Rochemonte mainitsi aiheen "Inhimillinen oikeus".
Inhimillinen oikeus! Mitä minä osasin kirjoittaa siitä? Tyhjä, kylmä
käsite, joka ei herättänyt minussa ainoatakaan innoittavaa ajatusta,
ja tuossa seisoi herra Paul, surullisena kuin Saul ja totisena kuin
Job, ja hänen syyttäjänsä riemuitsivat.
Näitä kahta minä katsoin. Kokosin rohkeuteni ilmoittaakseni heille,
etten aikonut kirjoittaa enkä puhua enää sanaakaan heidän mielikseen,
että heidän aiheensa ei miellyttänyt eikä heidän läheisyytensä
innoittanut minua ja että siitä huolimatta jokainen joka heitti
epäilyksen varjonkaan herra Emanuelin kunniaan, solvaisi sitä
totuutta, jonka esitaistelijoita he sanoivat olevansa. Minä _aioin_
sanoa tämän kaiken, kun äkkiä valo välähti muististani.
Nämä kahdet kasvot, jotka katselivat pitkän tukan, viiksien ja
poskiparran metsän keskeltä -- nämä kahdet kylmät mutta julkeat,
epäluotettavat mutta itserakkaat kasvot -- olivat samat kasvot, juuri
samat jotka olivat ilmestyneet eteeni täydessä kaasuvalossa erään
porttikäytävän pylväiden takaa ja pelottaneet minut puolikuolleeksi
tuona lohduttomana iltana, jolloin saavuin Villetteen. Nämä juuri,
siitä olin täysin varma, olivat samat sankarit, jotka olivat ajaneet
ystävättömän muukalaisen eksyksiin ja uuvuksiin, ajaneet takaa
läähättävää läpi kokonaisen kaupunginosan.
"Hyvätkin neuvonantajat", ajattelin. "Puhtaat nuorison johtajat! Jos
'Inhimillinen oikeus' olisi sitä mitä sen pitäisi olla, saisitte
te kaksi tuskin vain pitää nykyistä paikkaanne ja nauttia nykyistä
luottamustanne."
Kun kerran olin saanut ajatuksen, ryhdyin työhön. "Inhimillinen
oikeus" ilmestyi eteeni novellin verhossa -- punakka pyylevä muori
kädet puuskassa. Näin hänet talossaan, joka oli oikea sekasotkun
pesä: palvelijat tulivat pyytämään häneltä neuvoa tai apua, jota hän
ei antanut, kerjäläiset odottivat hänen ovellaan ja näkivät nälkää
ilman että heitä huomattiin, parvi sairaita ja riitaisia lapsia
ryömi hänen jaloissaan ja parkui hänen korviinsa pyytäen huomiota,
myötätuntoa, hoitoa, apua. Kunnon nainen ei välittänyt tästä kaikesta
vähääkään. Hänellä oli oma lämmin tuolinsa tulen ääressä, oma
lohdutuksensa lyhyessä mustassa piipussa ja pullossa, jossa oli rouva
Sweenyn ilolientä, hän poltti ja särpi ja nautti paratiisistaan, ja
jos vain jokin huuto noiden kärsivien sielujen joukosta tunkeutui
liian vihlovana hänen korviinsa, sieppasi muorikulta hiilihangon tai
uuniluudan, ja jos rauhanhäiritsijä oli heikko, vääryyttä kärsivä
ja sairas, eukko rauhoitti häntä aika pontevalla tavalla, mutta jos
häiritsijä oli voimakas, vilkas ja väkivaltainen, hän vain uhkasi,
upotti sitten kätensä syvään taskuunsa ja viskasi lattialle anteliaan
sateen sokerikaramelleja.
Sellainen oli kyhäelmäni "Inhimillisestä oikeudesta", jonka
kiireimmiten riipustin paperiin ja asetin herrojen Boissecin ja
Rochemorten käytettäväksi. Emanuel luki sen olkani yli. Odottamatta
mitään selvityksiä kumarsin kolmikolle ja poistuin.
Koulutuntien jälkeen sinä päivänä Paul ja minä kohtasimme taas
toisemme. Tietenkään ei kohtaus alussa sujunut tasaisesti, minulla
oli varis kynittävänä hänen kanssaan -- tuota väkinäistä tutkintoa ei
ilman muuta voinut sulattaa. Kirpeä sananvaihto päättyi siten, että
minä sain nimen "_une petite moqueuse et sans-coeur_" [107] ja että
monsieur toistaiseksi lähti tiehensä.
Koska en halunnut hänen kokonaan häviävän -- tahdoin vain hänen
tuntevan ettei sellaista puuskaa, johon hän sinä päivänä oli
antautunut, voinut aivan rankaisematta suvaita -- en ollut suruissani
kun vähäistä myöhemmin näin hänet lehtimajassa puutarhatyössä. Hän
lähestyi lasiovea, minä lähestyin myös. Puhelimme kukista joita
kasvoi sen ympärillä. Vähitellen monsieur laski pois lapionsa,
vähitellen hän aloitti keskustelun, siirtyi toisiin aiheisiin ja
kosketti vihdoin mielenkiintoista kysymystä.
Tietoisena siitä, että hänen senpäiväistä tekostansa erikoisesti
saattoi syyttää kummalliseksi, Paul puolittain pyyteli anteeksi.
Hän niin ikään puolittain katui epätasaisia oikkujaan pitkin aikaa,
mutta viittasi kuitenkin siihen, että hänen suhteensa pitäisi tehdä
erinäisiä myönnytyksiä. "Mutta", hän sanoi, "sitä tuskin voin
odottaa teiltä, neiti Lucy, tehän ette tunne minua, asemaani ettekä
tarinaani."
Hänen tarinansa. Tartuin sanaan heti ja kehitin ajatusta.
"En, monsieur", vastasin. "Tietenkään, kuten sanotte, en tunne
tarinaanne enkä asemaanne, en uhrauksianne enkä mitään suruistanne,
vastuksistanne, kiintymyksistänne tai uskollisuudestanne. Oi en, en
tiedä teistä mitään, olette minulle vallan vieras."
"Häh?" mumisi hän kohottaen hämmästyneenä kulmakarvojaan.
"Tiedättehän, monsieur, minä näen teidät vain luokalla -- ankarana,
dogmaattisena, tuittupäisenä, vallanhimoisena. Kuulen teitä
mainittavan kaupungilla toimeliaaksi ja itsepäiseksi, nopeaksi
tekemään aloitteita, kärkkääksi johtamaan, mutta hitaaksi kuulemaan
toisten mieltä ja vaikeaksi saada taipumaan. Teidänlaisellanne
miehellä, jolla ei ole mitään siteitä, ei voi olla mitään
kiintymyksiäkään, ja kun ei kukaan ole riippuvainen teistä, olette
myös vailla velvollisuuksia. Me kaikki, joiden kanssa joudutte
tekemisiin, olemme pelkkiä koneita, joita viskelette sinne tänne
pitämättä lukua heidän tunteistaan. Etsitte hauskuutta julkisuudesta,
iltakynttilän valossa, ja tämä koulu ja tuo poikakoulu tuolla ovat
työpajojanne, joissa valmistatte oppilaiksi nimitettyä tavaraa. En
edes tiedä missä asutte, ja tietenkin pidän selvänä että teillä ei
ole kotia ja ettette sellaista tarvitsekaan."
"Minä olen saanut tuomioni", sanoi hän. "Mielipiteenne minusta on
juuri sellainen kuin luulinkin. Teidän mielestänne minä en ole
ihminen enkä kristitty. Teidän silmissänne olen vailla kiintymystä ja
uskontoa, ilman ystävyys- tai perhesiteitä, ilman periaatteiden ja
uskollisuuden ohjausta. Hyvä on, mademoiselle, sellainen on palkkamme
tässä elämässä."
"Te olette filosofi, monsieur, kyynillinen filosofi" (ja minä
silmäilin hänen päällystakkiaan, jonka himmeätä hihaa hän suoraa
päätä rupesi harjaamaan kädellään), "halveksitte ihmissuvun
heikkouksia -- olette sen koreilunhalun yläpuolella -- riippumaton
sen mukavuuksista."
"_Et vous, Mademoiselle, vous êtes proprette ei douillette, et
affreusement insensible, par-dessus le marché_."[108]
"Mutta totisesti, monsieur, nyt tulen ajatelleeksi että _täytyyhän_
teidän sentään asua jossakin. Sanokaa minulle missä, ja kertokaa
minkälainen palvelusväki teillä on."
Hän työnsi alahuulensa pelottavasti eteenpäin, mikä merkitsi mitä
jyrkintä ylenkatsetta, ja puhkesi sanomaan:
"_Je vis dans un trou_! Minä elän rotkossa, neiti -- luolassa
jonne te ette pistäisi nirsoa nenäänne. Kerran, kun halpamaisesti
häpesin kertoa koko totuutta, puhuin tuossa poikakoulussa
olevasta 'lukuhuoneestani'. Tietäkää nyt että tuo 'lukuhuone'
on koko asumukseni, se on makuuhuoneeni ja salonkini. Ja mitä
'palvelusväkeeni' tulee" (hän matki ääntäni) "on heitä kymmenen ja
tässä he ovat."
Ja hän levitti tylysti suoraan silmieni eteen kymmenen sormeansa.
"Minä kiillotan kenkäni", jatkoi hän hurjana. "Minä harjaan
päällystakkini."
"Ei, monsieur, on liiankin ilmeistä, että sitä ette koskaan tee",
pistin minä väliin.
"Minä teen itse vuoteeni ja hoidan talouteni, syön päivällistä
ravintolassa, illalliseni pitää itse huolta itsestään, päiväni ovat
työteliäitä ja rakkaudettomia, yöni pitkiä ja yksinäisiä, olen
kesytön, partainen ja munkkimainen, eikä kukaan nykyisin elävä tässä
maailmassa rakasta minua, lukuunottamatta paria vanhaa sydäntä, jotka
ovat kuluneet niinkuin omanikin, ja joku harva olento, vaivainen,
kärsivä, köyhä sekä kukkaron että hengen puolesta, olento jota tämän
maailman valtakunnat eivät tunnusta omakseen, mutta jolle kumoamaton
testamentti on määrännyt perinnöksi taivaan valtakunnan."
"Ah, monsieur, kyllä minä tiedän."
"Mitä te tiedätte? Yhtä ja toista, sen kyllä uskon, mutta minusta
ette tiedä mitään, Lucy!"
"Minä tiedän että teillä on hauska vanha talo hauskassa vanhassa
Basse-Villen puistikossa -- miksi ette mene asumaan sinne?"
"Häh?" mumisi hän taas.
"Minä pidin siitä paljon, monsieur, pidin sen portaista, jotka veivät
ovelle, päädyn harmaista kiviliuskoista, huojuvista puista sen takana
-- ne olivat oikeita puita eivätkä pensaita -- tummia, korkeita,
iäkkäitä puita. Ja tuo rukouskammio-budoaari -- tekisitte siitä
työhuoneen itsellenne, se on niin hiljainen ja rauhallinen."
Hän katsoi minuun tiukasti, puoleksi hymyillen puoleksi punastuen.
"Mistä olette onkinut tietoonne tuon kaiken? Kuka on kertonut
teille?" hän kysyi.
"Ei kukaan ole kertonut. Olenko nähnyt unta, monsieur, vai mitä
luulette?"
"Voinko minä tunkeutua teidän näkyihinne? En voi arvata naisen
ajatuksia hänen ollessaan valveilla, vielä vähemmän hänen
kuvittelujaan hänen nukkuessaan."
"Jos se on unta, näin unessani ihmisolentoja yhtä hyvin kuin
talonkin. Näin papin, vanhuuttaan kumaraharteisen ja harmaan, ja
palvelijattaren joka hänkin oli vanha ja omituisennäköinen, ja
rouvan, loistavan mutta eriskummallisen, hänen päänsä ulottui tuskin
kyynärpäähäni -- hänen loistonsa olisi sopinut herttuattarelle.
Hänen pukunsa oli säihkyvä kuin lasuurikivi -- hänen huivinsa oli
tuhannen frangin arvoinen, hänen yllään oli niin loistavia koruja
etten koskaan ole nähnyt sellaista kimallusta, mutta hänen vartalonsa
oli kuin katkaistu ja taivutettu kaksinkerroin. Hän näytti myös
jo päässeen yli ihmisiän tavallisten rajojen ja ehtineen vuosiin
jotka ovat vain surua ja vaivaa. Hänestä oli tullut ärtyinen,
miltei pahansuopa, mutta nähtävästi _joku_ välitti hänestä hänen
heikkouksissaan -- _joku_ antoi anteeksi hänen velkansa toivoen itse
saavansa velkansa anteeksi. He asuivat yhdessä, nuo kolme ihmistä --
emäntä, kappalainen, palvelija -- kaikki vanhoja, kaikki heikkoja,
kaikki saman ystävällisen siiven suojassa."
Hän peitti kädellään kasvojensa yläosan, mutta ei kätkenyt suutaan,
ja sen tienoilla näin ilmeen josta pidin.
"Minä näen että olette tunkeutunut salaisuuksiini", hän sanoi, "mutta
kuinka se on tapahtunut?"
Minä kerroin hänelle -- kerroin kuinka minut oli lähetetty asialle,
kuinka myrsky oli pidättänyt minua perillä, kerroin rouvan tylyydestä
ja papin ystävällisyydestä. "Kun istuin odottamassa sateen
lakkaamista, lyhensi isä Silas aikaani kertomalla erään tarinan",
sanoin.
"Tarinan? Minkä tarinan? Isä Silas ei ole mikään kertoja."
"Kerronko monsieur'lle sen tarinan?"
"Kertokaa, alkakaa alusta. Antakaa minun kuulla neiti Lucyn
ranskankieltä -- parasta tai huonointa -- en välitä kumpaako.
Antakaa tulla vain hyvä kourallinen muukalaisuuksia ja runsas annos
saarivaltakunnan ääntämistä."
"Monsieur ei saa kuulla mitään mittasuhteiltaan vaateliasta
kertomusta, eikä kertojan kuva tule siihen sekaantumaan. Mutta minä
sanon teille nimen -- 'Papin oppilas'."
"Pyh!" sanoi hän, ja tumma puna väritti hänen ennestäänkin tummia
poskiaan. "Hyvä vanha isä ei olisi voinut keksiä huonompaa aihetta;
se on hänen heikko kohtansa. Mutta mitä sanottiin 'Papin oppilaasta'?"
"Oh, yhtä ja toista."
"Voitte yhtä hyvin sanoa _mitä_. Aion saada tietää."
"Kerrottiin oppilaan nuoruudesta, oppilaan miehuudesta -- hänen
ahneudestaan, kiittämättömyydestään, leppymättömyydestään,
epävakaisuudestaan. Sellainen huono oppilas, monsieur! -- niin
kiittämätön, kylmäsydäminen, epäritarillinen, anteeksiantamaton!"
"_Et puis_?"[109] hän sanoi ja otti sikarin.
"_Et puis_", jatkoin, "hän sai kokea onnettomuuksia jotka eivät
herätä sääliä -- kesti ne tavalla jota ei kannata ihailla -- kärsi
vääryyksiä jotka eivät herätä myötätuntoa, ja kosti lopulta perin
epäkristillisesti kokoamalla tulisia hiiliä vastustajansa pään
päälle."
"Ette vielä ole kertonut kaikkea", sanoi Paul.
"Melkein kaikki, luullakseni, olen kertonut isä Silaksen tarinan
pääkohdat."
"Olette unohtanut yhden -- sen mikä koski oppilaan kiintymyksen
puutetta -- hänen kovaa, kylmää, munkkimaista sydäntään."
"Tottakin, minä muistan nyt. Isä Silas sanoi todellakin että oppilaan
kutsumus oli miltei kuin papin -- että hänen elämäänsä pidettiin
pyhitettynä."
"Mitkä siteet tai velvollisuudet sen aiheuttivat?"
"Menneisyyden siteet ja nykyisyyden laupeudentyöt."
"Teillä on siis selvillä koko asema?"
"Olen nyt kertonut monsieur'lle kaiken mitä minulle kerrottiin."
Kului pari miettivää minuuttia.
"No nyt, mademoiselle Lucy, katsokaa minuun ja vastatkaa minulle
yhteen kysymykseen sen totuuden mukaisesti, jota en usko teidän
koskaan tietoisesti loukkaavan. Nostakaa silmänne, katsokaa minua
silmiin, älkää epäröikö, älkää pelätkö luottaa minuun -- minä olen
mies johon voi luottaa."
Minä nostin silmäni.
"Kun nyt tunnette minut perin pohjin -- kaiken menneisyyteni, kaiken
edesvastuuni -- kun jo kauan olette tuntenut virheeni, voimmeko te ja
minä vielä olla ystäviä?"
"Jos monsieur tarvitsee minusta ystävän, olen iloinen että saan
hänestä ystävän."
"Mutta minä tarkoitan läheistä ystävää -- tuttua ja oikeata --
sukulaista kaiken paitsi veren puolesta? Tahtooko neiti Lucy tulla
sisareksi hyvin köyhälle, kahlehditulle, taakkojen rasittamalle
miehelle?"
En osannut vastata hänelle sanoilla, mutta luulen että sentään
_vastasin_. Hän otti käteni, jonka oli hyvä painautua hänen
kätensä turviin. _Hänen_ ystävyytensä ei ollut epävarma ja häilyvä
suosionosoitus, kylmä ja etäinen toive, niin hauras tunne ettei
kestänyt sormenkaan painoa. Minä tunsin heti (tai _luulin_ tuntevani)
että se oli luja ja turvallinen kuin kallio.
"Kun puhun ystävyydestä, tarkoitan _todellista_ ystävyyttä", hän
jatkoi painokkaasti, ja saatoin tuskin uskoa että niin vakavat sanat
olivat onnellistaneet korviani, osasin tuskin uskoa että hänen hyvä
ja huolestunut katseensa oli todellisuutta. Jos hän _todella_ halusi
minun luottamustani ja arvonantoani ja _todella_ tahtoi antaa minulle
omansa -- niin, silloin ei mielestäni elämä voinut tarjota mitään
enempää eikä parempaa. Siinä tapauksessa oli minusta tullut voimakas
ja rikas: silmänräpäyksessä olin tullut pysyvän onnelliseksi.
Saadakseni tästä varmuuden, lujittaakseni ja sinetöidäkseni sen
kysyin:
"Onko monsieur aivan tosissaan? Luuleeko hän todellakin tarvitsevansa
minua ja voivansa välittää minusta kuin sisaresta?"
"Aivan varmaan", hän sanoi, "yksinäisen miehen kuten minun, jolla
ei ole sisarta, täytyy olla iloissaan kun voi löytää jonkun naisen
sydämestä sisaren puhdasta kiintymystä."
"Ja uskallanko luottaa monsieur'n arvonantoon? Uskallanko puhua
hänelle kun minua haluttaa?"
"Pienen sisaren täytyy itsensä kokea", sanoi hän, "minä en anna
mitään lupauksia. Hänen täytyy kiusoitella ja koetella oikukasta
veljeään kunnes on saanut hänet mihin haluaa. Loppujen lopuksi en ole
niinkään taipumatonta ainesta eräissä käsissä."
Kun hän puhui, tuotti hänen äänensä sävy ja hänen nyt lempeiden
silmiensä loiste minulle sellaista nautintoa, jota totisesti
en ollut koskaan tuntenut. En kadehtinut keltään tytöltä hänen
ihailijaansa, keltään morsiamelta hänen sulhastaan, keltään vaimolta
hänen miestään, minä tyydyin tähän vapaaehtoiseen ja uhrautuvaan
ystävääni. Jos hän vain osottautuisi luotettavaksi, ja hän _näytti_
luotettavalta, mitä voisinkaan kaivata hänen ystävyytensä lisäksi?
Mutta jos kaikki sulaisi kuin unelma, niin kuin kerran ennen oli
tapahtunut --
"_Qu'est-ce donc_? Mikä on?" sanoi hän, kun tämän ajatuksen paino
lankesi sydämelleni, varjo kasvoilleni. Minä sanoin sen hänelle,
ja hetkisen äänettömyyden ja miettiväisen hymyn jälkeen hän kertoi
kuinka samanlainen pelko -- että muka minä väsyisin häneen, niin
oikukkaaseen ja vaikealuonteiseen mieheen -- oli kummitellut hänen
mielessään enemmän kuin päivän, enemmän kuin kuukauden. Kuullessani
tämän valtasi mieleni tyyni rohkeus. Uskalsin omasta puolestani
lausua rauhoittavan sanan. Sitä sanaa ei ainoastaan suvaittu,
vaan pyydettiin saada kuulla se uudelleen. Olin kovin onnellinen
-- omituisen onnellinen -- saadessani tehdä hänet varmaksi,
tyytyväiseksi, levolliseksi. Eilen en vielä olisi uskonut että
maailmassa on ja että elämä voi tarjota sellaisia hetkiä kuin ne
harvat, joita nyt vietin. Lukemattomia kertoja oli kohtalonani nähdä
aavistetun surun saapuvan pimeänä, mutta nähdä onnen, jota en ollut
osannut toivoakaan, hahmottuvan, tulevan luokseni ja käyvän hetki
hetkeltä todellisemmaksi, se oli tosiaankin uusi kokemus.
"Lucy", puhui Paul hiljaa ja piti vielä kättäni, "näittekö erään
muotokuvan vanhan talon budoaarissa?"
"Minä näin, muotokuvan joka oli maalattu seinälaudoitukseen."
"Nunnan muotokuvan?"
"Niin."
"Kuulitteko hänen tarinansa?"
"Kuulin."
"Muistatteko mitä näimme tuona iltana lehtimajassa?"
"En koskaan unohda sitä."
"Ettehän liittänyt yhteen noita kahta ajatusta, sehän olisi
hulluutta?"
"Minä ajattelin tuota näkyä kun katselin muotokuvaa, ja se oli aivan
totta."
"Ettehän kuvitellut ja ettehän rupea kuvittelemaan", hän
jatkoi, "että pyhimys taivaassa häiritsee rauhaansa maallisilla
kilpailijoilla? Protestantit ovat harvoin taikauskoisia, tällaiset
sairaat kuvittelut eivät toki ahdistane _teitä?"_
"En tiedä mitä ajatella tästä asiasta, mutta minä uskon että tuolle
näennäiselle salailmiölle aikanaan saadaan täysin luonnollinen
selitys."
"Epäilemättä, epäilemättä. Sitä paitsi ei kukaan hyvä, elossa
oleva nainen -- vielä paljon vähemmän puhdas ja onnellinen henki
-- häiritsisi sellaista ystävyyttä kuin meidän -- _n'est-il pas
vrai_?"[110]
Ennen kuin ehdin vastata, syöksyi Fifine Beck luoksemme punaposkisena
ja maltittomana ja huusi että minua tarvittiin. Hänen äitinsä oli
lähdössä kaupungille erään englantilaisen perheen luo, ja minua
tarvittiin tulkiksi. Keskeytys oli kylläkin paikallaan: pahaa on
joka päivä tarpeeksi, tällä hetkellä oli hyvääkin riittämiin. Olisin
kuitenkin mielelläni kysynyt Paulilta, askartelivatko nuo "sairaat
kuvittelut", joilta hän varotti minua, hänen omissa aivoissaan.