"On, herra".
Hän taittoi puunoksan ja teki siitä vetovivun.
Siihenkin hukkui parikymmentä minuuttia; mutta he laskivat taas täyttä
laukkaa.
Tasangolla oli kolkkoa. Matalat, synkät sumupilvet laahasivat pitkin
kukkulain harjoja, tai kohosivat ilmaan kuin savu. Pilvistä hohti
vaalea valo. Vihainen, mereltä puhaltava tuuli kohisi ja pauhasi
kaikilla ilmansuunnilla kuin olisi huonekaluja siirrelty. Kaikissa
esineissä, joita saattoi hämärästi erottaa, oli kauhun leima. Kuinka
monet värisevätkään näiden yön mahtavain henkäysten tuivertaessa!
Hänelle tuli kylmä. Hän ei ollut eilisestä asti syönyt mitään. Hän
muisti hämärästi toisen yöllisen retkeilynsä suurella nummella Dignen
lähistöllä. Siitä oli kahdeksan vuotta, mutta hänestä tuntui kuin olisi
se ollut eilen.
Kello löi jossain etäisessä kirkontornissa. Hän kysyi pojalta:
"Mitä tuntia se nyt löi?"
"Seitsentä, herra. Pääsemme Arrasiin kello kahdeksaksi. On enää vain
kolme lieutä jälellä".
Siinä hetkessä joutui hän ensi kerran ajattelemaan -- hän kummasteli,
ett'ei hän ollut ennemmin sitä ajatellut -- että koko puuha oli ehkä
sittenkin hyödytöntä; hänhän ei edes tiennyt aikaa, jolloin juttu oli
esillä; olisihan hänen toki pitänyt ottaa siitä selkoa; oli järjetöntä
lähteä tällä lailla kulkemaan päätä pahkaa, tietämättä edes oliko siitä
mitään hyötyä. -- Sitten teki hän mielessään muutamia laskelmia:
tavallisesti alkoivat rikosoikeudet istunnot kello yhdeksältä aamulla;
-- tämä juttu ei varmaankaan kestä kauvan; -- omenain varkaus
selvitetään hyvin lyhyeen; -- jälellä on siis vain kysymys syyllisen
henkilöstä; -- neljä viisi todistusta, vähän sanan sijaa asianajajille;
-- hän tulee varmasti perille vasta sitten kun kaikki jo on loppunut!
Kyytimies huitoi hevosia ruoskalla. He olivat jo kulkeneet joen yli ja
jättäneet taakseen Mont-Saint-Éloyn.
Yö yhä pimeni.
6.
Sisar Simpliceä koetellaan.
Mutta samaan aikaan oli Fantine iloa täynnä.
Hän oli viettänyt yönsä hyvin huonosti. Kamala yskä, kuume kovasti
yltynyt; hän oli nähnyt outoja unia. Aamulla lääkärin käydessä hän
houraili. Lääkäri oli näyttänyt huolestuneelta ja käskenyt heti
ilmottamaan, kun herra Madeleine saapuisi.
Koko aamupäivän oli Fantine synkkä ja alakuloinen, puhui vähän ja
hypisteli lakanaansa, mutisten hiljaa laskelmia, jotka tuntuivat
tarkottavan välimatkoja. Hänen silmänsä olivat kuopallaan ja
tuijottavat. Ne näyttivät melkein sammuneilta, mutta aika ajoin
sytähtivät ne jälleen ja hohtivat kuin tähdet. Tuntuu kuin täyttäisi
erään synkeän hetken lähetessä taivaallinen valo ne, joista maallinen
valo pakenee.
Joka kerta kun sisar Simplice kysyi hänen vointiansa, vastasi hän
muuttamattomasti: "Hyvin. Haluaisin nähdä herra Madeleinen".
Muutamia kuukausia aikaisemmin, hetkellä, jolloin Fantine oli
kadottanut viimeisen kainoutensa, viimeisen häpynsä ja viimeisen
ilonsa, oli hän itsensä varjo; nyt oli hän vain itsensä haamu.
Ruumiillinen huonous oli täydentänyt siveellisen huonouden työn. Tämän
kahdenkymmenenviiden vanhan tytön otsa oli kurttuinen, posket
sisäänpainuneet, nenä rumentunut, hampaat näkyvissä, iho lyijynharmaa,
kaula luiseva, olkaluut ulkonevat, jäsenet hennot ja kullankeltaisista
hivuksista puolet harmaita. Ah, miten äkkiä sairaus tekeekään vanhan!
Puolenpäivän aikoihin palasi lääkäri, antoi muutamia määräyksiä,
kyseli, oliko herra pormestaria jo näkynyt sairashuoneessa ja pudisti
päätään.
Herra Madeleinen oli tapana tulla katsomaan Fantinea kello kolmelta.
Koska täsmällisyyskin kuuluu hyvyyden avuihin, oli hän täsmällinen.
Puoli kolmen aikaan alkoi Fantine tulla rauhattomaksi. Kahdenkymmenen
minuutin kuluessa kysyi hän ainakin kymmenen kertaa nunnalta:
"Sisareni, mitä kello on?"
Kello löi kolme. Kolmannella lyönnillä kohousi Fantine istualleen, hän,
joka tavallisesti kykeni tuskin liikahtamaankaan vuoteessaan; hän
liitti laihtuneet, keltaiset kätensä jonkunlaiseen suonenvedon
tapaiseen puristukseen ja nunna kuuli hänen rinnastaan lähtevän
tuollaisen syvän huokauksen, joka tuntuu huojentavan ylenmäärin
rasitettua sydäntä. Sitten Fantine kääntyi tuijottamaan oveen.
Ei ketään tullut sisään; ovi ei avautunut.
Hän jäi tähän asentoon neljännestunniksi, katse oveen kahlittuna,
liikkumatta ja ikäänkuin hengitystään pidättäen. Sisar ei uskaltanut
puhutella häntä. Kirkon tornikello löi neljänneksen yli kolme. Fantine
vaipui tyynyilleen.
Hän ei lausunut sanaakaan, vaan ryhtyi jälleen hypistelemään
lakanaansa.
Kului puoli tuntia, kului tunti. Ei ketään tullut. Joka kerta kun kello
löi, kohousi Fantine istualleen ja tuijotti oveen; sitten vaipui hän
makuulle taas.
Voi aivan selvästi huomata hänen ajatuksensa, mutta hän ei lausunut
mitään nimeä, ei valittanut, ei moittinut. Hän vain yski kamalasti.
Tuntui kuin olisi pimeys hiljaa laskeutunut hänen päälleen. Hän oli
aivan lyijynharmaa, ja hänen huulensa olivat siniset. Hän hymyili
silloin tällöin.
Kello löi viisi. Silloin kuuli sisar hänen sanovan hyvin hiljaa ja
lempeästi: "Mutta koska minä menen pois huomenna, pitäisi hänen tuleman
tänään!"
Sisar Simplice oli itsekin kovin hämmästynyt herra Madeleinen
viipymisestä.
Fantine tähysteli vuoteensa kattoverhoja. Hän näytti muistuttelevan
jotakin. Äkkiä rupesi hän laulamaan äänellä heikolla kuin henkäys.
Nunna kuunteli.
Laulu oli vanha tuutulaulu, jolla hän oli usein Cosetten uneen
uuvuttanut; se ei ollut viiteen vuoteen muistunut hänen mieleensä,
koska ei hänellä enää ollut lasta. Hän lauloi sitä niin surullisella
äänellä ja niin vienolla sävelellä, että se hellytti yksinpä nunnankin
kyyneleihin. Sisar, joka kylläkin oli tottunut sydäntäsärkeviin
näkyihin, tunsi vesikarpalon vierähtävän poskelleen.
Kello löi kuusi. Fantine ei näyttänyt sitä kuulevankaan. Hän ei
näyttänyt enää kiinnittävän huomiota mihinkään ympärillään tapahtuvaan.
Sisar Simplice lähetti palvelustytön tiedustelemaan tehtaan
portinvartijattarelta, oliko herra pormestari jo palannut kotiin ja
eikö hän pian saapuisi sairaalaan. Tyttö palasi hetkisen kuluttua.
Fantine ei vielä liikahtanutkaan, vaan näytti tykkänään vaipuneen omiin
ajatuksiinsa.
Palvelustyttö kertoi hyvin hiljaa sisar Simplicelle, että herra
pormestari oli jo ennen kuutta aamulla lähtenyt matkalle valkean
hevosen vetämillä pikkurattailla, tällaiseen kylmään ilmaan, yksinään,
ilman kyytimiestä; ei tiedetty edes tietä, mitä hän oli mennyt;
muutamat sanoivat nähneensä hänen kääntyneen Arrasin tielle, toiset
väittivät taas tavanneensa hänet Pariisin tiellä. Hän oli lähtiessään
ollut niinkuin tavallisestikin hyvin lempeä, ja oli vain sanonut
portinvartijattarelle, ett'ei häntä tarvitsisi odottaa tänä yönä.
Sillävälin kun molemmat naiset kuiskuttelivat selkä päin Fantinen
vuodetta, sisar kysellen, palvelustyttö vastaillen, oli Fantine tuolla
muutamien elimiä tuhoavain tautien kuumeenomaisella ketteryydellä,
jossa terveen ihmisen voimakkaat liikkeet yhtyvät kuolemaan tuomitun
kauhistuttavaan heikkouteen, noussut polvilleen vuoteelleen, nojaten
nyrkkiin pusertuneilla käsillään peitteeseen, kurottaen päätään
uudinten raosta. Hän kuunteli. Yht'äkkiä hän huudahti:
"Te puhutte herra Madeleinesta? Miksi kuiskailette? Mitä hän on tehnyt?
Miks'ei hän tule?"
Hänen äänensä oli niin tuima ja kolea, että naiset luulivat kuulleensa
miehen äänen; he kääntyivät säikähtyneinä.
"Vastatkaa!" huusi Fantine.
Palvelustyttö sopersi:
"Portinvartijatar sanoi vaan minulle, ett'ei hän voi tulla tänään".
"Lapsukaiseni", sanoi sisar, "rauhottukaa, asettukaa lepäämään".
Fantine jatkoi asentoaan muuttamatta lujalla, käskevällä äänellä:
"Eikö hän voi tulla? Miksi ei? Te tiedätte syyn. Te siitä äsken
keskenänne kuiskuttelitte. Tahdon tietää sen".
Palvelustyttö ehätti kuiskaamaan nunnan korvaan:
"Vastatkaa, että hänellä on kiireellisiä virkatoimia".
Sisar Simplice punastui heikosti; palvelustyttö esitti hänelle
valhetta. Toiselta puolen näytti hänestä varmalta, että jos sairaalle
nyt sanottaisiin totuus, voisi se olla hänelle hirveä isku, jota hän ei
ehkä nykyisessä tilassaan voisi kestää. Mutta punastus hälveni pian.
Sisar kiinnitti tyynen, surullisen katseensa Fantineen ja sanoi:
"Herra pormestari on lähtenyt matkalle".
Fantine laskihe istumaan kantapäilleen. Hänen silmänsä säkenöivät.
Sanomaton ilo kuvastui hänen kasvoilleen.
"Matkalle!" huudahti hän. "Hän on mennyt hakemaan Cosettea!"
Sitten kohotti hän kätensä taivasta kohti ja hänen katseensa oli
autuutta täynnä. Hänen huulensa liikkuivat; hän rukoili hiljaa.
Lopetettuansa rukouksensa sanoi hän: "Sisareni, kyllä minä käyn
lepäämään, minä teen kaikki mitä vaan vaaditte; olin ilkeä, pyydän
anteeksi äskeistä huutamistani, on paha huutaa sillä lailla, tiedän sen
kyllä, hyvä sisareni, mutta katsokaas, minä olen nyt niin tyytyväinen.
Jumala on hyvä, herra Madeleine on hyvä: ajatelkaas, että hän on mennyt
hakemaan minun pikku Cosetteni Montfermeilistä".
Hän laskeutui makuulle, auttoi nunnaa korjaamaan päänalusta ja suuteli
pientä hopearistiä, joka sisar Simplicen lahjana riippui hänen
kaulassaan.
"Lapsukaiseni", sanoi sisar, "yrittäkää levähtää nyt, älkää puhelko
enää".
Fantine otti kosteisiin käsiinsä sisaren käden; sisaren sydäntä särki
tämä kosteus.
"Hän lähti tänä aamuna Pariisiin. Oikeastaan ei hänen tarvitsekaan
mennä Pariisin kautta. Montfermeil on tullessa hiukan vasemmalla.
Muistatteko, mitä hän eilen sanoi minulle, kun puhuin Cosettesta:
_pian, pian_? Hän aikoo valmistaa minulle iloisen yllätyksen.
Tiedättekö, että hän antoi minun kirjottaa nimeni kirjeeseen, jolla hän
vaatii lastani Thénadiereilta pois? He eivät voi siihen mitään, eikö
niin? Heidän täytyy luovuttaa Cosette. Kun kaikki on maksettukin. Laki
ei suvaitse, että joku pidättää lapsen, vaikka on saanut maksunsa.
Sisareni, älkää viitatko minulle, että minun tulisi olla puhumatta.
Minä olen niin, niin onnellinen, minä voin oikein hyvin, minä en ole
enää ensinkään kipeä, minä saan nähdä Cosetten, minun on nälkäkin. On
jo lähes viisi vuotta siitä, kun hänet viimeksi näin. Te ette voi
käsittää, miten sitä voi olla niin kiintynyt lapseensa! Ja sitten on
hän niin soma ja kiltti, sen saatte nähdä! Jospa tietäisitte, kuinka
hänellä on sievät ruusunhohtoiset pikku sormet! Hänen kätensä tulevat
aina olemaan hyvin kauniit. Vuoden vanhana olivat hänen kätensä vallan
naurettavat. Niin, niin! Hän on varmaankin jo hyvin iso. Vaikka johan
sitä on ikääkin seitsemän vuotta. Hän on jo oikea neitonen. Minä kutsun
häntä Cosetteksi, mutta hänen nimensä on Euphrasie. Tietäkääpäs, kun
minä tänä aamuna katselin tuota pölyä tuolla uunin reunalla, niin tuli
niin kummasti mieleeni, että minä saan kohta nähdä Cosetten. Jumalani!
Kuinka voikaan olla vuosikausiin näkemättä lastaan! Pitäisihän toki
ajatella, ett'ei elämä ole ijankaikkinen! Ah, miten hyvä olittekaan,
herra pormestari, kun lähditte! Onko totta, että nyt on hyvin kylmä
ilma? Oliko hänellä edes päällysvaippaa? Hän palaa huomenna, eikö niin?
Huomenna on juhla. Muistuttakaa minua huomenaamulla, sisareni, että
laitan sen pitsireunaisen myssyn päähäni. Montfermeil on hyvin kaunista
seutua. Minä olen sieltä aikoinani kävellyt jalkaisin tänne. Oli siinä
astumista minunlaiselleni. Mutta kyytivaunut kulkevatkin nopeaan! Hän
palaa huomenna Cosetten kanssa. Kuinka pitkä matka täältä on
Montfermeiliin?"
Sisar, jolla ei näistä välimatkoista ollut aavistustakaan, vastasi:
"Kyllä minä luulen hänen ehtivän huomiseksi tänne".
"Huomenna! Huomenna!" sanoi Fantine; "huomenna saan minä nähdä
Cosetten! Katsokaas, hyvän Jumalan hyvä laupeudensisar, minä en ole
enää ensinkään sairas. Minä olen ihan suunniltani. Minä tanssisin, jos
niin haluttaisiin".
Ken olisi nähnyt hänet neljännestuntia aikaisemmin, olisi vallan
hämmästynyt. Hänen poskillaan hehkui nyt ruusuinen puna, hän puhui
reippaalla ja luonnollisella äänellä, koko hänen olentonsa oli pelkkää
hymyä. Joskus hän nauroikin puhellessaan itsekseen hiljaa. Äidin ilo on
melkein lapsen iloa.
"Kas niin", muistutti nunna, "nyt te olette onnellinen, totelkaa nyt
älkääkä puhuko enää".
Fantine laski päänsä tyynylle ja rupatteli hiljaa: "Niin, nuku, nuku,
ole järkevä, koska pian saat lapsesi takaisin. Sisar Simplice on
oikeassa. Kaikki täällä ovat oikeassa".
Ja sitten alkoi hän liikahtamatta, päätään kääntämättä katsella
kaikkialle, silmät selki seljällään ja kasvoilla iloinen ilme, eikä
puhunut enää mitään.
Sisar sulki vuoteen uutimet, toivoen hänen vaipuvan uneen.
Puoli kahdeksan tienoissa tuli lääkäri. Kun ei kuullut hiiskaustakaan,
luuli hän Fantinen nukkuvan, astui varovasti huoneeseen ja lähestyi
vuodetta varpaisillaan. Hän raotti uutimia ja yölampun valossa näki
Fantinen suuret, rauhalliset silmät vastassaan.
Fantine sanoi hänelle: "Herra, eikö totta, hänet pannaan nukkumaan
tuohon noin minun viereeni pikku sänkyyn?"
Lääkäri luuli hänen hourailevan. Hän jatkoi:
"Katsokaahan, siinä on juuri tarpeeksi tilaakin".
Lääkäri vei sisar Simplicen syrjään ja sai selvityksen asiaan: herra
Madeleine oli poistunut päiväksi tai pariksi eikä voitu haihduttaa sitä
sairaan luuloa, että herra pormestari oli mennyt Montfermeiliin,
etenkin kun oli hyvin mahdollista, että hän on arvannut oikein. Lääkäri
hyväksyi menettelyn.
Hän lähestyi uudelleen Fantinen vuodetta. Fantine jatkoi:
"Niin, nähkääs, kun hän aamulla heräisi, sanoisin minä hyvää huomenta
sille pikku kissanpojalle; ja yöllä, kun ei tule uni, kuuntelisin hänen
nukkumistansa. Hänen vieno hengityksensä ilahuttaisi minua niin!"
"Antakaahan kätenne", sanoi lääkäri.
Fantine ojensi kätensä ja huudahti naurusuin:
"Ahaa! Nyt huomaankin! Tehän ette vielä tiedäkään, että minä olen
parantunut. Cosette tulee huomenna".
Lääkäri hämmästyi. Hänen tilansa oli parempi. Hengenahdistus ei ollut
enää niin ankara. Valtasuoni oli tullut voimakkaammaksi. Jonkunlainen
odottamaton elämän tulvahdus täytti tämän riutuneen olennon.
"Herra tohtori", jatkoi hän, "onko sisar sanonut teille, että herra
pormestari lähti hakemaan minun sydänkäpyistäni?"
Lääkäri varotti pitämään sairasta rauhallisena ja välttämään kaikkea
tuskallista mielenliikutusta. Hän määräsi kiinaa ja tyynnyttävää juomaa
siltä varalta, että kuume rupeaisi yöllä pahemmin ahdistamaan.
Poistuessaan sanoi hän sisarelle: "Vointi on parempi. Jos onni
todellakin niin asettaa, että herra pormestari palaa huomenna lapsi
mukanaan, niin kuka tietää! Niitä tapaa niin kummallisia käänteitä,
suuri ilo on ennenkin murtanut taudin vallan. Tiedän kyllä, että tässä
on nyt kysymyksessä elimiä jäytävä tauti, joka on vielä päässyt hyvin
pahaksikin, mutta usein sattuu niin käsittämättömiä asioita! Ehkä me
saisimme hänet sittenkin pelastetuksi!"
7.
Perille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.
Kello oli kahdeksan maissa illalla, kun rattaat, jotka jätimme tielle,
ajoivat Arrasin posti-majatalon portista sisään. Mies, jota olemme
tähän asti seuranneet, astui rattailta, vastaili hajamielisenä
majatalon hoitajain innokkaisiin palvelun-tarjouksiin, lähetti
lisähevosen pois ja vei itse valkean pikku tammansa talliin; sitten
avasi hän alakerrassa sijaitsevan biljardihuoneen oven ja istuutui
nojalleen pöydän ääreen. Häneltä oli mennyt neljätoista tuntia matkaan,
jonka hän oli luullut kulkevansa kuudessa. Hän lohdutteli itseään
sillä, ett'ei se ollut hänen vikansa; eikä hän tosiasiassa
myöhästymisestään niin kovin harmistunut ollutkaan.
Majatalon emäntä astui sisään.
"Pitääkö herralle yösijaa? Haluaako herra illallista?"
Hän teki päällään kieltävän merkin.
"Tallipoika sanoo, että herran hevonen on kovin väsyksissä!"
Nyt hän katkaisi äänettömyytensä.
"Eikö hevonen voi lähteä paluumatkalle huomenaamulla?"
"Ei millään lailla, herra! Sen täytyy levätä ainakin kaksi päivää".
Hän kysyi:
"Eikö tämä ole postiasema?"
"Kyllä, herra".
Emäntä vei hänet konttorihuoneeseen. Hän näytti passinsa ja
tiedusteli, oliko mahdollista palata samana yönä postivaunuissa
Montreuil-sur-Meriin; paikka ajajan vieressä osui juuri olemaan
vapaana; hän tilasi sen ja maksoi heti. -- "Herra", sanoi konttoristi,
"muistakaa olla täällä täsmälleen kello yksi aamulla".
Suoritettuaan nämä asiat poistui hän majatalosta ja alkoi kävellä
kaupungilla.
Hän ei tuntenut Arrasia, kadut olivat pimeät, ja hän kulki sattuman
kauppaa. Mutta hän näytti itsepintaisesti karttavan kysymästä
ohikulkijoilta tietä. Hän kulki pienen Crinchonin joen yli ja eksyi
sitten ahtaiden katujen sokkeloihin. Muuan kaupunkilainen käyskenteli
lyhty-tuikku kädessään. Hetkisen epäröityään päätti hän kuitenkin
kääntyä tämän kaupunkilaisen puoleen, pälyiltyään ensin joka haaralle,
ikäänkuin peläten, että joku sattuisi kuulemaan kysymyksen, jonka hän
aikoi tehdä.
"Herra", sanoi hän, "missähän täällä on oikeustalo?"
"Ette ole kai kaupungista kotoisin, herra", vastasi puhuteltu,
vanhanpuoleinen mies; "no tulkaahan jäljissäni. Minun tieni vie juuri
oikeustalon sivu, eli maaherran palatsin sivu. Sillä varsinainen
oikeustalo on nykyään korjauksen alaisena, joten oikeus istuu
tilapäisesti maaherran palatsissa".
"Sielläkö se rikosoikeuskin istuu?" uteli hän.
"Tiettävästi, herra. Katsokaas, nykyinen maaherran palatsi oli ennen
vallankumousta piispan asuntona. Herra de Conzié, joka oli piispana
kahdeksankymmentäkaksi, rakennutti sinne suuren salin. Tässä suuressa
salissa se oikeus nyt istuu".
Siinä kulkiessa virkkoi mies vielä:
"Jos herra haluaa kuunnella jotain riitajuttua, niin tulette hiukan
myöhään. Istunnot loppuvat tavallisesti kello kuudelta".
Heidän saavuttuaan torille näytti mies neljää korkeata, valaistua
akkunaa erään suuren synkän rakennuksen päätypuolessa.
"Katsohan tuota, te saavuttekin ajoissa, herra, oikeinpa teitä onni
suosii. Näettekö nuo neljä akkunaa? Siinä on se rikosoikeus. Siellä on
vielä valoa. Toimitus ei ole siis vielä päättynyt. Juttu on venynyt
pitkäksi ja nyt otetaan jatkoksi ilta-istunto. Juttu taitaa koskea
teitäkin? Onko se joku rikosjuttu? Ehkä olette todistajakin?"
Hän vastasi:
"Minä en tule minkään jutun takia, minulla on vaan hiukan toimia erään
asianajajan kanssa".
"Se on eri asia", myönnytteli mies. "Kas tässä on ovi, herra. Siellä
tapaatte kyllä järjestysmiehen. Nouskaa vain isoja rappuja".
Hän noudatti miehen ohjauksia ja hetkistä myöhemmin seisoi hän salissa,
missä oli paljon väkeä ja missä virkapukuisten lakimiesten ympärille
kokoontuneissa ryhmissä supistiin ja kuiskailtiin.
Ahdistaa oikein sydäntä, kun näkee noiden mustapukuisten ryhmäin
kuiskivan hiljaa oikeussalin kynnyksellä. Harvoin tapahtuu, että
lähimäisenrakkautta tai sääliä esiintyy heidän sanoissaan. Useimmiten
esiintyy niissä jo edeltäpäin lausuttuja tuomioita. Kaikki nämä ryhmät
näyttävät tarkastelevasta, ajattelevasta katsojasta pelottavilta
mehiläiskeoilta, joissa surisevat henget laativat yksissä tuumin
kaikenlaisia hirveitä rakennuksia.
Tämä avara sali, jota valaisi vain yksi ainoa lamppu, oli entinen
piispan sali, ja sitä käytettiin nyt odotushuoneena. Kaksipuolinen,
tällä hetkellä suljettu ovi erotti sen toisesta suuremmasta huoneesta,
missä oikeus istui.
Pimeys oli niin vahva, ett'ei hän pelännyt kääntyä ensimäisen
lakimiehen puoleen, jonka tapasi.
"Herra", sanoi hän, "pitkälläkö ollaan?"
"Lopussa", vastasi asianajaja.
"Lopussa!" lausuttiin sellaisella äänensävyllä, että asianajaja
käännähti paremmin katsomaan.
"Anteeksi, herra, olette ehkä sukulaisia?"
"En. En tunne ketään täällä. Onko syytetty saanut tuomionsa?"
"Tietysti. Eihän toisin voinut käydäkään".
"Pakkotöihin?..."
"Elin-ajaksi".
Hän jatkoi niin heikolla äänellä, että sitä tuskin kuului:
"Hänen henkilöstään on siis päästy täysin selville?"
"Selville?" vastasi asianajaja. "Ei siinä ollut mitään selville
pääsemistä. Asia oli aivan yksinkertainen. Nainen oli tappanut
lapsensa, se on todistettu; oikeus harkitsi, ett'ei teko ollut ennalta
mietitty, seurauksena siis vain elinkautinen vankeus".
"Nainenko se siis olikin!" ihmetteli hän.
"Tietysti. Limosinin tyttö. Mitä te sitten tarkotitte?"
"En mitään. Mutta jos kerran juttu on lopussa, niin mistä johtuu, että
sali on yhä valaistu?"
"Siellä on esillä toinen juttu, joka alotettiin jo pari tuntia sitten".
"Mikä juttu?"
"Selvä se on sekin juttu! Muuan heittiö, muuan uudistetusta rikoksesta
tavattu kaleerivanki oli varastellut. En muista enää nimeäkään. Sillä
miehellä sitä on sitten rosvon naama. Vaikka ei minulla olisi muuta
todistusta kuin hänen naamansa, lähettäisin minä hänet kaleereille".
"Herra", kysyi hän, "voisikohan mitenkään päästä tuonne saliin?"
"En tosiaankaan luule. Siellä on paljon väkeä. Nyt on istunto
keskeytetty. Muutamia on ehkä poistunut, niin että istunnon uudelleen
alkaessa voitte koettaa".
"Mistä sinne päästään?"
"Tästä suuresta ovesta".
Asianajaja poistui. Muutamissa silmänräpäyksissä oli hän melkein
yht'aikaa, toisiinsa sekaantuneina kokenut kaikki mahdolliset
mielenliikutukset. Nämä välinpitämättömät sanat olivat vuoron perään
kulkeneet hänen sydämensä läpi kuin jääpuikot tai tuliset tutkaimet.
Kun hän sai tietää, ett'ei päätöstä vielä oltu tehty, hengähti hän
vapaammin, mutta hän ei olisi osannut sanoa, oliko se mitä hän tunsi
tyytyväisyyttä vai tuskaa.
Hän läheni useita ryhmiä ja kuunteli niiden puheita. Kun istuntojen
esityslistalla oli paljon asioita, oli oikeuden puheenjohtaja määrännyt
samaksi päiväksi kaksi selvää ja lyhyttä juttua. Oli alettu
lapsenmurhasta, ja nyt oltiin paraillaan entisessä rangaistusvangissa,
uudistettuun rikokseen syyllisessä "kiertohevosessa". Tämä mies oli
varastanut omenoita, mikä ei näyttänyt niinkään todistetulta;
mutta täysin todistettua oli, että hän oli jo ollut Toulonin
kaleerivankilassa. Ja se teki asian hänelle epä-edulliseksi. Muuten
oli miehen kuulustelu jo päättynyt, samoin todistajain lausunnot;
jäljellä olivat vielä asianajajan puolustuspuhe ja yleisen syyttäjän
loppuvaatimus; niistä ei päästäisi ennen puolta yötä. Mies kai
tuomitaan syylliseksi; yleinen syyttäjä oli mainio -- hän ei
milloinkaan _hellittänyt_ syytettyjään; -- hän oli nerokas mies ja
sepitteli hiukan runojakin.
Muuan oikeudenpalvelija seisoi istuntosaliin johtavan oven ääressä. Hän
kysyi tältä oikeudenpalvelijalta:
"Herra, joko ovi kohta avataan?"
"Ei sitä avata lainkaan", vastasi oikeudenpalvelija.
"Kuinka! Eikö ovea avata istunnon uudelleen alkaessa? Eikö istuntoa ole
keskeytetty?"
"Istunto alotettiin juuri äsken", vastasi oikeudenpalvelija, "mutta
ovea ei silti avata".
"Miksi ei?"
"Koska sali on aivan täynnä".
"Mitä? Eikö ole enää ainuttakaan paikkaa?"
"Ei ainuttakaan. Ovi on suljettu. Ei kukaan pääse enää sisään".
Hetkisen kuluttua lisäsi oikeudenpalvelija kuitenkin: "Kyllähän siellä
vielä olisi pari kolme paikkaa herra puheenjohtajan takana, mutta herra
puheenjohtaja ei päästä sinne muita kuin julkisia virkamiehiä".
Tämän sanottuaan käänsi oikeudenpalvelija hänelle selkänsä.
Hän vetäytyi syrjään pää kumarruksissa, kulki odotushuoneen läpi ja
lähti astumaan rappuja alas hitaasti, kuin epäröiden joka askeleella.
Hän varmaankin neuvotteli itsensä kanssa. Ankara taistelu, joka oli
eilisestä saakka raivonnut hänen sisimmässään, ei ollut suinkaan
päättynyt; joka silmänräpäys sai hän vielä nytkin kestää jonkun uuden
hyökkäyksen. Saavuttuaan rappujen tasakohdalle nojautui hän kaidepuuhun
ja laski kätensä ristiin rinnoilleen. Äkkiä hän avasi päällystakkinsa
napit, veti esiin kirjelaukkunsa, repäisi siitä lehden ja kirjotti
nopeasti lyijykynällä lyhdyn valossa tälle lehdelle seuraavat sanat: --
_Madeleine, Montreuil-sur-Merin pormestari_. Sitten hän nousi pitkin
harppauksin rappuja ylös, kulki läpi väkijoukon, kävi suoraan
oikeudenpalvelijaa päin, antoi hänelle paperin ja käski: "Viekää tämä
herra puheenjohtajalle".
Oikeudenpalvelija otti paperin, vilkaisi siihen ja totteli.
8.
Helppo pääsy istuntosaliin.
Montreuil-sur-Merin pormestari oli aavistamattaan hyvin kuuluisa mies.
Niiden seitsemän vuoden aikana, jolloin hänen hyvyytensä maine täytti
koko alisen Boulognen, oli se ehtinyt kulkea yli tämän seudun rajojen
ja levitä pariin kolmeen naapurikuntaankin. Paitsi sitä suurta
palvelusta, minkä hän oli tehnyt pääpaikalle perustamalla sinne mustan
lasiteollisuuden, ei löytynyt Montreuil-sur-Merin piirikunnan
sadanneljänkymmenenyhden pitäjän joukossa ainuttakaan, jonka ei olisi
ollut kiittäminen häntä jostakin hyvästä työstä. Hän oli osannut
tarpeen vaatiessa auttaa ja elvyttää muidenkin piirikuntien
teollisuutta. Niinpä oli hän omalla luotollaan ja omilla varoillaan
tukenut Boulognen silkkitehdasta, Fréventin pellavakehruutehdasta ja
Boubers-sur-Cauchen vesivoimalla käypää verkatehdasta. Kaikkialla
mainittiin herra Madeleinen nimi kunnioittaen. Arras ja Douai
kadehtivat onnellista Montreuil-sur-Merin pikkukaupunkia sen
verrattoman pormestarin takia.
Douain kuninkaallinen oikeusneuvos, joka toimi puheenjohtajana näissä
Arrasin rikosoikeuden istunnoissa, tunsi yhtähyvin kuin muutkin tämän
niin syvästi ja yleisesti kunnioitetun nimen. Kun oikeudenpalvelija oli
varovaisesti avannut neuvotteluhuoneesta istuntosaliin johtavan oven,
kumartunut puheenjohtajan nojatuolin takaa ojentamaan paperiansa, jolle
oli kirjotettu yllämainitut sanat, ja lisännyt: _Tämä herra haluaa olla
läsnä istunnossa_, osotti puheenjohtaja vilkkaasti suostumustaan,
tarttui kynään, kirjotti muutamia sanoja paperin alareunaan ja antoi
sen jälleen oikeudenpalvelijalle, sanoen: "Pyytäkää sisään".
Onneton mies, jonka vaiheita tässä kerromme, oli jäänyt salin oven
suuhun seisomaan samaan paikkaan ja samaan asentoon, johon
oikeudenpalvelija oli hänet jättänyt. Hän kuuli kuin unessa jonkun
sanovan itselleen: Tahtooko herra osottaa minulle kunniaa ja seurata
minua? Sama oikeudenpalvelija, joka silmänräpäys sitten oli kääntänyt
hänelle selkänsä, kumarsi nyt maahan asti hänen edessään.
Oikeudenpalvelija ojensi samassa hänelle paperilapun. Hän kiehitti sen
auki ja sattuen juuri olemaan lampun kohdalla saattoi lukea seuraavat
sanat:
"Oikeuden puheenjohtaja pyytää lausua kunnioitettavimmat tervehdyksensä
herra Madeleinelle".
Hän hieraisi paperia käsissään, aivan kuin olisi näissä muutamissa
sanoissa tuntunut jonkunlaista outoa, karvasta jälkimakua.
Hän seurasi oikeudenpalvelijaa. Hetkistä myöhemmin oli hän yksinään
eräässä seinälaudotuksella varustetussa, juhlallisen näköisessä
virkahuoneessa, jota valaisi kaksi viheriäverkaiselle pöydälle
asetettua kynttilää. Hänen korvissaan kaikuivat vielä poistuneen
oikeudenpalvelijan sanat: "Herra, tämä on neuvotteluhuone; teidän
tarvitsee vain kääntää tämän oven kuparista kädensijaa päästäksenne
heti istuntosaliin herra puheenjohtajan nojatuolin taakse". -- Näihin
sanoihin yhdistivät hänen ajatuksensa hämärän muiston ahtaista
käytävistä ja pimeistä rappusista, joita hän oli kulkenut.
Oikeudenpalvelija oli jättänyt hänet yksin. Viimeinen, ratkaiseva hetki
oli tullut. Hän koki koota ajatuksiansa, mutta ei onnistunut. Juuri
sillä hetkellä, jolloin eniten tarvitsisi kiinnittää ajatuksiansa
elämän tuskalliseen todellisuuteen, katkeavat kaikki yhdistävät säikeet
aivoissa. Hän seisoi juuri samassa paikassa, missä tuomarit
neuvottelevat ja tuomitsevat. Hän katseli tylsän tyynesti tätä
hiljaista, pelottavaa huonetta, missä niin monta elämää oli muserrettu,
missä hänen nimeään vähää ennen oli mainittu ja jonka kautta hän nyt
kulki lopulliseen kohtaloonsa. Hän tarkasteli seiniä, hän tarkasteli
itseään ja ihmetteli, että hän seisoi tässä huoneessa.
Hän ei ollut kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt lainkaan, rattaiden
tärinä oli hänet aivan ruhjonut, mutta hän ei sitä tuntenut; hän oli
kuin tylsistynyt.
Hän läheni muuatta seinään kiinnitettyä mustaa kehystä, jossa oli lasin
alla vanha Jean Nicolas Pachen, Pariisin pormestarin ja ministerin,
ehkä erehdyksestä 9 p. kesäkuuta vuonna 11 päivätty omakätinen kirje;
siinä kirjeessä lähetti Pache seurakunnalle luettelon kaikista
vangituista ministereistä ja kansanedustajista. Jos joku olisi nähnyt
hänet tällä hetkellä, olisi hän varmaankin luullut, että kirje herätti
hänessä mitä suurinta mielenkiintoa, sillä hän ei irrottanut siitä
silmiänsä, vaan luki sen pariin kolmeen kertaan. Hän luki kirjettä
kiinnittämättä siihen mitään huomiota, aivan kuin tietämättään. Hän
ajatteli Fantinea ja Cosettea.
Syviin ajatuksiin vaipuneena käännähti hän ympäri, ja hänen silmänsä
osuivat istuntosaliin johtavan oven kupariseen kädensijaan. Hän oli
miltei unohtanut tämän oven. Hänen ensimältä levollinen katseensa
pysähtyi, kiintyi tähän kupariseen kädensijaan, muuttui sitten
säikähtyneeksi ja tuijottavaksi, kunnes siihen vähitellen kuvastui
hirveä kauhu. Hikipisaroita kihosi hänen päästään ja vieri ohimoille.
Eräänä hetkenä teki hän jonkunlaisella uhmailuun vivahtavalla
mahtipontisuudella tuon sanoin kuvaamattoman eleen, joka tahtoo
ilmaista ja joka ilmaiseekin niin hyvin: _Tuhat tulimaista! Kuka minua
siihen pakottaa?_ Sitten kääntyi hän äkkiä, näki edessään oven, josta
oli tullut sisään, avasi sen ja astui ulos. Hän ei ollut enää tuossa
kauheassa huoneessa, hän oli ulkona, käytävässä, pitkässä, kapeassa
käytävässä, johon avautui ovia ja rappuja, joka muodosti kaikenlaisia
kulmauksia ja jota valaisivat sairaalan yölamppujen lailla tuikkavat
lyhdyt; hän oli tullut tämän käytävän kautta. Hän hengitti, hän
kuulosti, ei risaustakaan takana, ei risaustakaan edessä; hän pakeni
kuin olisi häntä ahdistettu.
Kuljettuaan jonkun aikaa tämän käytävän sokkeloissa, kuulosti hän
jälleen. Yhä sama hiljaisuus, yhä sama hämärä hänen ympärillään. Hän
oli hengästynyt, hän horjui, hän nojasi seinään. Kivi oli kylmä, hiki
jäähtyi hänen otsallaan, hän ojentautui suoraksi väristen.
Siinä yksinään seisoessaan hämärässä, vilusta ja kenties muustakin
väristen, hän koki ajatella.
Hän oli ajatellut koko yön, hän oli ajatellut koko päivän; hän kuuli
enää sisässään vain yhden äänen huutavan: Voi surkeutta!
Näin kului neljännestunti. Vihdoin kumarsi hän päänsä, huokasi
tuskallisesti, laski käsivartensa alas ja palasi samaa tietä takaisin.
Hän kulki hitaasti ja kuin murtuneena. Näytti kuin olisi joku hänet
paosta tavottanut ja nyt vienyt takaisin.
Hän astui uudelleen neuvotteluhuoneeseen. Ensimäinen, minkä hän
huomasi, oli oven kädensija. Tämä pyöreä, silitetystä kuparista tehty
kädensija hohti hänen mielestään kuin kauhistava tähti. Hän katseli
sitä kuin katselisi vuona tiikerin silmää.
Hän ei voinut irrottaa siitä silmiänsä.
Tuon tuostakin astui hän askeleen lähemmäksi ovea.
Jos hän olisi voinut kuunnella, olisi hän kuullut jonkunlaisena
sekavana humuna melun viereisestä salista; mutta hän ei kuunnellut eikä
hän kuullut.
Äkkiä, itsekään tietämättä miten, huomasi hän olevansa aivan oven
edessä. Hän tarttui suonenvedon tapaisesti kädensijaan; ovi avautui.
Hän oli istuntosalissa.
9.
Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.
Hän astui askeleen, sulki koneenomaisesti oven ja pysähtyi sitten
katselemaan eteensä aukenevaa näkyä.
Hän näki melkoisen tilavan salin, joka oli heikosti valaistu, jonka
täytti väliin melu, väliin kuolonhiljaisuus ja jossa rikosjuttua
selviteltiin suuren kuuntelijajoukon keskellä asiaan kuuluvalla
pikkumaisella, julmalla vakavuudella.
Salin toisessa päässä, siellä, missä hänkin seisoi, istuivat tuomarit
hajamielisen näköisinä, pureskellen kynsiään tai sulkien silmäkansiaan;
toisessa päässä joukko ryysyistä väkeä; asianajajia kaikissa
mahdollisissa asennoissa; rehellisen, ankaran näköisiä sotilaita;
vanhoja, likaantuneita seinälaudotuksia, mustunut katto, enemmän
keltaiseen kuin viheriään vivahtavalla kankaalla verhottuja pöytiä,
käsien tahraamia ovia; seinään lyödyissä nauloissa pahaisia
lamppukituja, joista lähti enemmän savua kuin valoa; pöydillä
kynttilöitä kuparisissa jaloissa; pimeyttä, rumuutta, painostavaa
tunnetta; ja kaikki tämä teki kuitenkin ylevän, ankaran vaikutuksen,
sillä kaiken yläpuolella tuntui leijailevan se suuri inhimillinen
mahti, jota kutsutaan laiksi, ja se suuri jumalallinen mahti, jota
kutsutaan oikeudeksi.
Ei kukaan tästä suuresta väkijoukosta huomannut häntä. Kaikkien katseet
olivat suunnattuina samaan kohtaan, pienen oven ääressä näkyvään,
pitkin seinää kulkevaan puupenkkiin, puheenjohtajasta vasemmalle. Tässä
penkissä istui useiden kynttiläin valaisemana muuan mies kahden
santarmin välissä.
Tämä mies oli nyt se hänen miehensä.
Hänen ei tarvinnut häntä hakea, hän huomasi hänet heti. Hänen silmänsä
kääntyivät häneen päin aivan kuin luonnon pakosta, aivan kuin olisivat
ne ennakolta tienneet, missä tämä olento istui.
Hän luuli näkevänsä oman itsensä, masentuneena, ehk'ei kasvoiltaan
aivan saman näköisenä, mutta muuten vallan yhtäläisenä asennoltaan ja
muodoltaan, törröttävine hivuksineen, harmaine, levottomine silmineen,
mekkoineen, aivan sellaisena kuin hän oli ollut sinä päivänä,
jolloin hän astui Digneen täynnä vihaa, sielu tulvillaan salaisia
hirmu-ajatuksia, jotka hän yhdeksäntoista vuoden kuluessa oli koonnut
rangaistusvankilan synkistä komeroista.
Hän sanoi itselleen väristen: "Jumalani! Tällaiseksiko minä taas
tulisin?"
Tämä mies näytti olevan ainakin kuudenkymmenen vanha. Hänessä oli
jotain raakaa, typerää ja säikähtynyttä.
Oven narahtaessa oli hiukan siirrelty istuimia tehdäkseen hänelle
tilaa, ja puheenjohtaja oli päätään käännettyään ymmärtänyt, että
tulija oli herra Montreuil-sur-Merin pormestari, ja tervehtinyt häntä
kunnioittavasti. Yleinen syyttäjä, joka oli nähnyt herra Madeleinen
Montreuil-sur-Merissä, minne virkatoimet olivat hänet usein johtaneet,
tunsi hänet ja tervehti niinikään. Hän tätä tuskin huomasi. Hän kulki
kuin unessa; hän vain katseli. Tuomarit, kirjurit, santarmit,
säälimättömän uteliaat kasvot, kaiken tämän oli hän jo kerran ennenkin
nähnyt, kaksikymmentä vuotta sitten. Kaiken tuon kamalan tapasi hän
jälleen; se oli siinä taas, se liikkui, se eli. Se ei ollut enää vain
muistokuva, eikä hänen sielunsa harhanäky, ne olivat oikeita santarmeja
ja oikeita tuomareita, oikeata kuulijakuntaa ja oikeita ihmisiä, lihaa
ja luuta. Hän näki entisyytensä hirvittäväin näkyjen nousevan,
ilmestyvän ympärilleen kaikella todellisuuden kauhu-voimalla.
Kadotuksen kuilu ammotti taas hänen edessään. Hän kauhistui, hän sulki
silmänsä ja huudahti sielunsa sisimmässä: "Ei koskaan!"
Ja nyt julisti julma salliman oikku, joka myllersi kaikki hänen
ajatuksensa ja teki hänet miltei hulluksi, että tuossa oli nyt toinen
hän! Tätä syytettyä kutsuivat kaikki Jean Valjeaniksi!
Hän näki silmiensä edessä kamalan ilmestyksen: hänen elämänsä
hirvittävintä hetkeä näytteli hänen aaveensa!
Kaikki näkyi siinä tarkalleen: samat menot, sama myöhäinen hetki,
melkein samat tuomarit, sotilaat ja katselijat. Vain puheenjohtajan
pään yläpuolella oli ristiinnaulitun kuva, joka puuttui oikeuden
istuntosalista silloin kun hänelle oli lakia luettu. Kun hänet
tuomittiin, ei Jumala ollut läsnä.
Hänen takanaan oli tuoli; hän vaipui siihen; suunnaton kauhu valtasi
hänet, ajatellessansa että hänet voitiin nähdä. Kun hän oli päässyt
istumaan, käytti hän hyväkseen tuomarein pöydälle ladottua
salkku-pinoa, peittääkseen kasvonsa kaikilta katselijoilta. Hän saattoi
nyt katsella kenenkään näkemättä. Vähitellen hän rauhottui. Hän palasi
taas täydellisesti todellisuuteen; hän pääsi tyyntymään niin paljon,
että voi kuunnella.
Herra Bamatabois oli valamiesten joukossa.
Hän etsi Javertia, mutta ei nähnyt tätä. Kirjurin pöytä peitti häneltä
todistajain penkin. Jo vast'ikään sanoimme, että sali oli hyvin
heikosti valaistu.
Hänen astuessaan sisään lopetti syytetyn asianajaja parhaillaan
puolustuspuhettansa. Kaikkien huomio oli äärimmilleen jännitetty; juttu
kesti jo neljättä tuntia. Jo neljättä tuntia näki tämä väkijoukko
vähitellen musertuvan kauhean todennäköisyyden painosta tuntemattoman
miehen, kurjan olennon, joka oli suunnattoman typerä tai suunnattoman
ovela. Niinkuin jo tiedämme, oli tämä maankiertäjä tavattu tiellä
kantamassa omenapuun oksaa, joka oli täynnä kypsiä hedelmiä ja joka oli
katkaistu eräästä läheisestä puutarhasta, niin kutsutusta Pierronin
tarhasta. Kuka oli tämä mies! Oli pantu toimeen tutkimus, todistajia
oli kuulusteltu, he olivat kaikki sanoneet samaa, asiaan oli tullut
paljon valaistusta. Syytöksessä mainittiin: "Meillä ei ole hallussamme
vain hedelmävaras näpistelijä, vaan on meidän käsissämme rosvo,
suuresti epäiltävä entinen rikoksellinen, entinen rangaistusvanki, mitä
vaarallisin konna, Jean Valjean-niminen pahantekijä, jota poliisi on jo
kauvan etsinyt ja joka kahdeksan vuotta sitten Toulonin vankilasta
päästyään ryösti ase kädessä erään savoijalaispojan nimeltä
Pikku-Gervais, rikos, josta puhutaan rikoskaaren 383 pykälässä ja jonka
suhteen me pidätämme itsellemme täyden kannevallan ajettavaksi sitten
kun syytetyn henkilöstä on oikeudellisen tutkimuksen kautta tultu
selville. Nyt hän on tehnyt uuden varkauden. Kysymyksessä on siis
uudistettu rikos. Tuomitkaa hänet nyt tästä rikoksesta; myöhemmin
tullaan hänet tuomitsemaan aikaisemmista teoista". -- Tämän syytöksen
kuullessaan, kuullessaan todistajain yksimieliset lausunnot, näytti
syytetty ylen hämmästyneeltä. Hän teki eleitä ja merkkejä, jotka
tarkottivat kieltämistä, tai tuijotteli hän kattoon. Vaivaloisesti hän
puhui, sekavasti hän vastasi, mutta koko mies kiireestä kantapäähän
kielsi. Hän oli kuin mikäkin pöllöpää kaikkien näiden häntä vastaan
taisteluun ryhmittyneiden älyniekkojen keskellä, hän oli kuin
muukalainen tässä yhteiskunnassa, joka oli käynyt häneen käsiksi. Mutta
yhä kävi hänen tulevaisuutensa uhkaavammaksi, todennäköisyys vahvistui
joka hetki, ja koko tämä väkijoukko katseli tuskallisemmin kuin hän
sitä raskasta tuomion pilveä, joka yhä taajemmaksi kokoontui
hänen poloisen päänsä päälle. Saattoi melkein aavistaa, paitsi
rangaistusvankilaa, myöskin kuolemantuomiota mahdolliseksi, jos hänet
havaittaisiin Jean Valjeaniksi ja jos Pikku-Gervaisin juttu myöhemmin
päättyisi myös syylliseksi-julistamiseen. Mikä oli tämä mies? Mitä
laatua oli hänen välinpitämätön tylsyytensä? Oliko se typeryyttä vai
viekkautta? Älysikö hän liikaa, vai eikö hän älynnyt yhtään mitään? Ne
olivat kysymyksiä, jotka jakoivat väkijoukon kahteen leiriin ja jotka
näyttivät vievän tuomaritkin eri suunnille. Tässä jutussa oli jotakin,
mikä pelotti ja hämmensi; näytelmä ei ollut vain synkkä, se oli
hämäräkin.
Puolustaja oli puhunut jokseenkin hyvin tuolla erikoiskielellään, joka
on pitkät ajat kuulunut lakimiesten kaunopuheliaisuuteen, jota muinoin
kaikki asianajajat niin Pariisissa kuin Romorantinissa ja
Montbrisonissakin käyttivät ja jota nykyään, kun se on tullut
klassilliseksi, suosivat vain viralliset puhujat sen arvokkaan
sointuvaisuuden ja sen ylhäisen sävyn takia. Se oli kieltä, missä
miestä ja vaimoa kutsutaan _aviopuolisoiksi_, Pariisia _taiteiden ja
sivistyksen keskukseksi_, kuningasta _yksinvaltiaaksi_, hänen
ylhäisyyttään piispaa _pyhäksi kirkonmieheksi_, yleistä syyttäjää _lain
ankaruuden kaunopuheiseksi tulkiksi_, puolustuspuhetta _kohdiksi, jotka
olemme äsken kuulleet_, Ludvig XIV:n vuosisataa _suureksi
vuosisadaksi_, teateria _Melpomenen temppeliksi_, hallitsevaa sukua
_kuninkaittemme jaloksi vereksi_, konserttia _soitannolliseksi
juhlatilaisuudeksi_, maakunnan komentavaa kenraalia _kuuluisaksi
sotijaksi, joka_ j.n.e., pappisseminaarin oppilaita _nuoriksi
leviitoiksi_, sanomalehtien hairahduksia _parjaukseksi, joka vuodattaa
myrkkyänsä erinäisten äänenkannattajain palstoille_, j.n.e., j.n.e. --
Asianajaja oli siis alottanut selvittämällä omenavarkauden -- mikä ei
ollut niinkään helppoa sovittaa ylevään tyyliin. Mutta täytyipä itsensä
Bénigne Bossuetinkin keskellä hautapuhettansa viitata kanaan ja
suoriutui hän siitä pulmasta loistavasti. Asianajaja oli näyttänyt,
ett'ei omenain varkaus ollut oleellisesti lainkaan todistettu. Hänen
suojattiansa, jota hän puolustajana itsepintaisesti kutsui
Champmathieuksi, ei ollut kukaan nähnyt hyppäämässä muurin yli eikä
oksaa taittamassa. -- Hänet oli tosin tavattu tämä oksa (jota
asianajaja mieluummin kutsui _puunhaaraksi_) kädessään, mutta hän sanoi
löytäneensä sen maasta ja siitä ottaneensa. Missä oli todistus, ett'ei
niin ollut käynyt? -- Tietysti oli joku näpistelijä taittanut tämän
oksan, kokenut salata sitä muurin yli hypättyään ja lopulta jostain
säikähtyneenä heittänyt sen maahan; tietysti oli siis varas olemassa.
-- Mutta mikä todisti, että Champmathieu oli tämä varas? Yksi ainoa
seikka: hän oli muka entinen rangaistusvanki. Asianajaja ei kieltänyt,
että tämä seikka näytti onnettoman hyvin todistetulta; syytetty oli
asustanut Faverollesissa; syytetty oli ollut siellä puiden karsijana;
Champmathieun nimi voi kylläkin johtua Jean Mathieustä; kaikki tuo oli
totta; ja sitten tunsi neljä todistajaa epäröimättä ja täysin varmasti
Champmathieun entiseksi kaleerivanki Jean Valjeaniksi; näitä
todistuksia, näitä ilmoituksia vastaan saattoi asianajaja asettaa
vain suojattinsa kieltämisen, omaa etua koskevan kieltämisen; mutta
vaikka otaksuisimmekin, että hän on entinen rangaistusvanki Jean
Valjean, niin todistaisiko se myöskin, että hän varasti omenat?
Se oli korkeintaan otaksuma, ei todistus. Syytetty oli tosin, sen
puoltajakin "rehellisessä mielessään" myönsi, omaksunut "huonon
puolustautumis-järjestelmän". Hän kielsi uppiniskaisesti kaikki, sekä
varkauden että väitteen entisestä rangaistusvangista. Tämän viimeisen
seikan myöntäminen olisi varmasti ollut parempi ja se olisi tuottanut
hänelle tuomariensa säälin; asianajaja oli hänelle sitä neuvonutkin,
mutta kaikesta huolimatta oli syytetty siitä jyrkästi kieltäytynyt,
luullen ehkä pelastavansa kaikki olemalla tunnustamatta mitään. Se oli
erehdys; mutta eikö ollut myös otettava huomioon hänen älynsä vähäiset
lahjat? Tämä mies oli ilmeisesti tylsämielinen. Pitkä-aikainen kärsimys
rangaistusvankilassa, suuri kurjuus sieltä päästyä olivat hänet
sellaiseksi tehneet, j.n.e., j.n.e. Vaikka hän puolustikin itseään
huonosti, niin oliko siinä syy tuomita hänet? Mitä Pikku-Gervaisin
juttuun tulee, ei asianajaja ottanut sitä käsitelläkseen, koska se ei
sisälly kanteeseen. Asianajaja lopetti pyytämällä valamiehiä ja
oikeutta siinä tapauksessa, että tämä mies ja Jean Valjean heistä
näyttivät olevan yksi ja sama henkilö, sovittamaan häneen vain niitä
järjestyssääntöjen määräyksiä, jotka koskevat kielletyille alueille
siirtynyttä, eikä sitä kauhistuttavaa rangaistusta, joka kohtaa
uudistettuun rikokseen syylliseksi havaittua pakkotyövankia.
Yleinen syyttäjä vastasi puolustajalle. Hän yltyi kiivaaksi ja hilpeän
kaunopuheiseksi, kuten yleiset syyttäjät tavallisesti tekevät.
Hän onnitteli puoltajaa hänen "vilpittömyydestään" ja käytti taitavasti
hyväkseen tätä vilpittömyyttä. Hän hyökkäsi syytetyn kimppuun kaikkien
niiden myönnytysten nojalla, joita asianajaja oli tehnyt: Asianajaja
näytti myöntävän, että syytetty oli Jean Valjean. Hän tarttui tähän
kohtaan. Tämä mies oli siis Jean Valjean. Se oli todistettu jo
syytöskirjelmässäkin, eikä sitä vastaan voi näin ollen ensinkään
väittää. Tästä johtui yleinen syyttäjä rikollisuuden alkuperusteita
etsiessään taitavalla käänteellä pitämään jyrisevän puheen romanttisen
koulun siveettömyyttä vastaan, koulun, jota silloisen kukoistuksen
päivinä kutsuttiin _saatanalliseksi kouluksi_ ja jonka hän tunsi
_Quotidiennen_ ja _Oriflammen_[63] arvosteluista; hän pani tämän
paatuneen kirjallisuuden syyksi Champmathieun tai paremmin sanoen Jean
Valjeanin rikoksen, eikä hänen vakuutteluistaan suinkaan puuttunut
todennäköisyyttä. Päätettyään nämä mietteet palasi hän Jean Valjeaniin
itseensä taas. Mikä oli tämä Jean Valjean? Jean Valjeanin kuvaus.
Kauhistuttavin konna, j.n.e. Tämänlaisten kuvausten mallina on
kertomus Therameneesta,[64] josta tosin murhenäytelmä ei paljoa hyödy,
mutta joka tekee yhäti mainioita palveluksia lainopilliselle
kaunopuheliaisuudelle. Kuulijat ja valamiehet "värisivät". Saatuaan
kuvauksensa valmiiksi, jatkoi yleinen syyttäjä niin mahtavin kääntein
ja vertauksin, että ne varmasti seuraavana aamuna nostaisivat
Virallisen Lehden ihastuksen ylimmilleen: -- "Semmoinen on tämä mies,
j.n.e., j.n.e., j.n.e., maankiertäjä, kerjäläinen, vailla kaikkia
toimeentulon mahdollisuuksia, j.n.e., j.n.e. -- tottunut kun oli jo
entisiltä ajoiltaan rikollisiin tekoihin, oleskelu vankilassa ei ollut
sekään kyennyt häneen suuria vaikuttamaan, minkä hyvin osottaa
Pikku-Gervaisinkin ryöstö, j.n.e., j.n.e., semmoinen se on mies, joka
rohkenee vielä kieltää, vaikka hänet on julkisella tiellä verekseltä
varkaudesta tavattu, parin askeleen päässä muurista, jonka yli hän oli
hypännyt, kädessä varastamansa esine, joka rohkenee vielä kieltää
ilmeisen rikoksensa, varkauden, muurin yli hyppäämisen, joka rohkenee
kieltää kaikki, nimensä, jopa henkilönsäkin! Paitsi satoja muita
todisteita, joihin tässä emme lähemmin kajoa, on neljä todistajaa hänet
tuntenut, Javert, luotettava poliisikomissario Javert, ja kolme hänen
entistä häpeätoveriaan, rangaistusvangit Brevet, Chenildieu ja
Cochepaille. Miten puolustautuu hän tätä musertavaa yksimielisyyttä
vastaan? Hän kieltää. Mikä härkäpäisyys! Menettelette vain ansion
mukaan, herrat valamiehet, jos -- -- -- j.n.e., j.n.e." -- Syytetty
kuunteli yleisen syyttäjän puhetta suu ammollaan, kasvoilla
hämmästyksen ilme, johon sekaantui hiukan ihmettelyäkin. Hän oli
ilmeisesti hyvin ällistyksissään siitä, että mies saattoi puhua tuolla
tavoin. Tuon tuostakin, syytöspuheen "repäisevimmissä" kohdissa,
hetkinä, jolloin hillitön kaunopuheliaisuus räiskyy ja tulvehtii
musertavia voimasanoja ja ympäröi syytetyn kuin raju-ilma, käänteli hän
hitaasti päätään oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, ikäänkuin
tahtoen täten ilmaista alakuloisen, mykän vastalauseensa; tätä oli hän
jatkanut jo istunnon alusta asti. Lähinnä istuvat kuulivat hänen pari
kolme kertaa mutisevan itsekseen: "Siinä se nyt on, kun ei ole kysytty
herra Baloupelta!" Yleinen syyttäjä kiinnitti tuomarein huomiota tähän
typerään käyttäytymiseen, joka oli ilmeisesti laskettua, harkittua
oveluutta, viekkautta, taitavuutta oikeuden pettämisessä, eikä suinkaan
mitään typeryyttä, ja joka paljasti päivän selväksi tämän miehen
"perinpohjaisen paatumuksen". Hän lopetti pidättämällä itselleen
oikeuden ajaa Pikku-Gervaisin juttua ja vaatimalla ankaraa
rangaistusta.
Muistettanee, että kysymyksessä oli elinkautinen pakkotyö.
Puolustaja nousi, alkoi kehumalla "herra yleistä syyttäjää" hänen
"verrattomasta puheestaan" ja vastaili sitten parhaan taitonsa mukaan;
mutta hänen todistelunsa kävivät yhä heikommiksi; pohja luisui
ilmeisesti hänen altaan.
10.
Kieltämis-järjestelmä.
Aika oli tullut lopettaa istunto. Puheenjohtaja käski syytetyn nousta
seisomaan ja teki hänelle tämän tavanmukaisen kysymyksen: "Onko teillä
jotakin lisättävää puolustukseksenne?"
Mies ei näyttänyt kuulleen, pyörittelihän vain likaista lakkia
käsissään.
Puheenjohtaja uudisti kysymyksensä.
Nyt kuuli mies. Hän näytti ymmärtäneen, hän säpsähti kuin unesta
heränneenä, pälyili ympärilleen, tirkisteli yleisöä, santarmeja,
puolustajaansa, valamiehiä, tuomareja, laski hirvittävän nyrkkinsä
edessään olevan väliaidan reunalle, tirkisteli yhä ja alkoi sitten
äkkiä puhua, katse tähdättynä yleiseen syyttäjään. Sanoja tulvi kuin
purkamalla. Näytti kuin olisivat ne syöksyneet hänen suustaan
yhteydettöminä, rajuina, iskemällä, sikin sokin ja ikäänkuin pyrkisivät
ne kaikki yht'aikaa ilmoille. Hän puhui:
"Tämän vaan tahdon sanoa. Olen ollut vaunuseppänä Pariisissa, herra
Baloupella vielä olinkin. Se on raskasta ammattia. Vaunuja kun tekee,
niin täytyy työskennellä aina ulko-ilmassa, pihoilla, kunnon mestarein
kattosuojissa, ei milloinkaan oikeissa suljetuissa työpajoissa, sillä
siihen tarvitaan tilaa, nähkääs. Talvella tuleekin niin vilu, että
täytyy takoa käsiään lämpimikseen; mutta siitä eivät mestarit pidä,
sanovat, että se hukkaa aikaa. Kun täytyy käsitellä rautaa, vaikka vesi
katu-ojissa jäätyy, niin ottaa se vähän lujille. Siinä tulee miehestä
pian loppu. Aivan nuorella ijällä muuttuu siinä ammatissa vanhaksi.
Neljänkymmenen korvilla ei miehestä enää ole mihinkään. Minä olin
viidenkymmenenkolmen vanha, minua se oikein hätyytteli. Ja sitten ne
ovat niin ilkeitä ne nuoremmat työmiehet! Kun ikäloppu ei ole enää niin
ketterä, niin heti haukutaan vanhaksi rahjukseksi, vanhaksi koniksi!
Minä ansaitsin vain kolmekymmentä souta päivässä, maksoivat minulle
niin vähän kuin suinkin voivat, mestarit käyttivät hyväkseen minun
ikääni. Ja sitten oli minulla tytär pesijättärenä joen rannalla. Hänkin
ansaitsi hiukan tahollaan. Ja yhdessä sitä sentään elää kituutettiin
kutakuinkin. Mutta olipa hänelläkin raskas työ. Päivät pitkät
pesu-ammeessa vyötäisiin asti, sateessa, lumessa, tuulen pieksäessä
kasvoja; vaikka kuinka pakkanen oli, niin pese pois vaan; on ihmisiä,
joilla ei ole paljoa liinavaatteita ja joiden täytyy saada ne
mahdollisimman pian; ell'ei tullut valmista, niin kaikkosivat
liiketutut. Palkkien välissä on rakoja ja vettä sitä saa aina päälleen.
Hameet kastuvat läpimäriksi, päältä ja alta. Aina ihoon asti. Hän kävi
työssä myöskin Punaisten Lasten pesulaitoksella, missä vesi tulee
hanojen kautta. Siellä oli hiukan parempaa. Saa pestä siinä edessään
saikossa ja huuhtoa takanaan altaassa. Eikä siellä tule niin vilukaan,
kun se on oikea rakennus. Mutta siellä on sellainen kuuma vesihöyry,
joka on ihan kauheaa ja joka tärvelee silmät. Hän palasi seitsemän
aikoihin illalla kotiin ja pani pian maata; hän oli niin väsyksissä.
Miehensä pieksi häntä. Nyt hän on kuollut. Emme me kovin onnellisia
olleet. Mutta hän oli kelpo tyttö, joka ei tansseissa juossut, vaan eli
hyvin säädyllisesti. Muistan yhdenkin laskiaistiistain, jolloin hän
pani nukkumaan jo kello kahdeksalta. Ja se on totta. Voitte vain kysyä.
Ah niin! Kysyäkö? Kuinka tyhmä olenkaan! Pariisi on pimeä kuilu. Kuka
tuntee ukko Champmathieun? Kuitenkin mainitsen teille herra Baloupen.
Menkää hakemaan herra Baloupea. Muuten minä en lainkaan tiedä, mitä te
minusta tahdotte".
Mies vaikeni. Hän seisoi yhä. Hän oli sanonut sanottavansa kovalla,
nopealla, raa'alla, kärisevällä äänellä, jonkunlaisella suuttuneella,
villillä suoruudella. Kerran keskeytti hän puheensa tervehtiäkseen
jotakuta tuttua väkijoukosta. Vakuuttelujaan lasketteli hän ilman
vähintäkään johtoa ja aivan kuin nikotellen, säestäen niitä eleellä,
joka muistutti puunhakkaajaa tukkia halkaisemassa. Kun hän oli
lopettanut, purskahti koko väkijoukko nauruun. Hän tirkisteli yleisöä
ja kun hän ei ymmärtänyt, miksi niin naurettiin, alkoi hän itsekin
nauraa hohottaa.
Se oli kamalaa.
Puheenjohtaja, tarkka ja hyväntahtoinen mies, korotti äänensä.
Hän johti "herrojen valamiesten" mieleen, että "mestari Baloupe,
entistä vaunuseppää, jonka palveluksessa syytetty sanoo olleensa, oli
tuloksetta manattu oikeuteen. Hän oli tehnyt vararikon, eikä häntä ole
voitu tavata". Sitten kääntyi hän syytetyn puoleen, kehotti häntä
tarkasti kuulemaan, mitä hän nyt sanoi ja lisäsi: "Te olette nyt
asemassa, missä harkinta tulee kysymykseen. Mitä raskauttavimmat
epäluulot kohdistuvat teihin ja ne voivat johtaa sangen turmiollisiin
seuraamuksiin. Syytetty, pyydän teitä oman etunne nimessä viimeisen
kerran, vastatkaa selvästi näihin kahteen seikkaan: Ensiksi, oletteko
vai ette hypännyt Pierronin puutarhan muurin yli, taittanut oksan ja
varastanut omenat, s.t.s. tehnyt varkausrikoksen ynnä muurin yli
hyppäämisen? Toiseksi, oletteko vai ette vapautettu rangaistusvanki
Jean Valjean?"
Syytetty pudisti päätään tärkeän näköisenä, aivan kuin mies, joka
ymmärtää asian ja tietää, mitä vastata. Hän avasi suunsa, kääntyi
puheenjohtajaan päin ja sanoi:
"Ensinnäkin..."
Sitten vilkaisi hän lakkiinsa, vilkaisi kattoon ja vaikeni.
"Syytetty", virkkoi yleinen syyttäjä ankaralla äänellä, "varokaa
itseänne. Te ette vastaa lainkaan siihen, mitä teiltä kysytään. Teidän
hämminkinne tuomitsee teidät. On ilmeistä, ett'ei teidän nimenne ole
Champmathieu, vaan että te olette rangaistusvanki Jean Valjean, joka
kätkeytyi äitinsä nimen varjoon ja kutsui itseään Jean Mathieuksi;
ilmeistä on myös, että te olette ollut Auvergnessä, että olette
syntynyt Faverollesissa, missä olette ollut puiden karsijana. Ilmeistä
on sekin, että te olette muurin yli hypättyänne varastanut kypsiä
omenoita Pierronin tarhasta. Herrat valamiehet harkitsevat kyllä
asian".
Syytetty oli sillä välin istuutunut; kun yleinen syyttäjä oli päässyt
puheensa loppuun, nousi hän äkkiä ylös ja karjaisi:
"Te olette perin ilkeä, Te! Sitä minä oikeastaan tahdoinkin sanoa,
vaikk'en ensin saanut kiinni. En minä ole mitään varastanut. Minä olen
niitä ihmisiä, jotka eivät päiväkausiin saa mitään syödäkseen. Tulin
juuri Aillystä, astelin tietä pitkin sadekuuron jälkeen, joka oli
tehnyt maan vallan keltaiseksi, lätäköitä oli ihan joka askeleella ja
vain tien reunoilla törrötti hiekasta muutamia ruohonkorsia. Löysin
maasta katkaistun oksan, jossa oli omenoita, otin oksan käteeni,
aavistamatta, että siitä minulle näin paljon harmia koituisi. Jo kolme
kuukautta olen istunut vankilassa, ja aina minua vaan kiusataan. Mutta
minä en ymmärrä mitään; puhutaan minun vahingokseni, sanotaan:
vastatkaa! Santarmikin, joka on niin hyvä mies, töykkää kylkeen ja
sanoo minulle hiljaa: no vastaahan toki! En minä osaa asioita selittää,
minä en ole oppia käynyt, minä olen köyhä mies. Mutta sitä ei nyt vaan
huomata. En minä ole varastanut, minä vaan otin maasta, mitä siinä
näin. Sanotte: Jean Valjean, Jean Mathieu! Minä en tunne näitä
henkilöitä. Ne ovat varmaankin maalaisia. Minä olin töissä herra
Baloupella, Sairashuoneen puistokadun varrella. Minun nimeni on
Champmathieu. Oletteppa te hauskoja, kun sanotte minulle, missä minä
olen syntynyt, enkä minä tiedä sitä itsekään. Ei ole kaikilla taloja,
missä sopisi ilmestyä ihmisten ilmoille. Se olisi liian mukavaa.
Luulen, että isäni ja äitini olivat sitä väkeä, joka vaeltaa paikasta
toiseen. Muuta en tiedä. Lapsena kutsuttiin minua Pienokaiseksi, nyt
minua kutsutaan Ukoksi. Siinä minun ristimänimeni. Ajatelkaa siitä mitä
tahdotte. Olen ollut Auvergnessa, olen ollut Faverollesissa! No eikö
sitten hitto soikoon voi olla käynyt Auvergnessa ja Faverollesissa,
tarvitsematta olla käynyt kaleereilla? Sanon teille vielä kerran,
ett'en ole varastanut ja että olen ukko Champmathieu. Olen ollut herra
Baloupella töissä, oikein talon väkenä. Minua alkavat jo suututtaa nuo
teidän hullutuksenne! Mitä erinomaista roikkuvat kaikki ihmiset minussa
kuin takkiaiset?"
Yleinen syyttäjä oli seisonut koko ajan; hän kääntyi puheenjohtajan
puoleen:
"Herra puheenjohtaja! Ottaen huomioon syytetyn sekavat, mutta sangen
ovelat kieltämiset, hän kun näyttää tahtovan päästä vähäjärkisen
kirjoihin, mikä ei tule onnistumaan, sen me takaamme, anomme, että te
suvaitsisitte ja että Korkea Oikeus suvaitsisi kutsuttaa uudestaan
tähän aitaukseen tuomitut Brevetin, Cochepaillen ja Chenildieun sekä
poliisikomisario Javertin ja kuulustella heiltä viimeisen kerran, onko
tämä syytetty entinen rangaistusvanki Jean Valjean vai ei".
"Pyydän huomauttaa herra yleiselle syyttäjälle", sanoi puheenjohtaja,
"että poliisikomisario Javert on heti saatuansa todistaa poistunut
istuntosalista ja koko kaupungistakin, koska virkatoimet vaativat hänen
läsnäoloaan naapuri-piirikunnan pääpaikassa. Herra yleisen syyttäjän ja
syytetyn puolustajan suostumuksella annoimme hänelle siihen luvan".
"Aivan oikein, herra puheenjohtaja", vastasi yleinen syyttäjä.
"Koska herra Javert on siis poistunut, luulen olevani velvollinen
muistuttamaan herroille valamiehille, mitä hän itse täällä vähän aikaa
sitten lausui. Javert on arvossapidetty mies, joka täsmällisyydellään
ja ehdottomalla luotettavaisuudellaan tuottaa kunniaa alempiarvoiselle,
mutta tärkeälle virkakunnalleen. Hän on todistanut seuraavaa: 'Minun ei
ole tarvis vedota siveellisiin arveluihin eikä päteviin todisteihin,
jotka osottaisivat syytetyn kieltämiset vääriksi. Minä tunnen hänet
ilmankin varmasti. Tämän miehen nimi ei ole Champmathieu; hän on muuan
hyvin vaarallinen ja hyvin peljätty rangaistusvanki Jean Valjean.
Rangaistus-ajan kuluttua päästettiin hänet vapaaksi vain hyvin
vastenmielisesti. Hän yritti karata viisi tai kuusi kertaa. Paitsi
Pikku-Gervaisin ryöstöstä ja Pierronin varkaudesta, epäilen minä
häntä vielä hänen korkeutensa Dignen piispa-vainajan talossa
toimitetusta varkaudesta. Minä näin hänet useastikin ollessani
vanginvartija-apulaisena Toulonin rangaistusvankilassa. Toistan, että
tunnen hänet varmasti'".
Tämä näin vakuuttava selitys näytti tekevän suuren vaikutuksen yleisöön
ja tuomioistuimeen. Yleinen syyttäjä lopetti puheensa pyytämällä, että
Javertin poistuttua kuulusteltaisiin ja tutkittaisiin juhlallisesti
muita kolmea todistajaa Brevetiä, Chenildieutä ja Cochepaillea.
Puheenjohtaja antoi käskyn oikeudenpalvelijalle ja hetkisen kuluttua
aukenikin todistajain huoneen ovi. Oikeudenpalvelija saattoi tuomitun
Brevetin sisään, seurassaan santarmi valmiina antamaan aseellista
apuansa. Yleisö oli jännityksissään ja kaikkein sydämet löivät
tahdissa.
Entisellä rangaistusvanki Brevetillä oli päällään keskusvankiloiden
mustan ja harmaan kirjava puku. Brevet oli noin kuudenkymmenen vuoden
vanha mies, jolla oli liikemiehen naama ja konnan kasvojen ilme. Joskus
käyvätkin ne yhteen. Vankilassa, jonne uudet rikkomukset olivat hänet
vieneet, oli hänestä tullut jonkunlainen alivartija. Päällysmiehensä
sanoivat hänestä: "Hän koettaa osottautua hyödylliseksi". Vankilan
saarnaajat antoivat hyviä todistuksia hänen uskonnollisista
harrastuksistaan. Tulee muistaa, että tämä tapahtui entisen
kuningassuvun valtaan-astumisen aikoihin.
"Brevet", sanoi puheenjohtaja, "Te olette saanut häpeällisen
rangaistuksen, ettekä te voi siis tehdä valaa".
Brevet loi silmänsä maahan.
"Mutta lain tuomitsemassakin ihmisessä", jatkoi puheenjohtaja, "voi
löytyä, jos taivaallinen armo sallii, kunnian ja rehellisyyden tuntoa.
Tähän tuntoon vetoan tällä ratkaisevalla hetkellä. Jos sitä vielä tässä
löytyy, niinkuin toivon, niin miettikää, ennenkuin vastaatte, katsokaa
yhdeltä puolen tätä miestä, jonka yksikin sananne voi syöstä
perikatoon, katsokaa toiselta puolen oikeutta, jonka yksikin sananne
voi valaista. Hetki on juhlallinen ja teillä on yhä tilaisuus peruuttaa
sananne, jos luulette erehtyneenne. -- Syytetty, nouskaa seisomaan. --
Brevet, katsokaa tarkoin syytettyä, kootkaa muistonne ja sanokaa meille
sielunne ja omantuntonne kautta, väitättekö yhä tuntevanne tämän miehen
entiseksi vankitoveriksenne Jean Valjeaniksi".
Brevet katseli syytettyä ja kääntyi sitten oikeusistuimeen päin.
"Kyllä, herra puheenjohtaja. Minähän hänet ensiksi tunsinkin, ja minä
pysyn väitteessäni. Tämä mies on Jean Valjean, joka tuli Touloniin
vuonna 1796 ja pääsi sieltä pois vuonna 1815. Minä pääsin vuotta
myöhemmin. Hän näyttää hyvin typerältä nykyään, varmaankin on ikä hänet
tylsistyttänyt; vankilassa oli hän hyvin ovela. Minä tunnen hänet
ehdottomasti".
"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja. "Syytetty, pysykää seisomassa".
Tuotiin saliin Chenildieu, elinkautinen rangaistusvanki, minkä
osottivatkin hänen punainen mekkonsa ja viheriä lakkinsa. Hän kärsi
rangaistustaan Toulonin vankilassa, mistä hänet oli tuotettu tämän
jutun takia. Hän oli pieni noin viidenkymmenen ikäinen mies, vilkas,
ryppyinen, hento, kelta-ihoinen, julkea, levoton, jonka jäsenissä ja
koko olennossa näkyi sairaloinen heikkous, mutta katseessa
suunnaton voima. Vankitoverit olivat antaneet hänelle liikanimen
Jumalankieltäjä.[65]
Puheenjohtaja lausui hänelle melkein samat sanat kuin Brevetillekin.
Kun puheenjohtaja muistutti, ett'ei hänellä häpeällisen rangaistuksensa
takia ollut oikeutta tehdä valaa, kohotti Chenildieu päätään ja katsoi
suoraan väkijoukkoon. Puheenjohtaja kehotti häntä muistuttelemaan ja
kysyi häneltä niinkuin Brevetiltäkin, väittikö hän yhä tuntevansa
syytetyn.
Chenildieu räjähti nauruun.
"Lempo vieköön! Enkö häntä tuntisi! Olemmehan olleet viisi vuotta
samaan kahleeseen kiinnitettynä. Miksi noin murjottelet, ukkoseni?"
"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja.
Oikeudenpalvelija toi Cochepaillen. Hänkin oli elinkautisvanki, tuli
suoraan vankilasta ja oli puettu punaisiin niinkuin Chenildieukin; hän
oli talonpoika Lourdesista ja oikea Pyreneitten karhu. Hän oli
kaitsenut karjoja vuoristossa ja paimenesta luisunut rosvoksi.
Cochepaille oli aivan yhtä villi ja vielä typerämmän näköinen kuin
syytetty. Hän oli niitä onnettomia miehiä, joista luonto on aikonut
naudan ja joista yhteiskunta tekee kaleeriorjan.
Puheenjohtaja koki liikuttaa häntä muutamilla mahtipontisilla,
vakavilla sanoilla ja kysyi sitten häneltä niinkuin toisiltakin,
väittikö hän yhä varmasti ja epäröimättä tuntevansa miehen, joka seisoi
hänen edessään.
"Hän on Jean Valjean", sanoi Cochepaille. "Häntä kutsuttiin vielä Jean
Väkivivuksikin, kun hän oli niin väkevä".
Näiden kolmen miehen ilmeisesti rehelliset ja hyvässä uskossa lausutut
vakuutukset olivat nostaneet kuulijain joukossa suuttumuksen murinan,
joka ennusti syytetylle pahaa, murinan, joka yltyi ja koveni aina
enemmän kuin uusi todistus vahvisti edellistä. Syytetty puolestaan oli
kuunnellut niitä, kasvoilla tuo ällistyksen ilme, joka kannekirjan
mukaan oli hänen paras puolustautumistemppunsa. Ensimäisen todistuksen
aikana kuulivat lähellä istuvat santarmit hänen mutisevan hampaittensa
välistä: "No on tuokin mokoma!" Toisen todistuksen kuultuaan sanoi hän
kovempaa ja melkein tyytyväisen näköisenä: "Hyvä!" Kolmannelle
todistajalle huusi hän: "Mainiota!"
Puheenjohtaja kysyi:
"Syytetty, olette kuullut. Mitä teillä on sanomista?"
Hän vastasi:
"Minä sanon -- Mainiota!"
Yleisön joukossa syntyi hälinää, joka oli vähällä vallata
valamiehetkin. Oli ilmeistä, että mies oli hukassa.
"Oikeudenpalvelijat", sanoi puheenjohtaja, "toimittakaa hiljaisuutta.
Minä lopetan kohta istunnon".
Samassa silmänräpäyksessä kuului liikettä aivan puheenjohtajan
lähettyviltä. Kuultiin hänen huutavan:
"Brevet, Chenildieu, Cochepaille! Katsokaahan tänne!"
Kaikki, jotka kuulivat tämän äänen, tunsivat kylmien väreiden viiltävän
ruumistaan, niin surkea ja kamala oli se ääni. Silmät kääntyivät
sinne päin, mistä se oli tullut. Muuan mies, joka oli istunut
etuoikeutettujen kuuntelijain joukossa tuomarin ja valamiesten takana,
oli noussut pystyyn, avannut tuomarein korokkeelta yleisön puolelle
johtavan rintaan asti ulottuvan oven ja seisoi nyt keskellä salia.
Puheenjohtaja, yleinen syyttäjä, herra Bamatabois, parikymmentä
henkilöä, tunsivat hänet oitis ja huudahtivat kaikki yht'aikaa:
"Herra Madeleine!"
11.
Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.
Hän se oli todellakin. Kirjurin lamppu valaisi hänen kasvonsa. Hän
piteli hattua kädessään, hänen puvussaan ei voinut huomata
minkäänlaista epäjärjestystä, päällystakkinsa oli napitettu
huolellisesti. Hän oli hyvin kalpea ja hän vapisi heikosti. Hänen
tukkansa, joka vielä hänen Arrasiin saapuessaan oli ollut harmaa, oli
nyt aivan valkea. Se oli muuttunut valkeaksi yhden ainoan tunnin
kuluessa, minkä hän oli viettänyt siellä.
Kaikki päät kohosivat. Kiihtymys yltyi sanoin kuvaamattomaksi. Yleisön
oli hetkeksi vallannut epäröiminen. Ääni oli ollut niin tuskallinen,
mies, joka nyt seisoi siinä, näytti niin tyyneltä, ett'ei ensi alussa
päästy asiasta selville. Kyseltiin, että kuka se oikein huusi. Ei voitu
luullakaan, että tämä tyyni mies olisi päästänyt niin kamalan huudon.
Tämä epävarmuus kesti vain muutaman sekunnin ajan. Ennenkuin
puheenjohtaja ja yleinen syyttäjä ehtivät sanoa sanaakaan, ennenkuin
santarmit ja oikeudenpalvelijat kerkisivät liikahtamaankaan, oli tuo
mies, jota kaikki vielä sillä hetkellä kutsuivat herra Madeleineksi,
astunut todistajia Cochepaillea, Brevetiä ja Chenildieutä kohti.
"Ettekö tunne minua?" kysyi hän.
Kaikki kolme eivät saaneet sanaakaan suustaan, ilmaisivathan vain
päätään pudistamalla, ett'eivät he häntä tunteneet. Pelästynyt
Cochepaille tervehti sotilaan tavoin. Herra Madeleine kääntyi
valamiehiin ja tuomareihin päin ja sanoi lempeällä äänellä:
"Herrat valamiehet, päästäkää syytetty vapaaksi. Herra puheenjohtaja,
toimittakaa minut kiinni. Mies, jota te etsitte, ei ole hän, vaan minä.
Minä olen Jean Valjean".
Ei henkäystäkään kuulunut. Ensimäistä hämmästyksen tohausta oli
seurannut haudan hiljaisuus. Salissa tuntui tuo syvä kauhu, joka aina
valtaa väkijoukot, kun jotakin suurta tapahtuu.
Sillävälin oli puheenjohtajan kasvoille levinnyt säälivän murheellinen
ilme; hän vaihtoi nopean katseen yleisen syyttäjän ja muutamia
kuiskattuja sanoja oikeuden jäsenten kanssa. Hän kääntyi yleisön
puoleen ja kysyi äänenpainolla, jonka kaikki ymmärsivät:
"Onkohan täällä lääkäriä?"
Yleinen syyttäjä puuttui puhumaan:
"Herrat valamiehet, tämä niin odottamaton ja outo tapaus, joka on
keskeyttänyt istunnon, herättää meissä, samoinkuin teissäkin vain yhden
tunteen, jota ei meidän tarvinne lähemmin määritellä. Tehän tunnette
kaikki ainakin maineeltaan kunnianarvoisan herra Madeleinen,
Montreuil-sur-Merin pormestarin. Jos yleisön joukossa löytyy lääkäri,
yhdymme mekin herra puheenjohtajaan ja pyydämme häntä hyväntahtoisesti
auttamaan herra Madeleinea ja saattamaan häntä asuntoonsa".
Herra Madeleine ei sallinut yleisen syyttäjän puhua pitemmältä. Hän
keskeytti hänet hyväntahtoisella, arvokkaalla tavallaan. Esitämme
seuraavassa hänen puheensa sanasta sanaan, sellaisena kuin sen
kirjoitti muistiin muuan läsnäolijoista heti tapahtuman jälkeen,
sellaisena kuin se kaikuu vielä niiden korvissa, jotka kuulivat sen
lähes neljäkymmentä vuotta sitten.
"Kiitän Teitä, herra yleinen syyttäjä, mutta minä en ole hullu. Sen
tulette kohta näkemään. Te olitte tekemäisillänne suuren erehdyksen,
päästäkää tämä mies vapaaksi, minä täytän vain velvollisuuteni, minä
olen tuo onneton tuomittu. Minä yksinäni näen täällä selvästi ja minä
sanon Teille totuuden. Jumala tuolla ylhäällä näkee tekoni, ja se
riittää. Te voitte vangita minut, koska minä seison tässä. Ja kuitenkin
olen minä pannut parhaani pysyäkseni piilossa. Minä kätkeydyin uuden
nimen varjoon; minä tulin rikkaaksi, minä pääsin pormestariksi; minä
halusin päästä kunniallisten ihmisten joukkoon. Se näyttää kuitenkin
olevan mahdotonta. Mutta on paljon asioita, joita en voi Teille sanoa,
en rupea tässä kertomaan Teille elämäni vaiheita, joskus ne kuitenkin
tulevat tiedoksi. Minä olen varastanut hänen ylhäisyytensä piispan
tavaroita, se on totta; minä olen varastanut Pikku-Gervaisin rahan,
sekin on totta. On oltu oikeassa selitettäessä Teille, että Jean
Valjean oli hyvin vaarallinen konna. Mutta kaikki syy ei ehkä ole
hänessä. Kuulkaahan, herrat tuomarit, niin syvään painuneen miehen kuin
minun ei suinkaan sovi moittia kaitselmusta eikä neuvoa yhteiskuntaa;
mutta nähkääs, häpeä, josta olen yrittänyt vapautua, tuottaa pelkkää
turmiota. Kaleerit tekevät kaleeriorjan. Painakaa se mieleenne, jos
tahdotte. Ennen vankilaan joutumistani olin minä yksinkertainen köyhä
talonpoika vain, jonkunlainen pölkkypää; vankila minut muutti. Minä
olin tyhmä, minusta tuli paha; minä olin pölkky, minusta tuli kekäle.
Sittemmin pelastivat minut lempeys ja hyvyys, niinkuin säälimätön
ankaruus oli minut kadottanut. Mutta suokaa anteeksi, ettehän Te voi
käsittää puhettani. Menkää minun huoneeseeni ja Te löydätte tulisijan
tuhasta sen kahden frangin rahan, jonka minä seitsemän vuotta sitten
varastin Pikku-Gervaisilta. Minulla ei ole enää mitään lisättävää.
Vangitkaa minut. Jumalani! Herra yleinen syyttäjä pudistaa päätään, Te
sanotte: herra Madeleine on tullut hulluksi, Te ette usko minua! Se on
surkeata. Älkää ainakaan tuomitko tätä miestä! Mitä! Eivätkö nämä
miehet muka tunne minua! Tahtoisinpa, että Javert olisi täällä. Hän
minut tuntisi, hän!"
Kukaan ei osaisi kuvata sitä lempeätä surumielisyyttä, sitä synkeätä
kaikua, mikä esiintyi näissä sanoissa. Hän kääntyi noiden kolmen
rangaistusvangin puoleen:
"Kyllä minä Teidät tunnen, Brevet! Muistatteko..."
Hän vaikeni, epäröi hetkisen ja jatkoi sitten:
"Muistatko niitä kudottuja ruudullisia housunkannattimia, joita sinä
pidit vankilassa?"
Brevet vavahti kuin iskun saaneena ja mitteli häntä katseellaan
kiireestä kantapäähän, osottaen suunnatonta hämmästystä, jopa
säikähdystäkin, Hän jatkoi:
"Chenildieu, sinä, joka pidit paljon liikanimestäsi Jumalankieltäjä,
sinun on koko oikea olkapääsi pahasti palanut, koska sinä kerran
kärvensit sitä tulikuuman hiilospannun päällä, saadaksesi häviämään nuo
kolme kirjainta E.P.T.,[66] jotka näkyvät siinä yhä kaikesta
huolimatta. Vastaa, onko se totta?"
"Se on totta", sanoi Chenildieu.
Hän kääntyi Cochepailleen:
"Cochepaille, sinun oikeassa käsivarressasi on lähellä kyynärpäätä
muuan päivämäärä, joka on syövytetty siihen poltetulla ruudilla sinisin
kirjaimin. Tämä päivämäärä osottaa keisarin maallenousua Cannesissa,
_1 p. maaliskuuta 1815_. Kääri hihasi ylös".
Cochepaille kääri hihansa ylös, kaikki katseet tähdättiin hänen
paljaaseen käsivarteensa. Santarmi lähensi lamppua: mainittu päivämäärä
näkyi selvästi.
Onneton mies kääntyi yleisön puoleen, kääntyi tuomarein puoleen,
huulilla hymy, joka vielä nytkin vihloo läsnäolijain sydäntä, kun he
sitä ajattelevat. Se oli voiton hymyä, mutta se oli myös syvimmän
epätoivon hymyä.
"Te näette nyt selvästi", sanoi hän, "että minä olen Jean Valjean".
Nyt ei ollut enää tässä aitauksessa tuomareita, syyttäjiä eikä
santarmeja; oli vain tuijottavia silmiä ja liikutettuja sydämiä. Ei
kukaan enää muistanut osaa, jota hänen tuli näytellä; yleinen syyttäjä
unohti, että hänen toimenaan oli rangaistusten vaatiminen,
puheenjohtaja unohti, että hänen piti johtaa oikeuden istuntoa,
puolustaja unohti, että hänen tuli puolustaa. Ja mikä vielä
hämmästyttävämpää: ei ainuttakaan virallista mahtisanaa lausuttu.
Yleville näyille on ominaista, että ne valtaavat kaikki sielut ja että
ne tekevät kaikista todistajista katselijoita. Kukaan ei ehkä
selvittänyt itselleen, mitä hän tunsi; kukaan ei ehkä vakuuttanut
itselleen, että hän näki edessään loistavan valon säteilevän; kaikki
tunsivat sisimmässään olevansa huikaistuja.
Oli ilmeistä, että tuo mies tuossa oli Jean Valjean. Se oli päivän
selvä. Tämän miehen esiintyminen riitti luomaan kokonaan uuden
valaistuksen tähän hiukkaista ennen niin hämärään seikkaan.
Tarvitsematta pitempiä selityksiä ymmärsi koko tämä väkijoukko
ikäänkuin äkillisen ilmestyksen avulla heti, ensi silmäyksellä tämän
rehellisen, jalon miehen, joka antautui oikeuden käsiin, jott'ei toista
miestä tuomittaisi hänen sijastaan. Yksityiskohdat, epäröimiset, heikot
vastustelemis-yritykset häipyivät tämän selvän, valtavan tosiasian
tieltä.
Vaikutelma oli ohimenevää laatua, mutta siinä silmänräpäyksessä oli se
vastustamaton.
"En tahdo enempää häiritä oikeuden istuntoa", jatkoi Jean Valjean.
"Minulla on vielä paljon asioita selvitettävänä. Herra yleinen syyttäjä
tietää kuka minä olen sekä minne minä menen, hän voi vangituttaa minut
milloin tahtoo".
Hän astui ulos käytävää kohti. Ei yksikään ääni kohonnut, ei yksikään
käsi ojentunut häntä estämään. Kaikki väistyivät tieltä. Tällaisissa
tapauksissa on jotakin jumalallista, joka saattaa väkijoukot väistämään
yhtä miestä ja antamaan hänelle tietä. Hän kulki väkijoukon läpi hitain
askelin. Ei ole päästy selville, kuka avasi oven; niin paljon vaan on
varmaa, että kun hän ovelle saapui, oli se selki seljällään. Siinä hän
kääntyi ja sanoi:
"Herra yleinen syyttäjä, olen milloin tahansa käytettävissänne".
Sitten kääntyi hän kuuntelijain puoleen:
"Kaikki Te, jotka olette täällä, katsotte minun ansaitsevan sääliä,
eikö niin? Jumalani! Kun ajattelen, mitä olin tekemäisilläni, katson
ansaitsevani vihaa. Ja kuitenkin olisin mieluummin suonut, ett'ei
kaikkea tätä olisi milloinkaan tapahtunut".
Hän poistui, ja ovi sulkeutui samoin kuin se oli auennutkin, sillä ne,
jotka toimittavat yleviä, suuria tekoja, ovat aina varmat siitä, että
joku joukosta palvelee heitä.
Noin tuntia myöhemmin vapautti oikeus päätöksellään Champmathieun
kaikesta syynalaisuudesta; ja Champmathieu, joka päästettiin heti
paikalla vapaaksi, meni tiehensä yhä hölmistyneempänä, luullen kaikkia
ihmisiä hulluiksi ja ymmärtämättä tästä oudosta näytelmästä rahtuakaan.