Lähdin Brettonista muutamia viikkoja Pauliinan lähdön jälkeen --
aavistamatta etten enää koskaan tulisi käymään siellä, en koskaan
astelemaan sen rauhallisia vanhoja katuja -- kotiin, josta olin
ollut poissa kuusi kuukautta. Arvellaan kaiketi, että tietenkin olin
iloinen palatessani omaisteni helmaan. No niin, tuo ystävällinen
arvelu ei vahingoita ketään, ja jääköön siis rauhassa vaille
vastustusta. Pois se että vastaisin kieltävästi, päinvastoin sallin
lukijan kuvitella minun seuraavan kahdeksan vuoden aikana olevan kuin
tyvenellä säällä pursi, joka uinailee peilikirkkaassa satamassa --
perämiehen loikoillessa pienellä kannella, kasvot taivasta kohden
ja silmät ummessa, vaipuneena, jos niin haluat, pitkään rukoukseen.
Hyvin monen naisen ja tytön otaksutaan viettävän elämänsä jotenkin
siihen suuntaan; miksi en siis minäkin muiden mukana?
Kuvittele minua siis joutilaana, lekottelevana, lihavana ja
onnellisena loikoilemassa patjain verhoamalla kannella, alituisen
päivänpaisteen lämmössä ja pehmeän uneliaan tuulenhengen
keinuttamana. Ei kuitenkaan voi salata, että siinä tapauksessa minun
syystä tai toisesta täytyi pudota yli laidan, tai että lopulta täytyi
sattua haaksirikko. Minä muistan liiankin hyvin ajan -- pitkän
ajan -- täynnä vilua, vaaraa ja ponnistuksia. Tähän hetkeen asti
olen painajaisöinä tuntenut tuon ajan vihaisten aaltojen suolaisen
kirpeyden kaulassani ja jäisen puristuksen keuhkoissani. Tiedän myös
että tuona aikana raivosi myrsky, ja sitä ei kestänytkään vain yhden
tunnin tai yhden päivän. Moneen päivään ja yöhön ei näkynyt aurinkoa
eikä tähteä, omin käsin heitimme kaluston mereen, säälimätön myrsky
vainosi meitä ja kaikki pelastumisen toivo otettiin meiltä. Vihdoin
laiva hajosi ja miehistö oli hukassa.
Niin pitkälle kuin muistan, en valittanut kenellekään näistä
vaivoista. Itse asiassa, kenelle olisin voinut valittaa? Rouva
Brettonin olin jo kauan sitten kadottanut näkyvistäni. Esteet,
toisten nostamat, olivat vuosia sitten tulleet seurustelumme tielle
ja katkaisseet sen. Sitä paitsi oli aika tuonut hänenkin elämäänsä
muutoksia: se sievoinen omaisuus, joka hänen oli talletettava
poikaansa varten ja joka suurimmaksi osaksi oli sijoitettu
johonkin osakepankkiyritykseen, oli sulanut, niin kerrottiin,
alkuperäisen määränsä murto-osaksi. Satunnaisten huhujen kautta
sain tietää, että Graham oli ryhtynyt ammattiopintoihin; sekä hän
että hänen äitinsä olivat lähteneet Brettonista ja asuivat kuuleman
mukaan nyt Lontoossa. Näin ollen ei jäänyt mitään mahdollisuutta
riippuvaisuuteen toisista; vain itseeni voin turvautua. En tiedä
olinko erikoisen itsenäinen tai toimelias luonne, mutta olosuhteet
tyrkyttivät minulle itsenäisyyttä ja työintoa, niinkuin tuhansille
muille, ja kun neiti Marchmont, lähistöllä asuva naimaton nainen,
lähetti hakemaan minua, tottelin hänen pyyntöään toivoen että hän
osaisi neuvoa minulle tehtävän johon voisin ryhtyä.
Neiti Marchmont oli varakas nainen ja asui kauniissa talossa, mutta
luuvalo oli tehnyt hänet rammaksi, kykenemättömäksi käyttämään
käsiään ja jalkojaan, ja sellainen hän oli ollut jo kaksikymmentä
vuotta. Hän istui aina yläkerrassa, missä salonki oli makuuhuoneen
vieressä. Olin usein kuullut puhuttavan neiti Marchmontista ja hänen
erikoisuuksistaan (hänellä oli hyvin omituisen ihmisen maine), mutta
tähän saakka en ollut koskaan nähnyt häntä. Tapasin uurteisen ja
harmaatukkaisen naisen, jonka yksinäisyys oli tehnyt vakavaksi,
pitkä suru ankaraksi, ja joka myös oli ärtyisä ja kenties vaatelias.
Kävi selville että palvelustyttö tai pikemminkin seuranainen, joka
muutamia vuosia oli ollut hänen apulaisenaan, oli naimisiin menossa,
ja kuultuaan turvattomasta asemastani neiti Marchmont oli lähettänyt
sanan minulle, ajatellen että voisin täyttää tuon henkilön paikan.
Hän teki tämän ehdotuksen teenjuonnin jälkeen, kun istuimme kahden
hänen takkansa ääressä.
"Se ei tule olemaan helppoa elämää", hän sanoi suoraan, "sillä minä
vaadin aika paljon huomaavaisuutta ja te tulette saamaan hyvin
vähän vapautta, mutta ehkä se sentään tulee tuntumaan siedettävältä
verrattuna viimeaikaisiin oloihinne."
Minä mietin. Tietysti sen olisi pitänyt tuntua siedettävältä, myönsin
itsekseni, mutta jonkin omituisen kohtalon oikun vuoksi se ei
kuitenkaan tuntunut siltä. Elää täällä, tässä umpinaisessa huoneessa,
kärsimyksen todistajana, kenties joskus kiukun kohteena -- koko
edessä olevan nuoruuteni ajan, kun kaikki se mikä oli takana, oli
kulunut lievimmin sanoen ei-onnellisesti! Mieleni lannistui hetkeksi,
sitten se elpyi taas, sillä vaikka pakotinkin itseni toteamaan
vastukset, olin luullakseni liian proosallinen ihannoimaan, niinpä
myös liioittelemaan niitä.
"Epäilen vain, tokko minulla on voimia tähän toimeen", huomautin.
"Sitäpä minäkin pelkään", hän sanoi, "sillä te näytätte lopen
rasittuneelta."
Niin näytinkin. Näin peilistä itseni -- surupukuisen, kuihtuneen,
onttosilmäisen olennon. En kuitenkaan paljoa välittänyt tuosta
synkästä näystä. Uskoin että ruoste oli pääasiassa ulkopuolista:
tunsin vielä imeväni voimaa elämän lähteistä.
"Mitä muuta teillä on toivossa -- onko mitään?"
"Ei mitään varmaa vielä, mutta voinhan saada jotakin."
"Niin te kuvittelette ja ehkä olette oikeassa. Koettakaa sitten omia
keinojanne, ja jos ne eivät tepsi, koetelkaa minun keinoani. Tekemäni
tarjous on jäävä avoimeksi teitä varten kolmeksi kuukaudeksi."
Se oli ystävällistä. Sanoin hänelle sen, ja ilmaisin kiitollisuuteni.
Puhuessamme hän sai kipukohtauksen. Minä autoin häntä, toimitin
välttämättömät palvelukset hänen määräystensä mukaan, ja kun kohtaus
helpotti, oli välillemme jo muodostunut jonkinlainen tuttavuus. Minä
puolestani olin hänen tavastaan kestää tämän kohtauksen nähnyt, että
hän oli luja ja kärsivällinen nainen (kärsivällinen ruumiillisessa
tuskassa, vaikka kenties joskus ärtyisä kalvavan henkisen kivun
aikana), ja hän taas oli siitä auliudesta, millä olin auttanut
häntä, huomannut että hän voi saavuttaa myötätuntoni (sellaisen kuin
se oli). Hän lähetti hakemaan minua seuraavanakin päivänä; viitenä
kuutena päivänä peräkkäin hän halusi seuraani. Läheisempi tuttavuus,
joka kyllä paljasti vikoja ja oikkuja, avasi minulle samalla näköalan
luonteeseen jota voin kunnioittaa. Niin tyly ja äreä kuin hän
joskus olikin, saatoin palvella häntä ja istua hänen vieressään,
mielessäni se tyyneys, joka aina on ilonamme tuntiessamme, että
käytöksemme, läheisyytemme, kosketuksemme miellyttää ja tyynnyttää
henkilöä jota palvelemme. Silloinkin kun hän torui minua -- ja sitä
hän tuon tuostakin teki, ja aika happamesti sittenkin -- tapahtui se
kuitenkin tavalla joka ei nöyryyttänyt eikä jättänyt mitään pistosta
mieleeni; hän oli pikemminkin kuin tuittupäinen äiti, joka läksyttää
tytärtään, kuin tyly emäntä, joka nuhtelee riippuvaisessa asemassa
olevaa palvelijaansa. Nuhdella hän itse asiassa ei osannutkaan,
vaikka hän saattoikin tilapäisesti raivota. Lisäksi oli kaikessa
hänen intohimossaan aina pisara järkeä: hän oli johdonmukainen
suuttumuksessaankin. Ennen pitkää alkoi kasvava kiintymyksen tunne
näyttää tilanteen aivan uudessa valossa, ja toisella viikolla olin
suostunut jäämään hänen seuralaisekseen.
Kaksi kuumaa umpinaista huonetta tuli siis maailmakseni, ja
vanha rampa nainen emännäkseni, ystäväkseni, kaikekseni. Hänen
palvelemisensa oli velvollisuuteni -- hänen tuskansa kärsimykseni --
hänen huojennuksensa toivoni -- hänen suuttumuksensa rangaistukseni
-- hänen arvonantonsa palkkani. Minä unohdin että oli niittyjä,
metsiä, jokia, meriä ja alati vaihteleva taivas tämän sairashuoneen
himmeiden ristikkoikkunain takana, ja olin melkein tyytyväinen
unohtaessani sen. Kaikki minussa rajoittui osani mukaan. Koska olin
kohtalon kasvattamana tottunut kesyksi ja hiljaiseksi, en vaatinut
kävelyjä raittiissa ilmassa eikä ruokahaluni tarvinnut enempää
kuin sairaalle tarjottuja niukkoja annoksia. Lisäksi hän tarjosi
luonteensa omaperäisyyden tutkittavakseni, hyveittensä lujuuden ja,
tahtoisin lisätä, intohimojensa voiman ihailtavakseni, tunteittensa
vilpittömyyden turvakseni. Kaikki nämä ominaisuudet hänellä oli, ja
niiden tähden pysyin hänen luonaan.
Näiden seikkojen tähden olisin kituuttanut hänen luonaan vaikka
kaksikymmentä vuotta, jos hänen pitkä elämänsä olisi voinut jatkua
vielä niin kauan. Mutta toisin oli kirjoitettu. Nähtävästi minua
oli yllytettävä toimintaan. Minua oli kiihotettava, ajettava,
ruoskittava, pakotettava tarmoon. Pienen osuuteni inhimillistä
kiintymystä, jota ylistin kuin mitäkin katoamatonta helmeä,
piti sulaa sormissani ja liukua pois kuin haihtuva rae. Pieni
velvollisuus, jonka olin omaksunut, oli temmattava pois helposti
tyydytetyltä omaltatunnoltani. Olin tahtonut ryhtyä sovitteluihin
kohtalon kanssa: säästyä satunnaisista suurista tuskista alistamalla
koko elämäni kieltäymyksiin ja pieniin vaivoihin. Kohtaloa ei niin
vähällä tyynnytetty, eikä sallimus hyväksynyt moista peräytyvää
laiskuutta ja pelkurimaista velttoutta.
Eräänä helmikuun yönä -- muistan sen hyvin -- havaittiin neiti
Marchmontin talon lähellä eräs ääni, jonka joka asukas kuuli mutta
kenties vain yksi tulkitsi. Kylmän talven jälkeen aloittivat
myrskyt kevään. Olin pannut neiti Marchmontin vuoteeseen ja istuin
tulen ääressä ommellen. Tuuli vinkui ikkunoissa; se oli vinkunut
kaiken päivää, mutta yön synkistyessä se sai uuden äänen -- kimeän,
vihlovan, miltei puhuvan. Se oli valittavaa, surkeata ja hermoja
järkyttävää, ja sitä lauloi joka tuulenpuuska.
"Oi, hiljaa, hiljaa", sanoin levottomalle mielelleni, pudotin työni
ja koetin turhaan sulkea korviani tuolta oudon läpitunkevalta
itkulta. Olin kuullut tuon saman äänen sitä ennen, ja ehdoton
havainto oli pakottanut minut muodostamaan teorian siitä mitä se
ennusti. Kolme kertaa elämässäni olivat tapahtumat opettaneet
minulle, että nuo oudot äänet myrskyssä -- tuo levoton, toivoton itku
-- ennustivat elämälle epäsuotuisaa tilaa ilmakehässä. Uskoin että
läähättävä ja nyyhkivä, kiusaantunut, pitkään valittava itätuuli
ilmoitti usein kulkutauteja. Siitä otaksun tarinan Bansheesta saaneen
alkunsa. Kuvittelin myös -- olin sen pannut merkille -- että usein
samaan aikaan kuulemme tulivuoren purkauksista etäisillä paikoilla
maapalloa, virroista jotka äkkiä ovat syöksyneet uomastaan, ja
tavattoman korkeasta nousuvedestä, joka raivoisana tulvii matalille
merenrannoille. "Maapallomme", olin sanonut itsekseni, "näyttää
sellaisina aikoina olevan revelty ja myllerryksissä, ja heikot
joukostamme menehtyvät epäterveelliseen henkäykseen, joka kuumana
purkautuu savuavista tulivuorista."
Kuuntelin ja vapisin. Neiti Marchmont nukkui.
Keskiyön aikana myrsky asettui puolen tunnin kuluessa kuoleman
hiljaisuudeksi. Tuli, joka oli palanut sammuksiin, alkoi
äkkiä hehkua. Tunsin ilman vaihtuvan ja virkistyin. Nostin
ikkunavarjostinta ja uutimia, katsoin ulos ja näin tähtien kirkkaina
tuikkivan kirpeässä pakkasessa.
Kääntyessäni takaisin kohtasi silmäni ensiksi neiti Marchmontin, joka
oli herännyt. Hän nosti päätään tyynyltä ja katseli minua tavattoman
vakavana.
"Onko siellä kaunis yö?" hän kysyi.
Vastasin myöntävästi.
"Arvasin sen", hän sanoi, "sillä tunnen itseni niin voimakkaaksi,
niin terveeksi. Nostakaa minua. Tunnen olevani nuori tänä yönä", hän
jatkoi, "nuori, kevytsydäminen ja onnellinen. Entä jos kipuni olisi
käännekohdassa ja minun sallittaisiin vielä nauttia terveyttä? Se
olisi ihme!"
"Näinä päivinä ei tapahdu ihmeitä", ajattelin itsekseni ja ihmettelin
kuullessani hänen puhuvan niin. Hän jatkoi johtaen keskustelun
menneisyyteen ja näytti muistavan sen tapahtumat, kohtaukset ja
henkilöt tavattoman elävästi.
"Rakastan muistoa tänä yönä", hän sanoi, "ylistän sitä parhaana
ystävänäni. Se antaa minun nyt juuri tuntea syvää iloa; se antaa
takaisin sydämelleni vanhat tosiasiat elävinä, lämpiminä, kauniina
-- ei vain tyhjiä aatteita, vaan kaiken sen, mikä kerran oli totta
ja minkä jo kauan olen luullut lakastuneeksi, hävinneeksi, haudan
multaan sekaantuneeksi. Omistan juuri nyt nuoruuteni hetket,
ajatukset ja toiveet. Elän uudelleen elämäni rakkauden -- sen
ainoan rakkauden -- sen melkein ainoan kiintymyksen, sillä minä en
ole erikoisen hyvä nainen, minä en ole sydämellinen. Kuitenkin on
minulla ollut tunteeni, väkevät ja keskitetyt, ja niillä tunteilla
oli esineensä, joka yksinään oli minulle yhtä rakas kuin suurimmalle
osalle miehiä ja naisia ovat kaikki nuo lukemattomat seikat, joihin
he tuhlaavat harrastustaan. Kun rakastin ja kun olin rakastettu,
minkälaista elämää vietinkään! Minkä ihanan vuoden saatankaan
muistaa -- kuinka loistavana se palaakaan mieleeni! Mikä elontäysi
kevät -- mikä lämmin, iloinen kesä -- mikä pehmeä kuunvalo, joka
hopeoi syksyn illat -- mikä toivon vahvuus sen vuoden talvijäiden ja
härmäisten kenttien yllä! Läpi koko sen vuoden eli sydämeni Frankin
sydämen kanssa. Oi, jalo Frank -- uskollinen Frank -- _hyvä_ Frank,
niin paljon parempi olit kuin minä itse -- niin paljon korkeammalla
kannoit lippuasi kaikessa! Tämän voin nyt nähdä ja sanoa: jos harvat
naiset ovat niin kärsineet kuin minä menetettyäni hänet, harvat ovat
myös niin iloinneet kuin minä hänen rakkaudestaan. Se oli paljon
parempaa rakkautta kuin tavallinen; minä en koskaan epäillyt sitä
enkä häntä; se oli rakkautta joka kunnioitti, suojeli ja kohotti
yhtä paljon kuin ilahdutti naista jolle se oli annettu. Nyt tahdon
kysyä, juuri tällä hetkellä, kun mieleni on niin oudon kirkas -- nyt
tahdon miettiä miksi se otettiin minulta pois? Minkä rikoksen tähden
minut tuomittiin kahdentoista onnellisen kuukauden jälkeen kestämään
kolmekymmentä vuotta surua?"
"Minä en tiedä", hän jatkoi hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Minä
en voi -- _en voi_ nähdä syytä, ja kuitenkin voin tällä hetkellä
sanoa vilpittömästi, mitä en koskaan ennen ole koettanut sanoa --
tutkimaton Jumala. Sinun tahtosi tapahtukoon! Ja tällä hetkellä voin
uskoa että kuolema vie minut Frankin luo. Sitä en koskaan tähän
saakka ole uskonut."
"Onko hän siis kuollut?" kysyin hiljaisella äänellä.
"Rakas tyttöni", hän sanoi, "eräänä onnellisena jouluiltana pukeuduin
ja koristelin itseäni, odottaen että sulhoni, josta hyvin pian oli
tuleva mieheni, tulisi sinä iltana luokseni. Istuin odottamaan.
Vielä kerran näen tuon hetken -- näen lumisen hämärän hiipivän
sisään ikkunasta, jonka verho ei ollut laskettu, sillä tahdoin nähdä
hänen ratsastavan valkoista käytävää pitkin; näen ja tunnen pehmeän
takkavalkean loimun lämmittävän itseäni, leikkivän silkkipukuni
poimuissa ja oikullisesti väläyttävän omia nuoria kasvojani
kuvastimesta. Näen tyynen talvi-illan kuun nousevan täytenä,
kirkkaana ja kylmänä pensaikon mustan massan ja hopeanhohtoisten
niittyjen yli. Minä odotan, suoneni tykkivät hieman kärsimättömästi,
mutta rinnassani ei ole epäilystä. Liekit takassa ovat sammuneet,
mutta hiilet hehkuvat vielä kirkkaina -- kuu nousee korkealle, mutta
vielä sen saattaa nähdä ikkunasta. Kello lähenee kymmentä; hän oli
harvoin myöhästynyt tämän enempää, mutta kerran tai pari hän ei ollut
päässyt tulemaan aikaisemmin."
"Pettäisikö hän minut tällä kertaa? Ei -- ei tälläkään kertaa. Ja
nyt hän tuli -- ja tuli nopeasti -- saavuttaakseen menetetyn ajan.
'Frank, sinä hurja ratsastaja', sanoin itsekseni ja kuuntelin
iloisena mutta levottomana lähestyvää ravia, 'tästä sinä saat toruja;
minä sanon sinulle, että _minun_ niskani se on, jonka panet vaaralle
alttiiksi, sillä kaikki mikä on sinun, on rakkaammassa ja hellemmässä
merkityksessä minun'. Siinä hän oli, minä näin hänet, mutta luulen
että silmissäni oli kyyneliä, näköni oli niin sekava. Näin hevosen,
kuulin sen tömistelevän -- ainakin näin tumman möhkäleen -- kuulin
melua. _Oliko_ se hevonen? Vai mikä oli tuo raskas laahustava olento,
joka oudon mustana kulki ruohokentän poikki? Miksi saatoin nimittää
tuota esinettä, jonka näin edessäni kuutamossa, ja kuinka voin
tulkita tunnetta joka nousi sieluuni?"
"Saatoin ainoastaan rientää ulos. Suuri eläin -- luultavasti Frankin
musta hevonen -- seisoi värisevänä, läähättäen ja korskuen oven
edessä. Muuan mies piteli sitä; luulin että se oli Frank."
"'Mitä on tapahtunut?' kysyin. Thomas, oma palvelijani, vastasi
terävästi: 'Menkää sisälle, neiti.' Ja sitten hän huusi toiselle
palvelijalle, joka riensi keittiöstä kuin jonkinlaisen vaiston
ajamana: 'Ruth, vie neiti heti sisään.' Mutta minä polvistuin
lumeen, vieressäni jokin joka makasi siinä -- jokin jota olin
nähnyt laahattavan pitkin pihaa -- jokin joka huokasi, joka voihki
rinnallani kun nostin sitä ja vedin sen luokseni. Hän ei ollut
kuollut, hän ei ollut kokonaan tiedoton. Annoin kantaa hänet sisään
ja kieltäydyin noudattamasta mitään määräyksiä ja lähtemästä hänen
luotaan. Olin kyllin maltillinen hallitsemaan ei ainoastaan itseäni
vaan myös muita. Alussa he olivat yrittäneet kohdella minua kuin
lasta, kuten ihmiset aina kohtelevat sitä, johon Jumalan käsi on
sattunut, mutta minä en luovuttanut paikkaani muille kuin haavurille,
ja kun tämä oli tehnyt voitavansa, kiedoin kuolevan Frankin
käsivarsiini. Hänellä oli voimaa vastata syleilyyni, hänellä oli
voimaa lausua nimeni, hän kuuli sanani kun rukoilin hiljaa hänen
puolestaan, hän tunsi läheisyyteni kun hellästi ja lempeästi hoitelin
häntä."
"'Maria', hän sanoi, 'minä kuolen Paratiisissa'. Viime henkäykseensä
asti hän puhui minulle uskollisia sanoja. Kun jouluaamu sarasti, oli
Frankini Jumalan luona."
"Ja tämä", hän jatkoi, "tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Olen
kärsinyt sen jälkeen. Epäilen olenko käyttänyt onnettomuuksiani
parhaiten. Pehmeät sydämelliset luonteet olisivat niissä puhdistuneet
pyhimyksiksi; väkevistä pahoista luonteista ne olisivat tehneet
demoneja. Mitä minuun tulee, olen ollut vain surun murtama ja itsekäs
nainen."
"Te olette tehnyt paljon hyvää", sanoin, sillä hän oli tunnettu
ylevämielisestä anteliaisuudestaan.
"En ole evännyt rahaa, tarkoitatte, mikäli se voi lievittää
murhetta. Mitä siitä? Antaminen ei maksa minulle mitään ponnistusta
eikä vaivaa. Mutta ajattelen että tästä päivästä alkaen olen
pääsevä parempaan mielentilaan, valmistautuva kohtaamaan Frankin.
Te näette että vieläkin ajattelen Frankia enemmän kuin Jumalaa,
ja jos katsotaan että rakastamalla luotua olentoa niin paljon,
niin kauan ja niin yksipuolisesti olen solvaissut Luojaa, on
pelastusmahdollisuuteni pieni. Mitä te ajattelette näistä asioista,
Lucy? Olkaa pappinani ja sanokaa minulle."
Tähän kysymykseen en voinut vastata, minulla ei ollut sanoja. Mutta
näytti kuin hän olisi ajatellut että _olin_ vastannut.
"Aivan oikein, lapseni. Meidän pitäisi tunnustaa Jumala armolliseksi,
vaikka emme aina ymmärtäisikään häntä. Meidän pitäisi ottaa
vastaan oma osamme, oli se mikä oli, ja koettaa tehdä toisten
elämä onnelliseksi. Eikö meidän pitäisi? No hyvä, huomenna aloitan
koettamalla tehdä teidät onnelliseksi. Pyrin tekemään jotakin teidän
hyväksenne, Lucy, jotakin josta teillä on hyötyä kun minä olen
kuollut. Pääni on nyt kipeä liiasta puhumisesta, mutta kuitenkin olen
onnellinen. Menkää nukkumaan. Kello lyö kaksi. Kuinka myöhälle minä
itsekkyydessäni pidänkään teitä valveilla! Mutta menkää nyt, älkää
enää olko levoton minusta, tunnen että voin levätä hyvin."
Hän laskeutui levolle ikään kuin nukkuakseen. Minäkin vetäydyin
vuoteeseeni saman huoneen pieneen komeroon. Yö kului hiljaa; hiljaa
oli hänen loppunsa vihdoin tullut, rauhallisesti ja ilman tuskia:
aamulla hänet löydettiin elottomana, melkein kylmänä, mutta tyynen
ja häiriintymättömän näköisenä. Hänen äskeinen vilkastumisensa ja
mielen muutoksensa oli ollut kohtauksen enne. Yksi ainoa isku riitti
katkaisemaan elämänlangan, jota murhe oli niin kauan kalvanut.
V