"_Oubliez les professeurs_." Niin sanoi madame Beck. Madame Beck oli
viisas nainen, mutta hänen ei olisi pitänyt lausua näitä sanoja. Se
oli erehdys. Sinä iltana hänen olisi pitänyt jättää minut tyyneksi,
ei kiihtyneeksi, välinpitämättömäksi, omastani ja toisten mielestä
eristetyksi -- ilman ajatusyhteyttäkään tuon toisen henkilön kanssa,
joka minun tuli unohtaa.
Unohtaa hänet? Ah, he tekivät viisaan suunnitelman saadakseen
minut unohtamaan hänet -- nuo rikkiviisaat! He näyttivät minulle
kuinka hyvä hän oli, he tekivät rakkaasta pikku miehestäni
tahrattoman pienen sankarin. Ja sitten he olivat lörpötelleet hänen
lempimistavastaan. Millä keinoin olisin tähän päivään asti voinut
päästä varmuuteen siitä, osasiko hän ylimalkaan rakastaa vai eikö?
Olin tuntenut hänet mustasukkaiseksi, epäluuloiseksi, olin nähnyt
hänessä eräänlaista hellyyttä, oikkuilua -- lempeyttä joka tuli kuin
lämmin ilma, ja armeliaisuutta joka haihtui kuin varhainen kaste
hänen ärtyisyytensä kuumuuden kuivaamana: _siinä_ kaikki mitä minä
olin nähnyt. Ja nyt he, isä Silas ja Modeste Maria Beck (että nämä
kaksi toimivat yksissä neuvoin, sitä en epäillyt), avasivat hänen
sydämensä salakammiot -- näyttivät minulle yhden suuren rakkauden,
tämän etelämaisen luonteen nuoruuden lapsen, joka oli syntynyt niin
voimakkaana ja täydellisenä että se nauroi itse Kuolemaa, halveksi
sen vähäpätöistä hyökkäystä aineeseen, pysyi kiinni kuolemattomassa
hengessä ja oli voitokkaana ja uskollisena pitänyt vartiota haudan
ääressä kaksikymmentä vuotta.
Tämä oli tehty -- eikä se ollut mitään onttoa tunteen hemmottelua,
vaan hän oli antanut osoituksen uskollisuudestaan omistamalla parhaan
tarmonsa epäitsekkääseen tarkoitukseen ja todistanut sen rajattomin
persoonallisin uhrauksin: hän kunnioitti niitä, jotka kerran olivat
olleet rakkaita hänen rakastetulleen -- hän oli jättänyt koston
sikseen ja ottanut ristin kannettavakseen.
Mitä taas Justine Mariehin tulee, tiesin mikä hän oli laatuaan
aivan yhtä hyvin kuin jos olisin nähnyt hänet. Tiesin että hän
oli kylläkin hyvä, madame Beckin koulussa oli hänenlaisiaan
tyttöjä -- flegmaatikkoja -- kalpeita, hitaita, toimettomia, mutta
hyväsydämisiä, pahaan kykenemättömiä, ilman erityistä taipumusta
hyväänkään.
Jos hänellä oli enkelin siivet, tiesin kyllä kenen runollinen
mielikuvitus oli ne luonut. Jos hänen otsallaan loisti sädekehän
kirkas heijastus, tiesin kenen silmäterien tulessa tuon pyhän liekin
hohde oli syntynyt.
Pitikö minun sitten säikähtää Justine Marieta? Oliko kuolleen
kalpean nunnan kuva nouseva ikuiseksi esteeksi välillemme? Ja mitä
oli sanottava hyväntekeväisyydestä, joka nieli hänen maallisen
omaisuutensa? Mitä hänen sydämestään, joka oli vannoutunut puhtauteen?
Madame Beck, isä Silas, teidän ei olisi pitänyt aiheuttaa näitä
kysymyksiä? Ne olivat samalla syvin hämmennys, lujin haitta ja
kirpein yllyke mitä koskaan olin tuntenut. Yöt päivät koko viikon
ajan -- kun nukuin, näin niistä unta, ja kun heräsin, olivat nuo
kaksi kysymystä heti mielessäni. Koko maailmassa ei ollut niihin
mitään vastausta, ei muualla kuin siinä missä eräs tumma pieni mies
seisoi, istui, käveli, piti luentoja, rosvomaisen kreikkalaisiakin
alla ja murheellisen päällystakin sisässä, joka oli täynnä
mustetahroja eikä niinkään vähän tomuinen.
Tuon Rue de Magesissa käyntini jälkeen _tahdoin_ nähdä hänet taas.
Minusta tuntui -- nyt kun tiesin mitä tiesin -- että hänen ilmeensä
olisi selvempää ja mielenkiintoisempaa luettavaa kuin koskaan ennen,
ja ikävöin lukea siitä tuota alkuperäistä antaumusta, tuota puoleksi
ritarin puoleksi pyhimyksen jalomielisyyttä, jota papin kertomus
hänen luonteessaan edellytti. Hänestä oli tullut kristitty sankarini,
ja tahdoin tarkata häntä siinä valossa.
Suotuisa tilaisuus ei ollutkaan hidas saapumaan; uudet vaikutelmani
saivat kestää kokeen jo seuraavana päivänä. Niin, minulle myönnettiin
kohtaus "kristityn sankarini" kanssa -- kohtaus joka ei ollut
kovinkaan sankarillinen eikä tunteikas eikä raamatullinen, mutta
vilkas kylläkin omalla tavallaan.
Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ensi luokan rauha -- jonka
näennäisesti turvasi madame Beckin tyyni hallitsijan valta, kun tämä
omassa persoonassaan antoi täsmällistä ja hyödyllistä oppituntia
-- tämä rauha, minä sanon, järkähti äkkiä, kun muuan päällystakki
syöksyi hurjana sisään.
Kukaan ei tällä hetkellä ollut tyynempi kuin minä. Madame Beckin
läsnäolo helpotti vastuutani, hänen yksitoikkoinen äänensä rauhoitti
ja hänen selvä esityksensä (sillä hän opetti hyvin) miellytti ja
kohotti. Istuin kumartuneena pulpettini ääressä ja piirsin -- so.
jäljensin taidokasta piirrosta pyrkien tunnontarkasti viimeistelemään
jäljennöstäni alkuperäisen mukaan, sillä se oli minun käytännöllinen
käsitykseni taiteesta, ja ihmeellistä kyllä tuotti tämänlaatuinen työ
minulle suurta nautintoa, ja saatoin jäljentää omituisen koukeroisia
kiinalaisia teräs- ja mezzotinta-piirroksia -- taideteoksia joiden
arvo oli suunnilleen sama kuin yhtä monen hiuskoriste-työn, mutta
minä ajattelin niistä suuria siihen aikaan.
Mikä oli hätänä? Piirustukseni, siveltimeni, kallisarvoinen
jäljennökseni rutistettiin erääseen kouraan ja ne katosivat
näkyvistäni, minut itse ravistettiin tai kiskottiin tuolistani
niinkuin yksinäinen ja kuivanut muskottipähkinä, jonka kiivastunut
kokki ravistaa mausterasiasta. Hurja päällystakki tempasi tuolini
toisen ja pulpettini toisen hihansa alle ja kantoi ne pois,
seuraavassa silmänräpäyksessä minä seurasin kalustoa, kahden minuutin
kuluttua sekä kalusto että minä olimme istutetut keskelle suurta
salia -- se oli viereinen avara huone, jota harvoin käytettiin
muulloin kuin tanssiharjoituksissa ja virsitunneilla -- istutetut
siihen pontevuudella joka näytti karkottavan etäisimmätkin toiveet
siitä, että koskaan saisimme lupaa siirtyä takaisin paikoillemme.
Kun olin osittain tointunut säikähdyksestäni, huomasin lähelläni
kaksi miestä -- minun kai pitäisi sanoa herrasmiestä -- toinen tumma,
toinen vaalea, toisella miltei sotilaallisen jäykkä ulkomuoto ja
yllä reunuksilla koristettu lievetakki, toisen ulkoasu ja käytös
lähenteli pikemmin ylioppilaan tai taiteilijan huolettomuutta,
molemmilla kukoistavan komeat viikset sekä poski- ja leukaparta.
Herra Emanuel seisoi hieman syrjässä heistä, hänen käytöksensä
ja katseensa ilmaisivat väkevää kiukkua ja hän ojensi kätensä
puhujanlava-liikkeeseensä.
"Mademoiselle", hän sanoi, "teidän asianne on todistaa näille
herroille, että minä en ole valehtelija. Teidän tulee parhaan kykynne
mukaan vastata kysymyksiin joita he teille tekevät. Teidän tulee
myös kirjoittaa aiheesta jonka he valitsevat. Heidän silmissään minä
nähtävästi olen periaatteeton petturi. Minä kirjoitan aineita ja
väärennän niihin taitavasti oppilaitteni nimet ja kerskailen niistä
muka heidän tekeminään. Te olette osoittava tämän syytöksen vääräksi."
Voi taivas! Siinähän tuo näytetutkinto, jota niin kauan olin
välttänyt, iski päälleni kuin salamanleimaus. Nämä kaksi hienoa
lievetakkista viiksiniekkaa, ylenkatseellista henkilöä, eivät olleet
muuta kuin poikakoulun keikarimaisia opettajia -- herrat Boissec
ja Rochemorte -- kaksi kylmäveristä narria ja pedanttia, epäilijää
ja pilkkakirvestä. Nähtävästi Paul oli liian pikaisesti näyttänyt
jotakin minkä minä olin kirjoittanut -- jotakin jota hän minun
kuulteni ei ollut ikipäivinä kiittänyt tai edes maininnut ja jonka
minä luulin unohtuneen. Sepustus ei ollut vähääkään merkillinen, se
vain _tuntui_ merkilliseltä verrattuna ulkomaalaisten koulutyttöjen
tuotteiden keskitasoon, kun taas englantilaisessa oppilaitoksessa
siihen tuskin olisi kiinnitetty huomiota. Herrat Boissec ja
Rochemorte olivat katsoneet soveliaaksi ruveta epäilemään sen
alkuperäisyyttä ja vihjailemaan että muka oli tehty vilppiä. Minun
piti nyt todistaa totuuden puolesta ja kestää heidän tutkimustensa
kidutus.
He alkoivat klassikoista. Kuollut tyhjyys. He jatkoivat Ranskan
historiasta. Tuskin erotin merovingeja Pharamondista. He tutkivat
minua erinäisissä "-ologioissa" ja saivat vastaukseksi yhä saman
päänpudistuksen ja muuttumattoman "_Je n'en sais rien_."[105]
Paljon puhuvan hiljaisuuden jälkeen he siirtyivät asioihin
jotka kuuluvat yleiseen sivistykseen, ja ottivat esille pari
kysymystä jotka tunsin varsin hyvin ja joita olin usein miettinyt.
Emanuel, joka tähän asti oli katsellut kohtausta pimeänä kuin
talvipäivänseisaus, kirkastui hieman. Hän luuli minun nyt osoittavan
etten sentään ollut aivan hullu.
Hän sai tietää erehdyksensä. Vaikka älysin nopeasti vastaukset
noihin kysymyksiin ja mieleni täyttyi kuin tulvehtiva lähde -- niin
ajatukset olivat siinä, mutta ei sanoja. Joko en _voinut_ tai en
_tahtonut_ puhua -- en varmaan tiedä kumpaako: osaksi kai olivat
hermoni menneet sekaisin, osaksi oli mielialani tärvelty.
Kuulin toisen tutkijani -- sen jolla oli reunuksilla koristettu
lievetakki -- kuiskaavan toverilleen: "_Est-elle donc idiote_?"[106]
"On", ajattelin, "tylsämielinen hän on ja tylsämielisenä pysyy
sellaisille kuin te."
Mutta minä kärsin -- kärsin kauheasti, näin pelon sumentavan Paulin
otsaa, ja hänen silmistään puhui kiihkeä mutta samalla surullinen
moite. Hän ei tahtonut uskoa että minulta kokonaan puuttui
yleissivistystä, hän uskoi että _voisin_ olla sukkela jos _tahtoisin_.
Vihdoin, helpotukseksi hänelle, opettajille ja itselleni minä
sopersin:
"Hyvät herrat, teidän on paras antaa minun mennä, ette hyödy minusta
mitään. Niinkuin sanotte, minä olen tylsämielinen."
Olisin suonut voivani puhua tyynesti ja arvokkaasti tai että minulla
olisi ollut älyä hillitä kieleni, mutta tuo katala kieli horjahti
ja takertui. Nähdessäni tuomarien sinkoavan Emanueliin kovan ja
voitonriemuisen katseen ja kuullessani oman ääneni tuskastuneen
värinän, puhkesin henkeä salpaavaan itkuun. Mielenliikutukseni oli
paljon enemmän kiukkua kuin surua: jos olisin ollut mies ja väkevä,
olisin voinut haastaa tuon parin siinä paikassa taisteluun -- mutta
se _oli_ mielenliikutusta, ja mieluummin olisin maistanut ruoskaa
kuin näyttänyt sitä.
Nuo kyvyttömät! Eivätkö he heti voineet nähdä vasta-alkajan kömpelöä
kättä tuossa tekeleessä, jota he sanoivat väärennykseksi. Aihe oli
klassikoista. Kun Paul saneli lyhyen kertomuksen, jota kirjoitelmani
tuli käsitellä, kuulin sen ensimmäistä kertaa. Aihe oli minulle
outo, eikä minulla ollut mitään aineksia sen käsittelyä varten.
Mutta minä hankin kirjoja, luin tosiseikkoja, rakentelin taidokkaan
luurangon todellisuuden kuivista luista, vaatetin ne sitten ja
koetin puhaltaa niihin elämää, ja tämä viimeinen yritys tuotti
minulle nautintoa. Minulla oli paljon vaivaa ja huolta ennen kuin
tosiseikkani oli löydetty, valittu ja sopivasti yhdistetty, enkä
voinut levätä etsinnästäni ja ponnistuksistani ennen kuin olin
tyytyväinen anatomisen työni täsmällisyyteen. Voimakas sisäinen
vastenmielisyyteni virheitä ja erehdyksiä kohtaan teki minut joskus
kykeneväksi välttämään perin pahoja pukkeja, mutta tieto ei ollut
päässäni, valmiina ja kypsänä, sitä ei ollut kylvetty keväällä,
kasvatettu kesällä, korjattu talteen syksyllä ja säilytetty aitassa
talvella. Mitä ikinä tarvitsin, se minun oli etsittävä ulkoa
tuoreeltaan kuin sylintäydet ruohoa, jonka leikkelin ruukkuun
vihreänä. Herrat Boissec ja Rochemorte eivät älynneet sitä. He
erehtyivät luulemaan työtäni kypsän kouluviisaan työksi.
He eivät vielä tahtoneet antaa minun mennä, minun piti istua
kirjoittamaan heidän nähtensä. Kun kastoin kynäni musteeseen
vapisevin käsin, silmät puolisokaistuina ja kyynelissä, alkoi toinen
tuomareistani teeskennellä jonkinlaista anteeksipyyntöä tuottamastaan
tuskasta.
"Me toimimme vain totuuden hyväksi. Emme tahdo loukata teitä", hän
sanoi.