Madame Beckin syntymäpäivää, kolmen edellisen viikon laiskottelua,
itse juhlapäivän lyhyttä kahdentoista tunnin ilon ja hilpeyden
puuskaa ja äärettömän ikävää huomispäivää seurasi aivan
päinvastainen aika: kaksi kuukautta oikeata työtä, ahkeraa ja
tiukkaa opiskelua. Nämä kaksi kuukautta, kouluvuoden viimeiset,
olivat itse asiassa ainoa todellinen työaika koko vuotena. Niihin
lykättiin ja keskitettiin ankarimmat valmistelut tutkintoa varten,
joka tapahtui ennen palkintojenjakoa. Niin tekivät sekä opettajat
että opettajattaret ja oppilaat. Palkinnontavoittelijain oli
tehtävä vakavaa työtä, opettajain ja opettajattarien oli otettava
taakka hartioilleen, yllytettävä hitaita, autettava ja opastettava
lupaavampia. Oli saatava aikaan vaikuttava näyte, loistava julkinen
tutkinto, ja se tarkoitus pyhitti kaikki keinot.
Tuskin huomasinkaan toisten opettajain työtä, oma puuhani askarrutti
mieltäni, ja _minun_ tehtäväni ei ollutkaan helpoimpia: minun oli
päntättävä noin yhdeksäänkymmeneen päähän tarpeellinen määrä sitä
mitä he pitivät taidoista vaikeimpana ja monimutkaisimpana, englannin
kieltä, väännettävä yhdeksänkymmentä kieltä ääntämään sellaista
mikä heistä tuntui melkein mahdottomalta -- saarivaltion sihiseviä
hammasäänteitä.
Tutkintopäivä valkeni. Kauhea päivä! Sitä varten oli valmistuttu
levottoman jännittyneinä, pukeuduttu ääneti ja kiireisesti -- ei
mihinkään kevyeen eikä liehuvaan tällä kertaa -- poissa olivat
nyt valkoiset harsokankaat ja taivaansiniset vyönauhat, muotina
oli vakava, vahva ja kiinteä. Minusta tuntui että juuri minä olin
erityisen pahassa asemassa tuona päivänä, koska raskain taakka ja
vaikeus lankesi yksin minun osalleni kaikista naisopettajista.
Toisten ei tarvinnut pitää tutkintoa opettamissaan aineissa;
kirjallisuudenopettaja, herra Paul, otti tämän velvollisuuden
itselleen. Hän, tuo kotityranni, kokosi toiseen käteensä kaikki
ohjakset, hän hylkäsi vihaisesti kaiken yhteistyön; hän ei tahtonut
apua. Madamen itsensä, joka ilmeisesti mielellään olisi pitänyt
tutkinnon maantieteessä, lempiaineessaan, jota hän opetti hyvin,
oli mukauduttava itsevaltiaan sukulaisensa määräyksiin. Paul
syrjäytti koko opettajakunnan, miespuoliset ja naispuoliset,
ja seisoi tutkijan paikalla yksinään. Hän oli harmissaan siitä
että hänen oli pakko tehdä yksi poikkeus tästä säännöstä. Hän ei
hallinnut englanninkieltä: siispä hänen täytyi jättää tämä opinhaara
englanninopettajan käsiin, ja niin hän tekikin, mutta ei ilman pientä
lapsekasta kateutta.
Alituinen ristiretki joka-ainoan ihmisen -- paitsi oman itsensä --
itserakkautta vastaan kuului tämän kykenevän mutta kiukkuisen ja
kunnianhimoisen pienen miehen omituisuuksiin. Hänellä oli voimakas
halu oman persoonansa julkiseen näyttelemiseen, mutta äärimmäinen
vastenmielisyys toisten ihmisten samanlaista esiintymistä kohtaan.
Hän sorti, hän lannisti milloin vain voi, ja raivosi kuin pulloon
suljettu tuulispää, milloin ei voinut.
Tutkintopäivän aattoiltana kävelin puutarhassa kuten muutkin
opettajattaret ja kaikki sisäoppilaat. Herra Emanuel yhtyi seuraani
"kielletyllä käytävällä"; hänellä oli sikari hampaissa; päällystakki
-- erittäin luonteenomainen vaatekappale, vaikkakaan ei kuosiltaan
erikoinen -- liehui tummana ja uhkaavana, kreikkalaisen lakin tupsu
varjosti ankarana vasenta ohimoa, mustat viikset käpertyivät kuin
vihaisella kissalla, ja sinisten silmäin välkkeessä oli pilviä.
"Niin te siis", hän alkoi, pysäyttäen minut jyrkästi ja
asettuen eteeni, "niin te siis aiotte isännöidä kuin kuningatar
valtaistuimellaan -- minun vierelläni, huomenna. Varmaan jo ennakolta
nautitte korkeasta asemastanne. Olen näkevinäni teissä tiesi mitä
säteilyä, te pieni kunnianhimoinen olento."
Nyt sattuikin niin, että hän erehtyi tykkänään. Minä en pitänyt
-- en voinut pitää -- kuulijakunnan ihailua tai hyvää käsitystä
yhtä suuressa arvossa kuin hän. Jos minulla olisi sen joukossa
ollut yhtä monta henkilökohtaista ystävää tai tuttavaa kuin
hänellä, en tiedä miten asia olisi kääntynyt, mutta minä puhunkin
tapauksesta sellaisena kuin se nyt oli. Minulle olivat kouluvoitot
vain kylmää kiiltoa. Olin ihmetellyt -- ja ihmettelin nytkin --
kuinka niiden loiste hänestä voi näyttää kirkkaalta ja lämpimältä
kuin takkavalkea. _Hän_ välitti niistä ehkä liian paljon, _minä_
luultavasti liian vähän. Minulla oli kuitenkin omat päähänpistoni
niinkuin hänelläkin. Minusta esimerkiksi oli hauskaa nähdä herra
Emanuel kateellisena. Kateus sytytti hänen mielensä ja viritti hänen
henkensä ja loi kaikennäköisiä lystikkäitä valoja ja varjoja hänen
tummiin kasvoihinsa ja orvokinsinisiin silmiinsä (hänellä oli tapana
sanoa, että hänen musta tukkansa ja siniset silmänsä olivat "une de
ses beautés_").[58] Hänen kiukullaan oli oma viehätyksensä: se oli
vilpitöntä, totista, kokonaan järjetöntä, mutta ei koskaan tekopyhää.
Niinpä en millään tavoin salannut luuloteltua mielihyvääni,
kysyinpähän vain milloin englanninkielen tutkinto oli -- alussa vai
lopulla päivää.
"Minä epäröin", sanoi hän, "asetanko sen alkuun, jolloin ihmisiä
on vasta vähän ja jolloin kunnianhimoinen luonteenne ei saa
nauttia suuresta kuulijakunnasta, vai aivan loppuun, kun kaikki
ovat väsyneitä ja osaksenne tulee vain laimeata ja heikkoa
tarkkaavaisuutta."
"Kuinka kovasydäminen olette, monsieur", sanoin teeskennellen
alakuloisuutta.
"Teitä kohtaan pitääkin olla ankara. Te olette niitä ihmisiä, joita
täytyy _pitää kurissa_. Minä tunnen teidät! Minä tunnen teidät!
Toiset ihmiset tässä talossa näkevät teidät ja luulevat että väritön
varjo on kulkenut ohi. Mutta minäpä tutkin kasvonne heti, ja se
riitti."
"Oletteko tyytyväinen kun ymmärrätte minua?"
Vastaamatta suoraan hän jatkoi: "Ettekö ollutkin mielissänne kun
onnistuitte näytelmässä? Minä katselin teitä ja näin kasvoissanne
intohimoista voitonriemua. Kuinka katseenne säkenöi! Se ei ollut vain
valoa, se oli liekkejä: minä tiesin olla varuillani."
"Se mitä tuossa tilaisuudessa tunsin -- ja suokaa anteeksi jos sanon
teidän äärettömästi liioittelevan tunteeni suuruutta ja laatua -- oli
kokonaan ylimalkaista. Minä en välittänyt ilveilystä. Vihasin osaa
jonka annoitte minulle. Minulla ei ollut pienintäkään myötätuntoa
näyttämön edessä olevaa yleisöä kohtaan. Epäilemättä kunnon ihmisiä,
mutta tunnenko minä heitä? Merkitsevätkö he mitään minulle? Välitänkö
siitä että huomenna taas joudun heidän eteensä? Onko tutkinto minulle
mitään muuta kuin työ jonka soisin pian olevan kunnialla ohi?"
"Saanko vapauttaa teidät siitä?"
"Äärettömän kernaasti, jos vain ette pelkää epäonnistumista."
"Mutta minä en onnistuisi. Osaan vain kolme lausetta englantia ja
muutamia sanoja, esimerkiksi _de sonn, de mone, de stare_[59] --
sanoinko hyvin? Minun mielestäni olisi parasta jättää koko asia
sikseen, olla ilman englannintutkintoa -- mitä siitä sanotte?"
"Jos madame suostuu, suostun minäkin."
"Sydämestännekö?"
"Sydämeni pohjasta."
Hän poltti sikariaan äänettömänä. Sitten hän äkkiä kääntyi.
"Antakaa minulle kätenne", hän sanoi. Kiukku ja kateus suli hänen
kasvoistaan, niistä loisti nyt herttainen ystävällisyys.
"Kas niin, ei viitsitä olla kilpailijoita, ollaan ystäviä. Tutkinto
tulee tapahtumaan, minä valitsen sopivan hetken, ja sen sijaan että
häiritsisin ja kiusaisin teitä, kuten melkein teki mieleni kymmenen
minuuttia sitten -- minulla on pahat tuuleni, on ollut lapsesta
saakka -- tahdon rehellisesti auttaa teitä. Itse asiassa olette
yksinäinen ja vieras, teidän on raivattava tienne ja ansaittava
leipänne, ja voi ehkä olla hyväkin että tulette tunnetuksi. Me olemme
ystäviä -- suostutteko?"
"Koko sydämestäni, monsieur. Minä iloitsen ystävästä. Pidän siitä
enemmän kuin voitosta."
"Raukka" hän sanoi, kääntyi pois ja jätti minut käytävään.
Tutkinto sujui hyvin; Paul piti sanansa ja teki parhaansa
helpottaakseen minun osaani. Seuraavana päivänä oli palkintojenjako.
Sekin meni ohi, koulu loppui, oppilaat lähtivät kotiin ja alkoi pitkä
loma.
Sitä lomaa! Unohdanko sen koskaan? Luullakseni en. Madame Beck
matkusti loman ensi päivänä lastensa luo rannikolle, kaikilla
kolmella opettajattarella oli omaisia tai ystäviä, joiden luo he
pakenivat, kaikki opettajat lähtivät kaupungista, muutamat Pariisiin,
muutamat Boue-Marineen, Paul lähti pyhiinvaellukselle Roomaan,
talo jäi aivan tyhjäksi, ilman muita asukkaita kuin minä, eräs
palvelustyttö ja muuan onneton oppilas, tylsämielinen raukka, joka
kaukana asuvalta äitipuoleltaan ei saanut lupaa palata kotiin.
Sydämeni melkein kuoli; viheliäinen ikävä herpaannutti sen kielet.
Kuinka nuo syyskuun päivät olivat pitkät! Kuinka hiljaiset, kuinka
elottomat! Kuinka tyhjät, autiot ja lohduttomat! Kuinka alakuloinen
olikaan tuo hylätty puutarha, joka nyt, kaupungin kesän jälkeen,
oli harmaana tomusta. Katsoessani eteenpäin noiden kahdeksan viikon
alussa tiesin tuskin kuinka voisin elää ne loppuun. Mielialani
oli jo kauan ollut asteittain alenemassa, ja nyt kun työn antama
tuki oli poissa, se laskeutui nopeasti. Eteenpäin katsominenkaan
ei tuonut mitään toiveita: mykkä tulevaisuus ei tietänyt mistään
huojennuksesta, ei tarjonnut mitään lupauksia, ei antanut mitään
aihetta kestää nykyistä pahaa luottaen tulevaan hyvään. Surullinen
välinpitämättömyys koko olemassaolosta painoi usein mieltäni --
epätoivoinen halu päästä pian maallisen retken päähän. Kun minulla
nyt oli hyvää aikaa katsella elämää niin kuin minunlaiseni on sitä
katsottava, näin siinä vain toivottoman erämaan: vain keltaista
hiekkaa, ei vihreätä niittyä, ei palmupuuta, ei lähdettä näkyvissä.
Toiveita, jotka ovat nuoruudelle rakkaat, jotka pitävät sitä
pystyssä ja ohjaavat sitä, en tuntenut enkä uskaltanut tuntea.
Jos ne joskus kolkuttivat oveeni, oli epävieraanvarainen telki
vedettävä sisäpuolelta niiden eteen. Kun ne hylättyinä kääntyivät
pois, vuotivat väliin hyvinkin katkerat kyynelet, mutta sitä ei
voinut auttaa, minä en uskaltanut ottaa vastaan sellaisia vieraita.
Niin kuolettavasti pelkäsin liikanaisen itseluottamuksen syntiä ja
heikkoutta.
Uskonnollinen lukija, sinä kai pidät minulle pitkän saarnan sen
johdosta mitä juuri olen kirjoittanut. Niin sinäkin, moralisti, ja
sinä, ankara viisas. Sinä stoalainen rypistät kulmiasi, sinä kyynikko
olet ivallinen, sinä nautiskelija naurat. Hyvä on, suhtautukaa
siihen kukin omalla tavallanne. Minä otan vastaan saarnan, kulmain
rypistämisen, pilkan ja naurun. Ehkä olette kaikki oikeassa, ja ehkä
minun olosuhteissani olisitte kaikki olleet väärässä kuten minä.
Ensimmäinen kuukausi oli todellakin pitkä, raskas, musta kuukausi
minulle.
Tylsämielinen ei näyttänyt onnettomalta. Tein parhaani ruokkiakseni
hänet hyvin ja pitääkseni hänet lämpimänä, eikä hän muuta pyytänyt
kuin ruokaa ja päivänpaistetta, ja kun se puuttui, takkavalkeata.
Hänen heikot hengenlahjansa viihtyivät toimettomuudessa: hänen
aivonsa, silmänsä, korvansa ja sydämensä nukkuivat tyytyväisen unta,
ne eivät voineet herätä työhön, horrostila oli niiden paratiisi.
Loman kolme ensimmäistä viikkoa olivat kuumat, kauniit ja kuivat,
mutta neljäs ja viides myrskyä ja sadetta. En tiedä miksi tuo
ilmanmuutos teki niin kauhean vaikutuksen minuun, miksi raivoava
myrsky ja vihmova sade lamaannuttivat minua kuolettavammin kuin
kirkas sää, mutta niin kävi, ja hermostoni jaksoi hädin tuskin kestää
sitä mitä sen oli kestettävä monena päivänä ja yönä tuossa suuressa
tyhjässä talossa. Kuinka rukoilinkaan taivaalta apua ja lohdutusta!
Kuinka kauhistuttavalla voimalla minut vähin vähäsikään se vakaumus,
että kohtalo oli ainainen vihamieheni, jota ei koskaan voinut
lepyttää! Minä en sydämessäni syyttänyt Jumalan armoa ja oikeutta
tästä; päätin Hänen suureen suunnitelmaansa kuuluvan, että muutamien
piti syvästi kärsiä elinaikanaan, ja olin vihlovan vakuuttunut siitä,
että näiden joukkoon kuuluin minäkin.
Oli jonkinlainen helpotus kun tylsämielisen täti, kiltti vanha
nainen, eräänä päivänä tuli hakemaan luokseen omituisen, viallisen
toverini. Tuo onneton olento oli ajoittain ollut minulle raskaana
taakkana; en voinut viedä häntä puutarhan ulkopuolelle enkä jättää
häntä hetkeksikään yksin, sillä hänen poloinen sielunsa oli kasvanut
yhtä vinoon kuin ruumiskin, ja sillä oli eniten taipumusta pahaan.
Epämääräinen halu pahantekoon ja tarkoitukseton ilkeys tekivät
alituisen valvonnan välttämättömäksi. Koska hän puhui hyvin harvoin
ja saattoi tuntikausia istua tylsän näköisenä, väännellen kasvojaan
sanoin kuvaamattomiin irvistyksiin, olin pikemmin ikään kuin vankina
oudon ja kesyttömän eläimen kanssa kuin ihmisolennon seurassa.
Lisäksi hänelle oli tehtävä erinäisiä palveluksia, jotka olisivat
vaatineet mielisairaanhoitajattaren hermoja. Rohkeuttani koeteltiin
kovin, ja vähin se lannistui kokonaan. Näiden velvollisuuksien ei
olisi pitänyt tulla minun osalleni; eräs palvelustyttö oli tähän asti
suorittanut ne, mutta lomallelähdön kiireessä ei hänelle ehditty
hankkia sijaista. Tämä rasitus ja vaiva ei suinkaan ollut helpoimpia
mitä elämässäni olen kokenut, mutta niin halpaa ja vastenmielistä
kuin se olikin, oli henkinen tuskani paljon kuluttavampaa ja
tuhoisampaa. Tylsämielisen palveleminen riisti minulta usein kyvyn
ja halun syödä ateriaani ja lähetti minut uupuneena ulos raikkaaseen
ilmaan ja kaivon luo pihalle. Mutta tämä työ ei koskaan kouristanut
sydäntäni eikä pusertanut silmistäni kuumia kyyneleitä.
Tylsämielisen lähdettyä sain vapaasti kävellä ulkona. Ensin
minulla ei ollut rohkeutta poistua kauaksi Rue Fossettelta, mutta
vähitellen uskalsin jo kaupungin porteille asti, kuljin niistä ulos
ja vaeltelin kaukana pitkin viertoteitä, yli peltojen, katolisen ja
protestanttisen hautausmaan taakse, ohi maatalojen, teille ja pieniin
metsiin, en tiedä minne. Ahdistus ajoi minua eteenpäin, kuume kielsi
lepäämästä, seuralaisenpuute vaivasi sieluani polttavan nälän tavoin.
Vaelsin usein aamusta saakka, läpi helteisen keskipäivän, kuivan
iltapuolen ja pimeän illan, ja palasin kotiin kuun noustessa.
Yksinäisillä kävelyilläni ajattelin väliin toisten, tuttavieni,
nykyistä olotilaa. Siellä oli madame Beck hauskassa kylpypaikassa
lastensa ja äitinsä kanssa, keskellä lukuisia ystäviä, jotka olivat
hakeutuneet samaan virkistyspaikkaan. Zélie St. Pierre oli Pariisissa
sukulaistensa luona, toiset opettajattaret olivat kodeissaan.
Siellä oli Ginevra Fanshawe, jonka eräs ystävä oli vienyt hauskalle
kiertomatkalle etelään. Ginevra oli mielestäni onnellisin. Hän sai
retkeillä läpi kauniiden seutujen, syyskuun aurinko loisti hänelle
yli hedelmällisten tasankojen, joilla vilja tuleentui ja viini
kypsyi sen lämpimissä säteissä. Kultainen ja kristallinen kuu nousi
hänen näkyviinsä siniseltä taivaanrannalta, jota vuorten aaltoviiva
reunusti.
Mutta kaikki tämä ei ollut mitään; minäkin tunsin nuo syksyiset
päivänpaisteet ja näin nuo elonkorjuun kuutamot, ja melkein toivoin
nukkuvani syvällä nurmen alla, kaukana niiden vaikutuksesta. Mutta
Ginevralla oli mukanaan eräänlainen hengetär, joka osasi antaa
alituista voimaa ja lohtua, kirkastaa päivänpaisteen ja täyttää
pimeyden tuoksuilla. Paras ihmiselämän hyvistä hengettäristä suojasi
häntä siivillään ja kumartui hänen päänsä yli. Ginevraa seurasi
todellinen Rakkaus, eikä hän koskaan voinut olla yksin. Oliko hän
tunteeton sille? Minusta se tuntui mahdottomalta: en voinut kuvitella
sellaista turtumusta. Kuvittelin että hän oli salassa kiitollinen,
rakasti vielä pidätetysti, mutta aikoi jonakin päivänä näyttää miten
paljon hän rakasti. Ajattelin myös että hänen uskollinen sankarinsa
aavisti hänen aran kiintymyksensä ja sai siitä lohdutusta; uskoin
että heidän välillään oli myötätunnon sähköinen lanka, keskinäisen
ymmärtämyksen hieno säie, joka satojenkin peninkulmien takaa yhdisti
-- toimitti perille rukouksia ja toiveita yli vuorien ja laaksojen.
Ginevrasta tuli vähitellen jonkinlainen sankaritar silmissäni. Eräänä
päivänä, huomatessani tämän kasvavan harhakuvan, sanoin: "Luulen
todellakin että hermoni ovat ylenmäärin jännittyneet: olen jollakin
tavoin kärsinyt liikaa; sairaus on siitä seurauksena -- mitä minun on
tehtävä? Kuinka voin pysyä terveenä?"
Itse asiassa ei ollut mitään keinoa pysyä terveenä näissä
olosuhteissa. Vihdoinkin seurasi erityisen kauhun ja tuskan vallassa
vietettyä päivää ja yötä ruumiillinen sairaus -- minun oli pakko
mennä vuoteeseen. Näihin aikoihin loppui intiaanikesä ja alkoivat
päiväntasausmyrskyt. Yhdeksän pimeätä ja sateista päivää, joiden
tunnit vyöryivät ohitseni levottomina, kuuroina, hurjina, myrskyn
Pauliinan huumaamina, makasin oudossa hermojen ja veren kuumeessa.
Uni karkottui kokonaan. Usein nousin yöllä, etsin unta joka taholta,
pyysin hartaasti sitä palaamaan. Ikkunan rasahdus, tuulen vinkuna
vain vastasi -- uni ei tullut!
Minä erehdyn. Kerran se tuli, mutta vihoissaan. Kärttämiseeni
kyllästyneenä se toi mukanaan kostavan unen. St. Jean Baptisten
kellon mukaan tuo uni kesti vain viisitoista minuuttia -- lyhyt aika,
mutta se riitti rasittamaan koko ruumistani tuntemattomalla tuskalla,
tuomaan mukanaan nimettömän kokemuksen, joka laatunsa, sävynsä
ja herättämänsä kauhun puolesta oli kuin tervehdys iäisyydestä.
Kahdentoista ja yhden välillä sinä yönä tyrkytettiin huulilleni
kalkki, musta, väkevä, outo, joka ei ollut kotoisin mistään kaivosta,
vaan äyräitään myöten täynnä pohjattoman ja rannattoman meren vettä.
Kärsimyksen malja, joka on valmistettu ajallisten ja äärellisten
mittojen mukaan ja tarkoitettu kuolevaisen huulille, ei maistu
sellaiselta kuin tämä kärsimys maistui. Juotuani ja herättyäni luulin
että kaikki oli ohi: loppu tullut ja mennyt. Vapisin kauheasti kun
tietoisuus palasi; olin valmis huutamaan apua joltakin ihmiseltä,
mutta tiesin ettei ketään ollut kyllin lähellä kuullakseen hurjaa
huutoani -- Goton kaukaisessa ullakkokamarissaan ei voinut kuulla
-- ja nousin polvilleni vuoteeseen. Muutamia hirveitä tunteja
kului: kuvaamaton tuska repi ja ahdisti mieltäni. Luulen että pahin
tuon unen kauhuista oli tämä. Näin unta että rakastettu vainaja,
joka elämässään oli rakastanut _minua_, kohtasi minut jossakin
vieraantuneena: sanomaton epätoivo tulevaisuuden suhteen ahdisti
sydänjuuriani. Minulla ei ollut minkäänlaista aihetta toivoa
toipuvani ja palaavani elämään, ja kuitenkin oli aivan sietämätön tuo
säälimätön ja ynseä ääni, jolla Kuolema houkutteli minua kutsumaan
luokseni sen tuntemattomat kauhut. Kun koetin rukoilla, sain
huuliltani vain nämä sanat: "Nuoruudestani saakka olen kärsinyt Sinun
hirmuisuuttasi vaivaantunein mielin."
Se oli niin totta.
Tuodessaan minulle teetä seuraavana aamuna Goton pyysi minua
kutsumaan lääkärin. Minä en tahtonut -- en uskonut minkään lääkärin
voivan parantaa minua.
Eräänä iltana nousin -- minä en houraillut, olin täysissä tajuissani
-- ja pukeuduin, heikkona ja horjuvana. En voinut kauemmin sietää
huoneeni yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; aavemaiset valkoiset vuoteet
muuttuivat silmissäni kummituksiksi, jokaisen päänalus oli pääkallo,
jättiläiskokoinen ja auringon valkaisema -- kangastuksia vanhemmasta
maailmasta ja väkevämmästä suvusta oli kiteytynyt niiden suuriin
ammottaviin silmäkuoppiin. Sinä iltana lujittui sielussani entistä
kiinteämmin sellainen vakaumus, että Kohtalo oli kiveä ja Toivo
väärä epäjumala -- sokea, veretön, graniittisydäminen. Tunsin myös
että koettelemus, jonka Jumala oli minulle lähettänyt, oli nyt
saavuttanut huippunsa ja että minun oli käännettävä se takaisin omin
käsin, niin kuumat, heikot ja vapisevat kuin ne olivatkin. Satoi
vieläkin ja tuuli vinkui, mutta mielestäni armeliaammin kuin oli
satanut ja myrskynnyt kaiken päivää. Hämy lankesi yli maan, ja sen
vaikutus tuntui minusta sääliväiseltä. Ikkunasta näin purjehtivia
iltapilviä, jotka riippuivat alhaalla kuin liput puolitangossa.
Minusta tuntui että sillä hetkellä oli taivaassa surua ja myötätuntoa
kaikkia maan kärsimyksiä kohtaan, kauhean uneni paino keventyi, tuo
sietämätön ajatus, ettei minua enää rakastettu, ei tunnettu, vaihtui
puolittain päinvastaisen toivoon -- ja olin varma että tuo toivo
loistaisi kirkkaammin, jos pääsisin pois tämän katon alta, joka oli
painostava kuin laakea hautakivi, ja menisin kaupungin ulkopuolelle
eräälle hiljaiselle kukkulalle, kauas kenttien keskelle. Panin
ylleni päällystakin (en voinut olla houreissa, sillä minulla oli
älyä pukeutua lämpimästi) ja lähdin matkaan. Erään kirkon kellot
pysäyttivät minut kulkiessani ohi, ne tuntuivat kutsuvan minua
iltarukoukseen, ja minä menin sisään. Mikä juhlameno tahansa, kaikki
vilpittömän hartauden näkeminen, kaikki vetoaminen Jumalaan oli
minulle silloin yhtä tervetullutta kuin leipä äärimmäistä puutetta
kärsivälle. Polvistuin muiden mukana kivilattialle. Se oli vanha
juhlallinen kirkko, jonka hämärää maalatuista ikkunoista tuleva valo
ei kullannut vaan purppuroi.
Kirkossa oli kourallinen väkeä, ja iltarukouksen jälkeen lähti puolet
pois. Huomasin pian että jäljellejääneet aikoivat ripittäytyä. En
hievahtanut paikaltani. Kirkon kaikki ovet suljettiin huolellisesti,
pyhä hiljaisuus ja juhlallinen hämärä laskeutui ylitsemme. Hetkisen
kuluttua, joka oli vietetty henkeä pidättävässä hiljaisuudessa
ja rukouksessa, eräs katuvaisista lähestyi rippituolia. Seurasin
häntä silmilläni. Hän kuiskasi tunnustuksensa, hänelle kuiskattiin
synninpäästö, hän palasi lohdutettuna. Toinen teki samoin, ja kolmas.
Kalpea nainen, joka oli polvillaan minun lähelläni, sanoi hiljaisella
ystävällisellä äänellä:
"Menkää te nyt, minä en ole vielä aivan valmis."
Tottelin koneellisesti, nousin ja lähdin. Tiesin mitä aioin tehdä;
tarkoitukseni oli selvinnyt minulle kuin salaman välähdyksessä.
Onnettomammaksi kuin jo olin ei tämä askel voinut minua tehdä, ja se
voi rauhoittaa.
Pappi rippituolissa ei edes kääntynyt katsomaan minuun, kallisti
vain korvansa hiljaa huulteni eteen. Hän saattoi olla hyvä mies,
mutta hänen työnsä oli muuttunut jonkinlaiseksi muodollisuudeksi: hän
suoritti sen totunnaisen rauhallisesti. Minä epäröin, en tietänyt
tunnustuskaavaa, ja tavanmukaisten alkusanojen sijasta sanoin:
"_Mon père, je suis Protestante_."[60]
Hän teki äkkikäännöksen. Hän ei ollut tämän maan pappeja, tuota
luokkaa, jonka kasvojen ilme miltei poikkeuksetta on ikävä ja
mateleva. Näin hänen profiilistaan ja otsastaan, että hän oli
ranskalainen. En usko että häneltä puuttui tunnetta ja älyä, vaikka
hän olikin jo iäkäs ja harmaantunut. Hän kysyi aika ystävällisesti,
miksi olin tullut hänen luokseen vaikka olin protestantti.
Sanoin isoavani neuvoa ja lohdutuksen sanaa. Olin asunut muutamia
viikkoja aivan yksin, olin ollut sairas, mieltäni ahdisti tuska,
jonka painoa tuskin enää jaksaisin kestää.
"Oliko se synti, rikos?" kysyi hän hieman hätkähtäen.
Rauhoitin häntä siinä suhteessa ja osoitin hänelle kokemukseni
ääriviivat niin hyvin kuin taisin.
Hän näytti miettiväiseltä, kummastuneelta. "Te yllätätte minut", hän
sanoi. "Minulla ei ennen ole ollut tällaista tapausta. Yleensä meillä
on juurtunut tapamme ja olemme sen mukaisesti valmistuneita, mutta
tämä tapaus poikkeaa suuresti ripin tavallisesta kulusta. Minulla
tuskin on varalla neuvoa tällaisissa olosuhteissa."
Tietysti en ollut odottanutkaan että hänellä olisi, mutta pelkkä
vaivani kertominen korvaan joka oli inhimillinen ja kuuleva ja
kuitenkin pyhitetty, patoutuneen ja kauan salatun ahdistukseni
purkaminen taholle josta se ei pääsisi leviämään eteenpäin, oli
tehnyt minulle hyvää. Olin jo huojentunut.
"Täytyykö minun mennä, isä?" kysyin, kun hän oli vaiti.
"Tyttäreni", hän sanoi ystävällisesti -- ja olen varma että hän
oli hyvä mies, hänellä oli niin säälivä katse -- "tänä iltana
teidän on paras mennä, mutta vakuutan teille että sananne ovat
koskeneet minuun. Rippi, kuten kaikki muukin, voi ajan pitkään tulla
kaavamaiseksi ja jokapäiväiseksi. Te olette tullut tyhjentämään
sydämenne: sellaista tapahtuu harvoin. Tahtoisin mielelläni vielä
ajatella tapaustanne, ottaa sen mukanani rukouskammiooni. Jos
olisitte meidän uskoamme, tietäisin kyllä mitä minun olisi sanottava
-- noin järkyttynyt mieli voi löytää lepoa vain hiljaisessa
turvapaikassa ja säännöllisissä hartaudenharjoituksissa. Maailma,
se on tunnettua, ei tarjoa minkäänlaista tyydytystä tuonlaatuisille
luonteille. Pyhät miehet ovat kehoittaneet teidänkaltaisianne
rippilapsia jouduttamaan matkaansa ylöspäin katumustöillä,
kieltäymyksillä ja vaikeilla hyvillä töillä. Kyynelet ovat täällä
heidän ruokanaan ja juomanaan -- murheen leipä ja murheen vesi
-- mutta heidän palkkansa tulee perästäpäin. Oma vakaumukseni
on että nämä vaikutelmat, joiden alla te nyt huokailette, ovat
Jumalan lähettejä, jotka ovat tulleet saattamaan teitä oikean
kirkon helmaan. Te olette luotu meidän uskoamme varten: vain meidän
uskomme voisi parantaa ja auttaa teitä -- protestanttinen oppi on
aivan liian kylmää, kuivaa ja proosallista teille. Mitä enemmän
ajattelen tätä tapausta, sitä selvemmin näen että se kokonaan
poikkeaa tavallisuudesta. En mistään hinnasta tahtoisi kadottaa
teitä näkyvistäni. Menkää, tyttäreni, tällä kertaa, mutta palatkaa
luokseni taas."
Minä nousin ja kiitin häntä. Olin poistumassa kun hän viittasi minut
takaisin.
"Teidän ei pidä tulla tähän kirkkoon", hän sanoi. "Näen että olette
sairas, ja tämä kirkko on liian kylmä. Teidän pitää tulla kotiini,
asun" -- (ja hän antoi minulle osoitteensa). "Tulkaa luokseni
huomenaamulla kello kymmenen."
Minä vain kumarsin vastaukseksi tähän ehdotukseen, laskin harson
kasvoilleni, tiukensin päällystakkiani ja hiivin pois.
Otaksutko, lukija, että aioin uudelleen uskaltaa tämän
kunnianarvoisen isän ulottuville? Yhtä hyvin olisin voinut marssia
suoraan Babylonian pätsiin. Tällä papilla oli aseita jotka voivat
tepsiä minuun, hän oli luonnostaan ystävällinen; se oli tuota
mielevää ranskalaista ystävällisyyttä, jonka viehätykselle tiesin
olevani jonkin verran altis. Vaikkakaan en kunnioittanut kaikkea
rakkautta, oli olemassa tuskin ainoatakaan kiintymyksen laatua, edes
hiukankin todellisuuteen perustuvaa, jota olisin uskonut pystyväni
kokonaan vastustamaan. Jos olisin mennyt hänen luokseen, olisi hän
näyttänyt minulle kaiken mikä on suloista, viihdyttävää ja lempeätä
kunnon paavilaisessa taikauskossa. Sitten hän olisi koettanut
sytyttää, virittää, yllyttää minussa intoa hyviin töihin. Minä en
tiedä kuinka kaikki olisi päättynyt. Me kaikki luulemme olevamme
lujia muutamissa asioissa, me kaikki tiedämme olevamme heikkoja
monissa. On mahdollista, että jos olisin käynyt Rue des Mages n:o
10:ssä määrättynä päivänä ja hetkenä, voisin juuri nyt, sen sijaan
että kirjoitan tätä kerettiläistä kertomusta, laskea rukousnauhani
helmiä erään karmeliittiluostarin kammiossa Boulevard de Crécyn
varrella Villettessä. Tuossa lempeässä vanhassa papissa oli jotakin
fénelonimaista, ja olivat hänen virkaveljensä minkälaisia tahansa
ja ajattelin sitten mitä hyvänsä hänen kirkostaan ja uskostaan (en
pidä kummastakaan), hänet itsensä olen aina säilyttävä kiitollisessa
muistossa. Hän oli ystävällinen kun tarvitsin ystävällisyyttä, hän
teki minulle hyvää. Taivas siunatkoon häntä!
Hämy oli vaihtunut pimeäksi ja lamput oli sytytetty kaduilla, kun
astuin ulos tuosta hämärästä kirkosta. Kotiinpaluu oli nyt käynyt
minulle mahdolliseksi; hurja kaipuu saada hengittää tätä lokakuun
tuulta pienellä kukkulalla kaukana kaupungin muurien ulkopuolella
oli lakannut olemasta ehdottomasti käskevä vaikutin ja lauhtunut
hiljaiseksi toiveeksi, jota järki voi nousta vastustamaan. Järki
työnsi sen syrjään ja minä palasin, kuten luulin, Rue Fossettelle.
Mutta olinkin joutunut siihen osaan kaupunkia, jota vähimmin
tunsin; se oli vanha osa, täynnä ahtaita katuja ja vanhoja,
kauniita, lahoavia taloja. Olin aivan liian heikko kokoamaan
ajatukseni ja vielä liian välinpitämätön omasta hyvinvoinnistani
ja turvallisuudestani, ollakseni varovainen; hämmennyin kokonaan,
sotkeuduin outojen kadunkulmain verkkoon. Olin eksynyt enkä osannut
kysyä neuvoa keneltäkään.
Jos myrsky oli hieman torkahtanut auringonlaskun aikana, otti se
nyt vahingon takaisin. Väkevänä pyyhkäisi viuhuva tuuli luoteesta
kaakkoon; satoi kuin kaatamalla ja väliin kuului ankara paukaus.
Oli kylmä, ja minua paleli ytimiin saakka. Painoin pääni alas
päästäkseni paremmin vastatuuleen, mutta se löi minut takaisin. En
menettänyt rohkeuttani tässä taistelussa, toivoin vain siipiä, jotta
olisin voinut nousta tuuliratsun selkään, levittää lentimeni ja
lepuuttaa niitä sen voimassa, kiitää sen mukana, pyyhkäistä minne se
pyyhkäisi. Juuri kun toivoin tätä, tunsin äkkiä vieläkin ankarampaa
vilua, vaikka minun jo muutenkin oli ollut kylmä, vielä kauheampaa
voimattomuutta, vaikka jo olin niin heikko. Koetin päästä läheisen
suuren rakennuksen porttikäytävään, mutta sen valtava päätymässä ja
jättiläistorni musteni ja katosi näkyvistäni. Sen sijaan että olisin
vaipunut portaille kuten aioin, tuntui kuin olisin suinpäin syöksynyt
syvyyden kuiluun. Enempää en muista.