Heräsin seuraavana aamuna virkistyneenä, mielessä uusi uskallus.
Ruumiillinen heikkous ei enää haitannut arvostelukykyäni, ajatukseni
tuntuivat nopeilta ja selviltä.
Juuri kun olin lopettanut pukeutumiseni, koputettiin oveen. Sanoin:
"Sisään", odottaen kamarineitiä, mutta sisään astuikin karkea mies,
joka sanoi:
"Antakaa avaimet, Meess!"
"Minkä tähden?" kysyin.
"Antakaa", hän sanoi kärsimättömästi, ja siepatessaan ne melkein
väkisin käsistäni lisäsi: "Hyvä on, saatte arkkunne pian."
Onneksi kaikki kääntyi hyvin: hän oli tullitoimistosta. Minne minun
oli mentävä aamiaiselle, sitä en tietänyt, mutta lähdin kuitenkin
empimättä alas.
Huomasin nyt, mitä illalla uupumuksessa en nähnyt, nimittäin että
asuin suuressa hotellissa, ja kun hitaasti laskeuduin leveitä
portaita pysähtyen joka askelella (minulla oli ihmeesti hyvää aikaa
mennä alas), katselin korkeata kattoa yläpuolellani, maalattuja
seiniä ympärilläni, isoja ikkunoita, joista valoa tulvi sisään, ja
juovikasta marmoria jalkaini alla (portaat olivat näet kokonaan
marmoria, vaikkakin ilman mattoja eivätkä aivan puhtaat), ja
verratessani tätä kaikkea itselleni määrätyn komeron mittasuhteisiin
ja äärimmäisen vaatimattomaan sisustukseen, jouduin miettivälle
tuulelle.
Ihmettelin suuresti vahtimestarien ja kamarineitojen tarkkanäköistä
kykyä määrätä kullekin vieraalle hänen persoonaansa vastaavat
mukavuudet. Kuinka ravintolapalvelijat ja laivatarjoilijat
osasivat heti ensi näkemältä päättää että esimerkiksi minä olin
yhteiskunnallisesti täysin mitätön henkilö, jota kukkaron liika
lihavuus ei painanut? He _tiesivät_ sen ilmeisesti; saatoinhan aivan
hyvin nähdä, että lyhyen arvioinnin jälkeen he kaikki antoivat
minulle saman murto-osan merkitystä. Asia tuntui minusta omituiselta
ja tärkeältä, enkä tahtonut peittää itseltäni, mitä se merkitsi,
mutta huolimatta sen painostuksesta onnistuin kuitenkin pitämään
mielialani koko hyvänä.
Päädyin vihdoinkin suureen halliin, joka oli täynnä kiiltäviä
holvi-ikkunoita, ja pääsin joten kuten paikkaan joka osoittautui
kahvihuoneeksi. En voi kieltää että astuessani tähän huoneeseen
minua jonkin verran värisytti, olisin hartaasti suonut tietäväni
teinkö oikein vai väärin, olin vakuuttunut jälkimmäisestä, mutta
en voinut auttaa itseäni. Toimin levollisena kuin fatalisti,
istuin pienen pöydän ääreen, jolle vahtimestari parhaillaan kantoi
aamiaisvälineitä, ja otin ateriaan osaa mielentilassa joka ei
suurestikaan ollut omiaan edistämään ruoansulatusta. Huoneen toisten
pöytien ääressä oli paljon muita ihmisiä aamiaisella; olisin ollut
paremmalla mielellä, jos olisin nähnyt naisia heidän joukossaan,
mutta niitä ei näkynyt ainoatakaan -- kaikki läsnäolijat olivat
miehiä. Mutta kukaan ei näyttänyt ajattelevan että tein mitään
tavatonta; pari herrasmiestä vilkaisi minuun sattumalta, mutta kukaan
ei katsellut tunkeilevasti. Arvaan että jos asiassa oli jotakin
outoa, he kuittasivat sen sanalla: "englannitar".
Aamiaisen jälkeen minun oli taas lähdettävä liikkeelle -- mihin
suuntaan? "Lähde Villetteen", sanoi sisäinen ääni, epäilemättä
niiden parin kiitävän sanan innostamana, jotka neiti Fanshawe
hyvästellessään lausui huolettomasti ja umpimähkään:
"Soisin että tulisitte madame Beckin luo; hänellä on pari
lapsinulikkaa, joita voisitte vartioida. Hän tarvitsee englantilaista
kotiopettajatarta, tai tarvitsi kaksi kuukautta sitten."
Kuka madame Beck oli ja missä hän asui, sitä en tietänyt; olin
kysynyt, mutta kysymys meni ohi korvien ja neiti Fanshawe riensi
pois ystävineen jättäen vastaamatta. Otaksuin Villetteä hänen
asuinpaikakseen: oli siis lähdettävä sinne. Matkaa oli neljäkymmentä
peninkulmaa. Tiesin kyllä tarttuvani oljenkorteen, mutta allani
oli niin aava ja pauhaava syvyys, että olisin tarttunut vaikka
hämähäkinverkkoon. Kysyttyäni matkustustapaa Villetteen ja varattuani
paikan vaunusta lähdin matkaan tämän hahmokuvan, tämän suunnitelman
varjon turvissa. Ennen kuin lausut arvostelusi toimenpiteeni
nopeudesta, lukija, katso taaksepäin, lähtökohtaani, ota huomioon
minkälaisen tyhjyyden olin jättänyt, käsitä kuinka vähän panin
alttiiksi. Pelini oli sellainen, jossa ei voi menettää mitään mutta
jossa on voittamisen mahdollisuus.
En myönnä että minulla on taiteilijan temperamenttia, mutta
jonkin verran omistanen taiteilijan kykyä nauttia hetken huvista
mahdollisimman paljon: so. silloin kun se on minun makuuni. Minä
nautin siitä päivästä, vaikka matkustimmekin hitaasti, vaikka oli
kylmä ja satoi. Jotensakin alaston, tasainen ja puuton oli tie
jota kuljimme; sameat kanavat luikertelivat puoleksi turtuneiden
vihreiden käärmeiden tavoin tien varrella, ja tasalatvaiset pajut
reunustivat lakeita peltoja, jotka olivat yhtä huolellisesti
viljeltyjä kuin keittiökasvitarha. Taivaskin oli yksitoikkoisen
harmaa, ilma oli liikkumaton ja kostea, mutta kesken kaikkia näitä
kuolettavia vaikutelmia puhkesi mielikuvitukseeni raikkaita silmuja,
ja sydämeni lekotteli päivänpaisteessa. Näitä tunteita hillitsi
kuitenkin salainen mutta alituinen tietoisuus levottomuudesta, joka
väijyi nautintoani kuin viidakkoon kyyristynyt tiikeri. Tuon pedon
hengitys oli korvissani aina, sen raju sydän jyskytti kiinteästi
vasten omaani, se ei koskaan hievahtanut pesästään, mutta tunsin sen
läsnäolon ja tiesin sen vain odottavan auringonlaskua ponnahtaakseen
saaliinhimoisena väijytyksestään.
Olin toivonut että ehtisimme Villetteen ennen iltaa ja että siten
säästyisin pahasta pulasta, jolla pimeys näyttää vaikeuttavan ensi
saapumista outoon paikkaan, mutta -- osaksi hitaan kulkumme ja
pitkien seisausten, osaksi sankan sumun ja hienon tiheän sateen
vuoksi -- oli pimeys, jonka melkein saattoi tuntea, laskeutunut yli
kaupungin, kun vihdoin pääsimme perille.
Tiedän että ajoimme sisään portista jossa oli sotilaita vahteina --
sen verran saatoin nähdä lampunvalossa, sitten jätimme taaksemme
lokaisen viertotien ja huristimme pitkin katua jonka kivetys oli
omituisen karkeata ja epätasaista. Erään toimiston kohdalla vaunu
pysähtyi ja matkustajat nousivat pois. Ensi työkseni tahdoin periä
matka-arkkuni; pieni asia kylläkin, mutta minulle tärkeä. Ymmärsin
että paras oli olla hätiköimättä ja karttamatta tavaroitaan ja sen
sijaan rauhassa katsella toisten arkkujen luovuttamista, odottaen
kunnes näkee omansa ja silloin nopeasti pyytää sitä ja pelastaa se.
Siksi seisoin syrjässä, katse kiinnittyneenä siihen osaan vaunua,
jonne olin nähnyt pienen matka-arkkuni työnnettävän ja jossa nyt
näin pinoittain myöhemmin saapuneita arkkuja ja matkalaukkuja. Näin
kuinka niihin tartuttiin, kuinka ne laskettiin alas ja perittiin.
Olin varma että omani olisi pitänyt jo olla näkyvissä: se ei ollut.
Olin sitonut osoitekortin vihreällä nauhanpätkällä, jonka heti voisin
tuntea: näkyvissä ei ollut vihreätä lankaakaan. Kaikki matkatavarat
nostettiin alas, joka-ainoa tinarasia ja ruskea paperikäärö sekä
öljyvaate otettiin pois, ja näin selvästi että jäljelle ei jäänyt
ainoatakaan sateenvarjoa, takkia, keppiä, hattukoteloa eikä
korurasiaa.
Ja missä oli minun pieni matka-arkkuni, joka sisälsi vähäiset
vaatevarani ja jäännöksen viidestätoista punnastani?
Minä kysyn sitä nyt, mutta silloin en voinut kysyä. En osannut puhua
niin mitään, sillä en kyennyt _sanomaan_ ranskaksi ainoatakaan
lausetta, ja ranskaa, vain ranskaa livertelivät nyt kaikki ihmiset
ympärilläni. _Mitä_ minun piti tehdä? Lähestyin ajajaa, laskin käteni
hänen käsivarrelleen, osoitin erästä matka-arkkua, sitten vaunun
kattoa, ja koetin tehdä kysymyksen silmilläni. Hän ymmärsi minut
väärin, tarttui osoitettuun arkkuun ja alkoi hinata sitä vaunuun.
"Jättäkää se paikalleen -- kuuletteko?" sanoi eräs ääni hyvällä
englanninkielellä, ja täydensi sitten: "_Qu'est ce que vous faites
donc? Cette malle est à moi_".[4]
Mutta minä kuulin isänmaani kieltä, se ilahdutti sydäntäni ja minä
käännyin.
"Sir", sanoin vieraalle herralle, huomaamatta hädässäni minkä
näköinen hän oli, "minä en osaa puhua ranskaa. Voinko pyytää teitä
kysymään tuolta mieheltä mitä hän on tehnyt arkulleni?"
Erottamatta sillä hetkellä, minkä laatuiset olivat kasvot joihin
olin kohottanut ja kiinnittänyt katseeni, tunsin että niiden
ilmeestä heijastui ihmettelyä vetoamiseni johdosta ja epäilyä tokko
sekaantuminen olisi viisasta.
"_Kysykää_ nyt häneltä -- minä tekisin yhtä paljon teidän
hyväksenne", sanoin.
En tiedä hymyilikö hän, mutta hän sanoi herrasmiehen äänellä, so.
äänellä joka ei ollut kova eikä pelottava:
"Minkälainen arkkunne oli?"
Minä kuvailin sitä ottaen huomioon vihreän nauhan. Ja paikalla
hän alkoi kovistella ajajaa, ja koko sen ranskankielisen
keskustelumyrskyn aikana, mikä nyt seurasi, ymmärsin että hän pani
miehen oikeaan ristikuulusteluun. Sitten hän kääntyi minuun.
"Mies väittää että vaunu oli liian täynnä, ja tunnustaa nostaneensa
pois teidän arkkunne sen jälkeen kun näitte sen pantavan vaunuun, ja
jättäneensä sen Boue-Marineen toisten matkatavarain joukkoon. Hän
lupaa kuitenkin tuoda sen mukanaan huomenna, ja ylihuomenna saatte
periä sen kaikella kunnialla tästä toimistosta."
"Kiitos", sanoin, mutta mieleni kävi ankeaksi.
Mitä minun oli tehtävä sillä välin? Kenties tuo englantilainen herra
näki kasvoissani rohkeudenpuutetta, sillä hän kysyi ystävällisesti:
"Onko teillä keitään tuttavia tässä kaupungissa?"
"Ei, enkä tiedä minne mennä."
Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana hänen kääntyessään niin että
yläpuolella oleva lamppu paremmin pääsi valaisemaan häntä, näin että
hän oli nuori, hieno ja kaunis mies. Minun käsitykseni mukaan hän
saattoi olla vaikka lordi: mielestäni luonto oli antanut hänelle
kyllin paljon hyvyyttä prinssiä varten. Hänen kasvonsa olivat hyvin
hauskat: hän näytti ylhäiseltä mutta ei ylimieliseltä, miehekkäältä
mutta ei vallanhimoiselta. Minä olin kääntymäisilläni pois, syvästi
tietoisena siitä, että minulla ei ollut vähääkään oikeutta edelleen
odottaa apua hänenlaiseltaan.
"Olivatko kaikki rahanne matka-arkussa?" hän kysyi pysäyttäen minut.
Kuinka kiitollinen olinkaan voidessani totuudenmukaisesti vastata:
"Ei. Minulla on kukkarossani niin paljon" (minulla oli lähes
kaksikymmentä frangia) "että voin asua vaatimattomassa hotellissa
ylihuomiseen asti, mutta olen aivan vieras Villettessä enkä tunne
katuja ja hotelleja."
"Minä voin antaa teille osoitteen juuri sellaiseen hotelliin jota
etsitte", hän sanoi, "eikä se ole kaukana, neuvojeni mukaan löydätte
sinne helposti."
Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen pari sanaa ja
antoi sen minulle. Minusta hän _oli_ ystävällinen, ja olisin melkein
yhtä hyvin voinut epäillä Raamattua kuin häntä, hänen neuvojaan
ja osoitettaan. Hänen ilmeestään loisti hyvyys, hänen kirkkaista
silmistään kunniallisuus.
"Teidän on mukavin mennä sinne bulevardia pitkin ja puiston läpi",
hän jatkoi, "mutta nyt on liian myöhäinen ja liian pimeä naisen
kulkea puistossa yksinään. Minä saatan teitä sinne asti."
Hän lähti liikkeelle ja minä seurasin häntä läpi pimeyden ja hienon
läpitunkevan sateen. Bulevardi oli autio, käytävät lokaiset, vesi
tihkui puista; puisto oli pimeä kuin keskiyöllä. Puiden ja sumun
kaksinkertaisessa hämärässä en voinut nähdä opastani, saatoin
ainoastaan seurata hänen askeliaan. En pelännyt vähääkään: uskon että
olisin seurannut noita rehellisiä askelia alituisen yön läpi maailman
loppuun asti.
"Nyt", hän sanoi, kun olimme päässeet puiston läpi, "kuljette tätä
leveätä katua kunnes tulette portaille. Kaksi lamppua näyttää teille
missä ne ovat. Astutte alas näitä portaita, niiden alla on ahtaampi
katu, ja sen päästä löydätte hotellinne. Siellä puhutaan englantia,
joten vaikeutenne ovat nyt kauniisti ohi. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä, sir", sanoin. "Ottakaa vastaan vilpittömät kiitokseni."
Ja me erosimme.
Muisto hänen kasvoistaan, joissa varmasti olin näkevinäni
ystävättömälle mieluisan hohteen -- kaiku hänen äänestään, jossa
puhui ritarillisuus heikkoa ja hätääntynyttä kohtaan ja joka samalla
oli niin nuorekas ja sointuva -- ne olivat minulle jonkinlaisen
virkistyksen lähteenä pitkäksi aikaa. Hän oli oikea nuori
englantilainen gentlemanni.
Minä jatkoin matkaani, riensin aika vauhtia pitkin loistavaa katua ja
läpi puistikon, jonka ympärillä oli suuria taloja ja niiden keskellä
upean rakennusryhmän valtavat ääriviivat -- siinä kai oli palatsi tai
kirkko, en tiennyt kumpiko. Juuri kun kuljin erään porttikäytävän
ohi, tuli kaksi viiksiniekkaa miestä äkkiä näkyviin pylvästen takaa.
He polttivat sikaria; puvusta päättäen he olivat herrasmiehiä,
mutta miesparoilla oli sangen alhainen sielu. He sanoivat minulle
hävyttömyyksiä, ja vaikka kuljinkin nopeasti, pysyivät he pitkän
matkaa rinnallani. Vihdoin tuli vastaan jonkinlainen yövartio, ja
pelätyt vainoojani käännytettiin takaisin, mutta he olivat ajaneet
minut määräpaikkani ohi, ja kun taas saatoin koota ajatukseni,
en enää tietänyt missä olin. Portaat olin varmaan sivuuttanut jo
aikaa sitten. Olin hädissäni, hengästynyt, kaikki suoneni sykkivät
auttamattoman levottomasti, enkä tietänyt mihin kääntyä. Oli kauheata
ajatella, että vielä kohtaisin nuo partaiset ilkkuvat tyhmeliinit, ja
kuitenkin oli palattava takaisin ja etsittävä portaat.
Tulin vihdoin vanhoille kuluneille portaille, pidin varmana että
siinä nyt olivat nuo hakemani, ja laskeuduin niitä. Katu jolle ne
veivät, oli kyllä ahdas, mutta hotellia ei siinä ollut. Vaelsin
eteenpäin. Eräällä sangen hiljaisella ja suhteellisen siistillä
ja hyvin kivetyllä kadulla näin vihdoinkin valon loistavan erään
suurehkon talon ovella, talon joka oli kerrosta korkempi kuin
ympärillä olevat. _Tämä_ saattoi vihdoinkin olla hotelli. Kiirehdin
sitä kohti; polveni vapisivat ja olin uupumaisillani.
Se ei ollut hotelli. Suurta porttikäytävää koristi messinkilevy.
"Pensionnat de Demoiselles" kuului kirjoitus, ja alla oli nimi
"Madame Beck".
Minä hätkähdin. Sadat ajatukset tulvivat mieleeni silmänräpäyksessä.
En kuitenkaan suunnitellut mitään, en miettinyt mitään: minulla ei
ollut aikaa. Sallimus sanoi: "Seis, tässä on _sinun_ hotellisi."
Kohtalo tarttui minuun väkevällä kädellään, lannisti tahtoni, ohjasi
tekoni -- ja minä soitin ovikelloa.
Odottaessani en halunnut ajatella mitään. Tuijotin kiinteästi
katukiviin, joita ovilamppu valaisi, laskin ne ja panin merkille
niiden muodon ja märän kimalluksen. Soitin uudelleen. Vihdoin
avattiin. Siromyssyinen palvelijatar seisoi edessäni.
"Voinko saada tavata madame Beckiä?" kysyin.
Uskon että jos olisin puhunut ranskaa, hän ei olisi päästänyt minua
sisään, mutta kun puhuin englantia, otaksui hän minut ulkomaalaiseksi
opettajaksi, jonka asia koski oppilaitosta, ja vaikka jo olikin
myöhäinen, laski hän minut sisään ilman ainoatakaan vastahakoista
sanaa ja epäröimättä hetkeäkään.
Seuraavana hetkenä istuin kylmässä kimaltelevassa salongissa,
jossa oli lämmittämätön porsliini-uuni, kullattuja koristuksia ja
kiillotettu lattia. Uunin reunuksella löi kello yhdeksän.
Neljännestunti kului. Kuinka kiivaasti sykkikään joka suoni
ruumiissani! Kuinka kuumenin ja kylmenin vuoroittain! Istuin ja
tuijotin oveen -- se oli suuri valkea kaksoisovi, jossa oli kullatut
koristeet. Odotin että toinen puolisko liikahtaisi ja avautuisi.
Kaikki oli ollut hiljaista, ei hiiren hivaustakaan kuulunut, ja
valkoiset kaksoisovet pysyivät kiinni ja liikkumattomina.
"Te olette englantilainen?" sanoi ääni vierestäni. Minä melkein
hyppäsin pystyyn, niin odottamaton oli tuo ääni, niin varma olin
ollut yksinäisyydestäni.
Vieressäni ei ollut mikään kummitus eikä aavemainen näky, vaan
pyylevä, äidillinen, pieni nainen, jolla oli suuri huivi hartioilla,
aamupuku yllä ja siisti soma yömyssy päässä.
Minä sanoin olevani englantilainen, ja viipymättä, ilman enempiä
johdantoja syvennyimme mitä merkillisimpään keskusteluun. Madame Beck
(sillä madame Beck hän oli -- hän oli tullut huoneeseen pienestä
ovesta minun takaani, ja koska hänellä oli jalassaan pehmeät kengät,
en ollut kuullut hänen tuloaan enkä lähestymistään) -- madame Beck
oli tyhjentänyt koko taitonsa saarivaltakunnan kielessä sanoessaan
"Te olette englantilainen", ja alkoi nyt liukkaasti ladella omaa
kieltään. Minä vastasin omallani. Hän ymmärsi minut osittain, mutta
koska minä en ymmärtänyt häntä ollenkaan, pääsimme hyvin vähän
eteenpäin, vaikka elämöimmekin kauheasti (mitään sellaista kuin
madamen puheenlahja en ollut koskaan kuullut enkä kuvitellut). Hän
soitti ennen pitkää apua, mikä saapui erään opettajattaren hahmossa.
Tämä oli saanut kasvatuksensa osittain eräässä irlantilaisessa
luostarissa, ja häntä pidettiin täysin pätevänä englanninkielen
taitajana. Hän oli tanakka pieni ihminen -- labassecouritar kiireestä
kantapäähän, ja kuinka hän rääkkäsikään Albionin kieltä! Oli miten
oli, esitin hänelle selvän kertomuksen, jonka hän käänsi ranskaksi.
Kerroin kuinka olin jättänyt oman maani haluten laajentaa tietojani
ja ansaita toimeentuloni, että olin valmis käymään käsiksi mihin
hyödylliseen työhön tahansa, kunhan se vain ei ollut millään
tavoin väärää eikä alentavaa, että rupeaisin lapsenhoitajaksi tai
kamarineidiksi enkä kieltäytyisi taloustoimistakaan, mikäli niihin
pystyin. Madame kuuli tämän, ja tutkiessani hänen ilmettään luulin
melkein, että kertomus miellytti häntä.
"_Il n'y a que les Anglais pour ces sortes d'entreprises_", hän
sanoi, "_sont-elles donc intrépides cez femmes là_!"[5]
Hän kysyi nimeäni ja ikääni; hän istui ja katseli minua -- ei
säälien, ei uteliaana. Koko kohtauksen aikana ei hänen kasvoissaan
näkynyt myötätunnon pilkahdusta, ei säälin varjoa. Minä tunsin
ettei hän ollut sellainen, joka antaisi tunteittensa johtaa itseään
tuumankaan vertaa. Hän tuijotti minuun vakavana ja mietteissään,
kysyen neuvoa järjeltään ja punniten kertomustani. Muuan kello soi.
"_Voilà pour la prière du soir_",[6] hän sanoi ja nousi. Tulkkinsa
kautta hän ilmoitti että minun nyt olisi lähdettävä ja tultava
takaisin huomenna, mutta minua pelotti ajatus että minun vielä
oli palattava pimeyden ja kadun vaaroihin. Käännyin tarmokkaasti
mutta kuitenkin hillitysti ja maltillisesti hänen itsensä enkä
opettajattaren puoleen ja sanoin:
"Olkaa vakuuttunut siitä, madame, että jos viipymättä otatte minut
palvelukseenne, on siitä koituva teille hyötyä eikä vahinkoa: olette
näkevä minussa henkilön joka tahtoo työllään antaa täyden korvauksen
palkastaan, ja jos pestaatte minut, olisi minun parempi jäädä tänne
yöksi, sillä kuinka voisin saada asuntoa, kun en tunne ketään
Villettessä enkä hallitse maan kieltä."
"Niin todellakin", hän sanoi, "mutta voittehan toki antaa
suosituksen?"
"En ainoatakaan."
Hän kysyi matkatavaroitani, ja sanoin milloin ne saapuisivat. Hän
mietti. Samalla kuului eteisestä miehen askelia, jotka nopeasti
etenivät ulko-ovea kohti. (Jatkan kertomustani ikäänkuin olisin
ymmärtänyt kaiken mitä sanottiin; sillä vaikka silloin sain selville
tuskin mitään, käännettiin keskustelu minulle myöhemmin.)
"Kuka menee ulos nyt?" kysyi madame Beck kuunnellen askelia.
"Herra Paul", vastasi opettajatar. "Hän tuli tänä iltana antamaan
lukutunnin ensimmäiselle luokalle."
"Siinä mies jonka tällä hetkellä mieluimmin haluaisin nähdä. Kutsukaa
hänet tänne."
Opettajatar riensi ovelle ja kutsui herra Paulia. Hän tuli -- pieni,
tumma, hintelä mies, jolla oli silmälasit.
"_Mon cousin_", aloitti madame, "tarvitsen apuanne. Me tunnemme
taitonne kasvojentutkijana: käyttäkää sitä nyt. Lukekaa noita
kasvoja."
Pieni mies suuntasi minuun silmälasinsa. Päättäväinen huulten
puristus ja kulmakarvojen rypistäminen tuntui sanovan, että hän aikoi
katsoa lävitseni ja että harso ei ole hänelle mikään harso.
"Minä luen niitä", hän ilmoitti.
"_Et qu'en dites vous_?"[7]
"_Mais -- bien des choses_",[8] kuului oraakkelimainen vastaus.
"Hyvää vai pahaa?"
"Molempia, epäilemättä", jatkoi tietäjä.
"Voiko hänen sanaansa luottaa?"
"Onko kysymyksessä jokin tärkeä asia?"
"Hän tarjoutuu minulle lapsenhoitajaksi tai kotiopettajaksi, kertoo
täysin uskottavan tarinan, mutta ei anna mitään suosituksia."
"Onko hän ulkomaalainen?"
"Englannitar, kuten nähdä voi."
"Puhuuko hän ranskaa?"
"Ei sanaakaan."
"Ymmärtääkö hän sitä?"
"Ei."
"Hänen aikanaan voi siis puhua vapaasti?"
"Epäilemättä."