Ne jotka elävät syrjässä, joiden elämä kuluu koulujen tai muiden
muurattujen ja vartioitujen rakennusten seinien sisällä, voivat
äkkiä ja pitkäksi aikaa hävitä ystäviensä muistista, ystävien jotka
ovat vapaamman maailman kansalaisia. Kenties aivan selittämättä
ja heti sellaisen kauden jälkeen, jolloin seurustelu on ollut
tavattoman vilkasta -- johon on kasaantunut sarja miltei kiihdyttäviä
pikkuseikkoja, joiden luonnollisena seurauksena luulisi pikemmin
olevan keskinäisen yhteyden lisäämisen kuin lopettamisen -- sattuu
hiljainen keskeytys, sanaton äänettömyys, pitkä unohduksen tyhjyys.
Tämä on aina keskeytymätön, yhtä täydellinen kuin selittämätön.
Kirjeet ja terveiset, joita ennen tuli niin usein, lakkaavat
kokonaan: käynnit, jotka ennen olivat säännöllisiä, ovat loppuneet;
kirjat ja sanomalehdet, jotka ennen olivat muistamisen merkkeinä,
eivät enää saavu.
Näillä laiminlyönneillä on aina ymmärrettävät syynsä, jos erakko vain
tuntisi ne. Vaikka hän pysyykin paikallaan kammiossaan, ovat hänen
tuttavansa ulkona maailmassa keskellä elämän kuumimpia pyörteitä.
Tuo tyhjä väliaika, joka hänestä kuluu niin hitaasti että kellotkin
tuntuvat seisovan ja siivettömät tunnit laahustavat eteenpäin
kuin väsyneet maankiertäjät, jotka ovat valmiit levähtämään joka
virstantolpalla -- tuo sama aika on kenties tulvillaan tapahtumia ja
rientää suhisten eteenpäin hänen ystäviensä mielestä.
Erakko -- jos hän on järkevä erakko -- nielee omat ajatuksensa ja
lukitsee omat tunteensa näiden sisäisen talven viikkojen aikana. Hän
tietää että Kohtalo on määrännyt hänet silloin tällöin jäljittelemään
nukkujaa, ja hän tahtoo olla mukautuvainen: tekeytyy sileäksi
palloksi, vierähtää elämän muurissa olevaan reikään ja alistuu
kauniisti siihen että tuiskuttava lumikinos pian saartaa hänet ja
säilyttää hänet jäässä sen vuodenajan.
Tyytyköön hän sanomaan: "Se on aivan oikein, niin pitääkin olla,
koska kerran niin on." Ja kenties jonakin päivänä hänen lumihautansa
avautuu, kevään lempeys palajaa, aurinko ja etelätuuli saavuttavat
hänet, pensasaitojen silmikot, lintujen liverrykset ja vapautuneiden
virtojen kohina kutsuvat hänet uuteen virvoittavaan elämään.
_Kenties_ tämä tapahtuu, kenties ei: halla voi hyydyttää hänen
sydämensä jäähän joka ei enää koskaan sula, ja kun kevät tulee,
saa varis tai harakka nokkia muurista vain nukkujan luut. No hyvä,
siinäkin tapauksessa on kaikki oikein: onhan otaksuttavaa että hän
alun pitäen tiesi olevansa kuolevainen ja kerran kulkevansa samaa
tietä kuin kaikki muu liha, ja "yhtä hyvä varhain kuin myöhään".
Tuota vaiherikasta teatteri-iltaa seurasi seitsemän viikkoa, jotka
minulle olivat yhtä tyhjät kuin seitsemän valkoista paperiarkkia: ei
ainoatakaan sanaa kirjoitettuna yhteen niistä, ei käyntiä, ei merkkiä.
Noin keskivälissä tuota aikaa rupesin kuvittelemaan että jotakin
oli tapahtunut ystävilleni La Terrassessa. Tyhjyyden keskivaihe
on aina pimeätä aikaa yksinäiselle: hänen hermojaan särkee pitkän
odotuksen jännityksestä, siihen saakka torjutut epäilykset ovat nyt
kasaantuneet yhteen ja -- väkevinä patoutumisessaan -- vyöryvät
hänen ylitseen voimalla josta tuntuu kostonhimo. Yöstäkin tulee
ynseä aika, ja uni ja hänen luonteensa eivät voi suostua toisiinsa:
oudot sävähdykset ja tuskanväänteet häiritsevät hänen lepoaan;
pahojen unien synkkä parvi, kaameat aavistukset ja sairaalloinen
pelko yhtyvät liittoon häntä vastaan. Poloinen raukka! Hän koettaa
parhaansa mukaan pysyä pystyssä, mutta hän on kurja, kalpea, riutunut
olento, huolimatta tuosta "parhaasta".
Viimeisellä noista seitsemästä pitkästä viikosta minä suostuin
siihen minkä kuutena edellisenä olin kateellisesti sulkenut
ajatuksistani -- tulin vakuuttuneeksi siitä että tällaiset tyhjyydet
olivat välttämättömiä, tulos olosuhteista, Sallimuksen käsky, osa
elämäni kohtalosta ja -- ennen kaikkea -- asia jonka alkusyitä ei
koskaan saanut kysyä ja jonka tuskallisia seurauksia ei koskaan
saanut nurkua. Tietenkään en syyttänyt itseäni kärsimyksistäni:
Jumalan kiitos oli minulla siksi tarkka oikeudentunto, etten
vaipunut typerään itsesyytös-haihatteluun. Mitä taas tulee toisten
moittimiseen, tiesi järkeni heidät moitteista vapaiksi ja sydämeni
tunnusti heidät sellaisiksi. Mutta tie oli raskas ja rosoinen
vaeltaa, ja ikävöin parempia päiviä.
Koetin eri keinoja pysyäkseni pystyssä ja suoriutuakseni ahdingostani
jotenkuten. Panin alulle paljotöisen koruompelun, opiskelin
saksaa aika pontevasti, rupesin oikein työkseni säännöllisesti
lukemaan kirjaston kuivimpia ja paksuimpia kirjoja, ja kaikissa
ponnistuksissani olin niin oikeauskoinen kuin tiesin että tuli olla.
Erehdyinkö jotenkin? Hyvin luultavaa. Tiedän vain tuloksen: minusta
tuntui kuin olisin nakertanut paperia nälkääni tai juonut suolavettä
janoni lievitteeksi.
Kiusanhetkeni oli postiaika. Pahaksi onneksi tiesin sen liiankin
hyvin, ja koetin yhtä turhaan kuin itsepintaisesti totuttaa
itseäni pois siitä tiedosta. Pelkäsin sitä odotuksen jännitystä
ja pettymyksen sairasta uupumusta, mikä joka päivä kävi edellä ja
seurasi tuota perin tuttua soittoa.
Luulen että eläimet joita pidetään häkissä ja joille annetaan niin
niukasti ruokaa, että ne aina ovat nälänhädän partaalla, odottavat
ateriaansa niinkuin minä odotin kirjettä. Oh! -- puhuakseni totuuden
ja jättääkseni tuon väärän levollisuuden sävyn, joka ajan pitkään
jäytää luonteen kestävyyttä -- noina seitsemänä viikkona sain
kokea katkeraa pelkoa ja tuskaa, outoja sisäisiä vastoinkäymisiä,
viheliäistä toivon uupumusta ja epätoivon sietämättömiä hyökkäyksiä.
Tämä viimeksi mainittu tuli joskus niin lähelle minua, että sen
henkäys tunki suoraan lävitseni. Tunsin sen myrkyllisen ilman tai
leyhkäyksen tavoin tunkeutuvan syvälle, pysähtyvän sydämeeni tai
jatkavan matkaansa sanomattoman ahdistavana. Kirje -- tuo rakastettu
kirje -- ei tullut, ja siihen sisältyi kaikki odottamani elämän
suloisuus.
Hätäni ollessa äärimmillään turvauduin yhä uudelleen lippaassa
olevaan pieneen kääröön -- siinä olivat nuo viisi kirjettä. Kuinka
loistavalta tuntuikaan se kuukausi, jonka taivaalle nämä viisi tähteä
olivat nousseet! Kävin katsomassa niitä aina iltaisin, ja koska
en joka ilta uskaltanut pyytää kynttilää keittiöstä, ostin itse
vahakynttilän ja tikkuja ja pujahdin lukutunnilla makuuhuoneeseen
nauttimaan murusistani. Barmecideen leipää. Se ei ravinnut minua,
kärsin puutetta, tulin heiveröiseksi kuin varjo, mutta muuten en
ollut sairas.
Eräänä iltana luin niitä verrattain myöhään ja tunsin etten enää
jaksaisi -- sillä lakkaamaton tutkiminen riisti kirjeistäni kaiken
mehun ja merkityksen: kulta kuihtui lehdiksi silmieni edessä ja surin
mennyttä harhaluuloani -- kun äkkiä kuulin nopeiden jalkojen juosta
sipsuttavan portaita ylös. Tunsin Ginevra Fanshawen askelet; hän oli
sinä iltana syönyt päivällistä kaupungilla, oli nyt palannut kotiin
ja tuli panemaan huivinsa ym. vaatekaappiin.
Aivan oikein, hän tuli sisään heleässä silkkipuvussaan, huivi valahti
hartioilta, ja kiharat, jotka illan kosteus oli puoleksi oikaissut,
riippuivat niskassa huolimattomina ja raskaina. Minulla oli tuskin
aikaa panna aarteeni takaisin lippaaseen ja sulkea kansi, kun hän jo
oli vierelläni. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan parhaalla tuulellaan.
"Tämä oli typerä ilta: typeriä ihmisiä kaikki tyynni", hän aloitti.
"Ketkä? Rouva Cholmondeley? Olen aina luullut että piditte hänen
taloaan hauskana."
"En ole ollut rouva Cholmondeleylla."
"Todellako? Onko teillä sitten uusia tuttavuuksia?"
"Setä de Bassompierre on täällä."
"Setä de Bassompierre! Ettekö ole iloinen? Luulin että hän on
suosiossa."
"Te luulitte väärin: mies on inhottava, minä vihaan häntä."
"Siksikö että hän on ulkomaalainen? Vai mistä yhtä painavasta syystä?"
"Hän ei ole ulkomaalainen. Mies on aivan tarpeeksi englantilainen,
herra paratkoon, ja hänellä oli englantilainen nimi vielä kolme neljä
vuotta sitten, mutta hänen äitinsä on ulkomaalainen, de Bassompierre,
ja joku tämän perheestä on kuollut ja jättänyt hänelle tiluksia,
arvon ja tämän nimen. Hän on ihan mahtava mies nyt."
"Siitäkö syystä vihaatte häntä?"
"Tiedättekö mitä äiti sanoo hänestä? Hän ei ole oikea setäni, on
vain ollut naimisissa äidin sisaren kanssa. Äiti vihaa häntä ja
sanoo että hän tappoi Ginevra-tädin epäystävällisyydellään -- hän
näyttääkin oikealta karhulta. Sellainen ikävä ilta", hän jatkoi. "En
mene enää hänen suureen hotelliinsa. Ajatelkaahan vain, minä kävelen
huoneessa yksikseni, suuri viisikymmenvuotias mies tulee luokseni,
puhelee kanssani muutamia minuutteja ja kääntää sitten suorastaan
selkänsä minulle ja lähtee äkkiä huoneesta. Sellaisia hulluja tapoja!
Lyönpä vetoa että hän sai piston omaantuntoonsa, sillä kotona kaikki
sanovat että minä olen Ginevra-tädin kuva. Äiti sanoo usein että
yhdennäköisyytemme aivan naurattaa."
"Olitteko te ainoa vieras?"
"Ainoa vieras? Niin, olihan siellä vielä pikku neiti, serkkuni --
pilalle hemmoteltu pieni olento."
"Onko herra de Bassompierrellä tytär?"
"On, on, älkää vaivatko minua kysymyksillänne. Ohhoo kuinka olen
väsynyt!"
Hän haukotteli. Sitten hän muitta mutkitta heittäytyi vuoteelleni ja
lisäsi: "Pikku neidistä nähtävästi oli vähällä tulla hilloa jossakin
teatterihämmingissä muutama viikko sitten."
"Ahaa, tosiaanko? Asuvatko he suuressa hotellissa Rue de Crécyn
varrella?"
"Aivan oikein. Kuinka _te_ sen tiedätte?"
"Olen ollut siellä."
"Oo, vai niin? Todellako? Te nyt lennätte joka paikkaan näinä
aikoina. Otaksun että äiti Bretton vei teidät mukanaan. Hänellä ja
Asklepioksella on pääsy de Bassompierren huoneisiin -- nähtävästi
'poikani John' hoiti pikku missiä tapaturman jälkeen. Tapaturman?
Pyh, teeskentelyä kaikki tyynni! Minä en luule että hän rusentui
yhtään sen enempää kuin hänen kopea nokkansa yllin kyllin
ansaitseekin. Ja nyt on perustettu aivan läheinen tuttavuus: kuulin
jotakin 'vanhoista muistoista' ja tiesi mistä. Oh, kuinka typeriä he
kaikki olivat."
"_Kaikki_! Sanoitte olevanne ainoa vieras."
"Sanoinko? Te näette että voi unohtaa mainita erikseen vanhan naisen
ja hänen poikansa."
"Tohtori ja rouva Bretton olivat siis herra de Bassompierren luona
tänä iltana?"
"Olivat, olivat, jumaliste, ja missi leikki emäntää. Mikä keimaileva
nukke hän onkaan!"
Happamuudessaan alkoi neiti Fanshawe huomaamattaan ilmaista
masentuneen tilansa syitä. Suitsutus oli vähentynyt, huomaavaisuus ja
ihailu suunnattu toisaalle tai kokonaan loppunut: keimailu ei ollut
tehonnut, turhamaisuus oli saanut kolauksen. Hän purki kiukkuaan
tyhjään ilmaan.
"Onko neiti de Bassompierre aivan terve nyt?" kysyin.
"Yhtä terve kuin te tai minä, epäilemättä, mutta hän on teeskentelevä
pieni olento ja koetti näyttää sairaalta kiinnittääkseen lääkärin
huomion puoleensa. Ja sittenkös tuo vanha leskirouva pani hänet
lepäämään sohvalle ja 'poikani John' kielsi mielenliikutukset -- uh!
Se oli aivan ellottava näky!"
"Eipä olisi ollut, jos huomion esine olisi vaihtunut: jos te olisitte
päässyt neiti de Bassompierren tilalle."
"Kyllä kai! Minä vihaan 'poikaani Johnia'."
"'Poikani John!' -- Ketä tarkoitatte sillä nimellä? Tohtori Brettonin
äiti ei koskaan nimitä häntä niin."
"Sitten hänen pitäisi. Oikea tolvana, karhumainen John hän on."
"Te loukkaatte totuutta kun sanotte niin, ja koska koko
kärsivällisyyteni on nyt päässyt kerältä, toivon mitä jyrkimmin että
te heti nousette tuolta vuoteelta ja poistutte huoneesta."
"Sellainen kiihkoilija! Kasvonne ovat punaiset kuin villiunikko.
Tahtoisin tietää mikä tekee teidät aina niin mahdottoman ärtyiseksi
_à l'endroit du gros Jean_![76] John Anderson, my Jo, John! Oi mikä
hieno nimi!"
Väristen kiukusta, jonka purkaminen olisi ollut sulaa hulluutta --
sillä eihän tuon tyhjänpäiväisen höyhenen, tuon hatarasiipisen perhon
kanssa kannattanut edes riidellä -- sammutin kynttiläni, lukitsin
laatikon ja jätin hänet, koska hän ei tahtonut jättää minua. Hän oli
kuin kaljaa joka nyt oli käynyt sietämättömän happameksi.
Seuraava päivä oli torstai ja puoleksi lupapäivä. Aamiainen oli ohi,
olin vetäytynyt ensi luokkaan. Tuo pelätty postiajan hetki läheni, ja
minä istuin odotellen suunnilleen samaan tapaan kuin henkiennäkijä
odottaa kummitustaan. Kirjeentulo oli vähemmän luultavaa kuin
koskaan, mutta miten ponnistelinkin, en voinut unohtaa että se toki
oli mahdollinen. Sitä mukaa kuin hetki läheni, valtasi mieleni
levottomuus ja pelko, miltei keskitasoa pahempi. Ulkona puhalsi
talvinen itätuuli, ja olin jokin aika sitten antautunut tuohon
kolkkoon seurusteluun tuulien ja niiden vaihtelujen kanssa, jota niin
vähän tunnetaan ja jota terve ihminen ei voi käsittää. Pohjoinen
ja itä vaikuttivat kaameasti, tekivät kaiken tuskan kipeämmäksi,
kaiken surun raskaammaksi. Etelä voi tyynnyttää, länsi joskus tehdä
iloiseksi -- jolleivät ne siivillään kantaneet ukkospilvien taakkaa,
joiden paino ja kuumuus kuoletti kaiken tarmon.
Pureva ja pimeä oli tuo tammikuun päivä, ja kuitenkin muistan
juosseeni avopäin pitkän puutarhan perälle ja viipyneeni siellä,
alastomien pensaiden keskellä, siinä viheliäisessä toivossa että
postimiehen soitto sattuisi sillä aikaa kun minä olin poissa
kuulemasta. Siten säästyisin vavahdukselta, jota jokin erityinen
hermo tai hermot alati saman ajatuksen herkeämättömän hampaan melkein
poikki kalvamina eivät kohta enää voineet kestää. Viivyttelin niin
kauan kuin uskalsin pelkäämättä poissaoloni herättävän huomiota.
Kiedoin pääni esiliinaan ja tukin korvani jotten kuulisi tuota
kiduttavaa helähdystä, jota ihan varmaan kuitenkin seuraisi niin
autio hiljaisuus, niin hedelmätön tyhjyys minulle. Vihdoin uskalsin
palata luokkaan, jonne oppilaita ei vielä ollut laskettu, koska
kello ei vielä ollut yhdeksää. Ensimmäinen näkemäni oli valkoinen
esine mustalla pulpetillani, valkoinen litteä esine. Posti oli
todellakin tullut, minun kuulemattani. Rosine oli käynyt kammiossani
ja hyvän enkelin tavoin jättänyt kirkkaan merkin käynnistään. Tuo
loistava esine pulpetillani oli todellakin kirje, oikea kirje, sen
saatoin nähdä kolmen kyynärän päähän, ja koska minulla oli vain
yksi kirjeenvaihtaja maan päällä, täytyi sen tulla tuolta yhdeltä.
Hän muisti minua vielä. Syvä kiitollisuuden virta toi uutta elämää
sydämeeni.
Kun tulin lähemmäksi ja kumarruin vavisten katsomaan kirjettä,
toivoen miltei varmasti näkeväni tutun käsialan, sattui kohtalokseni
nähdäkin kirjoitus joka sillä hetkellä tuntui oudolta -- väritön
naisellinen töherrys lujien miehekkäiden kirjainten asemesta. Silloin
oli kohtalo mielestäni _liian_ kova minulle, ja sanoinkin ääneen:
"Tämä on julmaa."
Mutta minä pääsin senkin tuskan yli. Elämä on vielä elämää, niin
kipeätä kuin se onkin: silmät ja korvat ja niiden käyttö jää meille
vieläkin, vaikka kaiken mieluisan näkeminen on meiltä kokonaan
riistetty ja kaikki lohdulliset äänet kokonaan vaienneet.
Avasin kirjeen. Olin jo huomannut käsialan aivan tutuksi. Se oli
päivätty "La Terrassessa" ja kuului näin:
Rakas Lucy. -- Mieleeni juolahtaa kysyä mitä olet puuhaillut
tänä viime kuukautena tai parina. Eipä silti että luulisin
sinulle vähimmälläkään tavalla vaikeaksi tehdä tiliä
edesottamuksistasi. Uskallan väittää että olet ollut aivan
yhtä ahkera ja onnellinen kuin me täällä La Terrassessa. Mitä
Grahamiin tulee, laajenee hänen avuntarvitsijainsa piiri päivä
päivältä: hänellä on niin paljon potilaita ja puuhaa, että minä
sanon hänelle hänen tulevan aivan itserakkaaksi. Todella hyvä
äiti kun olen, koetan parhaani mukaan pitää häntä kurissa: sinä
tiedät ettei hän koskaan saa minulta imartelua. Ja kuitenkin,
Lucy, hän on hieno mies, ja äidin sydän hypähtää ilosta hänet
nähdessään. Kun häntä kaiken päivää on riepoteltu sinne tänne,
hän on saanut kestää senkin seitsemät pahat tuulet, taistellut
satoja oikkuja vastaan, usein nähnyt kauheita tuskia -- ja ehkä
väliin, kuten sanon hänelle, aiheuttanutkin niitä -- palaa hän
kuitenkin illalla luokseni niin herttaisena ja hyväntuulisena,
että tosiaankin tuntuu kuin henkisesti eläisin toisella puolen
maapalloa, ja näinä tammikuun iltoina minun aurinkoni nousee kun
toisten laskee.
Kuitenkin hän tarvitsee kuria ja oikaisuja ja hillitsemistä,
ja minä teen hänelle sen hyvän palveluksen, mutta poika on
niin joustava että on mahdotonta perin pohjin pahoittaa
hänen mieltään. Kun luulen että vihdoinkin olen saanut hänet
murjottamaan, maksaa hän minulle kaikennäköisellä leikinlaskulla
-- mutta tunnethan sinä hänet ja kaikki hänen kujeensa, ja minä
olen vain vanha höperö kun teen hänet tämän kirjeen aiheeksi.
Mitä minuun tulee, on vanha Brettonin asianajajani ollut
vieraanani, ja olen korvia myöten vajonnut liikeasioihin. Soisin
niin hartaasti että voisin palauttaa Grahamille edes osan siitä
mitä hänen isänsä jätti hänelle. Hän nauraa ja ilkkuu huoliani
siinä asiassa, pyytää minua katsomaan kuinka hyvin hän kykenee
pitämään huolta itsestään ja minustakin, ja kysyy mitä vanha
rouva voisi vielä tarvita, jota hänellä ei jo ole, viittaa
taivaansinisiin päähineisiin, syyttää minua kunnianhimosta
kun muka tahtoisin käyttää timantteja, pitää livreepukuisia
palvelijoita, asua hotellissa ja olla muodin esikuvana Villetten
englantilaisten joukossa.
Taivaansininistä päähineistä muistan että sinunpa olisi pitänyt
olla meillä toissa iltana. Hän oli tullut kotiin todella
väsyksissä, ja kun olin antanut hänelle teetä, hän heittäytyi
nojatuoliini julkeana kuten ainakin. Suureksi ilokseni hän
nukahti siihen. (Tiedäthän kuinka hän aina kiusaa minua muka
uneliaisuudestani, minua joka en koskaan enkä missään tapauksessa
ummista silmiäni päivänvalolla). Hän oli siinä nukkuessaan
mielestäni hyvin hauskan näköinen, Lucy, minä hupsu kun olen
niin ylpeä hänestä, mutta minkä sille mahtaa? Näytä minulle
hänen vertaisensa. Minne ikinä katsonkaan, en näe toista hänen
vertaistaan koko Villettessä. No niin, päähäni pisti tehdä
hänelle pieni kepponen, ja niinpä hain tuon taivaansinisen
päähineen ja onnistuin, äärimmäisen varovainen kun olin,
asettamaan tuon ison korean laitoksen hänen otsalleen. Vakuutan
sinulle ettei se ollenkaan rumentanut häntä, hän näytti aivan
itämaiselta, paitsi että on niin vaalea. Kukaan ei sentään voi
haukkua häntä punatukkaiseksi _nyt_ -- hänen tukkansa on oikeata
pähkinänruskeata -- tummaa kiiltävää pähkinänruskeata. Kun vielä
panin ison kasimirihuivini hänen harteilleen, oli hän niin kaunis
tilapäinen nuori bey, dey tai paa kuin toivoa saattoi.
Se oli hauskaa ajanvietettä, mutta nautin siitä vain puolittain,
kun olin yksin: _sinun_ olisi pitänyt olla mukana.
Sopivaan aikaan hyvä herrani heräsi, ja tulisijan yläpuolella
oleva peili paljasti pian hänen tilansa. Voit kuvitella että saan
nyt joka hetki pelätä kostoa.
Mutta nyt kirjeeni pääasiaan. Tiedän että torstai on puoleksi
lupapäivä Rue Fossetten varrella. Laita itsesi valmiiksi kello
viideksi iltapäivällä, silloin lähetän vaunut noutamaan sinua La
Terrasseen. Katsokin että tulet, ehkä tapaat vanhoja tuttujakin.
Hyvästi nyt, viisas, rakas, totinen pieni kummityttäreni.
Uskollisesti sinun
_Louisa Bretton_.
No, tällainen kirje saa ihmisen entiselleen! Surullinen saatoin
vieläkin olla luettuani tämän kirjeen, mutta olin tyynempi, ehkä
en juuri iloinen, mutta huojentunut. Ystäväni toki siis voivat
hyvin ja olivat onnellisia: mitään tapaturmaa ei ollut sattunut
Grahamille, mikään tauti ei ollut iskenyt hänen äitiinsä -- sellaisia
onnettomuuksia olin niin kauan pelännyt ja nähnyt niistä unta.
Heidän tunteensa minua kohtaan olivat -- samat kuin ennenkin. Mutta
kuinka omituista oli ajatella rouva Brettonin seitsemää viikkoa ja
verrata niitä minun seitsemään viikkooni! Ja kuinka kovin viisasta
onkaan että ihmiset jotka ovat joutuneet poikkeukselliseen asemaan,
hillitsevät kielensä eivätkä riennä toitottamaan kuinka tuo asema
heitä vaivaa! Maailma ymmärtää hyvinkin, että voi nääntyä ravinnon
puutteeseen: kenties vain harvat voivat tajuta ja huomata, että
yksinäisyys ja eristys saattavat tehdä ihmisen hulluksi. He näkevät
tuon kauan haudassa viruneen vangin kaivettuna esiin, mielipuolena
tai tylsänä! -- mutta kuinka järki pakeni hänestä -- kuinka hermot
ensin ärtyivät, kärsivät nimettömiä tuskia ja sitten vajosivat
tylsyyteen -- se aihe on liian epäselvä tutkittavaksi, liian
vaikeatajuinen ihmisten ymmärrettäväksi. Puhu siitä! Yhtä hyvin
voisit asettua eurooppalaiselle markkinatorille ja syytää suustasi
hämäriä sanoja sillä kielellä ja siinä sävyssä kuin Nebukadnesar,
tuo luulotautinen hallitsija, puhui hämmästyneille kaldealaisilleen.
Ja kauan kauan vielä lienevät ne henget, joille tuollaiset aiheet
eivät ole pelkkä arvoitus -- jotka suhtautuvat myötätuntoisesti
niiden ilmauksiin -- luvultaan vähäiset, harvassa tavattavat. Kauan
luultaneen vielä yleisesti että vain ruumiilliset kärsimykset
ansaitsevat myötätuntoa ja että kaikki muu on pelkkää kuvittelua.
Kun maailma oli nuorempi ja terveempi kuin nyt, olivat sielulliset
kärsimykset vieläkin suurempi arvoitus: koko Israelin valtakunnassa
oli kenties vain yksi Saul -- varmaan vain yksi David joka ymmärsi
häntä.
<tb>
Aamun purevaa tyventä kylmyyttä seurasi myöhemmin päivällä terävä
tuuli Venäjän aroilta: kylmän vyöhykkeen leyhkä puhalsi yli lauhkean
ja jäädytti sen kiinni. Raskas pilvipeite, pimeä ja lumesta sakea,
purjehti pohjoisesta ja asettui odottavan Euroopan ylle. Iltapäivällä
alkoi lumentulo. Pelkäsin että vaunut eivät tulisi, valkoinen myrsky
raivosi niin sakeana ja hurjana. Mutta kummitätiini sai luottaa! Hän
tahtoi saada vieraansa, kun kerran oli häntä pyytänyt. Kello kuuden
tienoilla minut nostettiin vaunuista linnan portaille, jotka jo
olivat nietosten peitossa, ja laskettiin sisään La Terrassen ovesta.
Riensin eteisen poikki ja portaita ylös salonkiin; siellä tapasin
rouva Brettonin, joka oli kuin suvipäivä omassa persoonassaan. Vaikka
olisin ollut vielä kahta vertaa vihaisempi kuin olin, olisi hänen
ystävällinen suudelmansa ja herttainen syleilynsä lämmittänyt minua.
Kun nyt niin kauan olin tottunut näkemään paljasseinäisiä huoneita,
mustia penkkejä, pulpetteja ja uuneja, näytti sininen salonki
ylelliseltä silmissäni. Yksin sen jouluntuntuisella takkavalkealla
oli kirkas ja punainen hohde, joka aivan häikäisi minua.
Kun kummitätini oli pitänyt kättäni hetkisen omassaan, keskustellut
kanssani ja torunut minua siitä että olin laihtunut sitten viime
näkemän, sanoi hän huomaavansa että lumimyrsky oli pannut tukkani
epäkuntoon, ja lähetti minut yläkertaan siistimään itseäni ja
riisumaan päällysvaatteeni.
Tullessani omaan pieneen merenvihreään huoneeseeni näin sielläkin
loimuavan valkean, ja kynttilät olivat sytytetyt: iso vahakynttilä
seisoi molemmin puolin suurta peiliä -- mutta kynttiläin välissä
peilin edessä oli jokin joka pukeutui -- ilmava, keijukaismainen
olento -- pieni, kevyt ja valkoinen -- kuin talven henki.
Tunnustan että hetkisen ajattelin Grahamia ja hänen
harhanäkyväitteitään. Epäilevin silmin panin merkille tämän uuden
näköharhan yksityiskohdat. Sillä oli valkoinen puku, jossa oli
kevyitä punaisia pilkkuja, sen vyö oli punainen, sillä oli tukassaan
jotakin vihreätä -- kiiltävää -- pieni köynnös ikivihreitä lehtiä.
Oli hän aave tai ei, tässä ei tosiaankaan ollut mitään pelottavaa, ja
minä astuin lähemmäksi.
Hän kääntyi minuun päin, ja suuret silmät leimahtivat pitkien ripsien
alta minua, tunkeilijaa, vastaan. Ripset olivat yhtä tummat kuin
pitkät, ja ne pehmensivät viivoillaan varjostamiaan silmiä.
"Ah, te olette tullut!" henkäisi hän pehmeällä hiljaisella äänellä,
hymyili sitten hitaasti ja katsoi tarkkaan.
Tunsin hänet nyt. Nähtyäni kerrankin vain nuo kasvot hienoine
hentoine piirteineen en voinut olla tuntematta niitä.
"Neiti de Bassompierre", sanoin.
"Ei", kuului vastaus, "ei neiti de Bassompierre _teille."_ En udellut
kuka hän sitten oli, vaan odotin vapaaehtoista selvitystä.
"Te olette muuttunut, mutta kuitenkin olette oma itsenne", hän sanoi
tullen lähemmäksi. "Muistan teidät hyvin -- ilmeenne, hiustenne
värin, kasvojenne piirteet..."
Olin tullut valkean ääreen, hän seisoi vastakkaisella puolen
katsellen minuun, ja hänen katsellessaan kävivät hänen kasvonsa yhä
ajattelevammiksi ja tunteikkaammiksi, kunnes vihdoin hänen kirkkaat
silmänsä sumenivat.
"Minua melkein itkettää kun katson niin kauas taaksepäin", hän sanoi,
"mutta älkää sentään luulko minua surulliseksi tai hentomieliseksi:
päinvastoin olen täysin iloinen ja hyvällä tuulella."
Olin kiinnostunut mutta vielä väärillä jäljillä, enkä tietänyt mitä
sanoa. Viimein änkytin: "En luule meidän koskaan tavanneen toisiamme
ennen tuota iltaa, jolloin te satutitte itsenne...?"
Hän hymyili. "Oletteko siis unohtanut että minä olen istunut
polvellanne, levännyt käsivarsillanne ja vieläpä jakanut tyynyn
kanssanne? Ettekö enää muista sitä iltaa, jolloin minä tulin itkien
kuin häijy lapsi, mikä olinkin, vuoteenne viereen ja te otitte minut
vuoteeseenne? Ettekö ensinkään muista sitä lohdutusta ja suojaa,
millä lievititte kipeätä tuskaani? Palatkaa Brettoniin. Muistakaa
rouva Homea."