"Minä olen Pauliina Mary Home de Bassompierre."
Kuinka aika voi muuttaa! Pikku Pollylla oli kalpeissa pikku
kasvoissaan, sievässä sopusuhtaisuudessaan, vaihtelevissa ilmeissään
erinäisiä somia ja mielenkiintoisia lupauksia, mutta Pauliina
Marystä oli tullut kaunis -- ei sitä lajia kauneutta, joka häikäisee
silmiä kuin ruusu -- täyteläistä, punakkaa ja uhkeata -- ei vaalean
Ginevra-serkun lihavaa, punaista ja kellervää kauneutta; vaan hänen
seitsemäntoista vuottaan olivat kehittäneet hänessä hienostunutta
ja hentoa viehkeyttä, joka ei piillyt hipiässä, vaikka se oli
heleä ja kirkas, ei viivoissa, vaikka piirteet olivat suloiset
ja jäsenet moitteettomat, vaan pikemmin, luullakseni, sielun
sisäisessä hillityssä hehkussa. Tämä ei ollut pimeä ja valoton
joskin kallisarvoinen maljakko, vaan kainosti valaiseva lamppu, joka
varjeli puhdasta ja elävää liekkiä sammumasta, mutta ei kätkenyt sitä
ihailulta. Puhuessani hänen viehkeydestään en tahtoisi liioitella,
mutta tosi on että se oli mielestäni hyvin tenhoava ja todellinen.
Mitä siitä vaikka kaikki olikin pienessä asteikossa -- tuoksu se
oli joka antoi tälle valkoiselle orvokille hienostusta ja teki sen
upeintakin kameliaa, täyteläisintäkin daaliaa ihanammaksi.
"Ah! ja muistatteko te vanhan ajan Brettonissa?"
"Paremmin", hän sanoi, "paremmin kenties kuin te. Muistan pienimpiä
yksityiskohtia myöten -- en vain itse aikaa, vaan joka päivän
erikseen, ja päivien tunnit."
"On kai teidän sentään täytynyt jotakin unohtaa?"
"Hyvin vähän, luullakseni."
"Olitte silloin pieni hyvin vilkastunteinen olento! onhan teidän jo
kauan sitten täytynyt kasvaa pois niistä vaikutelmista, joita ilo ja
suru, kiintymys ja ero painoivat mieleenne kymmenen vuotta sitten."
"Luuletteko että olen unohtanut ne joista pidin, ja kuinka paljon
pidin heistä lapsena?"
"Kiihkeys kai sentään on poissa -- kärki, kipeys -- syvä vaikutelma
on vaimentunut ja hälvennyt, vai kuinka?"
"Minä muistan hyvin nuo päivät."
Siltä näyttikin. Hänen silmänsä olivat ihmisen joka muistaa, jonka
lapsuus ei haihdu kuin uni, eikä nuoruus hälvene kuin päivänsäde. Hän
ei tahtonut ottaa elämää irrallisesti ja hajallaan, osan kerrallaan,
ja antaa vuodenajan liukua pois heti toisen tullessa; hän tahtoi
pidättää ja liittää yhteen, usein elää uudelleen alusta alkaen ja
siten kasvaa sopusuhtaisuudessa ja eheydessä samalla kun kasvoi
vuosilta. En kuitenkaan vielä voinut kokonaan suostua uskomaan että
_kaikki_ ne kuvat, joita nyt tulvehti mieleeni, olivat selvinä hänen
näkyvissään. Hänen hartaat kiintymyksensä, hänen kisailunsa ja pienet
riitansa rakastetun leikkitoverin kanssa, hänen lapsensydämensä
kärsivällinen ja vilpitön antaumus, hänen pelkonsa, hienotunteinen
pidättyväisyytensä, pienet vastoinkäymiset ja lopulta eron
vihlova tuska... Minä muistelin näitä kaikkia ja pudistin päätäni
epäuskoisena. Hän pysyi väitteessään. "Seitsenvuotias lapsi elää
vieläkin seitsemäntoistavuotiaassa tytössä."
"Te olitte erikoisesti kiintynyt rouva Brettoniin", huomautin, aikoen
koetella häntä. Hän oikaisi minua heti.
"En _erikoisesti_ kiintynyt", sanoi hän. "Pidin hänestä, kunnioitin
häntä niinkuin nytkin. Hän on mielestäni hyvin vähän muuttunut."
"Hän ei ole paljon muuttunut", sanoin minäkin.
Olimme vaiti muutamia hetkiä. Katsellen ympärilleen hän sanoi:
"Täällä on paljon tavaroita, jotka ennen olivat Brettonissa. Muistan
tämän neulatyynyn ja tuon peilin."
Nähtävästi hän ei ollut arvioinut muistiaan liian suureksi, ei
ainakaan toistaiseksi näyttänyt siltä.
"Luuletteko siis että olisitte tuntenut rouva Brettonin?" jatkoin.
"Muistan hänet täydellisesti; kasvojen juonteet, oliivinväriset
kasvot, mustan tukan, hänen mittansa, käyntinsä ja äänensä."
"Tohtori Brettonin tunteminen ei tietenkään voisi tulla kysymykseen",
jatkoin. "Kun näin ensi tapaamisenne, huomasin itse asiassa että hän
oli teille vieras."
"Ensimmäisenä iltana olin ymmälläni", hän vastasi.
"Kuinka hän ja isänne sattuivat tuntemaan toisensa?"
"He vaihtoivat nimikortteja. Nimet Graham Bretton ja Home de
Bassompierre antoivat aihetta kysymyksiin ja selvittelyihin. Tämä
tapahtui toisena päivänä, mutta jo sitä ennen aloin minä aavistaa
jotakin."
"Kuinka -- aavistaa jotakin?"
"Niin", hän sanoi, "kuinka omituista että useimmat ihmiset näyttävät
niin hitailta tuntemaan totuuden -- ei näkemään, vaan _tuntemaan!_
Kun tohtori Bretton oli käynyt luonani pari kertaa, istunut lähelläni
ja puhunut kanssani, kun olin huomannut hänen silmiensä katseen,
ilmeen hänen suunsa ympärillä, hänen leukansa muodon ja päänsä
asennon ja kaiken minkä huomaamme ihmisessä joka lähestyy meitä
-- kuinka saatoin olla yhdistämättä häntä ajatuksissani Graham
Brettoniin? Graham oli hoikempi kuin hän eikä niin pitkäksi kasvanut,
ja hänellä oli sileämmät kasvot ja pitempi ja vaaleampi tukka, ja hän
puhui -- ei niin syvällä äänellä -- vaan pikemmin kuin tyttö; mutta
kuitenkin _hän_ on Graham, aivan niinkuin minä olen pikku Polly tai
te olette Lucy Snowe."
Minä ajattelin samoin, mutta ihmettelin huomatessani omat
ajatukseni hänenkin omikseen. On asioita joiden suhteen tapaamme
kaksoisolentomme niin harvoin, että sen esiintyminen tuntuu
suorastaan ihmeeltä.
"Te ja Graham olitte ennen leikkitoverit."
"Ja muistatteko te sen?" hän kysyi vuorostaan.
"Epäilemättä Grahamkin sen muistaa", sanoin minä.
"En ole kysynyt häneltä: harva asia ihmetyttäisi minua niin paljon
kuin jos hän todellakin muistaisi. Otaksun että hän vieläkin on
iloinen ja huoleton luonteeltaan."
"Oliko hän sellainen ennen? Painuiko se niin mieleenne? Sellaisenako
muistatte hänet?"
"Muunlaisena häntä tuskin muistankaan. Väliin hän luki ahkerasti,
väliin oli iloinen, mutta oli hän sitten kirjojensa ääressä tai
leikkituulella, ajatteli hän aina ennen kaikkea kirjoja tai
leikkejään, eikä paljonkaan välittänyt niistä joiden kanssa hän luki
tai leikki."
"Mutta teitä kohtaan hän oli puolueellinen."
"Puolueellinen minua kohtaan? Oi, ei! hänellä oli toisia
leikkikumppaneita -- koulutoverit, ja minä merkitsin hänelle hyvin
vähän, paitsi sunnuntaisin. Niin, hän oli kiltti sunnuntaisin.
Muistan kulkeneeni käsi kädessä hänen kanssaan St. Maryn kirkkoon,
ja hän haki tarvittavat kohdat rukouskirjastani. Ja kuinka hyvä ja
hiljainen hän oli sunnuntai-iltoina! Niin kiltti ollakseen tuollainen
ylpeä vilkas poika, niin kärsivällinen vaikka teinkin virheitä
luvussani, ja niin ihmeellisen luotettava, sillä hän ei koskaan
viettänyt noita iltoja poissa kotoa. Pelkäsin alituisesti että hän
ottaisi vastaan jonkin kutsun ja jättäisi meidät, mutta niin hän
ei koskaan tehnyt eikä näyttänyt edes haluavankaan tehdä. Niin ei
tietenkään enää voi olla. Uskon että sunnuntai nyt on se päivä,
jolloin tohtori Bretton syö päivällistä ulkona..."
"Lapset, tulkaa alas", kuului rouva Brettonin ääni alhaalta. Pauliina
olisi vielä tahtonut viivytellä, mutta minä nousin lähteäkseni, ja me
menimme alakertaan.