(Satu kauniista ilmasta.)
Oli kerran seppä, joka osasi takoa kaunista ilmaa. Hänet tahtoisimme me
saada pajaamme, hän tulisi saamaan hyvän palkan. Mutta alkakaamme
alusta!
Rikki on Viikin kuninkaantalon nuorin mies. Rikki on hänen nimensä, sen
käsittää jokainen, vaikka Agathe-täti, joka on niin kursaileva, nimittää
häntä Richardiksi, silloin kun heillä on vieraita. Miksikä hyvän miehen
kunnollinen nimi turmellaan?
[Kuva: Pilvijättiläinen.]
Hän on seitsemän vuoden vanha, ehkä hiukan kahdeksannella, tuima ja
vireä. Kolme kertaa vuodessa leikataan hänen ruskeat kiharansa; neljä
kertaa vuodessa paikataan kantapäät hänen läntistyneissä saappaissaan,
oikeissa saappaissa, ei lastenkengissä! -- Hän on käynyt pienten lasten
koulussa tyttöjen kanssa, mutta niitä hän nyt halveksii ja lukee kotona
erään maisterin edessä. Onko hän ahkera? Niin, sitä en todellakaan
tiedä, kysy maisterilta! Kun hänet viimeiseksi näin, elokuulla, oli
lupa-aika. Hän asui silloin jonkinlaisessa kanankopissa ullakolla
maisterin ullakkokamarin vieressä ja hänellä oli järvelle päin oma
kyynäränkorkuinen ikkunansa, jonka voi avata. Älä suinkaan sano
_kanankopissa_, niin että Rikki sen kuulee! Hän on sisustanut
kesälinnansa oman aistinsa mukaan; siellä on oikea sänky, kanto pöytänä,
pieni rahi tuolina, venhe nimeltä Aramintha, joka on kaksikymmentä
centimetriä pitkä, ja yksi kuusenkarahka, joka on olevinaan metsä. Hän
kerää kasveja, postimerkkejä ja kirjavia kiviä. Olkoon siinä kylliksi
sanottu; nyt sinä tunnet hänet.
Kukaan ei tiedä, onko kuninkaantalossa koskaan asunut kuningasta, mutta
siellä asuu eräs mies, joka ei Rikin silmissä ole kuningasta huonompi,
ja se on rokonrikkoma seppä nimeltä Jukka. Hän on pieni kooltaan ja
senvuoksi sanotaan häntä Pikku-Jukaksi. Pieni, mutta hartiakas ja
hirmuisen väkevä. Näkisitpäs hänen iskevän vasarallaan, niin että
palavat rautasirpaleet lentävät pajan ympäri kuin tulilinnut.
Pikku-Jukka, hän vasta onkin oiva seppä, hän takoo kaikkea, mitä hän
tahtoo, hevosenkengistä ja kolmentuumannauloista aina, -- niin mitäs
sanoisinkaan? aina kauniiseen ilmaan asti. Niin ainakin luuli Rikki. Hän
on Pikku-Jukan paras ystävä ja suurin ihailija. Pikku-Jukka voipi
ahjonsa ja palkimensa ääressä kertoa merkillisimpiä satuja
jättiläisistä, kääpiöistä ja pienistä keijukaisista, jotka eivät ole
juuri tavallista tulitikkua pitempiä.
Eräänä iltana tuli Rikki pajaan ja sanoi: -- Huomenna me purjehdimme
Kaunissaareen, jos on kaunis ilma. Oletko sinä nähnyt Araminthan? Se on
nyt uudelleen köysitty ja siinä on uudet purjeet; se on toista kuin
palkovenheet! Huomenna otan Araminthan mukaan ja se saa purjehtia kilpaa
isän purjeveneen Varman kanssa.
-- Niin, jos tulee kaunis ilma, -- arveli Pikku-Jukka.
-- Mitä, etteikö tulisi kaunis ilma! Onhan nyt ollut kaunista ilmaa
kolme viikkoa!
-- Mutta nyt laskeutuu aurinko pilviin ja kartanokoira Musti syö ruohoa.
-- Nyt täytyy tulla kaunis ilma, sillä maisteri on sanonut, että
lukeminen alkaa jälleen ylihuomenna. Etkö sinä voi takoa kaunista ilmaa,
sinä, joka osaat kaikkea, Jukka?
-- Hm, niin, minä voin kyllä polttaa sateen, -- tuumasi seppä.
-- Kuinka se käy päinsä?
-- Minä annan sataa kuivan nahkan päälle ja heitän nahkan tuleen.
-- Auttaako se?
-- Ei se aina auta. On olemassa ainoastaan yksi, joka voi tehdä kauniin
ilman, ja se on Suuri-Jukka tuolla pilvissä.
-- Suuri-Jukka? Kuka hän on?
-- Hän on mestariseppä, hän. Hän on Herramme isäntärenki ja hänen
pajansa on pilvissä. Hän on ukkosen iskijä. Rikki menee nyt kiltisti
nukkumaan. Jos tulee kaunis ilma, niin tulee kaunis ilma, ja jos tulee
ruma ilma, niin en minä voi takoa kilpaa Suuren Jukan kanssa.
Rikki meni, repäisi kourallisen ruohoja tien vierestä ja ojensi ne
Mustille koirankoppiin. Musti näytti hämmästyneeltä, mutta otti yhden
heinänkorren suuhunsa ja rupesi pureskelemaan. Tämä huolestutti Rikkiä.
-- Rikki pani maata, nukkui levottomasti, uneksi Suuresta Jukasta ja
heräsi aamun sarastaessa, ennen auringon nousua. Kummallista läiskettä
kuului ikkunan takaa. Mitähän se mahtoi olla? Yhdellä hyppäyksellä oli
Rikki ikkunan luona, jonka hän avasi. Oi, voi! Ulkona oli rankkasade!
Oikea kauhea sade, aivan kuin korvosta olisi kaatanut. Kaunissaari!
Kaunissaari! Ja Aramintha!...
Jos Rikki olisi ollut kahdenkymmenen vuotias, olisi hän kenties lyönyt
nyrkkinsä pöytään; aika-ihmisethän joskus käyttävät tätä viatointa
huvia, kuin ei mikään muu auta. Mutta Rikki oli vasta seitsemän vuotias
ja alkoi itkeä. Närkästys suolasi surun.
-- Odotappas, -- sanoi hän sateelle, -- nyt minä poltan sinut.
Pöydällä oli irtirevitty kirjoitusvihkon lehti. Rikki otti lehden ja
piti sitä vähän ikkunan ulkopuolella. Seitsemän vesipisaraa putosi
lehdelle. Rikki otti tulitikun ja sytytti lehden. Se tupsahti tuleen, ja
pian oli paperista jälellä ainoastaan muutamia tuhkanharmaita höntyjä
pölkyn päällä, joka oli huoneessa pöytänä.
Mutta samassa hetkessä liikkui muutamia pieniä olentoja pölkyn päässä.
Oli vielä puolipimeä ja Rikin täytyi sytyttää uusi tulitikku nähdäkseen,
mitä ne olivat. Ihme ja kumma! Siinähän oli seitsemän pientä tulitikun
pituista tyttöä, jotka sanoivat Rikille heikolla solskevesiäänellä: --
Mitä käsket, herra?
-- Vai niin, -- sanoi Rikki, joka halveksi kaikkia tyttöjä. -- Mitäs
pikku matelijoita te olette ja mihin minun tulee teitä käskeä?
-- Me olemme sadepisaroita, -- sanoivat pikku tyttöset. -- Se, joka
meidät muuttaa höyryksi, on meidän herramme, jota meidän tulee totella.
Sadepisaroita! Vettä! Rikki oli nähnyt höyrykoneita. Nyt ymmärsi hän,
miksi vesihöyryjen täytyi totella koneenkäyttäjän käskyjä. -- No, --
sanoi hän hetkisen mietittyään, -- koska olen teidän herranne, niin
viekää minut Suur-Jukan pajaan! Meidän tulee matkustaa tänään
Kaunissaarelle, ja minä tahdon tilata meille kauniin ilman.
Pian näki Rikki noiden seitsemän pienen tytön jälleen haihtuvan
höyryksi, nostavan hänet kevyeen sumuunsa ja kantavan kauas myrskyiseen
avaruuteen. Hih -- hei! Niinkuin vinha tuuli kiitivät he kattojen ja
puunlatvojen yli! Lyhyemmässä ajassa, kuin leppäkerttu tarvitsee
siipiensä levittämiseen ja tiehensä lentämiseen, oli Rikki jo
mustimmassa sadepilvessä. Täällä seisoi tuo torninkorkuinen,
harmaapartainen Suuri-Jukka täydessä työssä pajassaan. Aamurusko hehkui
ahjossa, palkeet puhalsivat myrskyä, moukari takoi ukkosen jyrinää,
pilvet räiskyivät salamoita, pilvenhetaleet lensivät liehuen ilman läpi
ja putosivat sateena maan pinnalle.
-- Mitäs asiaa pojalla on minun pajaani? -- kysyi seppä tuimasti.
-- Rakas Suuri-Jukka, -- pyysi Rikki, -- meidän täytyy aivan
välttämättömästi purjehtia tänään Kaunissaareen, ja minä tulen pyytämään
sinulta, että takoisit meille kauniin ilman.
-- Välitänkö minä teidän pienistä huvimatkoistanne? -- ärjäsi
torninkorkuinen jättiläinen. -- Pellot kärsivät kuivuutta, lähteet
ehtyvät, karja menehtyy janoon ja minä olen saanut käskyn takoa sadetta.
Pois tieltä, pikku naskali, jollet tahdo joutua moukarini alle!
-- Vai niin, -- sanoi Rikki. -- Nyt olen pyytänyt sinua siivosti, ja
sinä vastaat minulle ylpeästi. Etkös tiedä, Suuri-Jukka, että minä osaan
polttaa sadetta ja että minä olen sinun herrasi?
Jättiläinen katsoi töykeästi Rikkiin ja Rikki katsoi töykeästi
jättiläiseen. Silloin vetäytyivät Suuri-Jukan harmaapartaiset huulet
leveään hymyyn, ja hän alkoi puhua lempeämmällä äänellä: -- Ei, kuules
vaan pikku naskalia! Sinulla on rohkeutta, pikku kääpiö! Eikös ilma
sinun mielestäsi nyt ole kaunis? Voiko janoinen maa pyytää parempaa
ilmaa?
-- Miten lienee, -- arveli Rikki harmistuneena, -- mutta meistä, joiden
täytyy purjehtia Kaunissaarelle, on tämä ilma oikein ilkeätä.
-- Vai niin, -- nauroi jättiläinen, -- se ei mukamas kelpaa pikku
herroille. Silloin täytyy minun antaa heille oikea rankkasade. Rupeanko
takomaan pilven, josta sataa kananmunan kokoisia rakeita, tahi annanko
palkeen puhaltaa sellaisen myrskyn, joka kaataa kumoon kokonaiset metsät
ja lakaisee tieltään suuret kaupungit merenvirran mukana.
-- Ei, -- vastusti Rikki itsepäisesti, -- sinun tulee takoa auringon
paistetta ja kesäilmaa, sinun tulee puhaltaa sopiva tuulahdus Araminthan
uusiin purjeisiin. Älä ole niin ylpeä, Suuri-Jukka! Katsos, minulla on
tulitikkuni muassa; varo itseäsi, jos minä sytytän pilvesi tuleen! Eilen
kertoi isä, että Amerikassa osataan tehdä sadetta. Mutta mikä konsti on
tehdä sadetta? Paljo suurempi konsti on voida tehdä kaunista ilmaa.
Olisitpas nyt nähnyt ankaran pilvenjättiläisen! Rikin rohkeus huvitti
häntä tavattomasti. Hän tarttui partaansa ja purskahti niin kovaan
nauruun, että pilvi halkesi, palkeet repesivät, alasin muuttui vedeksi
ja ahjon hehkuva aamurusko vuoti niinkuin laava koko taivaankannelle.
-- Onko moista poikaista ennen kuultu? Hän tahtoo muuttaa minut,
Suuri-Jukan, höyryksi, aivan kuin teekeittiön! Urhokas sittiäinen, minä
pidän sinusta! Koska nyt olen täyttänyt isäntäni käskyn ja kastellut
maan, niin saat sinä nyt vuorostasi leikki-ilmasi. Katso ympärillesi,
niin saat nähdä!
Ja nyt alkoivat pilvenjättiläisen uudet komentosanat jylistä avaruudessa
niille miljoonille ja jälleen miljoonille vesipisaroille, jotka äsken
olivat räiskyneet hänen vasaransa alta. -- Lakaiskaa pois tuo punainen
laava, joka on vuotanut ahjostani taivaankannelle.
-- Ei, anna kauniin aamuruskon palaa! -- pyysi Rikki.
-- Suu kiinni, pikku kääpiö, älä ole tyhmä! Iltarusko selvä ilma,
aamurusko pilvipäivä. No ... nyt on laava poissa. Tehkää nyt aamutaivas
harmaaksi kuin tuhka!
-- Mitä sinä sanot, Suuri-Jukka? Rupeatko jälleen takomaan sadetta?
-- Jollet ole vaiti, pikku kääpiö, niin saapi koko Kaunissaari kylpeä
sateessa. Etkös käsitä, että pilvisen aamun perästä tulee kirkas päivä.
Noin ... nyt on kaikki tuhkaa. Rakentakaa nyt sateenkaari!
Monet miljoonat sadepisarat marssivat pitkässä, kaarevassa juhlakulussa
ylös läntiselle taivaankannelle. Tuskin olivat ne tulleet paikoilleen,
ennenkuin yhtä monta miljoonaa idästä nousevan auringon sädettä riensi
esiin polkupyörillä ratsastaen yhdestä tuon suuren tuhkakattilan
kolosta.
-- Seis! -- komensi pilven jättiläinen. -- Vasempaan päin! Herrat
Auringonsäde pyytävät neitejä Vesipisara pyörretanssiin minun
sillallani! Mars!
Ja nyt alkoi tanssi loistavalla sillalla! Herrat Auringonsäde pyörivät
niin iloisesti Vesipisara-neitien kanssa, että pikku neitien
hameenhelmat vivahtelivat kaikille väreille, ja heidän pulleat poskensa
tulivat tanssista ruusunpunaisiksi. Silloin hymyilivät herrat
Auringonsäde, suloisemmin kuin kukaan muu voi hymyillä, naisten
hämmästykselle, kumarsivat kohteliaasti, nousivat polkupyörilleen ja
ratsastivat takaisin tuhkaan kattilassa olevan aukon kautta. Neidit
Vesipisara menivät kotiinsa suorimaan hiuksiaan ja sitomaan
kengännauhojaan pyörryttävän tanssin jälkeen. Mutta missä oli nyt
taivaan loistava silta? Niin, missä on nyt kaunehin, mikä silmäämme elon
aamuna ihastutti?
-- Nyt tulee sade! -- huokasi Rikki, kun kaikki oli harmaata hänen
ympärillään.
-- Mene kotiin ja pane maata! -- murisi Suuri-Jukka.
Rikki ei itse tietänyt kuinka hän oli tullut kotiin. Mutta luultavasti
oli nuo seitsemän pientä Vesipisara-neitiä kantanut hänet nöyrästi
takaisin, kuten olivat vieneetkin, sillä kun hän heräsi sängyssään,
paistoi aurinko häntä suoraan silmiin. Samassa kuului maisterin ääni
ovella: -- Ylös, laiskuri! Varma on valmiina lähtemään Kaunissaareen!
Kaunissaareen? Yhdellä hyppäyksellä oli Rikki jaloillaan ja neljä
minuuttia myöhemmin riensi hän rantaan Aramintha käsivarrellaan.
Pikku-Jukka seisoi pajan ovella: -- Yöllä oli aika sade, -- sanoi hän,
-- mutta nyt on Suuri-Jukka takonut meille kauniin ilman.
-- Niin, senvuoksi, että minä peloitin häntä tulitikuillani, -- selitti
Rikki.
-- Se on luultavaa, -- tuumi Pikku-Jukka. -- Kukas ei Rikkiä pelkäisi?
-- En minä tiedä, pelkäsikö hän minua, -- vastasi Rikki vähän hämillään,
-- mutta kyllä se siltä näytti. Tiedätkös, Jukka, nyt minä olen oppinut
tekemään ukkosen ilmaa ja komentamaan sateenkaarta. Kun ensi kerran
sataa, tahdon minä koettaa.
-- Tokkohan? Ehkä me jätämme tuon taivaallisen Isämme tehtäväksi, joka
komentaa Suuri-Jukkaa ja meitä kaikkia. Minä luulen, että Hän ymmärtää
asian paremmin kuin me.
-- Rikki! -- kuului maisterin ääni venheestä.
Ja Rikki purjehti venheellä Kaunissaareen, ja Aramintha purjehti kilpaa
Varman kanssa. Ja Suuri-Jukka nauroi Rikille pilvessä taivaanreunalla,
ja herrat Auringonsäde olivat syöneet neidit Vesipisara, niin että
ainoastaan muutamat harvat heistä ehtivät piiloutua kanervien punaisiin
kukkasiin metsämättäällä.
[Kuva: Florio kertoo Lapinmaan peikoista.]