ISIDORE

Aikani tuli nyt hyvin ja hyödyllisesti käytetyksi. Opetin toisia,

opiskelin itse ahkerasti, ja vapaata hetkeä minulle jäi tuskin

ollenkaan. Se oli hauskaa. Tunsin edistyväni, tunsin että nyt en

jäänyt paikalleni homeen ja ruosteen saaliiksi, vaan kiillotin ja

kehitin taipumuksiani ja alituisen käytön avulla hioin ne teräviksi.

Edessäni oli mahdollisuus saavuttaa eräänlaisia kokemuksia, eikä

niinkään ahtaalta alalta. Villette on yleismaailmallinen kaupunki,

ja koulussa on tyttöjä miltei kaikista Euroopan kansallisuuksista ja

myös hyvin erilaisilta arvoasteilta. Labassecourissa harrastetaan

tasa-arvoisuutta; joskaan ei muodollisesti, on maa todellisuudessa

melkein tasavalta, ja madame Beckin oppilaitoksen tuoliriveillä

istuivat nuori kreivitär ja nuori porvaristyttö rinnan. Eikä suinkaan

aina voinut ulkonaisista merkeistä päättää kumpi oli aatelinen ja

kumpi alhaissäätyinen, jollei kenties siitä, että jälkimmäisellä

usein oli suorasukaisempi ja kohteliaampi käytös, kun taas edellisen

erikoisalana oli hienonhieno yhdistelmä julkeutta ja vilpillisyyttä.

Edellisessä yhtyi usein vilkas ranskalaisveri marskimaitten

flegmaattisuuteen, ja minun täytyy mielipahakseni myöntää, että

tuon eloisan nesteen vaikutus ilmeni etupäässä kielen liukkaammassa

kerkeydessä laskettelemaan mairitteluja ja sepitettyjä juttuja

sekä vilkkaammassa ja kevyemmässä mutta läpeensä sydämettömässä ja

epärehellisessä käytöksessä.

Jotta kaikille tapahtuisi oikeus, mainittakoon että kunniallisilla

syntyperäisillä Labassecourin tytöillä oli oma ulkokultaisuutensa

heilläkin, mutta se oli karkeampaa laatua ja saattoi pettää vain

harvoja. Milloin heille vain sattui tilanne jossa valhe oli

tarpeellinen, he laskettelivat valheen huolettoman helposti ja ilman

minkäänlaista häiriötä omantunnon puolelta. Ei ollut sieluakaan

madame Beckin talossa, keittiötytöstä hamaan johtajattareen asti,

jolle valheen häpeäminen ei ollut voitettu kanta. He eivät pitäneet

valhetta vähääkään vaarallisena -- eihän sellaisten keksiminen nyt

suorastaan hyvekään ollut, mutta ainakin se oli virheistä luvallisin.

"_J'ai menti plusieurs fois_"[18] oli vakinainen pykälä joka tytön

ja naisen kuukausiripissä, ja pappi kuunteli pahentumatta vähääkään

ja antoi synninpäästön empimättä. Jos he olivat laiminlyöneet messun

tai lukeneet luvun romaania -- kas se oli toista, ne olivat rikoksia,

jotka välttämättä vaativat nuhteita ja katumustöitä sovituksekseen.

Vaikkakin vasta puoliksi tiesin tästä asiaintilasta enkä tuntenut

sen tuloksia, menestyin uudessa ympäristössäni sangen hyvin. Parin

ensimmäisen vaikean tunnin kuluttua, jotka annoin keskellä vaaroja,

moraalisen tulivuoren partaalla, joka järisi jalkaini alla ja

sinkahutti kipinöitä ja kuumaa savua silmiini, näytti mullistuksen

henki asettuvan, ainakin mitä minuun tuli. Olin päättänyt menestyä:

en voinut sietää ajatusta että pelkkä kuriton nurjamielisyys

ja tyttöletukkain tottelemattomuus nolaisi minua tässä ensi

yrityksessäni päästä eteenpäin maailmassa. Monta yön hetkeä makasin

valveilla miettien mitä suunnitelmia minun olisi paras noudattaa

saadakseni tukevan otteen noista kapinoitsijoista ja lannistaakseni

tuon uppiniskaisen heimon pysyvän vaikutukseni alle. Ennen kaikkea

näin selvästi, ettei minulla ollut odotettavissa minkään laatuista

apua madamelta: hänen oikeudenmukainen suunnitelmansa oli pysyä

oppilaiden rikkoutumattomassa suosiossa, maksoi se sitten opettajille

mitä oikeuden tai mukavuuden uhreja tahansa. Avun etsiminen häneltä

jossakin kapinakohtauksessa oli opettajalle yhtä kuin hankkia

varmuus omasta karkotuksestaan. Seurustelussa oppilaiden kanssa

madame otti omalle osalleen kaiken mikä oli mieluista, ystävällistä

ja suositeltavaa, mutta vaati järkähtämättömästi apulaisiltaan

taitoa selviytyä omin neuvoin epämiellyttävistä selkkauksista, missä

asianmukainen ripeä toiminta merkitsi suosion menettämistä. Näin

ollen minun oli luotettava vain itseeni.

Ennen kaikkea oli päivänselvää, että tuota sikalaumaa ei väkipakolla

saanut mihinkään. Heitä piti ymmärtää, heidän heikkouksiaan piti

sietää hyvin kärsivällisesti; kohtelias, tyyni käytös tehosi heihin,

hyvin harvinainen leikinlaskun välähdys teki hyvää. Ankaraa tai

pitkäaikaista päänvaivaa he eivät voineet -- tai tahtoneet -- sietää:

liian raskaat vaatimukset muistille, järjelle ja tarkkaavaisuudelle

he hylkäsivät ilman muuta. Missä vain keskinkertaisenkin lahjakas

ja oppivainen englantilais-tyttö olisi kiltisti ottanut, vastaan

tehtävän ja koettanut ymmärtää ja voittaa sen, siinä labassecouritar

nauroi vasten kasvojasi ja viskasi työn takaisin sanoen: "_Dieu que

c'est difficile! Je n'en veux pas. Cela m'ennuie trop_."[19]

Opettaja, joka ymmärsi asiansa, otti tehtävän takaisin empimättä,

ilman vastaväitteitä, ryhtyi vieläpä liioitellun huolellisesti

tasoittamaan kaikkia vaikeuksia ja sovittelemaan sitä heidän

ymmärryksensä tasalle, antoi sen sitten muunnettuna heille takaisin

ja ruoski heitä säälimättä ivallaan. Tytöt tunsivat piston, kenties

hieman kiemurtelivat kivusta, mutta eivät kantaneet mitään kaunaa

tämän laatuisen hyökkäyksen johdosta, edellytettynä että iva ei

ollut häijyä vaan hyväntahtoista, ja että se armottoman selvästi,

kirkkaasti ja ymmärrettävästi osoitti heille heidän kyvyttömyytensä,

tietämättömyytensä ja laiskuutensa. He kapinoivat jos saivat kolme

riviä lisää läksyä, mutta en tiedä heidän koskaan mukisseen vastaan

jos heidän itsekunnioitustaan haavoitettiin: se pieni annos, mitä

heillä oli tätä ominaisuutta, oli niin tottunut musertamiseen, että

lujan kantapään paino oli sille melkein mieluista.

Vähitellen, sitä mukaa kuin opin puhumaan heidän kieltään sujuvasti

ja vapaasti ja totuin käyttämään sen mehevimpiä sanamuotoja sen

verran kuin heidän seurassaan soveltui, alkoivat vanhimmat ja

lahjakkaimmat tytöt omalla tavallaan pitää minusta. Huomasin että

niin pian kuin oppilas sielussaan oli herännyt tuntemaan terveellisen

kunnianhimon kiihotusta tai rehellisen häpeän virkistävää vaikutusta,

oli hän siitä päivästä alkaen voitettu. Jos vain kerrankin sain

heidän (tavallisesti suuret) korvansa kuumenemaan paksun kiiltävän

tukan alla, oli kaikki verrattain hyvin. Ennen pitkää alkoi

kukkavihkoja ilmaantua pöydälleni aamuisin, ja osoittaakseni

kiitollisuuttani tuon pikku huomaavaisuuden johdosta kävelin joskus

välitunneilla harvojen valittujen kanssa. Keskustelun kuluessa

sattui kerran tai pari, että tein ajattelemattoman yrityksen

oikaista erinäisiä heidän ihmeen vääristyneitä oikeuskäsitteitään,

varsinkin lausuin mielipiteeni valheen pahuudesta ja alhaisuudesta.

Varomattomana hetkenä satuin mainitsemaan, että pidin vilpillisyyttä

pahempana syntinä kuin satunnaista laiminlyöntiä kirkonmenoissa.

Tyttöparkoja oli opetettu saattamaan katolisiin korviin kaikki mitä

heidän protestanttinen opettajansa sanoi. Seuraus oli erittäin

mieltä ylentävä. Jokin -- jokin näkymätön, nimetön, epämääräinen --

hiipi minun ja parhaiden oppilaitteni väliin: kukkavihkoja saapui

edelleen, mutta keskusteluista ei siitä lähtien tullut mitään. Kun

kuljin käytävää tai istahdin lehtimajaan, ei tyttö koskaan tullut

oikealle puolelleni ilman että joku opettaja kuin taikavoiman

lähettämänä ilmaantui vasemmalle. Niinpä, ihmeellistä kyllä, madame

hiljaisuuden-kengissään oli aina kintereilläni, yhtä nopeana,

äänettömänä ja odottamattomana kuin harhaileva tuulenhenkäys.

Eräässä tilaisuudessa minulle ilmaistiin jotenkin yksinkertaisella

tavalla katolisten tuttavieni käsitys hengellisistä

mahdollisuuksistani. Muuan sisäoppilas, jolle olin tehnyt jonkin

pienen palveluksen, huudahti eräänä päivänä istuessaan vieressäni:

"Mademoiselle, mikä vahinko että olette protestantti!"

"Miksi niin, Isabelle?"

"Siksi että kun kuolette, joudutte suoraa päätä helvetin tuleen."

"Niinkö luulette?"

"Luulen toki, koko maailma sen tietää, ja sitä paitsi pappi on

sanonut sen minulle."

Isabelle oli yksinkertainen pikku olento. Hän lisäsi, _sotto

voce_:[20]

"_Pour assurer votre salut là-haut, on ferait bien de vous bruler

toute vive ici-bas_."[21]

Minä nauroin, sillä olihan mahdotonta muutakaan tehdä.

<tb>

Onko lukija unohtanut neiti Ginevra Fanshawen? Jos niin on, täytyy

minun uudelleen esittää tämä nuori neiti kukoistavana oppilaana

madame Beckin koulussa, sillä sellainen hän oli. Saapuessaan Rue

Fossetten varrelle pari päivää minun tuloni jälkeen hän osoitti hyvin

vähän kummastusta kohdatessaan minut. Hänellä mahtoi olla hyvää verta

suonissaan, sillä yksikään herttuatar ei voisi olla täydellisemmin,

jyrkemmin, järkähtämättömämmin _nonchalante_ kuin hän. Kevyt

hetkellinen hämmästys oli kaikki mitä hän tiesi ihmetyksentunteesta.

Suurin osa hänen ominaisuuksistaan näytti olevan samaa hataraa

laatua: hänen mieltymyksensä ja vastenmielisyytensä, rakkautensa ja

vihansa olivat pelkkää hämähäkinverkkoa ja hölynpölyä, mutta yksi

asia oli luja ja kestävä, ja se oli -- hänen itsekkyytensä.

Ylpeä hän ei ollut, ja niin lastenhoitaja kuin olinkin olisi hän

edelleen tahtonut saada minusta jonkinlaisen ystävän ja uskotun. Hän

vaivasi minua tuhansilla joutavilla voivotuksilla kouluriidoista

ja talousasioista: ruoka ei ollut hänen makunsa mukaista, ihmiset

hänen ympärillään, opettajat ja oppilaat, olivat hänen mielestään

halveksittavia, koska olivat ulkomaalaisia. Kestin jonkin aikaa

kärsivällisesti hänen valituksensa perjantain suolakalasta ja

kovaksi keitetyistä munista, hänen panettelunsa liemestä, leivästä

ja kahvista, mutta vihdoin kyllästyin tuohon ainaiseen jankutukseen,

muutuin äreäksi ja annoin hänelle aika läksytyksen. Se minun olisi

pitänyt tehdä heti alussa, sillä terveellinen saarna teki hänelle

aina hyvää.

Paljon kauemmin sain sietää hänen pyyntöjään työasioissa. Hänen

pukuvarastonsa, mitä tulee päällimmäisiin vaatekappaleisiin, oli

hieno ja hyvässä kunnossa, mutta toisia kappaleita hänelle oli

varustettu huonommin: se mitä hänellä oli, tarvitsi alituista

korjausta. Hän itse vihasi ompelupuuhia ja toi kasoittain sukkia

ym. minulle parsittaviksi. Muutaman viikon myöntyväisyydestä uhkasi

koitua alituinen sietämätön rasitus -- ja vihdoin sanoin hänelle

selvästi, että hänen täytyi suostua itse paikkaamaan vaatteensa. Hän

itki saadessaan tämän ilmoituksen, ja syytti minua siitä etten muka

enää ollut hänen ystävänsä, mutta minä pysyin päätöksessäni ja annoin

hänen selviytyä kohtauksestaan niin hyvin kuin taisi.

Kuinka kaunis hän olikaan, jollei ota huomioon näitä heikkouksia ja

lukuisia muita, joita on turha mainita mutta jotka eivät suinkaan

osoittaneet hienostusta eikä luonteen ylevyyttä. Kuinka viehättävä

hän olikaan tullessaan alas aurinkoisina sunnuntaiaamuina, yllään

himmeänvioletti silkkipuku, pitkät vaaleat kutrit valtoiminaan

valkoisilla olkapäillä. Sunnuntai oli lupapäivä, jonka hän aina

vietti kaupungissa asuvien ystäviensä luona, ja hän antoi minun

pian ymmärtää, että näiden ystävien joukossa oli eräs, joka

mielellään olisi ollut hänelle enemmän kuin ystävä. Silmäniskut ja

viittaukset sekä hänen ilmeittensä ja käytöksensä yleinen hilpeys

osoittivat minulle ennen pitkää, että tulinen ihailu -- kenties

todellinen rakkaus -- oli hänen vallassaan. Hän nimitti ihailijaansa

"Isidoreksi", mikä, kuten hän uskoi minulle, ei kuitenkaan ollut

tämän oikea nimi. Ginevraa vain huvitti nimittää häntä niin, koska

miehen oma nimi nähtävästi ei ollut "juuri sievä". Kerran kun

hän taas oli kerskaillut "Isidoren" ihailun kiihkeydestä, kysyin

rakastiko hän puolestaan tätä.

"Noin vain", hän sanoi, "hän on kaunis ja rakastaa minua

mielettömästi, ja se on minusta hauskaa. Se riittää."

Huomasin että hän oli antanut asian kehittyä pitemmälle kuin mitä

olisin odottanut hänen huikentelevaiselta mieleltään, ja ryhdyin

eräänä päivänä vakaviin kyselyihin, koettaen saada selville missä

määrin mainittu herrasmies oli sellainen, että Ginevran vanhemmat ja

ennen kaikkea hänen setänsä, josta hän nähtävästi oli riippuvainen,

todennäköisesti olisivat hyväksyneet hänet. Tyttö tunnusti että se

oli hyvin epäiltävää, hän kun ei uskonut Isidorella olevan paljon

rahaa.

"Rohkaisetteko häntä?" kysyin.

"Aivan hurjasti toisinaan", hän vastasi.

"Vaikka ette olekaan varma että saatte mennä naimisiin hänen

kanssaan?"

"Oh mikä hupakko olette! En minä tahdo mennä naimisiin. Olen liian

nuori."

"Mutta jos hän rakastaa teitä niin suuresti kuin sanotte, eikä koko

asiasta lopulta tule mitään, teette hänet onnettomaksi."

"Tietysti hänen sydämensä on särkyvä. Olisin harmissani ja pettynyt,

jollei niin kävisi."

"Tahtoisinpa tietää onko herra Isidore hullu."

"Hullaantunut hän on, minuun, mutta hän on viisas muissa asioissa, _à

ce qu'on dit_.[22] Rouva Cholmondeley pitää häntä erittäin etevänä ja

sanoo hänen pääsevän eteenpäin lahjojensa avulla. Minä tiedän vain,

ettei hän juuri muuta tee kuin huokaa minun aikanani ja että voin

kietoa hänet pikkusormeni ympäri."

Haluten saada selvemmän käsityksen rakastuneesta Isidoresta, jonka

asema tuntui minusta kaikkea muuta kuin varmalta, pyysin Ginevraa

antamaan minulle henkilökohtaisen kuvauksen hänestä, mutta Ginevra

ei osannut kuvata, hänellä ei ollut sanoja eikä kykyä liittää sanoja

kuvaileviksi lauseiksi. Hän ei myöskään näyttänyt kunnollisesti

panneen merkille, minkälainen hänen ihailijansa oli: mikään seikka

tämän ulkomuodossa ja ilmeiden vaihtelussa ei ollut liikuttanut

hänen mieltään eikä pysynyt hänen muistissaan -- että Isidore oli

"_beau, mais plutôt bel homme que joli garçon_",[23] siinä kaikki

mitä hän saattoi vakuuttaa. Kärsivällisyyteni olisi usein loppunut ja

mielenkiintoni laimentunut kuunnellessani häntä, jollei erästä asiaa

olisi ollut. Kaikki vihjaukset joita hän antoi, kaikki pikkuseikat

jotka hän mainitsi, osoittivat minulle hänen tietämättään, että

Isidore ilmaisi ihailunsa hyvin hienotunteisesti ja kunnioittavasti.

Ilmoitin suoraan, että arvelin Isidoren olevan aivan liian hyvä

hänelle, ja uskoin hänelle yhtä suoraan, että hän itse mielestäni

oli vain tyhjänpäiväinen keimailija. Hän nauroi, ravisti kiharat

silmiltään ja tanssi tiehensä ikään kuin olisin sanonut hänelle

kohteliaisuuden.

Neiti Ginevran kouluopinnot olivat vähän paremmat kuin nimelliset,

mutta oli vain kolme ainetta joita hän harrasti vakavasti, nimittäin

soittoa, laulua ja tanssia. Niin ikään hän mielellään kirjaili

hienoja kamritsinenäliinoja, joita hänen ei kannattanut ostaa

valmiina. Mutta sellaiset pikkuseikat kuin historian, maantieteen,

kieliopin ja laskuopin läksyt hän jätti lukematta tai antoi toisten

lukea puolestaan. Hyvin suuri osa hänen ajastaan kului vierailuihin.

Madame, tietäen että hän oli viipyvä koulussa määrätyn ajan,

jota ei pidennettäisi, edistyi hän tai ei, salli hänelle tässä

suhteessa paljon vapautta. Rouva Cholmondeley, hänen "kaitsijansa",

iloinen muodinmukainen nainen, kutsui hänet luokseen aina kun

hänen omassa talossaan oli vieraita, ja otti hänet vähin mukanaan

iltakutsuihin tuttaviensa luo. Ginevra hyväksyi täydellisesti tämän

menettelytavan: siinä oli vain yksi epäkohta, nimittäin se, että

hänen oli pakko käydä hyvin pukeutuneena, eikä hänellä ollut varaa

ostaa useita pukuja. Kaikki hänen ajatuksensa askartelivat tässä

vaikeassa kysymyksessä; koko sielullaan hän koetti keksiä keinoja

sen ratkaisemiseksi. Oli ihmeellistä nähdä kuinka toimellinen hänen

muutoin niin veltto mielensä oli tässä yhdessä asiassa ja kuinka

uskaliaisiin tekoihin häntä kannusti muka välttämättömyys -- ja halu

loistaa.

Hän kerjäsi rohkeasti rouva Cholmondeleyltä -- rohkeasti, sanon minä,

ei häpeissään ja vastahakoisesti, vaan tähän suuntaan:

"Rakkahin rouva Cholmondeley, minulla ei ole niin mitään mitä voisin

panna ylleni kutsuihinne ensi viikolla; _teidän täytyy_ antaa minulle

musliinipuku ja taivaansininen vyönauha. _Olkaa niin kiltti_ --

olette enkeli! Annattehan!"

"Rakkahin rouva Cholmondeley" myöntyi ensin, mutta huomatessaan

että anomukset lisääntyivät mikäli niihin suostuttiin, hänen

täytyi piankin, kuten kaikkien neiti Fanshawen ystävien, asettua

vastustamaan liikaa julkeutta. Jonkin ajan kuluttua en enää kuullut

mitään rouva Cholmondeleyn lahjoista, mutta vierailuja jatkui yhä

ja ehdottomasti välttämättömiä pukuja hankittiin, niinpä myös monta

kallisarvoista pikkuesinettä -- käsineitä ja kukkavihkoja, vieläpä

koruja. Näitä tavaroita hän jonkin aikaa -- vasten tapaansa ja myös

luonnettaan, sillä hän ei ollut salamyhkäinen -- piti mitä tarkimmin

salassa, mutta eräänä iltana lähtiessään suuriin kutsuihin, joihin

vaadittiin erityisen huolellista ja hienoa pukeutumista, hän ei

voinut vastustaa haluaan tulla huoneeseeni näyttäytymään koko

loistossaan.

Kaunis hän oli, niin nuori ja raikas, niin hienohipiäinen ja

sulavavartinen kuin vain englantilainen tyttö voi olla -- nämä kaksi

seikkaa eivät kuulu mannermaan naisten suloihin. Hänen pukunsa oli

uusi, kallisarvoinen ja virheetön. Näin ensi silmäyksellä, että siitä

ei puuttunut ainoatakaan noista täydentävistä pikkuseikoista, jotka

maksavat niin paljon ja antavat yleisvaikutukselle niin aistikkaan ja

täydellisen leiman.

Tarkastin häntä kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi hilpeästi ympäri,

jotta sain tutkia häntä joka puolelta. Tuntien viehätysvoimansa hän

oli parhaalla tuulellaan, ja hänen pienehköt silmänsä säkenöivät

ilosta. Hän aikoi juuri koulutyttömäisellä tavallaan suudella minua

riemunsa osoitukseksi, mutta minä sanoin: "Seis! Pysytään vakavina,

harkitaan mitä aiomme tehdä ja otetaan selville loistomme tarkoitus",

ja työnsin hänet kyynärän välimatkan päähän, kestämään kylmemmän

tarkastuksen.

"Kelpaanko?" hän kysyi.

"Kelpaatteko?" sanoin minä. "Voi kelvata niin monella eri tavoin, ja

kautta kunniani, minä en ymmärrä teidän tapaanne."

"Mutta miltä minä näytän?"

"Te näytätte hyvin pukeutuneelta."

Hän ei katsonut kiitosta kyllin lämpimäksi, vaan ryhtyi kiinnittämään

huomiotani kauniin asunsa erinäisiin yksityiskohtiin. "Katsokaahan

näitä koruja", hän sanoi. "Rintasolki, korvarenkaat, rannerenkaat: ei

kellään koko koulussa ole sellaisia, ei edes madamella itsellään."

"Minä näen ne kaikki." Äänettömyys. "Onko herra de Bassompierre

antanut teille nämä jalokivet?"

"Setäni ei tiedä niistä mitään."

"Ovatko ne sitten rouva Cholmondeleyn lahjoja?"

"Eivät ole. Rouva Cholmondeley on viheliäinen, kitsas olento; hän ei

anna minulle enää mitään."

Minä en viitsinyt kysyä enempää, vaan käännyin jyrkästi pois.

"No mitä nyt, vanha Äkäpussi -- vanha Diogenes?" (Nämä olivat hänen

lempinimensä minulle, kun olimme vihoissa).

"Menkää matkoihinne! Minua ei huvita katsella teitä eikä teidän

korujanne."

Hän näytti ällistyvän hetkiseksi.

"Mitä nyt, äiti Viisaus? En ole velkaantunut niiden tähden -- so.

jalokivien, käsineiden ja kukkakimpun. Pukuni ei tosin ole vielä

maksettu, mutta setä de Bassompierre maksaa sen samalla kun muutkin

laskut: hän ei koskaan katso muuta kuin loppusummaa, ja hän on niin

rikas, pari guineaa enemmän tai vähemmän ei merkitse hänelle mitään."

"Ettekö lähde! Minä tahdon sulkea oven... Ginevra, ihmiset sanokoot

että olette hyvin kaunis tuossa tanssiaispuvussa, mutta _minun_

silmissäni ette koskaan ole niin kaunis kuin olitte pumpulipuvussa,

yksinkertainen olkihattu päässä, silloin kun näin teidät ensi kerran."

"Toisilla ihmisillä ei ole teidän puritaanista makuanne", vastasi hän

suuttuneena. "Ja sitä paitsi mielestäni teillä ei ole mitään oikeutta

saarnata minulle."

"Epäilemättä! Minulla on hyvin vähän oikeutta siihen, ja teillä

kenties vielä vähemmän tulla teikaroimaan ja pöyhistelemään minun

huoneeseeni -- senkin harakka lainahöyhenissä! En vähääkään kunnioita

höyheniänne, neiti Fanshawe, enkä varsinkaan noita riikinkukon

silmiä, joita nimitätte koruiksi. Hyvin kauniita kylläkin, jos

olisitte ostanut ne omilla rahoillanne, jotka hyvin olisitte voinut

heittää pois, mutta ei ensinkään kauniita näissä olosuhteissa."

"_On est là pour Mademoiselle Fanshawe",[24] ilmoitti ovenvartijatar,

ja Ginevra tipsutti tiehensä.

Korujen salaisuus ei selvinnyt ennen kuin pari kolme päivää

myöhemmin, jolloin Ginevra tuli tekemään vapaaehtoisen tunnustuksen.

"Teidän ei tarvitse murjottaa minulle", hän aloitti, "eikä ajatella

että saatan isän tai herra de Bassompierren suuriin velkoihin. Minä

vakuutan teille että mitään ei ole maksamatta, lukuun ottamatta paria

pukua, jotka hiljattain olen teettänyt; kaikki muu on kunnossa."

"Tässä on jokin salaisuus", ajattelin, "koska kerran ette ole saanut

niitä rouva Cholmondeleyltä ja koska itsellänne on vain muutamia

shillinkejä, joita kyllä tiedän teidän osaavan käyttää hyvinkin

varovasti."

"_Ecoutez_",[25] jatkoi hän siirtyen lähemmäksi ja puhuen

tutunomaisimmalla ja maanittelevimmalla äänellään, sillä

"murjottamiseni" oli hänelle epämukavaa: hän tahtoi saada minut

puhelu- ja kuuntelutuulelle, vaikka puhuinkin vain toruakseni ja

kuuntelin hillitäkseni häntä. "_Ecoutez, chère grogneuse_![26] Minä

kerron teille koko asian, ja sitten saatte nähdä ei ainoastaan kuinka

hyvällä tolalla kaikki on, vaan myös kuinka viisaasti kaikki on

järjestetty. Ensiksikin: minun _täytyy_ käydä kutsuissa. Isä itse on

sanonut, että hän soisi minun näkevän vähän maailmaa; hän nimenomaan

huomautti rouva Cholmondeleylle, että vaikka olenkin aika suloinen

olento, näytän sentään vielä voileipää syövältä koulutytöltä,

ja siitä hän erityisesti toivoo minun pääsevän olemalla mukana

seuraelämässä täällä ennen kuin teen varsinaisen ensi esiintymiseni

Englannissa. No niin, jos olen mukana, minun _täytyy pukeutua hyvin_.

Rouva Cholmondeley on käynyt ilkeäksi eikä anna enää mitään; olisi

liian kovaa panna setä maksamaan _kaikki_ mitä tarvitsen: _sitä_ ette

voi kiistää -- _se_ on omien saarnojenne mukaista. No niin, eräs

joka kuuli (aivan sattumalta, minä vakuutan teille) kuinka valitin

rouva Cholmondeleylle tukalia olojani ja kuinka minun täytyi otella

parin koristuksen tähden -- _eräs_ ei suinkaan kitsastellut, vaan oli

aivan hurmaantunut siitä ajatuksesta, että saisi lahjoittaa minulle

jonkin pikkukapineen. Olisittepa vain nähnyt kuinka keltanokkaiselta

hän näytti puhuessaan siitä ensin, kuinka hän epäröi ja punasteli ja

suorastaan vapisi kiellon pelosta."

"Se riittää, neiti Fanshawe. Otaksun saavani ymmärtää että herra

Isidore on hyväntekijä, että häneltä olette saanut nuo kallisarvoiset

korut ja että hän hankkii teille kukkavihot ja käsineet."

"Te sanotte asian niin epämiellyttävästi", hän sanoi, "tuskin

tietää mitä vastata. Minä tarkoitan vain että silloin tällöin suon

Isidorelle sen ilon ja kunnian, että hän saa osoittaa ihailuaan

tarjoamalla minulle jonkin joutavan kapineen."

"Sama asia se kuitenkin on... No niin, Ginevra, sanoakseni täyden

totuuden en oikein ymmärrä noita asioita, mutta minä uskon että

teette väärin, hyvin väärin. Ehkä kuitenkin nyt olette varma siitä,

että voitte mennä naimisiin herra Isidoren kanssa; vanhempanne ja

setänne ovat antaneet suostumuksensa, ja te puolestanne rakastatte

häntä koko sydämestänne?"

"_Mais pas du tout_!"[27] (Hän aina turvautui ranskankieleen

aikoessaan sanoa jotakin erityisen sydämetöntä ja nurinkurista.) "_Je

suis sa reine, mais il n'est pas mon roi_."[28]

"Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy uskoa että tuollainen puhe

on pelkkää lorua ja keimailua. Teissä ei ole mitään suurta,

mutta kuitenkaan ette pysty käyttämään hyväksenne sen miehen

hyväntahtoisuutta ja kukkaroa, jota kohtaan tunnette ehdotonta

välinpitämättömyyttä. Te rakastatte Isidorea paljon enemmän kuin

luulettekaan tai tahdotte tunnustaa."

"Enkä. Tanssin toissailtana erään nuoren upseerin kanssa, josta pidän

tuhannen kertaa enemmän. Ajattelen usein ihmeissäni, miksi olenkin

niin kovin kylmä Isidorelle, sillä kaikki sanovat häntä kauniiksi

ja toiset naiset ihailevat häntä, mutta kuitenkin hän vaivaa minua.

Antakaahan kun ajattelen asiaa..."

Ja hän näytti ponnistavan ajatuksiaan. Rohkaisin häntä siinä.

"Oikein", sanoin, "koettakaa saada selvä käsitys mielentilastanne.

Minusta se näyttää olevan hyvin sekava -- kirjava kuin ryysykasa."

"Jotakin tämäntapaista se on", huudahti hän ennen pitkää. "Mies

on liian romanttinen ja rakastunut ja luulee minun olevan

jotakin suurempaa kuin minusta on sovelias olla. Hän pitää minua

täydellisenä, luulee minun omaavan kaiken maailman hyvät ominaisuudet

ja täysipainoiset hyveet, joita minulla ei koskaan ole ollut ja joita

en aio saadakaan. No niin, hänen aikanaan ei muuta voi kuin jotenkin

koettaa osoittaa hänen hyvät käsityksensä oikeiksi, ja on niin

väsyttävää olla ihmisiksi ja puhua järkeä -- hän tosiaankin luulee

minua järkeväksi. Minun on paljon helpompi olla teidän kanssanne,

vanha neiti -- teidän, te rakas ärripussi, joka tunnette minut

sellaisena kuin pahimmillani olen, ja tiedätte että olen keimaileva,

tietämätön, hakkaileva, huikentelevainen, tyhmä, itsekäs ja paljon

muuta herttaista, mitä te ja minä olemme päättäneet kuuluvan

luonteeseeni."

"Tämä kaikki on erittäin hyvä", sanoin minä ja tein innokkaan

ponnistuksen säilyttääkseni vakavan ankaruuteni, jota tämä

eriskummainen suoruus oli vähällä järkyttää, "mutta se ei muuta tuota

viheliäistä lahjajuttua. Käärikää ne kokoon, Ginevra, niinkuin hyvä

ja rehellinen tyttö, ja lähettäkää ne takaisin."

"Kas sitäpä en tahdo", hän sanoi päättäväisenä.

"Sitten petätte herra Isidorea. Onhan päivän selvää, että ottaessanne

vastaan hänen lahjansa annatte hänen ymmärtää että hän on kerran

saava teiltä palkinnon..."

"Mutta sitä hän ei saa", keskeytti hän, "hän on jo saanut palkkansa

-- hänen palkkanaan on se ilo, että saa nähdä minun käyttävän hänen

korujaan. Aivan tarpeeksi hänelle: hän on vain porvari."

Tämä lause typerässä ylimielisyydessään paransi minut kokonaan siitä

hetkellisestä heikkoudesta, joka oli saanut ilmeeni ja käytökseni

lauhtumaan. Hän räpätti edelleen:

"Asiani tällä hetkellä on nauttia nuoruudesta eikä ajatella itseni

kahlehtimista lupauksella tai valalla miehelle tai toiselle. Kun

ensin näin Isidoren, uskoin että hän auttaisi minua nauttimaan.

Uskoin hänen tyytyvän siihen, että olen kaunis tyttö, uskoin että

kohtaisimme ja eroaisimme ja lentelisimme kuin kaksi perhosta ja

olisimme onnelliset. Mutta katso! väliin hän on vakava kuin tuomari,

syvätunteinen ja miettiväinen. _Bah! Les penseurs, les hommes

profonds et passionnés ne sont pas à mon goût_.[29] Luutnantti Alfred

de Hamal miellyttää minua paljon enemmän. _Va pour les beaux fats et

les jolis fripons! Vive la joie et les plaisirs! A bas les grandes

passions et les sévères vertus_!"[30]

Hän odotti vastausta sanatulvaansa. Minä en vastannut.

"_J'aime mon beau Colonel_", hän jatkoi, "_je n'aimerai jamais son

rival. Je ne serai jamais femme de bourgeois, moi_!"[31]

Ilmoitin nyt olevan ehdottomasti välttämätöntä, että huoneeni

vapautuu hänen läsnäolonsa tuomasta kunniasta. Hän meni tiehensä

nauraen.

X