TOHTORI JOHN

Madame Beck oli erittäin eheä luonne: sieti kaikkia ihmisiä, mutta ei

ollut hellä kenellekään. Hänen omat lapsensa eivät kertaakaan saaneet

häntä hairahtumaan stoalaisen rauhansa tasaisuudesta. Hän piti huolta

perheestään, valvoi sen etuja ja ruumiillista hyvinvointia, mutta ei

nähtävästi koskaan tuntenut halua ottaa pikku lapsiansa polvelleen,

painaa huuliaan heidän ruusuisille huulilleen, sulkea heitä

sydämelliseen syleilyyn, tuhlata heille lempeitä hyväilyjä, helliä

sanoja.

Pidin häntä väliin silmällä, kun hän istui puutarhassa ja kaukaa

katseli pienokaisiaan, jotka tepastelivat käytävällä hoitajansa

Trinetten seurassa. Hänen katseensa oli huolehtiva ja ymmärtäväinen.

Tiesin että hän usein levottomana mietti lastensa tulevaisuutta,

mutta jos nuorin, heikko ja hintelä mutta suloinen lapsi, sattui

huomaamaan hänet, erosi hoitajastaan ja juosta lyllerteli nauraen ja

innoissaan hänen luokseen tahtoen likistää hänen polviaan, silloin

madame ojensi levollisesti kätensä ikään kuin ehkäistäkseen lapsen,

äkillisestä hyökkäyksestä johtuvaa epämukavuutta, sanoi heltymättä:

"Varo, varo, lapseni!", salli kärsivällisesti lapsen seisoa lähellään

muutaman minuutin, ja sitten, ilman hymyä tai suudelmaa tai hellää

tavuakaan hän nousi ja talutti lapsen takaisin Trinetten luo.

Hänen suhtautumisensa vanhimpaan tyttöön oli yhtä kuvaavaa,

joskin toisella tavoin. Tämä oli pahantapainen lapsi: "_Quelle

peste que cette Désirée! Quelle poison que cette enfant là_!"[32]

olivat lausetapoja joita käytettiin hänestä niin keittiössä

kuin kouluhuoneissa. Paitsi muita avuja hänellä oli verraton

ärsyttämistaito, ja väliin hän sai hoitajansa ja palvelustytöt ihan

suunniltaan. Hän livahti salaa heidän huoneisiinsa, avasi heidän

laatikkonsa ja lippaansa, repi kuin leikillään heidän parhaat

myssynsä ja tahri heidän parhaat huivinsa, hän vaani tilaisuutta

päästä ruokasalin tarjoilupöydän luo, missä rikkoi lasia ja

porsliinia, tai ruokakomeroon, mistä ryösti säilykkeitä, joi makeata

viiniä, rikkoi ruukkuja ja pulloja, ja osasi johtaa asiat niin että

epäluulo lankesi keittäjättäreen ja palvelustyttöihin. Kun madame

näki tämän kaiken ja kun hänelle siitä annettiin tieto, oli hänen

ainoa huomautuksensa -- ja sen hän lausui verrattoman tyynesti:

"Désirée tarvitsee aivan erikoista silmälläpitoa." Ja niinpä hän

pitikin tämän lupaavan taimen enimmäkseen läheisyydessään. Luulen

ettei hän koskaan suoraan huomauttanut tytölle hänen virheistään,

selittänyt kuinka pahoja tuollaiset tavat olivat, eikä osoittanut

minkälaiset seuraukset niistä olisi. Silmälläpidon piti saada

aikaan koko parannus. Tietysti keino petti. Désiréetä estettiin

jossain määrin olemasta palvelustyttöjen seurassa, mutta sen sijaan

hän kiusasi ja rosvoili äitiään. Mitä ikinä hän sai irti madamen

työ- tai pukupöydältä, sen hän varasti ja kätki. Madame näki tämän

kaiken, mutta ei kuitenkaan ollut näkevinään: hänen oma sielunsa ei

ollut kyllin vilpitön vastustamaan tuon lapsen paheita. Kun katosi

jokin esine joka oli välttämättä saatava takaisin, hän aina arveli

Désiréen ottaneen sen, muka leikillään, ja pyysi häntä tuomaan sen

takaisin. Mutta Désiréetä ei niin vain puijattu, hän oli oppinut

tukemaan varkauksiaan valheella ja kielsi koskeneensa rintasolkeen,

sormukseen tai saksiin. Edelleen noudattaen onttoa järjestelmäänsä

äiti oli aivan tyynesti uskovinaan häntä ja perästäpäin vakoili ja

vainusi lasta alituiseen, kunnes sai selville hänen kätkönsä -- reiän

puutarhan aidassa, raon tai halkeaman ullakolla tai ulkohuoneessa.

Tämän tehtyään madame tavallisesti lähetti Désiréen kävelylle

hoitajansa kanssa ja käytti hyväkseen hänen poissaoloaan rosvotakseen

rosvon. Désirée puolestaan osoittautui viekkaan äitinsä todelliseksi

tyttäreksi -- hän ei milloinkaan antanut ilmeissään tai käytöksessään

näkyä pienintäkään merkkiä siitä, että hän olisi pahoillaan

huomatessaan menetyksensä.

Toisen lapsen, Fifinen, sanottiin muistuttavan isä-vainajaansa. Varma

on, että vaikka lapsi olikin perinyt äidiltään terveen ruumiinsa,

siniset silmänsä ja punaiset poskensa, ei sen henkinen olemus ollut

lähtöisin äidistä. Fifine oli rehellinen ja iloinen pieni sielu;

samalla myös kiihkeä, lämminverinen, meluava olento, ja sen lajin

lapsi, joka helposti sotkeutuu vaaroihin ja vaikeuksiin. Eräänä

päivänä hänen päähänsä pisti pudota jyrkkien kiviportaiden ylimmältä

askelmalta alimmalle. Madame kuuli melun (hän kuuli aina joka äänen),

tuli ruokasalista paikalle, nosti lapsen ylös ja sanoi tyvenesti:

"_Cet enfant a un os de cassé_."[33]

Ensin toivoimme että asia ei ollut niin hullusti. Se oli kuitenkin

vain liian totta: pieni lihava käsivarsi riippui hervottomana.

"Meess" (se olin minä) "saa ottaa hänet", sanoi madame, "ja te menkää

heti hakemaan ajuria."

Ajurilla hän lähti tuota pikaa mutta ihmeteltävän kylmäverisesti ja

maltillisena noutamaan lääkäriä.

Nähtävästi hän ei tavannut kotilääkäriään, mutta se ei merkinnyt

mitään: hän etsi kunnes sai käsiinsä toisen mieleisensä, ja toi hänet

mukanaan. Minä olin sillä välin leikannut hihan tytön käsivarrelta,

riisunut hänet ja pannut vuoteeseen.

Luulen ettei kukaan meistä _(meillä_ tarkoitan lastenhoitajaa,

keittäjätärtä, ovenvartijatarta ja itseäni) ehtinyt tarkastaa

tohtoria, kun tämä astui huoneeseen. Minä ainakin olin kokonaan

syventynyt tyynnyttämään Fifineä, jonka huutoa (hänellä oli

hyvät keuhkot) oli hirveä kuulla. Huuto yltyi kaksin verroin

voimakkaammaksi, kun outo mies lähestyi hänen vuodettaan. "Antakaa

minun olla!" hän huusi kiihkeästi murteellisella englanninkielellään

(hän puhui englantia kuten muutkin lapset). "Minä en tahdo teitä,

minä tahdon tohtori Pillulen."

"Tohtori Pillule on oikein hyvä ystäväni", kuului vastaus

virheettömällä englanninkielellä, "mutta hän on toimessa kolmen,

peninkulman päässä, ja minä olen tullut hänen sijastaan. Meidän on

ryhdyttävä työhön heti kun olemme vähän rauhoittuneet, ja niin saamme

tuon pienen käsivarsiraukan pian siteisiin ja hyvään kuntoon."

Tämän jälkeen hän pyysi lasin sokerivettä, juotti tyttöselle pari

teelusikallista tätä makeata nestettä (Fifine oli vilpitön herkkusuu;

kuka tahansa voitti hänen sydämensä kitalaen kautta), lupasi lisää

käsittelyn päätyttyä ja ryhtyi ripeästi toimeen. Hän tarvitsi hieman

apua ja pyysi sitä keittäjättäreltä, joka oli roteva ja lujakätinen

nainen, mutta tämä sekä ovenvartijatar ja hoitaja pakenivat suin

päin. Minusta ei ollut hauskaa pidellä tuota pientä kiusattua

jäsentä, mutta koska luulin ettei muutakaan vaihtoehtoa ollut,

ojensin jo käteni tehdäkseni mitä vaadittiin. Toinen ehti ennen

minua. Madame Beck oli myös ojentanut kätensä, ja se pysyi lujana kun

minun käteni vapisi.

"Tämä on parempi", sanoi tohtori kääntyen minusta häneen.

Hän osoitti viisautta valinnassaan. Minun stoalaisuuteni olisi

ollut teeskenneltyä, lujuuteni väkinäistä. Madamen ei tarvinnut

teeskennellä eikä pakottaa itseään.

"_Merci, Madame; très hien, fort bien_",[34] sanoi tohtori

lopetettuaan työnsä. "_Voilà un sang-froid bien opportun, et qui vaut

mille élans de sensibilité déplacée._"[35]

Tohtoria miellytti hänen lujuutensa, häntä taas tohtorin tunnustus.

Luultavaa on myös että tohtorin koko ulkonainen olemus, hänen

äänensä, ilmeensä ja käytöksensä teki edullisen vaikutuksen.

Tosiaankin kun oikein katseli häntä ja kun lamppu tuotiin sisään --

sillä oli ilta ja alkoi olla pimeä -- näki että muulla tavoin ei

juuri voinut ollakaan, jollei madame Beck ollut vähemmän kuin nainen.

Tämä nuori tohtori (hän _oli_ nuori) ei ollut suinkaan tavallisen

näköinen. Hänen vartalonsa näytti kunnioitettavan kookkaalta tuossa

pienessä huoneessa ja keskellä naisryhmää; hänen profiilinsa oli

selväpiirteinen, hieno ja ilmeikäs; hänen katseensa lenteli kasvoista

kasvoihin kenties liian vilkkaasti, liian nopeasti ja liian usein,

mutta silmien ilme oli erittäin miellyttävä, niin myös hänen suunsa,

ja leuka oli voimakas, kaksijakoinen, kreikkalainen, täydellinen.

Mitä tulee hänen hymyynsä, ei sille aivan äkkiä voinut keksiä

sopivaa kuvailusanaa. Siinä oli jotakin mikä miellytti, mutta myös

jotakin mikä sai ihmisen ajattelemaan kaikkia vikojaan ja heikkoja

puoliaan: kaikkea mikä voisi tehdä ihmisen naurunalaiseksi. Fifine

kuitenkin mieltyi tähän epäilyttävään hymyyn ja piti sen omistajaa

hyvänä ihmisenä, sillä niin paljon kuin tohtori olikin kiusannut

häntä, ojensi lapsi kätensä ja toivotti hänelle kiltisti hyvää yötä.

Tohtori taputti pientä kättä ystävällisesti, ja sitten madame ja hän

laskeutuivat portaita yhdessä. Madame puhui, mieliala ylimmillään ja

liukaskielisyydessä korkea vuoksi, tohtori kuunteli hyväntahtoisen

kiinnostuneena, mutta hyväntahtoisuuteen liittyi tuota itsetiedotonta

kujeellisuutta, jota mielestäni on vaikea kuvata.

Huomasin että vaikka hän puhui ranskaa hyvin, hän puhui englantia

paremmin, ja lisäksi hänellä oli englantilaisen ihonväri, silmät

ja vartalo. Huomasin muutakin. Kun hän kulki ohitseni lähtiessään

huoneesta ja käänsi kasvonsa hetkiseksi minua kohti -- ei

puhutellakseen minua, vaan madamea, mutta seisoen kuitenkin niin,

että minun oli melkein pakko katsoa häneen -- silloin välähti

mielessäni selvästi muuan muisto, joka oli ponnistellut esiin siitä

hetkestä saakka, jolloin ensi kerran kuulin hänen äänensä. Tämä oli

sama herrasmies, jolle olin puhunut toimiston edustalla, sama joka

oli auttanut minua matka-arkkuasiassa ja joka oli opastanut minua

pimeän märän puiston läpi. Kun kuulin hänen astuvan pitkän eteisen

poikki kadulle, tunsin vieläpä hänen askelensa: se oli sama luja ja

tasainen käynti, jota olin seurannut pisaroivien puiden alla.

<tb>

Otaksuttavaa olisi ollut, että nuoren lääkärin ensimmäinen käynti Rue

Fossettella olisi ollut myös viimeinen. Koska kunnianarvoista tohtori

Pilluleä odotettiin kotiin seuraavana päivänä, ei tuntunut olevan

mitään syytä, minkä vuoksi hänen nuori sijaisensa olisi taaskin

tullut hänen puolestaan, mutta toisin olivat Kohtalottaret säätäneet.

Tohtori Pillule oli kutsuttu katsomaan erästä vanhaa rikasta

luulotautista Bouquin-Moishin, vanhaan yliopistokaupunkiin, ja hänen

määrätessään lääkkeeksi ilmastonvaihtoa ja matkustusta pyysi tuo ujo

potilas häntä seurakseen parin viikon matkalle. Ei siis ollut muuta

neuvoa kuin että nuori lääkäri jatkoi palvelustaan Rue Fossettella.

Minä näin hänet usein, sillä madame ei tahtonut uskoa pikku potilasta

Trinetten huostaan, vaan pyysi minua viettämään suurenosan ajastani

lastenkamarissa. Minun ymmärtääkseni nuori lääkäri oli taitava.

Fifine toipui nopeasti hänen hoidossaan, mutta ei sekään seikka

jouduttanut tohtorin häviämistä näköpiiristä. Kohtalo ja madame Beck

näyttivät olevan hitossa keskenään, ja molemmat olivat päättäneet

että tohtorin oli perin pohjin tutustuttava Rue Fossetten eteiseen,

yksityiseen porraskäytävään ja yläkerran huoneisiin.

Tuskin oli Fifine selviytynyt hänen käsistään, kun Désirée

selitti olevansa sairas. Tuo riivattu lapsi oli oikea mestari

teeskentelemään, ja viehättyneenä siitä huomaavaisuudesta ja

suvaitsevaisuudesta, jota sairashuoneessa saa osakseen, hän tuli

siihen johtopäätökseen, että sairaus olisi täydellisesti hänen

mielensä mukaista, ja niin hän paneutui vuoteeseen. Hän näytteli

hyvin ja hänen äitinsä vielä paremmin, sillä vaikka koko asia oli

madame Beckille tietysti selvä kuin päivä, suhtautui hän siihen

hämmästyttävän vakavasti ja muka hyvässä uskossa.

Täydellinen yllätys oli minulle, että tohtori John (niin oli nuori

englantilainen opettanut Fifineä nimittämään itseään, ja me kaikki

totuimme siihen Fifinen mukaan, kunnes siitä tuli vakiintunut tapa,

ja mitään muuta nimeä ei hänestä käytetty Rue Fossettella) -- että

tohtori John ääneti suostui omaksumaan madamen menettelytavan ja

yhtymään hänen temppuihinsa. Jonkin aikaa hän kyllä oli hullunkurisen

epäilyksen vallassa, vilkaisi kerran tai pari nopeasti lapsesta

äitiin, antautui hetkiseksi mietteisiin, mutta alistui lopulta

sangen luontevasti näyttelemään osaansa ilveilyssä. Désirée söi

kuin susi, teuhasi vuoteessaan yöt päivät, teki telttoja lakanoista

ja peitteistä, vetelehti kuin turkkilainen tyynyjen ja patjojen

keskellä, huvittelihe heittämällä hoitajatartaan kengillään

ja irvistelemällä sisarilleen -- lyhyesti, hän oli tulvillaan

ansaitsematonta terveyttä ja ilkeitä juonia, mutta teeskenteli

raukeutta vain sen ajan kun äiti ja lääkäri olivat jokapäiväisellä

käynnillään hänen luonaan. Tiesin että madame Beck oli iloinen

saadessaan tyttärensä pysymään vuoteessa, poissa pahanteosta, mutta

ihmettelin kun tohtori John ei väsynyt koko asiaan.

Tämän pelkän tekosyyn nojalla hän joka päivä saapui täsmällisesti

käynnilleen, ja madame otti hänet aina vastaan yhtä innokkaasti,

yhtä päivänpaisteisesti ja teeskennellen yhtä ihailtavasti

levottomuutta lapsensa tähden. Tohtori John määräsi vaarattomia

lääkkeitä potilaalle ja tarkasteli hänen äitiään ovelasti vilkkuvin

silmin. Madame kesti hänen ilkamoivat ilmeensä pahastumatta --

siihen hän olisi ollut aivan liian viisas. Niin myöntyväiseltä

kuin nuori tohtori tuntuikin, ei häntä silti voinut halveksia --

tällä nöyräselkäisyydellään hän silmin nähtävästi ei tavoitellut

työnantajansa suosiota: vaikka hän pitikin toimestaan laitoksessa

ja omituisesti viivytteli Rue Fossetten tienoilla, oli hänen

esiintymisensä itsenäistä, miltei huoletonta, ja kuitenkin hän usein

oli miettiväinen ja hajamielinen.

Kenties ei minun asiani ollut tehdä havaintoja hänen omituisesta

käytöksestään ja koettaa keksiä sen syitä ja päämäärää, mutta

asemastani johtui etten juuri muutakaan voinut. Hän pani itsensä

alttiiksi silmälläpidolleni kiinnittäessään läsnäolooni juuri sen

verran huomiota kuin minun ulkomuotoni omaava henkilö tavallisesti

odottaakin, so. suunnilleen yhtä paljon kuin vaatimattomiin

huonekaluihin, tavallisen puusepän tekemiin tuoleihin ja mattoihin,

joiden kuviot eivät millään tavoin pistä silmään. Usein odottaessaan

madamea hän vaipui ajatuksiinsa, hymyili, katseli tai kuunteli

kuten ihminen joka luulee olevansa yksin. Sillä välin minulla

oli hyvä tilaisuus kummastella hänen ilmeitään ja eleitään, ja

pohtia mikä saattoikaan olla tämän omituisen harrastuksen ja

kiintymyksen tarkoitus -- harrastuksen johon yhtyi outoa epäilystä

ja selittämätöntä voimakasta lumousta ja joka vihki hänet tähän

luostarimaiseen, keskellä kaupungin sydäntä sijaitsevaan eristettyyn

taloon. Hän luullakseni ei koskaan muistanut, että minulla oli silmät

päässä ja aivot niiden takana.

Eikä hän koskaan olisi sitä keksinytkään, jollei eräänä päivänä,

hänen istuessaan auringonpaisteessa ja minun tarkatessani hänen

tukkansa, poskipartansa ja ihonsa väriä, joka oli niin, sanoisinko,

vaarallisen väkevä kuin värit voivat kirkkaassa valossa olla (muistan

tosiaankin, että jouduin vertaamaan hänen säteilevää päätään kuningas

Nebukadnesarin "kultaiseen kuvaan"), uusi, äkillinen ja yllättävä

ajatus olisi vallannut huomiotani vastustamattomalla voimalla ja

kiinteydellä. En vielä tänä päivänä tiedä kuinka katselin häntä:

yllätyksen ja vakaumuksen voima sai minut unohtamaan itseni, ja

palasin tavalliseen tietoisuuteeni vasta kun näin, että hänen

huomionsa oli nyt herännyt ja hän oli äkännyt liikkeeni pienestä

kirkkaasta soikiopeilistä, joka oli kiinnitetty ikkunasyvennyksen

seinään -- sen avulla madame usein salaa vakoili puutarhassa

käveleviä ihmisiä. Niin iloinen ja vilkas kuin tohtori John olikin

luonteeltaan, ei häneltä puuttunut eräänlaista hermostunutta

herkkyyttä, joka sai hänet kiusaantumaan jos joku tuijotti häneen

suoraan ja kysyvästi. Yllättäessään katseeni hän kääntyi ja sanoi

äänellä joka kyllä oli kohtelias, mutta jossa oli juuri sen verran

kuivuutta kuin tarvittiin ilmaisemaan hienoa pahastumista ja kevyttä

moitetta:

"Neiti ei säästä minua: en ole niin turhamainen, että kuvittelisin

ansioitteni kiinnittävän huomiotanne, vaan epäilemättä näette jonkin

vian. Uskallanko kysyä -- minkä?"

Minä tulin noloksi, kuten lukija voi ymmärtää, mutta hämmentymiseni

ei kuitenkaan ollut parantumatonta, koska tiesin että saamaani

moitteeseen ei ollut syynä varomaton ihailu eikä epäoikeutettu

uteliaisuus. Olisin voinut puhdistaa itseni paikalla, mutta en

tahtonut. Minä en puhunut. En ollut tottunut puhumaan hänelle. Niinpä

annoin hänen ajatella minusta mitä suvaitsi ja syyttää minua mistä

halutti, otin käsityön, jonka olin pudottanut, ja pysyin kumartuneena

sen yli hänen käyntinsä loppuajan. On olemassa nurinkurinen

mielentila, jolloin olemustamme koskevat väärinkäsitykset pikemmin

rauhoittavat kuin harmittavat meitä, ja paikoissa joissa meitä

ei koskaan oikein tunneta, meitä huvittaa, luullakseni, pysyä

kokonaan tuntemattomina. Kukapa kunniallinen mies, jota sattumalta

luullaan murtovarkaaksi, ei pikemmin olisi melkein mielissään kuin

suutuksissaan moisesta erehdyksestä?