sanoi mustakeijukainen. -- Ja sitte ne

puhelevat toistensa kanssa noita lankoja pitkin.

[Kuva: Härmäjättiläinen.]

Härmäjättiläinen suuttui Norjaan, kääntyi takaisin ja oli, muutamia

askeleita astuttuaan, Lapinmaassa Inarijärven rannalla. Täällä kohosi

erään uudisasukkaan tuvasta savu, niinkuin punainen pilari, hallaiseen

talvi-ilmaan. Savun mukana tuli sieltä suloinen, tuoksu, joka miellytti

jättiläistä.

-- Mitäs pieni väki siellä keittää?

-- Ne keittävät kahvia.

-- Kahvia! Onko se jonkinlaista puuroa?

-- Suuri jättiläinen, kahvi on eräänlaista ruskeata lientä, joka tekee

ihmiset iloisiksi.

-- Maistakaamme tuota ruskeata soppaa! -- sanoi jättiläinen ja otti

askeleen eteenpäin, mutta unohti, että hän samassa olikin seitsemän

peninkulman päässä kahvipannusta. -- Onhan joskus epämukavaa käydä

seitsenpeninkulmaisissa saappaissa. -- Kas vaan sitä tupaa, joka juoksi

pois luotani! sanoi jättiläinen suuttuneena.

Silloin näki hän maassa pienen mustan esineen lumessa. Hän otti sen

ylös, katseli sitä joka sivulta, pisti sen suuhunsa ja alkoi pureskella

sitä. -- Se oli sitkeä poronliha palanen, -- sanoi hän, -- se on

varmaankin kauan saanut kuivaa auringossa.

-- Luultavasti, -- vastasi mustakeijukainen. -- Muutoin nimittävät

ihmiset tuota kumikalossiksi. Sen on joku matkustavainen hukannut

lumeen.

-- Mitä ne tekevät kumikalosseilla?

-- Ne pitävät niitä jalassaan kosteilla teillä, etteivät jalat tulisi

märiksi.

-- Kosteilla teillä! Jalat märiksi! Mitä velttioita ne ovat, jotka

nykyään asuvat Jotunheimissa? Minä tahdon opettaa heitä solskuttelemaan!

--

Ja silloin härmäjättiläinen sylkäsi pois kalossin, otti suunsa täyteen

talvi-ilmaa ja puhalsi sen ulos sieramistaan. Heti nousi kauhea

lumimyrsky, joka vähässä ajassa peitti seudun miehenkorkuisilla

lumikinoksilla. -- Missä on kahvipata? -- kysyi jättiläinen.

-- Mustakeijukainen viittasi pohjoiseen, jättiläinen oli tuntevinaan

ilmassa kahvin hajua, astui nopeasti muutamia askeleita, mutta eksyi

lumipyryssä ja joutui suoraan Pohjan lahteen. Meri oli jäässä, mutta

mikäpä jää olisi sellaista raskasta otusta, kun härmäjättiläistä,

kannattanut! Jättiläinen pudota puksahti mereen ja nyt olisi hän kyllä

tarvinnut kumikalossit!

-- Kas tuota solskevettä, joka rupeaa kohoamaan saapasteni varsien

ylitse, -- huudahti jättiläinen, seisoen keskellä merta. Mutta pahinta

oli se, että jalat rupesivat sulamaan seitsenpeninkulmaisissa

saappaissa. Tässä ei ollut muuta neuvoa, kuin kömpiä kuivalle maalle

takaisin. Krits, krats kiipesi hän jälleen merestä.

Nyt seisoi hän eräässä kylässä Suomenmaassa. Siellä oli suojasää,

aurinko paistoi ja lapset laskivat mäkeä, rinnettä alas, pellon luona

olevalle riihelle.

-- Ovatko ne sammakoita? -- kysyi jättiläinen.

-- Suuri jättiläinen, paetkaamme, täällä on vaarallista viipyä! --

varoitti mustakeijukainen. -- Nuo tuolla, metsän rinteellä eivät ole

sammakoita, ne ovat ihmislapsia.

-- Vai niin, vai niin, -- sanoi jättiläinen, -- minä olen nukkunut niin

kauan, että olen unohtanut, miltä lapset näyttävät. Olisipa hauska

nähdä, miten tyhmiä nuo elukat ovat. -- Samalla ojensi hän pitkän

käsivartensa, sai yhden lapsen tukasta kiinni ja nosti sen varovasti

luoksensa. Nähtyään jättiläisen juoksivat toiset lapset huutaen pois.

Uteliaana tarkasteli jättiläinen saalistaan. Se oli pieni kymmenvuotias

pojannallikka, nimeltään Matti Nopsa ja tavoiltaan nimen mukainen.

Pojalla oli sydän kurkussa, mutta hän nieli itkun ja katseli jykeätä

jättiläistä navakasti silmiin.

-- Vai niin, -- sanoi jättiläinen, -- oletko sinä yksi niistä, jotka

ajavat kuusi peninkulmaa tunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketun

ansoilla? Voi sellaista pientä kääpiöraukkaa! Pidätkö itseäsi viisaana,

mitä? Tiedätkös kuka minä olen? Minä olen maailman viisain mies.

-- Se tulee sinun näyttää toteen, ennenkuin voin sinua uskoa, -- vastasi

Matti Nopsa. Jättiläisen ylpeileminen harmitti häntä.

-- Näyttää toteen? Mitä se on?

-- Sinä saat antaa minulle kolme arvoitusta arvattavaksi, ja minä annan

sinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvoitukseni...

-- Niin minä syön sinut, -- keskeytti jättiläinen.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Matti, -- ja jos minä arvaan sinun

arvoituksesi, niin syön minä sinut.

Jättiläisestä oli tämä tavattoman huvittavaa, hän piti tuosta pienestä

aimo kerskailijasta ja asetti hänet seisomaan päällensä lumeen. Mutta

Matti oli heti jälleen jaloillaan ja komensi: aloita!

-- Ei, suuri jättiläinen, -- kuiskasi mustakeijukainen, -- älä anna

narrata itseäsi! Sinä olet tosin viisain mies maailmassa, mutta

viisaimmankin voivat nuo tyhmät ihmislapset joskus pettää.

-- Pidä suusi kiinni! -- sanoi jättiläinen suuttuneena. -- Sinä saat

vielä nähdä, että minä syön tuon nulikan! Minulla on nyt oikein oiva

ruokahalu. Vai niin, kolme arvoitusta! No, mitä sinä olet ja minä en

ole?

-- Kymmenen vuotta vanha, -- vastasi Matti Nopsa.

-- No, se on kyllä totta. Mutta mitä se on, jota minä olen ja sinä et

ole?

Matilla oli hyvä halu sanoa: tyhmä. Mutta hän oli kyllin viisas

vastatakseen: tuhat vuotta vanha.

-- Niin, niin! Se on myöskin totta. Mutta kuuleppas nyt, -- sanoi

jättiläinen voitostaan varmana: -- Mutta mitä se on, jota en minä ole ja

jota et sinäkään ole?

-- Krokotiili, -- vastasi Matti.

-- Krokotiili ... mitä se on?

-- No, sopuli, jos sen paremmin ymmärrät.

-- Sopuli? No, se on kyllä myöskin totta, -- arveli jättiläinen

huolestuneena.

-- Nyt on sinun vuorosi kysyä.

-- Kuka se on, joka syntyi silloin, kun maailma luotiin, ei kuole

ennenkun maailma loppuu, eikä kuitenkaan ole vielä viiden viikon vanha?

-- Oh, sitä ei kukaan tiedä, et sinäkään, -- vastasi jättiläinen

hämillään.

-- Tiedänpä; se on kuu. No, kuka se on, joka aina nauraa?

Jättiläinen arveli, että se on varmaankin hän itse.

-- Ei, se on seinänrako. Arvaa nyt mitä tämä on:

Lensi lintu siivetöin,

Istui puussa jalatoin,

Ampui neiti huuletoin,

Paistoi ilman pannua,

Söi ilman suoloja!

Jättiläisen korvat tulivat niin kuumiksi, että ne alkoivat sulaa.

-- Syö poika suuhusi! Syö poika suuhusi! -- kuiskasi mustakeijukainen.

Mutta jättiläinen tahtoi pitää sanansa ja mietti perinpohjin. Miten

lintu voi olla siivetöin ja neiti huuletoin, se oli suorastaan

käsittämätöintä.

-- Kuule nyt, Matti, -- sanoi hän, -- kumpi meistä oikeastaan on tyhmä,

sinä taikka minä?

-- Sitä minä en tiedä, -- vastasi Matti varovasti. -- Mutta lintu

siivetöin on lumi ja neiti huuletoin on aurinko.

-- Vai niin, vai niin, -- sanoi jättiläinen, -- silloin et sinä

taidakaan olla tyhmä. Mutta mitä se merkitsee voimaan verrattuna?

Tiedätkös, sanotaan, että minä olen maailman voimakkain mies.

-- Se sinun tulee myöskin näyttää toteen, ennenkuin uskon sen, -- sanoi

Matti. -- Koeta muuttaa tätä vuorta kolme tuhatta peninkulmaa ja vie se

entiselle paikalleen jälleen huomiseksi!

Jättiläinen katseli vuorta, mutta hänen mielestään oli se melkein liian

raskas. -- Turhaa lorua! -- sanoi hän. -- Tuota kalliomöhkälettä ei voi

kukaan nostaa.

-- Kyllä minä voin, -- vastasi Matti, --- sen olen oppinut koulussa. Nyt

istahdan vuorelle ja istun tässä aamuun asti. Vuori kääntyy maanpallon

mukana ympäri kulkien siten kolmetuhatta peninkulmaa

kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, ja huomenna tähän aikaan olemme

vuori ja minä jälleen täällä.

-- Suuri jättiläinen, hän pettää sinua! -- kuiskasi mustakeijukainen.

-- Ei, kuules nyt, Matti, -- väitti jättiläinen, -- nuo ovat vaan

oppineitten konsteja. Anna minun osoittaa voimaani sellaisella tavalla,

jonka kaikki käsittävät.

-- Saat osoittaa, -- sanoi Matti. -- Tässä on meidän riihemme. Mene ja

pistä pääsi suoraan seinän läpi!

Tähän suostui jättiläinen mielellään. Kerta toisensa perästä paiskasi

hän jäisen päänsä seinään, niin että jääsirpaleet päästä lentelivät,

mutta seinän läpi ei se vaan mennyt. Läähättäen selitti hän, ettei sitä

voi tehdä kukaan.

-- Minä voin sen kyllä tehdä, -- sanoi Matti. Sitte juoksi hän riiheen,

pisti päänsä ulos riihenluukusta ja huusi: -- Hyvää päivää, suuri

jättiläinen! Nyt minä syön sinut!

Tämä oli jättiläisestä niin selittämättömän huvittavaa, että hän rupesi

nauramaan. Siitä oli ainakin pari tuhatta vuotta, kun hän viimeiseksi

oli nauranut, ja se oli tapahtunut silloin, kun Thor vaunuineen ajoi

kuperinkeikkaa pilvissä. Niin hillitsemättömästi rupesi hän nyt

nauramaan, että hän aivan unohti vanhan, hauraan ja heikon jääruumiinsa.

Korvat olivat sulaneet, pää oli hankautunut riihen seiniä vastaan,

jäinen sydän oli sulanut ja jalat muuttuneet meressä vedeksi. Nauru ja

auringon paiste tekivät hänestä tykkänään lopun. Prrr, katrakull,

pimpass! Koko jääolento meni murskaksi ja jäljelle jäi vaan suuri kasa

vettä ja hyhmää. Siinä oli nyt jättiläisen jäähyväiset tälle maailmalle.

Mustakeijukainen peljästyi niin, että hän livisti tiehensä minkä voi,

juoksi metsään, tarttui jäniksenlankaan ja lopetti mustan elämänsä

valkoisessa lumessa.

Matti Nopsa oli ylpeä voitostaan, mutta hänen kävi sääliksi, että niin

voimakas jättiläinen oli yhtäkkiä muuttunut vesilätäköksi. Kylän lapset

kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina tuolle korkealle kinokselle,

johon jättiläinen oli uupunut, ja mietiskelivät, olikohan hän syönyt

montakin lasta. Mutta eräs pieni tyttö hiihti suksillansa kinokselle ja

sanoi: -- Ei, jättiläinen oli hyvä, jättiläinen ei ole syönyt lapsia.

Kirjoittakaamme hänelle hautakirjoitus. -- Ja sitte hän kirjoitti suksen

sauvalla lumeen:

»Tässä lepää viimeinen härmäjättiläinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta

hän ei tehnyt mitään pahaa maailmassa. On hyvä olla viisas, mutta

parempi on olla tyhmä ja hyvä, kuin viisas ja paha».

Ja sitte itki pieni tyttö auringonpaisteessa härmäjättiläisen haudalla.

Ja härmäjättiläisen hautakirjoitus oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu

lumeen.

[Kuva]