Kun emäntäni oli kuollut ja minä taaskin yksinäni, täytyi minun etsiä
uusi paikka. Tähän aikaan saattoi hermostoni olla vähän -- hyvin
vähän -- vikaantunut. Tunnustan etten ollut kaunis, päinvastoin
laiha, näivettynyt ja onttosilmäinen kuin mikäkin yövalvoja,
rasittunut palvelustyttö tai paikaton ja velkaantunut ihminen.
Velkaantunut en kuitenkaan ollut enkä aivan köyhäkään, sillä vaikka
neiti Marchmont ei ehtinytkään tehdä mitään hyväkseni, kuten hän
viimeisenä yönään sanoi aikovansa, sain kuitenkin hautajaisten
jälkeen kaikella kunnialla palkkani hänen pikkuserkultaan, perijältä,
kitsaannäköiseltä mieheltä, jolla oli kapea nenä ja ahtaat ohimot
ja josta tulikin oikea saituri, kuten paljon myöhemmin kuulin,
suoranainen vastakohta jalomieliselle sukulaiselleen ja häpeä hänen
muistolleen, jota köyhät ja tarvitsevaiset vielä tänä päivänä
siunaavat. Omistin siis viisitoista puntaa, terveyden joka tosin oli
heikentynyt mutta ei murtunut, ja mielen jonka tila oli samanlainen,
joten moneen muuhun verrattuna voitiin asemaani pitää kadehdittavana.
Sangen pulmallinen se kuitenkin oli, ja tämän tunsin aika kirpeästi
eräänä päivänä, kun minun tasan viikon päästä oli lähdettävä
olinpaikastani -- toista minulla ei ollut tiedossa.
Tässä pälkähässä oli ainoa keinoni mennä kysymään neuvoa eräältä
perheemme vanhalta palvelijalta, joka aikoinaan oli ollut
hoitajattareni, ja oli nyt emännöitsijänä suurella tilalla neiti
Marchmontin talon lähellä. Vietin muutamia tunteja hänen seurassaan.
Hän lohdutti minua, mutta ei osannut antaa neuvoja. Mielessä yhä
pimeys jätin hänet hämärän tullessa. Edessäni oli kahden peninkulman
kävely. Oli kirkas kylmä ilta. Yksinäisyydestä, köyhyydestä ja
neuvottomuudestani huolimatta sykki sydämeni, jota elähytti ja
vahvisti nuoruuden joustavuus -- nuoruuden joka ei vielä ollut nähnyt
kahtakymmentäkolmea kesää -- keveästi eikä heikosti. Ei heikosti,
siitä olen varma, muuten olisin vavissut yksinäisellä tielläni,
joka kulki hiljaisten kenttien yli sivuuttamatta ainoatakaan kylää,
taloa tai majaa, olisin kaivannut kuunvaloa, sillä vain tähtien
johdolla löysin himmeän polkuni, ja vielä enemmän olisin kammonut
tavatonta vierasta, joka sinä iltana paistoi pohjoisessa eloisana,
salaperäisenä -- revontulia. Mutta tuo juhlallinen muukalainen
vaikutti minuun toisin kuin herättämällä pelkoa. Uutta voimaa se
tuntui tuovan. Hengitin tarmoa virkeän, hiljaisen tuulenhengen
mukana, joka puhalsi sen polulla. Rohkea ajatus lähetettiin mieleeni,
ja mieleni vahvistui ottamaan sen vastaan.
"Jätä tämä sydänmaa", sanottiin minulle, "ja lähde muualle."
"Minne", kysyin.
Minun ei tarvinnut katsoa kauas. Luodessani katseeni tuosta alavan,
rikkaan Keski-Englannin maalaispitäjästä näin sieluni silmillä
sellaista mikä nyt oli ulottuvillani ja jota en vielä koskaan ollut
ruumiillisilla silmilläni nähnyt -- näin Lontoon.
Seuraavana päivänä palasin kartanoon, pyysin vielä kerran saada
tavata emännöitsijää ja kerroin hänelle suunnitelmastani.
Rouva Barret oli vakava ja ymmärtäväinen nainen, vaikka tunsi
maailmaa tuskin enemmän kuin minäkään, mutta niin vakava ja
ymmärtäväinen kuin olikin, ei hän syyttänyt minua mielettömyydestä.
Itse asiassa minulla oli oma vakaantunut käytökseni, joka jo
ennenkin oli ollut minulle yhtä hyödyllinen kuin harmaasarkainen
takki ja päähine, sillä sen suojeluksen alla minun oli mahdollista
rankaisematta, vieläpä toisten suostumuksella suorittaa tekosia jotka
varmaan olisivat jossakin suhteessa hankkineet minulle haaveilijan
ja yltiöpään nimen, jos sellaisiin olisin ryhtynyt kiihtyneen ja
epävakaisen näköisenä.
Emännöitsijä kuvaili hitaasti erinäisiä vaikeuksia ja puhdisti
samalla pomeranssinkuoria hedelmähilloa varten, kun muuan lapsi
juoksi ikkunan ohi ja tuli hyppien sisään huoneeseen. Se oli kaunis
lapsi, ja kun se nauraen tanssi luokseni -- sillä emme olleet
vieraita toisillemme (eikä vieras ollut sen äitikään, talon nuori
naimisissa oleva tytär) -- otin sen polvelleni. Niin erilainen kuin
yhteiskunnallinen asemamme nyt olikin, olimme olleet koulutovereita,
tämän lapsen äiti ja minä, kun minä olin kymmenvuotias tyttö ja hän
kuusitoistavuotias nuori neiti, ja muistin hänet hyvin -- kaunis
mutta huonopäinen tyttö alemmalla luokalla kuin minä.
Minä ihailin pojan kauniita tummia silmiä, kun äiti, nuori rouva
Leigh, tuli sisään. Mikä kaunis ja ystävällinen nainen olikaan tullut
tuosta somasta ja hyväluonteisesta mutta lahjattomasta tytöstä!
Vaimonaolo ja äitiys olivat muuttaneet häntä, kuten myöhemmin olen
nähnyt niiden muuttavan toisia, vähemmänkin lupaavia kuin hän.
Minut hän oli unohtanut. Muuttunut olin minäkin, pelkään vain
että en edukseni. En millään tavalla yrittänyt palauttaa itseäni
hänen muistiinsa -- miksi olisinkaan? Hän tuli hakemaan poikaansa
kävelylle, ja hänen takanaan tuli hoitajatar, joka kantoi sylilasta.
Mainitsen tapahtuman vain siksi, että kääntyessään hoitajattareen
rouva Leigh puhui ranskaa (hyvin huonoa ranskaa, sivumennen sanoen,
ääntäminen kerrassaan kelvotonta, mikä pakostakin taas muistutti
minulle kouluaikojamme), ja siitä huomasin naisen ulkomaalaiseksi.
Pikku poikakin rupatteli ranskaa aika liukkaasti. Kun koko seurue oli
poistunut, huomautti rouva Barret, että nuori rouva oli tuonut tuon
ulkomaalaisen hoitajattaren mukanaan pari vuotta sitten palatessaan
kotiin mannermaalta, että tätä kohdeltiin melkein yhtä hyvin kuin
kotiopettajatarta ja ettei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin viedä
pienokainen kävelylle ja puhella ranskaa Charlesin kanssa, "ja hän
sanoo", lisäsi rouva Barret, "että monella englannittarella on
ulkomaisissa perheissä yhtä hyvä paikka kuin hänellä."
Minä otin talteen tämän satunnaisen tiedonmurusen kuten huolelliset
perheenemännät poimivat arvottomilta näyttäviä tilkkuja ja rippeitä,
jotka heidän kaukonäköinen mielensä aavistaa käyttökelpoisiksi
jonakin päivänä. Ennen kuin jätin vanhan ystäväni, antoi hän
minulle erään lontoolaisen hotellin osoitteen -- kunnianarvoisen
vanhanaikaisen hotellin, jota hän sanoi enojeni käyttäneen ennen
vanhaan.
Lähtiessäni Lontooseen jouduin vähemmän alttiiksi vaaroille ja
osoitin vähemmän yritteliäisyyttä kuin lukija saattaa ajatella. Itse
asiassa oli matka vain viisikymmentä peninkulmaa. Varani riittäisivät
sekä matkaan sinne että muutamien päivien oleskeluun perillä, ja myös
paluumatkaan, jollei mielestäni olisi mitään syytä jäädä. Katsoin
sitä pikemmin lyhyeksi lupapäiväksi, jonka kerran myöntäisin työstä
väsyneelle mielelleni, kuin seikkailuksi jossa on kysymys elämästä ja
kuolemasta. On verratonta arvioida vain kohtuullisen tärkeäksi kaikki
mihin ryhtyy: se pitää sekä sielun että ruumiin rauhallisena, kun
taas mahtipontiset kuvittelut piankin syöksevät molemmat kuumeeseen.
Viisikymmentä peninkulmaa oli siihen aikaan päivän matka (puhun
ajasta joka jo on mennyt: hiukseni, jotka viime vuosiin asti
uhmasivat ajan hallaa, kätkeytyvät nyt vihdoinkin valkoisina
valkoisen myssyn sisään, niinkuin lumi lumen alle). Kello yhdeksän
tienoilla kosteana helmikuun iltana saavuin Lontooseen.
Tiedän että lukijani ei kiittäisi minua jos kävisin huolitellusti
kuvaamaan runollisia ensi vaikutelmia. Ja se onkin hyvä, koska
minulta puuttui sekä aikaa että halua hellitellä sellaisia, kun
myöhään pimeänä, koleana, sateisena iltana saavuin Babyloniin ja
erämaahan jonka avaruus ja outous jännitti äärimmilleen kaikkia
selkeän ajatuksen ja lujan mielenmaltin voimia, joita luonto
loistavampien lahjojen puutteessa on saattanut minulle antaa.
Kun nousin vaunusta, tuntui ympärillä odottavien ajurien ja muiden
ihmisten outo puhetapa minusta kummalliselta kuin vieras kieli. En
ollut koskaan ennen kuullut englannin kieltä jokellettavan sillä
tavoin. Onnistuin kuitenkin ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyksi
sen verran että sain itseni ja matka-arkkuni kaikella kunnialla
siirretyksi vanhaan hotelliin, jonka osoite minulla oli. Kuinka
vaikealta, kuinka ahdistavalta, kuinka pulmalliselta tuntuikaan
matkani! Ensi kertaa Lontoossa, ensi kertaa hotellissa, väsyneenä
matkasta, neuvotonna keskellä pimeyttä, lamaantuneena kylmästä,
vailla sekä kokemuksia että neuvoja siitä mitä olisi tehtävä, ja
kuitenkin -- pakotettuna tekemään jotakin!
Uskoin asian terveen järjen haltuun. Terve järki oli kuitenkin
yhtä viluissaan ja ymmällä kuin kaikki muukin minussa, ja vain
lahjomaton välttämättömyys kannusti sen täyttämään tehtävänsä
suonenvedontapaisesti. Näin pakotettuna se maksoi kantajan (ottaen
huomioon tilanteen kriitillisyyden en kovin paljon moittinut sitä,
vaikka sitä petkutettiinkin suuresti), se kysyi vahtimestarilta
huonetta, kutsui ujosti kamarineitsyttä ja, mikä paljon enemmän,
kesti kokonaan masentumatta tuon nuoren neidin suurenmoisen kopean
käytöksen, kun hän vihdoin ilmaantui.
Muistan että tuo sama kamarineitsyt oli oikea kaupunkilaisen
sievyyden ja keikailun mallikappale. Niin hyvin sopivat hänen
vyönsä, myssynsä ja pukunsa -- ihmettelin miten niitä ollenkaan
oli voitu ommella. Hänen puheessaan oli sävy joka sievistelevässä
liukkaudessaan tuntui auktoriteetin tavoin moittivan omaani, hänen
keikarimainen asunsa pöyhisteli luontevan ylenkatseellisesti halvan
maalaiskuosini rinnalla.
"Hyvä on, eihän sitä voi auttaa", ajattelin, "ja lisäksi on näyttämö
uusi ja olosuhteet uudet. Minäpä tahdon voittaa."
Käyttäytymällä hyvin levollisesti tuota ylimielistä pikku neitiä
kohtaan ja myöhemmin samalla tavoin suhtautumalla papillisennäköiseen
mustaan takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin pukeutuneeseen
vahtimestariin sain ennen pitkää molemmat kohtelemaan itseäni hyvin.
Uskon että he ensin luulivat minua palvelustytöksi, mutta muuttivat
hetkisen kuluttua mieltä ja häilyivät epävarmassa tilassa ylemmyyden
ja kohteliaisuuden välimailla.
Kestin pystyssä kunnes olin nauttinut hieman virvokkeita,
lämmitellyt tulen ääressä ja kaikella kunnialla sulkeutunut omaan
huoneeseeni, mutta kun istahdin vuoteelleni ja lepuutin päätäni ja
käsivarsiani pieluksella, valtasi kauhea tuska mieleni. Asemani
nousi äkkiarvaamatta mieleeni kummituksen tavoin. Siinä se oli koko
luonnottomuudessaan ja kolkkoudessaan, miltei tyhjänä toivosta. Mitä
tein yksinäni täällä suuressa Lontoossa? Mitä aioin tehdä huomenna?
Mitä toiveita minulla oli elämässä? Mitä ystäviä minulla oli maan
päällä? Minne olin tullut? Minne minun piti mennä? Mitä minun oli
tehtävä?
Kastoin tyynyn, käsivarteni ja hiukseni vuolailla kyynelillä. Mitä
katkerimpien ajatusten pimeä väliaika seurasi tätä purkausta,
mutta kuitenkaan en katunut ottamaani askelta enkä toivonut sitä
tekemättömäksi. Voimakas mutta epämääräinen vakaumus, että parempi
oli kulkea eteenpäin kuin taaksepäin ja että _saatoin_ kulkea
eteenpäin -- että ajan tullen aukenisi tie, joskin ahdas ja vaikea
-- vallitsi muita tunteitani, sen vaikutus vaimensi ne siinä määrin,
että vihdoin olin kyllin rauhallinen lukemaan rukoukseni ja menemään
levolle. Olin juuri sammuttanut kynttiläni ja laskeutunut vuoteeseen,
kun syvä, matala, valtava sointi kajahti läpi yön. Ensin en tuntenut
sitä, mutta se uudistui kaksitoista kertaa, ja kahdennellatoista
valtavan humisevalla ja väräjävällä lyönnillä sanoin: "Minä lepään
St. Paulin varjossa".