XVI

"KAUAN KAUAN SITTEN"

Missä sieluni oli tuon tainnostilan aikana, sitä en osaa sanoa. Mitä

se näki, missä se matkusti lumouksessaan tuona kummallisena yönä,

sen se piti omana salaisuutenaan, kuiskaamatta koskaan sanaakaan

muistille, nolaten mielikuvituksen järkähtämättömällä vaitiolollaan.

Ehkä se oli liidellyt ylöspäin ja kaukaa nähnyt ikuisen kotinsa,

toivoen pääsevänsä sinne nyt, luullen tuskallisen kytkeytyneisyytensä

aineeseen vihdoinkin loppuneen. Sieluni näin arvellessa oli kenties

enkeli käskenyt sitä poistumaan taivaan kynnykseltä, johtanut itkevän

takaisin maan päälle ja sitonut sen värisevänä ja vastahakoisena

uudelleen kylmään ja kuihtuneeseen ruumisparkaan, jonka seuraan se

oli enemmän kuin väsynyt.

Tiedän että se astui takaisin vankilaansa murehtien, ja

vastahakoisesti vaikeroiden ja väristen. Eronneita tovereita, henkeä

ja ainetta, oli vaikeata yhdistää uudelleen: ne eivät tervehtineet

toisiaan syleillen, vaan ponnistellen tuskallisesti vastaan.

Näköaisti palasi mutta kaikki oli punaista, ikään kuin veressä uivaa,

menetetty kuulo syöksyi takaisin korviini kuin ukkosen jylinä,

tietoisuus palasi pelkona: nousin säikähtyneenä istumaan kysyen

itseltäni missä maailmoissa, minkälaisten olentojen joukossa heräsin.

Ensin en tuntenut mitään minkä näin: seinä ei ollut seinä, lamppu

ei ollut lamppu. Olisin yhtä hyvin ymmärtänyt sitä mitä sanomme

kummitukseksi, kuin ymmärsin tavallisimpia esineitä, toisin sanoen:

kaikki mihin silmäni sattui, näytti aavemaiselta. Mutta aistini

asettuivat pian kukin paikalleen, ja elämänkoneisto alkoi totutun

säännöllisen työnsä.

En vieläkään tietänyt missä olin, vähitellen vain näin että minut oli

kaatumapaikaltani siirretty jonnekin. En maannut missään portailla,

yön ja myrskyn erottivat minusta seinät, ikkunat ja katto. Minut oli

kannettu johonkin taloon -- mutta mihin taloon?

Saatoin vain ajatella tyttökoulua Rue Fossetten varrella. Vieläkin

melkein unessa koetin kaikin mokomin päästä selville mihin huoneeseen

minut oli viety, suureen makuusaliinko vai johonkin pienistä

makuuhuoneista. Olin ihmeissäni kun en voinut nähdä pilkahdustakaan

huonekaluista, jotka tajunnassani kuuluivat yhteen näiden huoneiden

kanssa. Poissa olivat tyhjät valkoiset vuoteet, poissa suurten

ikkunain pitkä rivi. "Eivätköhän vain ole panneet minua madame

Beckin omaan huoneeseen?" ajattelin. Ja silloin katseeni sattui

sinisellä damastilla verhottuun nojatuoliin. Vähitellen huomasin

toisiakin istuimia, jotka olivat verhotut samalla tavoin, ja

vihdoin käsitin olevani hauskassa arkihuoneessa, jonka takassa

paloi iloinen tuli, lattialla oli matto, jonka himmeän ruskeasta

pohjasta erotin heleänsinisiä lehtikoristeita, vaaleiden seinien

yläreunassa oli kapea mutta loppumaton seppele sinisiä lemmenkukkia,

jotka kietoutuivat ja sotkeentuivat lukemattomiin kultalehtiin ja

kiehkuroihin. Kultakehyksinen peili täytti kahden ikkunan välisen

seinäpinnan. Ikkunoissa oli runsaslaskoksiset verhot sinistä

damastia. Tästä peilistä näin itseni, ja huomasin että minut oli

laskettu sohvalle eikä vuoteeseen. Näytin aavemaiselta, silmäni

olivat suuremmat ja ontommat, tukkani tummempi kuin tavallisesti

vasten laihojen kasvojeni tuhkanharmaata hipiää. Oli ilmeistä,

päättäen ei ainoastaan huonekaluista, vaan ikkunain, ovien ja takan

paikasta, että tämä oli tuntematon huone oudossa talossa.

Melkein yhtä ilmeistä oli, ettei järkeni vielä ollut ennallaan,

sillä kun tuijotin siniseen nojatuoliin, näytti se tulevan tutuksi,

niin myös muuan kääntösohva, samoin pyöreä pöytä keskellä lattiaa

verhonaan sininen liina, jota reunusti kirjavien syyslehtien köynnös,

ja ennen kaikkea kaksi pientä jakkaraa, joissa oli kirjailtu

päällinen, ja pieni eebenpuinen tuoli, jonka istuin ja selusta niin

ikään olivat kirjaillut loistavilla kukkaryhmillä tummaa taustaa

vasten.

Ihmeissäni tästä kaikesta tutkin edelleen. Kummallista sanoa, kaikki

oli minulle vanhastaan tuttua, ja "kauan kauan sitten" hymyili

vastaani joka sopesta. Kamiinan reunuksen yläpuolella riippui kaksi

soikeata pienoiskuvaa: tunsin ulkomuistista "päiden" korkeissa

puuteroiduissa hiuslaitteissa olevat helmet, valkoisten kaulojen

ympäri kaartuvat samettiröyhelöt, musliinipäähineiden runsaat

laskokset ja hihojen pitsireunusten kuosin. Kamiinan reunuksella

oli kaksi porsliinimaljakkoa, jotka olivat jätteitä siromuotoisesta

teekalustosta, sileitä kuin emalji ja ohuita kuin munankuori, ja

keskellä oli muuan koriste, klassillinen alabasteriryhmä, jota

säilytettiin lasikuvun alla. Kaikkien näiden erikoisuudet olisin

voinut mainita, luetella säröt ja naarmut kuin selvänäkijä.

Ennen kaikkia näin pari käsivarjostinta, joissa oli taidokkaita

lyijykynäpiirroksia, huoliteltuja kuin teräspiirrokset, ja näitä

katsellessani kirveli silmiäni vieläkin, sillä muistin hetket

jolloin ne olivat viiva viivalta, piirros piirrokselta seuranneet

vitkastelevaa, heikkoa, koukertelevaa koulutytön kynää, jota olivat

pidelleet nämä nyt niin luurankomaiset sormet.

Missä minä olin? Eikä ainoastaan missä paikassa maailmaa, vaan minä

armon vuonna? Sillä kaikki nämä esineet kuuluivat menneisiin päiviin,

kaukaiseen maahan. Kymmenen vuotta sitten olin sanonut niille

hyvästi; sitten neljännentoista ikävuoteni emme olleet kohdanneet

toisiamme. Voihkaisin ääneen: "Missä olen?"

Muuan olento, jota en tähän asti ollut huomannut, liikahti, nousi

ja lähestyi minua: olento joka ei ollut sopusoinnussa ympäristön

kanssa ja teki arvoituksen vieläkin monimutkaisemmaksi. Se oli vain

jonkinlainen maalaispalvelijatar, yllä karttuunipuku ja päässä

arkipäiväinen palvelijattaren myssy. Hän ei puhunut ranskaa eikä

englantia, enkä saanut häneltä mitään selvyyttä, kun en ymmärtänyt

hänen murrettaan. Mutta hän hautoi ohimoitani ja otsaani jollakin

viileällä ja hyvänhajuisella nesteellä, ja sitten hän kohensi

pielusta johon nojasin, viittasi minua olemaan puhumatta ja palasi

paikalleen sohvan jalkopäähän.

Hänellä oli kudin kädessä, ja koska hänen katseensa niin ollen

oli minusta poispäin, saatoin tuijottaa häneen keskeytymättä. En

käsittänyt kuinka hän oli tullut sinne ja mitä tekemistä hänellä oli

sen ympäristön ja lapsuuteni päivien kanssa. Vielä käsittämättömämpää

oli, mitä tekemistä sillä ympäristöllä ja niillä päivillä nyt saattoi

olla minun kanssani.

Koska olin liian heikko tutkimaan salaisuutta perinpohjin,

koetin selvittää sen sanomalla että kaikki oli erehdystä, unta,

kuumehouretta, ja kuitenkin tiesin, että se ei voinut olla erehdystä

ja että en nukkunut vaan uskoin olevani tajuissani. Olisin suonut

ettei huone olisi ollut niin hyvin valaistu, jotta en olisi niin

selvästi nähnyt pieniä kuvia, koristeita, suojuksia ja kirjailtua

tuolia. Kaikki nämä esineet, samoin kuin sinipäällyksinen

huonekalusto, olivat pienimpiä yksityiskohtia myöten samat kuin ne,

jotka niin hyvin muistin ja jotka olivat minulle niin perin tutut

kummitätini salongista Brettonissa. Minusta tuntui että ainoastaan

huoneisto oli muuttunut, mittasuhteet olivat toiset.

Ajattelin Bedreddin Hassania, joka nukkuessaan kuljetettiin Kairosta

Damaskoksen porteille. Oliko joku haltija laskeutunut tummilla

siivillään läpi myrskyn joka oli minut kaatanut, ottanut minut kirkon

portailta ja "nousten korkealle ilmaan", kuten itämainen satu kertoo,

kantanut minut yli merten ja mannerten ja laskenut minut kauniisti

takkavalkean ääreen vanhaan Englantiin? Mutta ei; minä tiesin että

tuon takan valkea ei enää lämmittänyt kotijumaliaan -- valkea oli

sammunut kauan sitten ja kotijumalat viety muualle.

Palvelijatar kääntyi taaskin katsomaan minua, ja huomatessaan

silmieni olevan selkiselällään ja pitäen arvatenkin niiden ilmettä

hämmentyneenä ja kiihtyneenä, hän pani pois kutimensa. Näin hänen

hetkisen askartelevan pienen pöydän ääressä, hän kaatoi vettä lasiin

ja tiputti pisaroita pullosta. Mitähän tummaa nestettä hän aikoi

minulle tarjota -- mitähän elämänvettä tai taikajuomaa?

Oli myöhäistä kysyä -- olin jo niellyt sen aivan passiivisesti ja

heti. Levollisen ajatuksen virta hyväili nyt lempeästi aivojani, se

paisui korkeammalle yhä leppoisampana, ja sen lauhat aallot olivat

suloiset kuin palsami. Heikkouden tuska haihtui jäsenistäni, lihakset

nukkuivat. Menetin liikuntakykyni, mutta kun samalla menetin halun

liikkua, ei se ollut mikään tappio. Ystävällinen palvelijatar asetti

varjostimen minun ja lampun väliin; näin hänen sitä varten nousevan,

mutta en muista huomanneeni hänen palaavan paikalleen, sillä näiden

kahden tapauksen välillä vaivuin uneen.

<tb>

Kun heräsin, katso! kaikki oli taaskin muuttunut. Kirkas päivänvalo

ympäröi minua, se ei tosin ollut lämmintä kesävaloa, vaan myrskyisen

ja kolean syksyn lyijynharmaata hohdetta. Nyt luulin varmasti olevani

madame Beckin koulussa -- varmasti, koska sade pieksi ikkunaruutuja,

tuuli ulvoi puissa -- siis puutarhassa -- ja koska makasin keskellä

vilua, valkeutta, yksinäisyyttä. Sanon _valkeutta_, sillä valkoiset

parkkumiuutimet, jotka verhosivat ranskalaista vuodettani, sulkivat

minulta näköalan.

Minä kohotin niitä ja katsoin ulos. Olin valmistunut näkemään

pitkän, suuren, valkoisen huoneen, ja räpyttelin hämmentyneenä

silmiäni nähdessäni vain pienen kamarin rajoitetun pinta-alan --

pienen kamarin, jossa oli merensiniset seinäpaperit. Viiden suuren

ja alastoman ikkunan sijasta näin vain yhden korkean ikkunan, jota

musliiniuutimet verhosivat; parinkymmenen pienen puisen pesutelineen

sijasta näin pukupöydän joka oli puettu kuin tanssiaisiin lähtevä

nainen, valkoiseen punareunuksiseen pukuun; suuri hiottu peili

riippui sen yläpuolella, ja soma pitsireunuksinen neulatyyny

koristi sitä. Tämä pukupöytä sekä pieni ja matala, vihreän ja

valkoisenkirjavalla sintsikankaalla päällystetty nojatuoli ja

marmorilevyinen pesupöytä himmeänvihreine kalustoineen riittivät

täyttämään tämän pienen huoneen.

Lukija, minä hätäännyin! Minkä tähden, kysyt. Oliko tuossa

yksinkertaisessa, omalla tavallaan kauniissa makuuhuoneessa

mitään mikä olisi voinut säikyttää arintakaan? Ei muuta kuin

tämä: nuo huonekalut eivät voineet olla todellisia, oikeita

nojatuoleja, peilejä ja pesupöytiä -- niiden täytyi olla aaveita;

ja jos tämä otaksuma torjuttaisiin muka liian hurjana -- ja

kesken hämmennystänikin minä torjuin sen -- oli jäljellä vain

se mahdollisuus, että minä itse olin joutunut luonnottomaan

mielentilaan, että olin sairas ja houreissa, ja sittenkin tämä

mielikuva oli varmaan oudoimpia millä kuumehoureet koskaan ovat

uhrejaan ahdistaneet.

Minä tunsin, minun täytyi tuntea tuon pienen nojatuolin

sintsipäällinen, mukava pikku tuoli itse, peilin kiiltävänmusta kehys

kaiverrettuine lehtikoristeineen, pesuastioiden sileä vaaleanvihreä

porsliini, pesupöytä itse harmaine marmorilevyineen, joka oli

särkynyt yhdestä nurkasta, minun oli pakko tuntea nämä kaikki ja

tervehtiä niitä, kuten edellisenä iltana olin väkisinkin tuntenut ja

tervehtinyt salongin ruusupuisia huonekaluja, verhoja ja porsliineja.

Bretton, Bretton ja kymmenen vuoden takainen aika heijastui tuosta

peilistä! Ja minkä tähden Bretton ja neljästoista ikävuoteni

kummittelivat tuolla tavoin mielessäni? Ja jos ne kerran

tulivat eteeni, miksi eivät sitten täydellisinä? Miksi leijaili

hämmentyneiden silmieni edessä vain huonekalusto, kun taas huoneet

ja muut ympäristötekijät olivat poissa? Mitä tulee tuohon punaisesta

satiinista tehtyyn, kultahelmillä kirjailtuun ja pitsiripsuilla

reunustettuun neulatyynyyn, oli minulla sama oikeus tuntea se kuin

tuntea varjostimet -- olin tehnyt sen itse. Nousin ponnistellen

vuoteesta, otin tyynyn käteeni ja tutkin sitä. Tuossa oli nimimerkki

"L. L. B.", kirjailtuna kultahelmillä, ympärillään soikea,

valkoisella silkillä ommeltu kukkakiehkura. Ne olivat kummitätini

Louisa Lucy Brettonin nimen alkukirjaimet.

"Olenko Englannissa? Olenko Brettonissa?" mumisin, kiirehdin vetämään

kaihtimen ikkunan edestä ja katsoin ulos saadakseni selville missä

olin. Olin melkein valmistunut näkemään hiljaiset, vanhat, kauniit

rakennukset, Pyhän Annan kadun siistin harmaan kiveyksen ja sen

toisessa päässä Brettonin kirkon tornit, ja jos toisin olisi, odotin

kuitenkin varmaan näkeväni kaupunkinäköalan, kadun Villettessä,

jollei katua vanhassa hauskassa englantilaisessa kaupungissa.

Mutta minä jouduinkin katselemaan korkeata ikkunaa ympäröivän

lehtikehyksen läpi vihreälle niityn tapaiselle kentälle,

ruohopengermälle, jonka takaa, alavammalta maalta, kohosi puita --

korkeita metsän puita, jollaisia en ollut nähnyt moniin aikoihin.

Ne huojuivat nyt lokakuun tuulessa, ja niiden runkojen lomitse näin

käytävän ääriviivat, käytävän jolla keltaiset lehdet kertyivät

kasoiksi tai lentelivät yksitellen viuhuvassa länsituulessa.

Etäämpänä täytyi maiseman olla tasankoa, ja nämä suuret pyökit

estivät sitä näkymästä. Paikka näytti eristetyltä ja oli minulle

aivan outo. En tuntenut sitä ensinkään.

Panin uudelleen makuulle. Vuoteeni oli pienessä makuukomerossa; jos

käänsin kasvoni seinään, katosi huone hämmennyttävine esineineen

näkyvistäni. Katosi? Ei! Sillä kun siinä toivossa järjestin

asentoani, sattui silmääni vihreässä seinässä kahtaalle solmittujen

verhojen välissä riippuva kultakehyksinen muotokuva. Se oli

vesivärimaalaus -- hyvin maalattu, vaikka vain luonnos -- ja esitti

päätä, pojan päätä, raikasta ja eloisaa, ilmeikästä ja vilkasta.

Poika saattoi olla kuusitoistavuotias, hänellä oli kaunis iho ja

terve puna poskissaan, tukka oli pitkä, ei tumma vaan vaalea ja

aurinkoinen, silmät läpitunkevat, suu veitikkamaisen iloinen, hymy

huulilla. Itse asiassa sangen hauskat kasvot, varsinkin niiden

katseltaviksi, joilla oli oikeutta vaatia rakkautta tuolta pojalta

-- vanhempien esimerkiksi, tai sisarten. Joku romanttinen pieni

koulutyttö olisi melkein voinut rakastua tauluun kehyksineen

päivineen. Nuo silmät näyttivät sellaisilta, jotka hieman vanhempina

kykenisivät antamaan salamoivan vastauksen rakkauteen: en ole varma

tokko niissä oli uskollisuuden himmentymätöntä säteilyä. Mutta sille

tunteelle, joka liian kevyessä muodossa tulisi hänen tielleen,

uhkasivat nuo kauniit mutta lujat huulet vähäistä ja epävarmaa

arvonantoa.

Koettaen suhtautua jokaiseen uuteen keksintöön mahdollisimman

rauhallisesti kuiskasin itsekseni:

Oi niin, tuo muotokuva riippui kamiinanreunuksen päällä ruokasalissa

-- vähän liian korkealla minun mielestäni. Muistan hyvin, kuinka

nousin pianotuolille ja otin kuvan irti seinästä, pidin sitä

käsissäni ja katselin noihin iloisiin silmiin, jotka nauroivat ja

säteilivät ruskeiden ripsiensä alla. Ja minusta oli hauska tarkata

noiden poskien punaa ja suun ilmettä. En uskonut että oivallisinkaan

mielikuvitus olisi voinut parantaa tuon suun tai tuon leuan kaarta;

_minäkin_ tietämättömyydessäni ymmärsin että ne olivat kauniit, ja

pohdin neuvottomana, kuinka oli mahdollista että "se mikä oli niin

viehättävää, samalla saattoi tehdä niin kipeätä". Kokeeksi nostin

kerran pienen Missy Homen käsivarsilleni ja käskin häntä katsomaan

kuvaa.

"Pidätkö siitä, Polly?" kysyin. Hän ei vastannut, tuijotti vain

kauan, ja vihdoin hänen herkkätunteiset silmänsä tummenivat ja

värisivät, ja hän sanoi: "Laskekaa minut alas." Minä laskin hänet

alas ja sanoin itsekseni: "Lapsikin tuntee sen."

Kaikkia näitä ajattelin nyt ja lisäsin: "Hänellä oli vikansa, mutta

onkohan sentään toista sen hienompaa ihmistä, jalomielisempää,

herkempää, miellyttävämpää." Mietteeni päättyivät siihen että ääneen

lausuin nimen "Graham".

"Graham!" kaikui odottamaton ääni vuoteen vierestä. "Tarvitsetteko

Grahamia?"

Minä katsoin. Salaisuus sakeni vain, ihme kehittyi huippuunsa. Jos

oli outoa nähdä tuo tuttu kuva seinässä, oli vieläkin oudompaa

kääntyä ja huomata vastakkaisella puolella yhtä tuttu elävä olento --

nainen, rouva, täysin todellinen ja aineellinen, hyvin pukeutunut,

yllään silkkinen leskenpuku ja sellainen päähine, joka parhaiten

sopi hänen arvokkaaseen ja äidilliseen tukkalaitteeseensa. Hänellä

oli hyväntahtoiset kasvot, kenties nyt jo liian uurteiset ollakseen

kauniit, mutta silti yhä älykkäät ja luonteenomaiset. Hän oli hyvin

vähän muuttunut -- hieman tuikeampi, hieman kookkaampi nyt -- mutta

hän oli kummitätini, ilmetty rouva Bretton.

Olin vaiti, mutta sisimmässäni olin hyvin kiihtynyt, suonet

tykyttivät, veri pakeni poskista, jotka kylmenivät.

"Hyvä rouva, missä minä olen?" kysyin.

"Hyvin varmassa turvapaikassa, toistaiseksi aivan suojattuna.

Malttakaa mielenne kunnes vähän voimistutte. Näytätte sairaalta tänä

aamuna."

"Olen kokonaan hämmentynyt, en tiedä voinko ollenkaan luottaa

aisteihini vai johtavatko ne minut aivan harhaan. Mutta tehän puhutte

englantia, eikö niin, rouva?"

"Pitäisipä teidän se kuulla -- en osaisi pitkältäkään puhua ranskaa."

"Ettekö ole tullut Englannista?"

"Olen hiljan saapunut sieltä. Oletteko te ollut kauan tässä maassa?

Näytätte tuntevan poikani?"

"Niinkö, rouva? Ehkä tunnenkin. Teidän poikanne -- tuoko kuva tuossa?"

"Se on hänen kuvansa poikavuosilta. Kun katselitte sitä, lausuitte

hänen nimensä."

"Graham Bretton?"

Hän nyökäytti päätään.

"Puhuttelenko rouva Brettonia, joka ennen asui Brettonissa,

--shiressa?"

"Aivan niin, ja te kuulutte olevan englanninkielen opettaja eräässä

täkäläisessä koulussa, poikani tunsi teidät."

"Kuinka minut löydettiin, ja kuka löysi?"

"Poikani kertoo teille vähitellen", hän sanoi, "mutta nyt olette

liian hämmentynyt ja heikko puhumaan, koettakaa syödä vähän aamiaista

ja sitten nukkua."

Huolimatta kaikesta mitä olin saanut kestää -- ruumiillista

väsymystä, mielenliikutusta, sadetta ja myrskyä -- tuntui minusta

kuitenkin että voin paremmin. Kuume, varsinainen tauti joka oli

vaivannut ruumistani, oli nyt väistymässä, sillä kun viimeisinä

yhdeksänä päivänä en ollut voinut nauttia mitään kunnollista

ruokaa, kärsinyt vain alituista janoa, tunsin sinä aamuna aamiaista

tarjottaessa oikeata ruoantarvetta, sisäistä heikkoutta, joka sai

minut innokkaasti tarttumaan ojennettuun teekuppiin ja nauttimaan

kappaleen paahdettua leipää, jonka rouva Bretton salli minun syödä.

Se oli vain murunen, mutta se riitti pitämään minua voimissa kunnes

palvelijatar kaksi tai kolme tuntia myöhemmin toi kupillisen

lihalientä ja korpun.

Kun ilta alkoi hämärtyä, ainainen tuuli yhä vinkui kylmänä ja rajuna

ja sade virtasi kuin kaatamalla, rupesin kyllästymään -- kovasti

kyllästymään vuoteeseeni. Vaikka huone oli sievä, oli se kuitenkin

pieni; tunsin sen ahtaaksi ja ikävöin vaihtelua. Yhä enenevä kylmyys

ja pimeä myös ahdisti minua, tahdoin nähdä ja tuntea takkavalkean

loimua. Sitä paitsi ajattelin koko ajan tämän talon poikaa -- koska

saisin nähdä hänet? En varmaankaan ennen kuin olin jättänyt tämän

huoneen.

Vihdoin tuli palvelijatar laittamaan vuoteeni yökuntoon. Hän aikoi

kääriä minut peitteeseen ja istuttaa pieneen sintsituoliin, mutta

minä torjuin nämä palvelukset ja rupesin pukeutumaan. Puuhani oli

juuri päättynyt ja olin istahtanut hengähtämään, kun rouva Bretton

taaskin näyttäytyi.

"Vaatteet yllä?" hän huudahti hymyillen tuota hymyä, jonka niin hyvin

tunsin -- se oli hauska hymy, joskaan ei lempeä. "Oletteko parempi

siis? Ihan tervekö -- mitä?"

Hän puhui minulle siinä määrin entisellä tavallaan, että melkein

luulin hänen alkavan tuntea minut. Hänen äänessään ja käytöksessään

oli sama suojeleva sävy, johon jo pikkutyttönä olin tottunut --

suojeleva sävy johon alistuin ja josta pidinkin, sillä se ei

perustunut sovinnaisiin varallisuus- eikä säätysuhteisiin (viimeksi

mainitussa ei välillämme ollut koskaan ollutkaan mitään erilaisuutta,

hänen säätynsä oli sama kuin minun), vaan luonnollisiin,

ruumiillisesta etevämmyydestä johtuviin syihin. Hän suojasi minua

kuin puu ruohoa. Tein muitta mutkitta erään pyynnön.

"Antakaa minun mennä alakertaan, rouva, minun on niin kylmä ja ikävä

täällä."

"Parempaa en toivokaan, jos vain olette kyllin vahva kestämään

muuttoa", hän vastasi. "Tulkaa sitten, tässä on käsivarsi." Ja

hän tarjosi minulle käsivartensa, minä nojauduin siihen, ja me

laskeuduimme mattojen peittämiä portaita eteiseen, josta suuri

avoin ovi johti sinidamasti-huoneeseen. Kuinka hauska se olikaan,

kuinka verrattoman kodikas ja mukava! Kuinka lämmin olikaan sen

kultainen lampunvalo ja takkavalkean punainen loimu! Jotta kuva

olisi täydellinen, oli teepöytä katettu valmiiksi -- englantilainen

teepöytä, jonka kiiltävä kalusto tervehti minua niin tutusti.

Siinä oli hopeinen teekeittiö, vanhanaikainen ja jykevä. Lisäksi

painava kannu samaa metallia, ja ohuet purppuran- ja kullankirjavat

porsliinikupit. Tunsin tuon erikoisen aniskakun, joka oli paistettu

erikoisessa muotissa ja jolla Brettonissa aina oli paikkansa

teepöydällä. Graham piti siitä, ja siinä se oli kuten ennen vanhaan

-- Grahamin lautasen edessä, vieressään hopeaveitsi ja haarukka.

Grahamia siis odotettiin teelle, Graham oli talossa ehkä nyt jo, ja

muutaman minuutin kuluttua saisin nähdä hänet.

"Istukaa, istukaa!" sanoi taluttajani, kun jalkani hieman kompastui

mennessäni takan luo. Hän istutti minut sohvaan, mutta minä asetuin

pian sen taakse sanoen että tulenloimu oli liian kuuma. Sohvan

varjosta löysin toisen istuimen, joka sopi minulle paremmin. Rouva

Brettonilla ei koskaan ollut tapana tehdä numeroa kenestäkään tai

mistään, ja hän salli minun pitää pääni ilman muuta. Hän valmisti

teen ja otti sitten käteensä sanomalehden. Minusta oli hauska seurata

kummitätini puuhia; hänen jokainen liikkeensä oli niin nuori: hänen

täytyi nyt olla yli viidenkymmenen, mutta vuosien ruoste ei näyttänyt

koskeneen hänen jäntereihinsä eikä henkeensä. Kaikessa upeudessaan

hän oli ketterä, kaikessa levollisuudessaan hän saattoi väliin

tulistua -- hyvä terveys ja oivallinen mielenlaatu säilyttivät hänet

vihreänä kuin keväimessään.

Huomasin että hän lukiessaan kuunteli -- kuunteli poikansa

askeleita. Hän ei ollut sellainen nainen, joka koskaan olisi

tunnustanut olevansa levoton, mutta myrsky ei tänä iltana hellittänyt

hetkeksikään, ja jos Graham oli ulkona tuossa vihaisessa tuulessa,

joka vieläkin ärjyi tyytymättömänä, tiesin kyllä että äidin sydän oli

ulkona hänen mukanaan.

"Kymmenen minuuttia yli aikansa", hän sanoi kelloonsa katsoen;

seuraavassa minuutissa hän kohotti katseensa lehdestä ja käänsi

päänsä kevyesti ovea kohti, mikä oli merkkinä siitä että hän oli

kuullut jotakin. Samassa hänen otsansa kirkastui, ja silloin minunkin

korvani, vähemmän harjaantunut kuin hänen, kuuli rautaveräjän

paukauksen, askeleita hiekkakäytävältä ja vihdoin ovikellon soiton.

Hän oli tullut. Hänen äitinsä täytti teekannun, veti sinipäällyksisen

nojatuolin lähemmäksi tulta -- oikeastaan oman tuolinsa, mutta

minä huomasin että oli muuan joka rankaisematta sai käyttää sitä

omanaan. Ja kun tuo _muuan_ nousi portaita -- minkä hän pian tekikin,

arvatenkin siistittyään itseään ensin sen verran kuin märkä ja

myrskyinen ilta teki välttämättömäksi -- ja marssi muitta mutkitta

sisään, salasi hänen äitinsä iloisen hymyilynsä ja kysyi lyhyesti:

"Sinäkö se olet, Graham?"

"Kuka muukaan se olisi, äiti?" vastasi myöhästyjä, julkeasti anastaen

luovutetun valtaistuimen.

"Ansaitset kylmää teetä, kun tulet myöhään?"

"Minä en saa rangaistustani, sillä keitin porisee iloisesti."

"Vedäpä itsesi pöydän ääreen, laiska poika: sinulle ei kuitenkaan

kelpaa muu kuin minun tuolini, ja jos sinussa olisi kipinäkin

säädyllisyyttä, jättäisit tuon istuimen aina Vanhalle Rouvalle."

"Niin minun pitäisikin, mutta kun rakas Vanha Rouva aina

itsepintaisesti jättää sen minulle! Kuinka jaksaa potilaasi, äiti?"

"Ehkä hän haluaa itse puhua puolestaan?" sanoi rouva Bretton kääntyen

minun nurkkaani, ja tämän kehoituksen kuullessani tulin esiin. Graham

nousi kohteliaasti tervehtimään minua. Hän seisoi takan luona pitkänä

ja sorjana -- ilmestys joka oikeutti äidin peittelemättömän ylpeyden.

"Vai olette tullut alas?" hän sanoi. "Te voitte siis paremmin --

paljon paremmin. Enpä juuri olisi osannut odottaa että kohtaisimme

tällä tavoin ja täällä. Olin hätääntynyt eilen illalla, ja jollei

minun olisi ollut pakko kiirehtiä erään kuolevan potilaan luo,

en tottakaan olisi jättänyt teitä, mutta äitini itse on pikku

tohtori, ja Martha oivallinen hoitajatar. Näin että kysymyksessä

oli pyörtymiskohtaus, joka tosin ei ole ehdottomasti vaarallinen.

Mikä sen aiheutti, se minun vielä on saatava tietää, ja kaikki

yksityiskohdat. Toistaiseksi uskon teidän todella voivan paremmin."

"Paljon paremmin", vastasin levollisesti. "Paljon paremmin, kiitos

kysymästä, tohtori John."

Sillä lukija, tämä pitkä nuori mies -- tämä äitinsä kultapoika

-- tämä isäntäni -- tämä Graham Bretton _oli_ tohtori John, hän

eikä kukaan muu, ja mikä merkillisempää, minä totesin tämän

yhtäpitävyyden miltei hämmästymättä. Vielä enemmän: kun kuulin

Grahamin askelet portaissa, tiesin minkälainen olento oli astuva

sisään, tiesin mitä näkemään saisin valmistaa silmäni. Keksintö ei

ollut peräisin siltä päivältä, se oli sarastanut mielessäni jo kauan

sitten. Tietysti muistin nuoren Brettonin hyvin, ja vaikka kymmenen

vuotta (kuudestatoista kuuteenkolmatta) suuresti muuttaakin poikaa

tehdessään hänestä kypsyneen miehen, ei muutos sentään voinut olla

niin perinpohjainen, että se olisi kyennyt sokaisemaan silmäni ja

saattamaan muistini häpeään. Tohtori John Graham Bretton muistutti

vielä monessa suhteessa tuota kuusitoistavuotiasta poikaa, hänellä

oli tämän silmät, useimmat tämän piirteistä, nimittäin juuri kasvojen

alaosan verrattoman kauniit viivat, ja minä tunsin hänet pian.

Keksin hänet ensi kerran tuossa useita lukuja sitten mainitussa

tilaisuudessa, jolloin varomattoman tarkkaavaisuuteni tähden olin

saanut niellä moitetta. Myöhempi havaintojenteko varmensi joka

suhteessa tuon varhemman arvelun. Näin hänen miehuutensa liikkeissä,

ryhdissä ja tavoissa kaikki hänen poikaikänsä lupaukset. Kuulin

hänen äänessään, joka nyt oli syvä, entisaikojen soinnin. Erinäiset

lauseparret, jotka ennen olivat hänelle ominaiset, olivat sitä

vieläkin, ja samoin oli moni suun värähdys ja silmän isku, moni hymy,

moni äkillinen silmien pilkahdus luonteenomaisten kulmain alla.

_Puhua_ asiasta, _viitata_ keksintööni, se ei olisi soveltunut

ajatustapaani eikä tunnemaailmaani. Päinvastoin olin tahtonut pitää

asian omana tietonani. Minusta oli hauskaa tulla hänen läheisyyteensä

verhottuna pilveen, jonka läpi hän ei nähnyt, kun taas hän seisoi

edessäni aivan erityisessä valaistuksessa, joka lankesi aivan

puolueellisena hänen päänsä päälle, värisi hänen jaloissaan eikä

valaissut sen pitemmälle.

Varsin hyvin tiesin, että hänelle oli sangen yhdentekevää tulinko

vai enkö hänen luoksensa ilmoittamaan: "Tässä on Lucy Snowe!" Niinpä

pysyin vain opettajan-paikallani, ja kun hän ei koskaan kysynyt

nimeäni, en minäkään maininnut sitä. Hän kuuli minua sanottavan

neidiksi tai neiti Lucyksi, mutta ei koskaan kuullut sukunimeä

Snowe. Mitä tulee yhtäkkiseen tuntemiseen, ei sellainen "herääminen"

päässyt häntä yllättämään -- vaikka minä ehkä olinkin muuttunut vielä

vähemmän kuin hän -- ja miksi olisin kuvitellutkaan sellaista?

Teenjuonnin aikana tohtori John oli ystävällinen, mikä olikin

hänen luonteensa mukaista. Kun ateria oli ohi ja tarjotin viety

pois, järjesti hän mukavia tyynyjä sohvannurkkaan ja pakotti minut

istumaan niiden keskelle. Hän ja hänen äitinsä asettuivat myös tulen

ääreen, ja ennen kuin olimme istuneet kymmenen minuuttia, huomasin

jälkimmäisen kiinteästi katselevan minua. Muutamissa asioissa naiset

ovat epäilemättä nopeampia kuin miehet.

"Hyvänen aika!" hän huudahti. "Olen harvoin nähnyt tuollaista

yhdennäköisyyttä! Graham, oletko sinä huomannut sitä?"

"Huomannut mitä? Mikä Vanhaa Rouvaa nyt vaivaa? Kuinka sinä tuijotat,

äiti! Luulisi että sinulla on selvänäköisyyden puuska."

"Sano minulle, Graham, ketä tuo nuori neiti muistuttaa", sanoi rouva

Bretton osoittaen minua.

"Äiti, sinä saatat hänet hämilleen. Olen usein sanonut sinulle että

liika jyrkkyys on vikojasi; muista myös että hän on sinulle vieras

eikä tunne tapojasi."

"No, nyt kun hän katsoo alas, nyt kun hän kääntyy sivuttain -- kenen

näköinen hän on, Graham?"

"Totisesti, äiti, koska sinä olet asettanut arvoituksen, saat

mielestäni myös itse ratkaista sen."

"Ja sinä sanot tunteneesi hänet jonkin aikaa -- siitä saakka kun

rupesit käymään koulussa Rue Fossetten varrella -- etkä koskaan ole

maininnut minulle tuota hämmästyttävää yhdennäköisyyttä!"

"Enhän voinut mainita asiaa jota en koskaan ole ajatellut ja jota en

vieläkään tiedä. _Mitä voit_ tarkoittaa?"

"Tyhmä poika! Katso häntä."

Graham katsoi, mutta tätä en enää voinut sietää, näin kuinka asia

tulisi päättymään ja katsoin parhaaksi ehtiä väliin.

"Tohtori Johnilla", sanoin, "on ollut niin paljon tehtävää ja

ajateltavaa sen jälkeen kun viimeksi löimme kättä Pyhän Annan

kadun varrella, että vaikka minä helposti tunsinkin hänet Graham

Brettoniksi pari kuukautta sitten, ei mieleeni koskaan juolahtanut

että hän tuntisi minut Lucy Snoweksi."

"Lucy Snowe! Minä ajattelinkin! Minä tiesin sen!" huusi rouva

Bretton. Ja hän riensi heti kamiinamaton poikki suutelemaan

minua. Jotkut naiset olisivat varmaan nostaneet kovan hälinän

tällaisesta keksinnöstä, olematta silti erikoisen iloisia, mutta

minun kummitätini tapoihin ei kuulunut nostaa hälinää, ja hän

jätti kaikki hentomieliset purkaukset mieluimmin umppuunsa.

Niinpä hän ja minä selviydyimmekin yllätyksestä parilla sanalla

ja yhdellä tervehdyksellä, ja kuitenkin uskallan väittää että hän

oli mielissään, ja tiedän itse olleeni iloinen. Sillä välin kun me

uudistimme vanhaa tuttavuuttamme, istui Graham ääneti paikallaan

koettaen tointua hämmästyksestään.

"Äiti sanoo minua tyhmäksi pojaksi", hän sanoi vihdoin, "ja tyhmä

kai olenkin, sillä kautta kunniani, niin usein kuin näinkin teidät,

en kertaakaan aavistanut tätä tosiseikkaa, joka nyt tuntuu niin

päivänselvältä. Lucy Snowe! Tietysti! Muistan hänet aivan hyvin, ja

tuossa hän nyt istuu, siitä ei epäilystäkään. Mutta", hän lisäsi,

"ette kai sentään ole koko tätä aikaa tuntenut minua vanhaksi

tuttavaksenne, siitä minulle mainitsematta?"

"Olen kylläkin", oli vastaukseni.

Tohtori John ei huomauttanut mitään. Otaksun että hän piti

vaitioloani omituisena, mutta oli hienotunteinen ja pidättyi

arvostelemasta sitä. Uskallanpa väittää että hänen mielestään olisi

ollut tunkeilevaa ruveta kyselemään minulta hyvin tarkasti, ottamaan

selville syrjässäpysymiseni syitä, ja vaikka hän saattoikin olla koko

lailla utelias, ei asia mitenkään ollut hänelle niin tärkeä että

uteliaisuus olisi voittanut hienotunteisuuden.

Minä puolestani uskalsin vain kysyä, muistiko hän sitä kertaa,

jolloin olin katsellut häntä hyvin tarkasti, sillä se pieni

pahastuminen, jota hän sillä kertaa ei voinut peittää, oli vieläkin

kipeänä sydämelläni.

"Luulenpa muistavani", hän sanoi. "Luulen että hiukan suutuinkin

teille."

"Piditte minua kenties liian rohkeana", kysyin.

"En ollenkaan. Mutta kun yleensä olitte niin ujo ja pysyttelitte

syrjässä, en voinut käsittää mikä tavattomuus kasvoissani tai

olemuksessani siinä määrin kiinnitti puoleensa katseenne, joka muuten

yleensä oli kääntynyt toisaanne."

"Näettekö nyt kuinka asia oli?"

"Täydellisesti."

Tällöin rouva Bretton keskeytti meidät monen monilla kysymyksillä

menneistä ajoista, ja tyydyttääkseni häntä minun oli palautettava

mieleeni kestetyt vaikeudet, selitettävä syyt näennäiseen

vieraantumiseeni, kosketeltava yksinäistä kamppailuani elämän,

kuoleman, onnettomuuden ja kohtalon kanssa. Tohtori John kuunteli,

puhuen vähän. Hän ja rouva Bretton kertoivat sitten minulle omat

vaiheensa: heidänkään tiensä ei ollut kulkenut aivan tasaisesti, ja

menestys oli vähentänyt ennen niin runsaita lahjojaan. Mutta niin

urhea äiti, jolla oli sellainen puolustaja pojassaan, oli omiaan

kilvoittelemaan hyvän kilvoituksen maailmassa ja saavuttamaan

lopullisen voiton. Tohtori John itse oli niitä ihmisiä, joiden

syntyessä suotuisat tähdet varmaan olivat hymyilleet. Vastoinkäyminen

saattoi näyttää hänelle synkeimmän muotonsa: hänessä oli miestä

voittamaan se hymy huulilla. Voimakas ja hilpeä, luja ja ritarillinen

hän oli, ei hätiköivä vaan miehekäs, ja sellaisena hän saattoi uhmata

itse Kohtaloa ja puristaa tämän jumalattaren kylmistä silmistä miltei

rakastavan katseen.

Ammatissa jonka hän oli valinnut, oli hänen menestyksensä nyt

aivan varma. Viimeisten kolmen kuukauden aikana hän oli ottanut

haltuunsa tämän talon, joka oli, sanottiin minulle, pieni linna

noin puolen peninkulman päässä Porte de Crécystä. Hän oli valinnut

tämän maaseutupaikan äitinsä terveyden vuoksi, jolle kaupungin

ilma ei ollut soveliasta. Tänne hän oli kutsunut rouva Brettonin,

ja tämä oli tuonut mukanaan Englannista P. Annan kadun varrelta ne

jäännökset huonekaluistaan, jotka hän oli katsonut voivansa jättää

myymättä. Siitä hämmennykseni nähdessäni nuo aavetuolit, peilihaamut,

teenkeittimet ja kupit.

Kun kello löi yksitoista, tohtori John keskeytti äitinsä.

"Neiti Snowen täytyy nyt päästä levolle", hän sanoi, "hän alkaa olla

hyvin kalpea. Huomenna uskaltanen tehdä muutamia kysymyksiä, jotka

koskevat hänen sairautensa alkusyitä. Hän on tosiaankin kovasti

muuttunut sitten viime heinäkuun, jolloin näin hänen aika sukkelasti

näyttelevän erittäin viehättävän herrasmiehen osaa. Mitä eilisillan

kohtaukseen tulee, olen varma että siihen kätkeytyy tarina, mutta

emme tahdo kysyä enempää tänä iltana. Hyvää yötä, neiti Lucy."

Ja hän johdatti minut ystävällisesti ovelle ja näytti vahakynttilällä

tietä yläkertaan.

Kun olin lukenut rukoukseni, riisuutunut ja laskeutunut levolle,

tunsin että minulla vielä oli ystäviä. Ystäviä jotka tosin eivät

tunteneet mitään rajua kiintymystä minua kohtaan, jotka eivät

tarjonneet tasa-arvoisen ja samanmielisen toveruuden mieluisaa

lohdutusta, joilta niin ollen saatoin pyytää vain kohtuullista

hellyyttä, odottaa vain kohtuullista viihdytystä, mutta joita

kohtaan sydämeni kuitenkin vaistomaisesti heltyi ja avautui liiankin

kiitollisena, niin että minun jo täytyi pyytää järkeä hillitsemään

sitä.

"Älä anna minun ajatella heitä liian usein, liian paljon, liian

hellästi", pyysin. "Anna minun tyytyä keskinkertaiseen siemaukseen

tästä elävästä virrasta, älä salli minun janoisena ja kiihkeänä

rientää nauttimaan sen tervetulleesta vedestä, äläkä anna minun

kuvitella sitä makeammaksi kuin maiset lähteet ovat. Oh, suokoon

Jumala että voisin tyytyä kohtaamaan heidät silloin tällöin,

ystävällisesti, harvoin, lyhyesti, mitään pyytämättä ja levollisesti

-- aivan levollisesti."

Vielä toistaen näitä sanoja laskin pääni pielukselle, ja toistaen

niitä _vieläkin_ kostutin pielusta kyynelilläni.