VOILEIPIEN VÄLILLÄ.

Äiti puhdisti vadelmia suuren ruokapöydän ääressä. Vikke istui avojaloin

pienellä rahilla ja söi voileipää. Hänen märät saappaansa seisoivat

surullisina, uunin vieressä ja odottivat päiväpaistetta.

-- Kun minä tulen isoksi ja äiti tulee pieneksi, niin ajan minä aina

äidin kanssa vaunuilla, etteivät äidin jalat kastu. Äidin ei tarvitse

yhtään peljätä, minä ohjaan hevosta itse.

-- Kiitoksia paljo!

-- Minä rakennan äidille kultaisen linnan, jossa on neljä ikkunaa, ja

äiti saa olla minun pikku lapseni. Minä tulen ja pesen äidin, niin että

äiti on oikein puhdas, eikä äidin pidä juonitella, sillä katsos äiti, se

on äidin omaksi hyväksi.

-- Mutta, Vikke, minähän olen jo kerran ollut pieni ja missäs sinä

silloin olit? Et sinä kammannut tukkaani, et sinä kuljettanut minua

vaunuissa, etkä sinä rakentanut minulle kultalinnaa. Kuinka sinä jätit

tämän kaiken tekemättä?

-- En minä sitä muista, äiti.

[Kuva: Voileipien välillä.]

-- Ei, minä en nähnyt silloin poikaistani. Hän oli varmaankin metsässä

marjoja poimimassa. Ja kun minä olin ulkona sateessa, kuten sinäkin

tavallisesti olet, kuului vesilätäköissä läiskettä ja loisketta. Vikke,

Vikke, kuinka sinä annoit minun jalkojeni tulla niin märiksi?

-- No, mutta äiti, miksi sinä et etsinyt minua? Olinko minä silloin iso?

-- En minä tiedä, olitko sinä iso vai pieni, minähän en nähnyt sinua. En

minä tiennyt, oliko koko maailmassa Vikkeä. Mutta minä olin pieni ja

minulla oli äiti, niinkuin sinullakin nyt on, ja hän kampasi ja pesi

minua kuin posliininukkea.

-- Niin, ja kun sinä tulit isoksi, tuli sinun äitisi pieneksi ja sinä

kannoit hänet pesu-ammeeseen. Rakensitko sinä hänelle linnan?

-- Mitä minä olisin rakentanut, minähän olin tyttö! Kun minä tulin

isoksi, tuli minun äitini niin pieneksi, etten häntä enää nähnyt. Näin

tyhjän sohvan, jossa hän tavallisesti istui, kun hän piti minua

sylissään. Näin hänen kauniin sinisen hameensa, joka riippui

vaatekammiossa, ja hänen virsikirjansa, joka hänellä oli muassaan

kirkossa käydessä ja johon hänen nimensä oli suurilla kirjaimilla

kirjoitettu. Minä en tuntenut enää hänen käsivarsiaan kaulani ympärillä,

en hänen suudelmiaan otsallani enkä hänen hyviä, lämpimiä silmiään,

jotka katselivat minuun. Minä en kuullut hänen enää lukevan kanssani

iltarukousta: Jumala, lasten ystävä...

-- Juoksiko hän pois sinun luotasi?

-- Hän nukahti eräänä päivänä, ja silloin oli hän poissa. Ei kukaan ole

pitänyt minusta niin, kuin hän minusta piti.

-- Kyllä, minä, äiti.

-- Luuletko sinä? Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, unohdat

sinä minut niinkuin sadun, jonka kuulit eilen.

-- Oi, en! Minä muistan Robinpojan ja Sampo Lappelillin, joka ratsasti

sudella.

-- Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, saat sinä toisen äidin,

Vikke. Silloin on sinulla suuri äitisi, isänmaa. Puolusta häntä ja

rakenna hänelle kultainen linna!

Vikke näytti hetkisen hyvin miettivältä. Hänen ajatuksensa kulkivat

kaaressa ympäri, niinkuin jänikset metsässä ja saapuivat aina samaan

paikkaan, mistä olivat lähteneet.

-- Kun minä tulen isoksi, -- sanoi hän, -- rakennan minä laivan ja

purjehdin Afrikkaan ja lyön kuoliaaksi kaikki tiikerit ja käärmeet,

mutta jalopeurain annan minä elää, sillä niiden tulee olla minun

metsäkoiriani. Norsut saavat olla hevosiani, ja minä rakennan niille

tallin, joka on niin suuri kuin kirkko. Minä ratsastan niillä, niin että

ne polkevat metsän lakoon kuin heinän. Onko äiti ratsastanut norsulla?

-- Ei. Mutta miksipä ei siivo Harmo enää kelpaa sinulle ratsuhevoseksi?

-- Katsos äiti, Odinin hevosella, Sleipnerillä, oli kahdeksan jalkaa, ja

Harmolla on vaan neljä.

-- Norsuilla on myöskin ainoastaan neljä jalkaa ja Vikke-poloisella on

vaan kaksi.

Vikke aprikoi hiukan.

-- Kun minä tulen isoksi, äiti, lyön minä kuolijaaksi kaikki ryövärit ja

kaikki sudet ja kaikki turkkilaiset.

-- No, no, ei sinun pidä olla niin ankara! Sinun pitäisi lähettää

turkkilaiset kouluun, että heistä tulisi kristityitä.

-- Koska minä pääsen kouluun, äiti?

-- Sitte, kun osaat kaikki kirjaimet.

-- Minä osaan jo A, B, D. Minä osaan laskea neljääntoista. Yksi, kaksi,

kolme, viisi, kuusi, kolmetoista, neljätoista.

-- Niin, kyllä kuulen. Ja kun sinusta tulee koulupoika, miksi sinä sitte

aijot ruveta? Tuleeko sinusta prinssi, pappi, porvari, talonpoika,

kerjäläinen, tataarilainen vaiko...

-- Hyvä äiti, saanko vielä voileivän?

-- Mene ruokakaapille ja laita itsellesi! Miksi sinä aijot ruveta, kun

tulet isän pituiseksi?

-- Minä rupean kuninkaaksi ... mutta täällä on niin vähän voita.

-- Ole tyytyväinen vähään! Täytyy aina »pitää suu säkkiä myöten». Miksi

sinä tahdot ruveta kuninkaaksi.

-- Siksi, että silloin minä saan tehdä mitä tahdon.

-- Vai niin. Kerronko sinulle yhden sadun?

-- Kerro, äiti. Pitkä. satu.

-- No, pitkä se ei ole tällä kertaa. Poikia ja tyttöjä oli kokoontunut

niitylle juhannusiltana. Ja silloin he päättivät valita itselleen

kuninkaan, että he saisivat tehdä kaikkea, mitä he tahtoivat.

-- Ja niin he valitsivat leijonan kuninkaakseen.

-- Muutamat tahtoivat leijonaa ja muutamat kotkaa, mutta toiset

pelkäsivät, että leijona ja kotka söisi heidät. Muutamat ajattelivat

joulu-ukkoa, mutta kuinka joulu-ukko sopisi kuninkaaksi juhannusiltana?

Ja sattui, että heillä kaikilla oli kova nälkä ja silloin he valitsivat

yksimielisesti voileivän kuninkaakseen.

Vikke näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta hänellä oli suu täynnä

voileipää, eikä hän voinut vastata.

-- Niin, voileipä huudettiin kuninkaaksi, ja sitä kannettiin

riemukulussa niityn ympäri. Ja sitte se syötiin. Sitä he juuri olivat

tahtoneet, sillä hehän olivat halunneet tehdä kaikkea mitä tahtoivat.

-- Äiti kertoisi pitkän sadun, -- pyysi Vikke kiihkeästi, sillä hän oli

hiukan pettynyt voileipäkuninkaan suhteen.

-- Minä tunsin kolme nuorta mäntyä vuorella, missä kuu nousee ja tuulet

ohitse rientävät, mennessään rotkoon nukkumaan. Mäntyjen nimet olivat:

Kultalatva, Hopealatva ja Villalatva. Tähdet olivat antaneet niille

nimet, ja pilvien-kuningatar oli ollut niillä kummina. Kaikki kolme

elivät iloisina ja reippaina toivoen, että heistä vielä maailmassa

jotain tulisi. Ja kun he seisoivat korkealla ja joka aamu joivat

pilvien-kuningattaren maitoa, kasvoivat he nopeasti auringon paisteessa

ja katselivat alas laaksoon, jossa kasvoi pienempää väkeä.

-- Äläpäs huoli, miten hienoja nuo ovat olevinaan, -- sanoi katajapensas

harakanvarpaille. Ja sitte hän ojensi itseänsä tullakseen myöskin

puuksi, mutta se ei onnistunut, hän oli sattunut tarttumaan neuloistaan

kiinni sammaleen.

Eräänä iltana, kun pohjoistuuli ajoi pilvien-kuningattaren vaunua vuoren

ylitse, tapahtui, että hevoset sotkeutuivat valjaistaan kiinni noiden

kolmen männyn tuuheisiin latvoihin, niin että vaunut ja kuningatar

jäivät riippumaan puiden oksille. Selvää on, että vuorella syntyi elämä!

Tuuli ulvoi, pilvi itki ja katajapensas sanoi harakanvarpaille: -- Tässä

nyt näkee, mitkä seuraukset siitä on, kun nuoriso tähän aikaan pitää

niin pitkät hiukset. Kiiruhda, naapuri, juokse räätälille ja lainaa

häneltä sakset, niin leikkaan minä mäntypoikaisten latvat!

-- Pois tieltä, matelijat, kyllä minä itseni autan! -- kiljui

pohjantuuli. Ja sitte hän tukisti noita kolmea mäntyä niin lujasti, että

hän sai hevosensa vapaaksi ja vaununsa jälleen kuntoon. Mutta

Kultalatva, Hopealatva ja Villalatva seisoivat siinä häveten ja

hämillään, aivan kuin vasta kerityt koulupojat. Nyt ei mikään maisteri

saanut kiinni heidän hiuksistaan.

-- Rohkeutta, pojat, -- huusi pilvien-kuningatar, kun pohjoistuuli ajoi

pois hänen kanssansa. -- Jos teitä on minun tähteni tukistettu, niin

tahdon minä myöskin palkita teitä. Kukin teistä saapi itse valita, miksi

hän tahtoo ruveta tässä maailmassa.

Olipa se oikea kuninkaan sana! Nuo kolme mäntyä joivat yhä edelleen

pilven maitoa ja imivät vuoren rautaa. Pian olivat niiden latvat jälleen

kasvaneet entistä tuuheammiksi, ja niin tuli niistä korkeita honkia,

joihin kotkat rakensivat pesiään ja joihin ukkonen mielellään laukaisi

kanuunansa. Mutta tähdet olivat kuulleet pilvien-kuningattaren lupauksen

ja olivat uteliaita tietämään, miksi nuo kolme mäntyä tahtoivat tulla,

kasvettuaan noin korkeiksi.

-- Rakas, --- sanoivat tähdet länsituulelle, joka räpytteli siipiään

vuorella, -- kysy sinä heiltä, miksi he aikovat!

Länsituuli puisteli veitikkamaisesti mäntyjen latvoja ja lauloi:

Hulevi, hulee,

Länsi laulelee:

Mikä Kultalatvasta tulee?

-- Minä tahdon tulla korkeimmaksi, sillä pilvien-kuningatar on minun

kummini, -- vastasi Kultalatva.

-- Vai niin, -- sanoi länsituuli. -- No:

Hulevi, hulee,

Länsi laulelee:

Mikä Hopealatvasta tulee?

-- Minä tahdon tulla suurimmaksi, sillä minä olen kasvanut vuoresta, --

vastasi Hopealatva.

-- Vai niin, -- sanoi länsituuli. -- No:

Hulevi, hulee,

Länsi laulelee:

Mikä Villalatvasta tulee?

-- Minä tahdon tulla ahkerimmaksi, sillä Jumala on luonut minut sitä

varten, että jollain tavoin tekisin hyötyä maailmassa, -- vastasi

Villalatva.

-- Vai niin, hulevi! -- Ja yhdellä hyppäyksellä oli länsituuli

lähimmässä tähdessä kertomassa mäntyjen vastauksen. Katajapensas pisti

harakanvarvasta kylkeen ja sanoi: -- Kuuletkos, naapuri, mitä männyt

sanovat? Joka elää, se näkee.

Tässä vaikeni äiti, aivan kuin satu olisi ollut jo lopussa.

-- Mikä niistä tuli? -- kysyi Vikke uteliaasti.

-- Senjälkeen matkustin minä ulkomaalle, -- sanoi äiti, -- ja olin monta

vuotta poissa. Kun tulin takaisin, tahdoin tervehtiä vanhoja ystäviäni

mäntyjä, mutta löysin vuorella ainoastaan niiden kannot. Aurinko loisti

entiseen tapaansa ylhäisille kuten alhaisillekin, tuulet hyppivät

harakkaa kallioilla, pilvet purjehtivat äänettöminä iltataivaalla.

-- Mitähän lienee tullutkaan Kultalatvasta, Hopealatvasta ja

Villalatvasta? -- sanoin itsekseni.

-- Sen sanon sinulle, -- vastasi hieno terävä ääni vuorenrinteeltä, ja

minä tunsin katajapensaan. -- Kultalatvasta, joka tahtoi tulla

korkeimmaksi, tuli torninhuippu, ja sen päässä oli ruosteinen

tuuliviiri, joka alituisesti riiteli tuulien kanssa. Eräänä kauniina

päivänä, kun viiri oli hyvin suututtanut pohjoistuulen, tapahtui, että

tuuli puhalsi koko tornin kumoon. Hopealatva oli tahtonut tulla

suurimmaksi, mutta se ei siltä näyttänyt, sillä hän hakattiin pieniksi

paloiksi ja sorvattiin keilikuninkaaksi. Mutta hän oli kuitenkin kolme

korttelia korkea, ja toiset kahdeksan keiliä olivat ainoastaan kaksi

korttelia. Ja kun keilipallo tuli vierien rataa pitkin ja kaatoi kaikki

nuo kahdeksan, mutta kaarrettu kuningas seisoi suorana, huusi keilipoika

niin kovaa kuin voi, saadakseen jonkun lantin:

-- Hurraa, hurraa, eläköön suuri kuninkaamme!

-- Ja Villalatva? Mikä siitä tuli?

-- Villalatva ei ollut korkein, mutta se oli tervein, -- kertoi

katajapensas. -- Se aijottiin ensin sahata honkalaudoiksi, mutta sitte

tarvittiin oikein paksu ja luja ratastukki suureen, kosken rannalla

olevaan myllyyn, ja silloin ei löytynyt koko metsästä parempaa kuin

Villalatva. Hän se on, jonka ympäri nyt suuri myllynratas pyörii. Hän se

myllynrattaan kantaa, hän juuri. Monena vuonna on hän jo jauhattanut, ja

vielä silloin, kun ei kukaan enää muista Kultalatvaa ja Hopealatvaa,

tulee Villalatva jauhamaan ihmisten viljan.

Vikke istui hiljaa ja näytti jälleen hyvin miettiväiseltä.

-- Nyt on se satu lopussa, -- sanoi äiti. -- Mitä sinä ajattelet?

-- Minä ajattelen: jos minä rupeaisin mylläriksi, -- vastasi Vikke. --

Äiti saisi asua minun kanssani myllykamarissa.

-- Mutta sinähän aijoit rakentaa minulle kultalinnan?

-- Niin, katsos äiti ... mutta eikös myllyä voisi kullata?

[Kuva]