CHAMPMATHIEUN JUTTU

l.

Sisar Simplice.

Tapaukset, joista alempana puhumme, eivät ole kaikki tulleet

tunnetuiksi Montreuil-sur-Merissä; mutta sekin vähä, mikä niistä joutui

yleisempään tietoon, jätti kaupunkiin sellaisen muiston, että

muodostuisi huomattava aukko tähän kirjaan, ell'emme kertoisi niitä

pienimpiä yksityiskohtiaan myöten.

Näissä yksityiskohdissa on lukija löytävä pari kolme mahdottomalta

näyttävää seikkaa, jotka me kuitenkin esitämme totuutta

kunnioittaaksemme.

Sen päivän iltana, jolloin Javert oli käynyt hänen luonaan, meni herra

Madeleine tapansa mukaan katsomaan Fantinea.

Ennen kuin astui Fantinen huoneeseen, pyysi hän sisar Simpliceä

puheilleen.

Ne kaksi nunnaa, jotka hoitivat sairaalaa, kuuluivat lazaristi-liittoon

kuten kaikki laupeudensisaret. Heidän nimensä olivat sisar Perpetua ja

sisar Simplice.

Sisar Perpetua oli tavallinen maalaiseukko, joka oli ilman sen syvempää

kutsumusta ruvennut laupeudensisareksi ja joka oli astunut Herran

palvelukseen aivan kuin johonkin virkapaikkaan. Hänestä oli tullut

nunna aivan samoin kuin jostakin toisesta olisi tullut keittäjätär.

Tämä tyyppi ei ole lainkaan harvinainen. Veljes- ja sisarkunnat ottavat

mielellään joukkoihinsa tätä karkeata talonpoikaista tavaraa, josta

helpolla voi muovata kapusiinimunkin tai ursuliina-nunnan. Heitä voi

sopivasti käyttää raskaampien, karkeampien töiden toimittajina.

Härkäpaimenen muuttaminen karmeliittimunkiksi käy päinsä ilman

suurempia vaikeuksia; edellisestä tulee jälkimäinen hyvin vähällä

työllä; maalaiskylän ja luostarin yhteinen tietämättömyys on sopivana

muuttumisperustana, ja se asettaa heti moukan munkin tasalle. Mekkoa

vain hiukan avarammaksi ja siitä syntyy munkin kaapu. Sisar Perpetua

oli väkevä, rohkea, rehellinen, punanaamainen nunna, kotoisin

Marinesista Pontoisen läheltä, joka veisasi virsiä, äkäili, sekoitti

lääkejuomaan sokeria potilaan tekopyhyyden tai ulkokultaisuuden mukaan,

joka oli tyly sairaille, yrmy kuoleville, heittäen heille Jumalan

melkein vasten kasvoja ja ahdistaen kuoleman kanssa kamppailevaa

vihaisilla rukouksillaan.

Sisar Simplice oli valkea kuin vaha. Sisar Perpetuan rinnalla oli hän

kuin vahakynttilä talikynttilän rinnalla. Vincentius Paulus on

jumalaisesti määritellyt laupeudensisaren olennon seuraavilla ihanoilla

sanoillaan, jossa hän yhdistää suuren vapauden suureen orjuuteen:

"Heillä on luostarina vain sairaiden talo, koppina vuokrahuone,

kappelina seurakunnan kirkko, holvikäytävinä kaupungin kadut tai

sairaalain salit, muurina tottelevaisuus, ristikkoporttina

jumalanpelko, huntuna kainous". Tämä ihanne oli toteutunut sisar

Simplicessä. Kukaan ei olisi voinut sanoa sisar Simplicen ikää; hän ei

ollut koskaan ollut nuori, eikä näyttänyt taas koskaan tarvitsevan

tulla vanhaksi. Hän oli hiljainen, vakava, rakastettava, vaitelias

henkilö -- emme rohkene sanoa nainen, eikä hän ollut milloinkaan

valehdellut. Hän oli niin hento, että olisi luullut hänen särkyvän;

mutta hän oli lujempi kuin kallio. Hän kosketteli kärsivää hienoilla,

puhtailla, ihastuttavilla sormillaan. Hänen puheessaan oli niin

sanoaksemme hiljaisuutta; hän puhui juuri niin paljon kuin

välttämättömintä oli, hänellä oli äänensävy, joka olisi samalla kertaa

sopinut rippituoliin ja hurmannut salongin. Tämä hento olento pukeutui

karkeasta villakankaasta tehtyihin vaatteisiin, niin että hänellä täten

oli alituinen muistuttaja taivaasta ja Jumalasta. Puhukaamme

laveammalta eräästä seikasta. Sisar Simplicen luonteenomaisin piirre

oli se, ett'ei hän ollut koskaan valehdellut, ett'ei hän ollut koskaan

puhunut jonkun edun takia, tai vaan välinpitämättömyydessä muuta kuin

puhtainta totta; se oli hänen hyveidensä huippu. Hän oli sisarkunnassa

tullut kuuluisaksi tästä järkähtämättömästä totuudenrakkaudestaan.

Pappi Sicard puhuu sisar Simplicestä kirjeessään kuuromykkä Massieulle.

Kuinka vilpittömiä ja puhtaita olemmekaan, rumentaa meidän puhtautemme

pintaa aina jonkun viattoman pikku valheen halkeama. Mutta hänen

laitansa ei ollut niin. Onko sellaista olemassakaan kuin pikku valhe?

Valehteleminen on ehdottomasti pahasta. Vähän valehteleminen ei ole

mahdollista; joka valehtelee, valehtelee koko valheen: valehteleminen

kuuluu pahanhengen olemukseen; Saatanalla onkin kaksi nimeä: Saatana ja

Valhe. Niin hän ajatteli. Ja niinkuin hän ajatteli, niin hän myös

toimi. Siitä johtui tuo valkeus, josta olemme puhuneet, valkeus,

joka peitti hohteellaan hänen huulensa ja silmänsäkin. Hänen

hymyilynsä oli valkea, hänen katseensa valkea. Ei näkynyt ainuttakaan

hämähäkinverkkoa, ei tomunhiventäkään tämän omantunnon akkunaruudussa.

Astuessaan pyhän Vincentius Pauluksen[61] sisarkuntaan oli hän

erikoisesta valinnasta ottanut nimekseen Simplice. Sisilialainen

Simplicehän oli näet se pyhimys, joka antoi mieluummin repiä molemmat

rintansa kuin vastasi olevansa syntynyt Segestassa, vaikka hän olikin

syntynyt Syrakusassa, valhe, joka olisi hänet pelastanut. Tämä

suojeluspyhimys sopi tälle sielulle.

Sisar Simplicellä oli sisarkuntaan astuessaan ollut kaksi virhettä,

joista hän oli vähitellen kokenut vapautua; hän oli ollut erikoisesti

mielistynyt kaikenlaisiin herkkuihin ja hänellä oli ollut suuri halu

saada kirjeitä. Hän ei lukenut mitään muuta kuin erästä latinankielistä

rukouskirjaa, jossa paino oli hyvin suurta. Latinaa hän ei ymmärtänyt,

mutta kirjan hän ymmärsi.

Tämä hurskas neitsyt oli erittäin mieltynyt Fantineen, jossa hän

luultavasti tunsi salatun hyveen piilevän, ja hän oli antautunut

melkein yksistään häntä hoitamaan.

Herra Madeleine vei sisar Simplicen syrjään ja uskoi Fantinen hänen

huostaansa äänessään outo värähdys, jonka sisar myöhemmin muisti.

Sitten meni hän Fantinen luo.

Fantine odotti joka päivä herra Madeleinen ilmestymistä kuin odotetaan

lämmön ja ilon sädettä. Hän sanoi sisarille: "Tunnen eläväni vain

silloin, kun herra pormestari on luonani".

Sinä päivänä oli hän kovassa kuumeessa. Heti nähdessään herra

Madeleinen kysyi hän:

"Entä Cosette?"

Madeleine vastasi hymyillen:

"Hän tulee pian".

Herra Madeleine puheli Fantinen kanssa tavalliseen tapaansa. Mutta hän

jäi kokonaiseksi tunniksi puolen tunnin asemesta, Fantinen suureksi

tyydytykseksi. Hän antoi kaikille tuhannet neuvot ja ohjeet, jott'ei

sairaalta mitään puuttuisi. Huomattiin, että hänen kasvoilleen levisi

hetkiseksi hyvin synkkä pilvi. Mutta sehän oli vallan luonnollista,

koska tiedettiin lääkärin kuiskanneen hänen korvaansa: "Hänen tilansa

huononee arveluttavasti".

Sitten palasi hän jälleen kaupungintaloon, ja juoksupoika näki hänen

tarkasti tutkivan työhuoneen seinälle ripustettua Ranskan tiekarttaa.

Hän kirjotti lyijykynällä muutamia numeroita paperipalaselle.

2.

Mestari Scaufflairen terävänäköisyys.

Virkatalostaan lähti hän erään kaupungin toisessa päässä asuvan

flanderilaisen Scaufflaerin -- ranskalainen muodostus Scaufflaire --

luo, joka vuokrasi hevosia ja "rattaita millaisia tahansa".

Tullakseen tämän Scaufflairen luo olisi lyhin tie ollut kulkea muuatta

hyvin vähän käytettyä katua, jonka varrella oli sen seurakunnan

pappila, mihin herra Madeleinekin kuului. Kirkkoherra oli, niin

puhuttiin, hyvin kunnianarvoisa, viisas ja hyvä mies. Sillä hetkellä,

kun herra Madeleine saapui pappilan kohdalle, oli kadulla vain yksi

kulkija, ja tämä kulkija huomasi seuraavaa: päästyään pappilan ohi

pysähtyi herra pormestari, jäi hetkiseksi paikalleen, palasi sitten

takaisin entisiä jälkiään aina pappilan pääovelle asti; ovi oli

tavallinen talojen pääovi rautakolkuttimineen. Hän tarttui nopeasti

kolkuttimeen ja kohotti sitä; sitten pysähtyi hän jälleen ja jäi taas

ikäänkuin miettimään, ja muutamain silmänräpäysten kuluttua laski hän

kolkuttimen hiljaa vaipumaan alas, pudottamatta sitä äkkiä, niinkuin on

tapana, ja jatkoi matkaansa oudon kiireesti.

Herra Madeleine tapasi mestari Scaufflairen kotona siloja paikkaamassa.

"Mestari Scaufflaire", kysyi hän, "onko Teillä hyvää hevosta?"

"Herra pormestari", vastasi flanderilainen, "kaikki hevoseni ovat

hyviä. Millainen se hyvä hevonen on Teidän mielestänne?"

"Sellainen, joka voi kulkea kaksikymmentä lieutä päivässä".

"Saakeli!" hämmästeli flanderilainen, "kaksikymmentä lieutä!"

"Niin".

"Ja rattaat perässä?"

"Niin".

"Ja kauvanko se saisi levätä matkan jälkeen?"

"Sen täytyy tarvittaissa voida lähteä seuraavana aamuna".

"Ja taas sama matka?"

"Niin".

"Saakeli! Saakeli! Kaksikymmentä lieutä?"

Herra Madeleine veti taskustaan paperipalasen, jolle hän oli piirtänyt

numeroita. Hän näytti sitä flanderilaiselle. Numerot olivat 5, 6

ja 8,5.

"Kuten näette", sanoi hän, "yhteensä yhdeksäntoista ja puoli, pyörein

luvuin kaksikymmentä lieutä".

"Herra pormestari", virkahti flanderilainen, "kyllä me pulasta

selviämme. Pieni valkea hevoseni. Olette kai nähnyt sen joskus

juoksevan. Se on sellainen pikku elukka alisesta Boulognesta. Se on

kuin tuli ja leimaus. Siitä aiottiin ensin ratsuhevosta. Mutta sepäs

potki ja loikki ja pudotti kaikki seljästään. Huomattiin siinä vikurin

vikaa, eikä tiedetty mihin pistää. Minä ostin sen. Minä panin sen

rattaiden eteen. Herra, sitä se juuri tahtoikin; nyt se on säyseä kuin

tyttönen vaan ja menee että korvissa vinkuu. Mutta äläpäs nouse

selkään! Se ei millään juonella halua ruveta ratsuhevoseksi. Kullakin

on omat mielitekonsa. Vetääkö? Aivan kernaasti! Kantaako? Älä puhukaan!

Täytyy uskoa, että näin se itsekseen tuumailee".

"Ja se jaksaa sen matkan?"

"Se jaksaa ne kaksikymmentä lieutä. Aina täyttä laukkaa, ja vähemmässä

kuin kahdeksassa tunnissa. Mutta seuraavilla ehdoilla".

"Antakaahan kuulua".

"Ensiksikin tulee Teidän antaa sen puhaltaa tunnin verran matkan

puolivälissä; sille pitää antaa ruokaa, ja sen syödessä täytyy seisoa

vieressä, muuten majatalon renkipoika varastaa kaurat; sillä minä olen

huomannut, että majataloissa juovat tallipojat kauran paljoa useammin

suihinsa kuin hevoset saavat sitä syödäkseen".

"Kyllä varotaan".

"Toiseksi... Itsekö herra pormestari rattaita tarvitsee?"

"Niin".

"Osaako herra pormestari ajaa?"

"Osaan".

"No, sitten kai herra pormestari matkustaa yksin, ilman tavaroita,

jott'ei kuorma tulisi suotta raskaaksi".

"Sovittu".

"Mutta kun ei herra pormestarilla ole ketään muassaan, täytyy Teidän

itse ottaa vaivaksenne vahtia kauroja".

"Se on sanottu".

"Vaadin kolmekymmentä frangia päivältä. Lepuutuspäivät siihen

luettuina. Ei äyriäkään vähemmän, ja sitä paitsi tulee elukan ruoka

myös herra pormestarin laskuun".

Herra Madeleine otti kukkarostaan kolme napoleonia ja laski ne

pöydälle.

"Siinä kahden päivän maksu etukäteen".

"Neljänneksi, moista matkaa varten olisivat tavalliset kärryt liian

painavat ja rasittaisivat liiaksi hevosta. Herra pormestarin täytyy

suostua matkustamaan niillä keveillä pikku-rattailla, jotka minulla

on".

"Suostun".

"Ne ovat kevyet, mutta avonaiset".

"Yhdentekevä minulle".

"Onko herra pormestari ajatellut, että nyt on kolea syksy, melkein

talvi?..."

Herra Madeleine ei vastannut. Flanderilainen jatkoi:

"Että nyt on hyvin kylmä?"

Herra Madeleine pysyi yhä vaiti. Mestari Scaufflaire yritti:

"Että voi sadekin tulla?"

Herra Madeleine kohotti päänsä ja sanoi:

"Rattaiden ja hevosen täytyy olla minun taloni edustalla huomenna kello

puoli viisi aamulla".

"Sovittu asia, herra pormestari", vastasi Scaufflaire. Sitten jatkoi

hän raapien peukalonsa kynnellä pöydästä muuatta likapilkkua ja

kasvoilla tuo huoleton ilme, jonka alle franderilaiset osaavat niin

mainiosti kätkeä oveluutensa:

"Minä tässä kovin mietin erästä asiaa. Herra pormestari ei ole vielä

sanonut, minne hän aikoo. Minne herra pormestari aikoo?"

Sitä oli hän miettinyt heti keskustelun alkaessa, mutta hän ei tiennyt,

miksi hän ei ennemmin ollut uskaltanut tehdä tätä kysymystä.

"Onko teidän hevosellanne vahvat etujalat?" kysyi herra Madeleine.

"On kyllä, herra pormestari. Kunhan vähän pitelette alamäissä. Onko

sillä tiellä paljon alamäkiä, jota Te aiotte kulkea?"

"Muistakaa nyt, että tulette täsmälleen kello puoli viisi aamulla

taloni edustalle", vastasi herra Madeleine. Ja hän läksi.

Flanderilainen jäi "aivan ällistyksiinsä", kuten hän itse myöhemmin

selitti.

Noin parin kolmen minuutin kuluttua herra pormestarin lähdöstä avautui

ovi jälleen; tulija oli herra pormestari.

Hän oli yhä yhtä levollinen ja mietteliäs.

"Herra Scaufflaire", sanoi hän, "mihin summaan arvioitte hevosen ja sen

kantamat rattaat, jotka minulle vuokraatte?"

"Rattaita vedetään, herra pormestari", nauroi flanderilainen leveästi.

"Olkoonpa niinkin. Mutta asiaan!"

"Haluaako herra pormestari ostaa ne?"

"En, mutta kaikkien tapausten varalle tahdon antaa niistä takauksen.

Palattuani annatte rahat minulle takaisin. Mihin summaan arvioitte siis

rattaat ja hevosen?"

"Viiteensataan frangiin, herra pormestari".

"Kas tässä".

Herra Madeleine laski setelin pöydälle, läksi eikä enää palannut.

Mestari Scaufflairea harmitti suunnattomasti, ett'ei ollut pyytänyt

tuhatta frangia. Muuten ei hevosen ja rattaiden arvo summakaupallakaan

ollut sataa kultarahaa suurempi.

Flanderilainen huusi vaimonsa ja kertoi hänelle tapahtuman. Minne

hitossa aikoo herra pormestari? Pidettiin neuvottelu. -- "Hän menee

Pariisiin", sanoi vaimo. -- "Sitä en usko", sanoi mies. Herra Madeleine

oli unohtanut takanotsalle paperipalasen, johon hän oli piirtänyt

numeronsa. Flanderilainen rupesi sitä tutkimaan.

"Viisi, kuusi, kahdeksan ja puoli? Tuo merkitsee varmaankin majatalojen

väliä". Hän kääntyi vaimoonsa päin. -- "Jopa keksin". -- "Mitä?" --

"Täältä on viisi lieutä Hesdiniin, Hesdinistä kuusi lieutä

Saint-Poliin, Saint-Polista kahdeksan ja puoli Arrasiin!"

Sillävälin oli herra Madeleine saapunut kotiinsa.

Palatessaan mestari Scaufflairen luota oli hän valinnut pisimmän tien,

ikäänkuin pappilan ovi olisi ollut kiusauksena ja ikäänkuin olisi hän

tahtonut sitä välttää. Hän nousi huoneeseensa ja sulkeutui sinne, mikä

oli varsin luonnollista, hänen tapansa kun oli käydä aikaisin levolle.

Mutta tehtaan portinvartijatar, joka oli samalla herra Madeleinen ainoa

palvelija, huomasi valon sammuneen hänen huoneessaan kello puoli

yhdeksältä, ja hän puhui siitä kotiutuvalle rahastonhoitajallekin,

lisäten:

"Onkohan herra pormestari sairas? Minusta oli hän niin kummallisen

näköinen".

Tämä rahastonhoitaja asui huoneessa, joka oli juuri herra Madeleinen

huoneen alla. Hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota portinvartijattaren

sanoihin, paneutui levolle ja nukkui. Puoliyön aikaan heräsi hän äkkiä;

hän oli unensa läpi kuullut melua yläpuoleltaan. Hän kuulosti. Oli

niinkuin olisi kävelty edes takaisin siellä huoneessa hänen päänsä

päällä. Hän kuulosti tarkemmin ja tunsi herra Madeleinen käynnin. Tämä

tuntui hänestä oudolta; tavallisesti ei herra Madeleinen huoneesta

kuulunut vähintäkään melua ennen ylösnousun aikaa. Hetkistä myöhemmin

kuulusti rahastonhoitajasta niinkuin olisi laatikoita avattu ja

suljettu. Sitten sysättiin jotain huonekalua, sitten oli kaikki hiljaa,

kunnes käynti taas alkoi. Rahastonhoitaja kohousi istualleen, karisti

unet silmistään, katseli, tähysteli ja huomasi lasistaan valaistun

akkunan punertavan heijastuksen vastakkaisella muurilla. Päättäen

säteiden suunnasta voi valo lähteä vain herra Madeleinen huoneesta.

Heijastus värisi ja lekkui, aivan kuin johtuisi se pikemmin

takkavalkeasta kuin kynttilästä. Akkunapuitteiden varjoa ei siihen

kuvastunut, mikä osotti akkunan olevan sepo seljällään. Tämä akkunan

auki-olo näin kylmällä ilmalla oli suorastaan hämmästyttävää.

Rahastonhoitaja nukkui uudestaan. Parisen tuntia myöhemmin heräsi hän

jälleen. Sama hidas, säännöllinen käynti kaikui yhäti hänen

yläpuoleltaan.

Heijastus väikkyi yhä muurilla, mutta se oli jo kalpea ja rauhallinen

kuin lampun tai kynttilän säteily. Akkuna oli yhä auki.

Katsokaamme, mitä herra Madeleinen huoneessa tapahtui.

3.

Myrsky ihmissielussa.

Lukija on varmaankin arvannut jo, että herra Madeleine on juuri Jean

Valjean.

Me olemme usein pilkistäneet tämän sielun syvyyksiin; hetki on tullut

katsahtaa sinne jälleen. Me käymme siihen liikutetuin mielin ja

vapisten. Ei löydy mitään kauhistuttavampaa kuin tällainen tarkastelu.

Hengen silmä ei voi missään löytää häikäisevämpää valoa tai synkempää

pimeyttä kuin ihmissielussa; se ei voi nähdä mitään pelottavampaa,

sekavampaa, salaperäisempää, määrättömämpää. On näky mahtavampi kuin

meri, se on taivas; on näky mahtavampi kuin taivas, se on ihmissielu

salattuine syvyyksineen.

Ken tahtoisi tehdä runoelman ihmissielusta, olkoonpa vain yhden ainoan

ihmisen, olkoonpa vain kaikkein halvimman ihmisen, hänen tulisi osata

sulattaa kaikki runolajit yhdeksi suureksi, yleväksi runoelmaksi.

Ihmissielu on haaveiden, pyyteiden ja pyrkimysten alkumeri, unelmien

sulatusahjo, ajatusten kehto, usein ajatusten, joista häpeän puna

poskille kohoaa; se on rikkiviisaan järkeilyn tyyssija, se on

intohimojen taistelutanner. Tunkeudupas eräinä hetkinä jonkun miettivän

ihmisolennon kalpeiden kasvojen läpi ja katso syvemmälle, katso

sieluun, katso sinne pimeyteen ja hämärään. Siellä havaitset tyynestä

ulkopinnasta huolimatta otteluja mahtavampia kuin Homeron jättiläisten,

taisteluja hirveämpiä kuin Miltonin lohikäärmeiden ja vesihirviöiden ja

haamujoukkojen, näkyjä kauhistavampia kuin Danten kärsimys-kerroksissa.

Tämä on kamala tämä äärettömyys, jota jokainen ihminen kantaa povessaan

ja johon hän epätoivoissaan kokee sovittaa järkensä aikomuksia ja

elämänsä tekoja!

Alighieri kohtasi kerran pelottavan oven, jonka edessä hän epäröi.

Mekin seisomme nyt tuollaisen oven edessä, jonka kynnyksellä epäröimme,

astuako sisään vai eikö. Mutta me käymme kuitenkin kynnyksen yli.

Meillä on vain hyvin vähän lisättävää siihen, mitä lukija jo tietää

Jean Valjeanille tapahtuneen Pikku-Gervaisin kohtauksen jälkeen. Tästä

hetkestä alkaen tuli hänestä toinen ihminen. Mitä piispa oli tahtonut

hänestä tehdä, sen vei hän itse päätökseen. Se oli enemmän kuin muutos,

se oli todellinen kirkastus.

Hänen onnistui pysytellä piilossa ja myydä piispan hopeakalut,

joista hän säilytti vain kynttilänjalat ikäänkuin muistoksi;

hän kulki kaupungista kaupunkiin, vaelsi läpi Ranskanmaan, saapui

Montreuil-sur-Meriin, teki keksinnön, josta olemme puhuneet,

toimitti kaiken sen, mistä olemme kertoneet, pääsi lopulta

saavuttamattomaan, koskemattomaan asemaan; ja niin eli hän

rauhallisesti Montreuil-sur-Merissä, onnellisena, tuntiessaan

sydämessään menneisyyden surut ja nähdessään elämänsä loppupuolen

peittävän näkymättömiin sen alkupuolen, turvallisena ja toivovana,

vain kaksi ajatusta mielessään: salata nimensä ja pyhittää elämänsä

hyvyyden töille; päästä pakoon ihmisiä ja palata Jumalan luo.

Nämä kaksi ajatusta olivat hänen sielussaan niin läheisesti toisiinsa

liittyneet, että ne muodostivat vain yhden; ne olivat molemmat yhtä

valtaavia ja voimakkaita, ja ne hallitsivat hänen pienimpiäkin

tekojansa. Tavallisesti olivat ne hyvässä sovussa hänen elämäänsä

ohjatessaan; ne käänsivät häntä suruja kohti; ne tekivät hänet

hyväntahtoiseksi ja yksinkertaiseksi; ne antoivat hänelle samanlaisia

neuvoja. Mutta joskus joutuivat ne ristiriitaan keskenään. Tällaisessa

tapauksessa, senhän muistamme, ei mies, jota koko Montreuil-sur-Merin

seutu kutsui herra Madeleineksi, epäröinyt hetkeäkään, vaan uhrasi

edellisen jälkimäiselle, turvallisuutensa hyveelle. Niin oli hän

vastoin kaikkea varovaisuutta ja viisautta säilyttänyt piispan

kynttilänjalat, pukeutunut suruun, kutsuttanut luokseen ja kuulustellut

kaikkia paikkakunnalle saapuvia savoijalaispoikia, hankkinut tietoja

Faverollesin perheistä ja Javertin uhkaavista puheista välittämättä

pelastanut vanhan Faucheleventin hengen. Hän näytti ajattelevan

niinkuin kaikki ne, jotka ovat elämässään noudattaneet rakkautta,

pyhyyttä ja hurskautta, että hänen ensimäinen velvollisuutensa ei

kohdistunut häneen itseensä.

Mutta täytyy sanoa, ett'ei mitään tällaista ollut vielä esiintynyt.

Eivät milloinkaan vielä olleet ne kaksi ajatusta, mitkä vallitsivat

tätä onnettomuuksien miestä, jonka kärsimyksiä tässä kerromme,

joutuneet niin vakavaan taisteluun keskenään. Hän ymmärsi sen

hämärästi, mutta syvästi heti Javertin ensimäisistä sanoista, jotka

tämä lausui työhuoneeseen astuessaan. Hetkellä, jolloin niin oudoissa

olosuhteissa lausuttiin nimi, jonka hän oli koettanut haudata

mahdollisimman syvälle, valtasi hänet rajaton hämmästys, ja ikäänkuin

kohtalonsa kamalan kummallisuuden päihdyttämänä vavahti hän, kuin

aavistaen järisyttäviä iskuja; hän kumartui kuin tammi hirmumyrskyn

lähetessä, kuin sotilas väkirynnäkön tullen. Hän tunsi päänsä päälle

kokoutuvan synkkiä pilviä, täynnä ukkosta ja salamanvälähdyksiä.

Kuunnellessaan Javertin puhetta pisti hänen päähänsä ensin ajatus heti

kiiruhtaa antamaan itsensä ilmi, pelastamaan tämän Champmathieun

vankilasta ja astumaan itse sijaan; se tuotti tuskaa ja viilsi kuin

leikkaus lihaan, sitten se hävisi, ja hän sanoi itselleen: Maltahan!

Maltahan! -- Hän tukahutti tämän ensimäisen jalomielisyyden puuskan ja

väistyi sankarillisuutta tavottelemasta.

Olisi epäilemättä ollut sangen kaunista, ellei tämä mies

piispan hurskasten sanojen jälkeen, niin monien katumus- ja

kieltäymys-vuosien jälkeen, edes tällaisessa hirvittävässä asemassa,

olisi silmänräpäystäkään epäröinyt, vaan olisi järkähtämättömästi

kulkenut ammottavaa kuilua kohti, jonka pohjalla oli taivas; se olisi

ollut kaunista, mutta niin ei tapahtunut. Meidän tulee vaan kertoa, mitä

tapahtui tässä sielussa, emmekä me voi siis mitään lisätä tai ottaa

pois. Ensi hetkenä vei hänet valtoihinsa itsesäilytys-vaisto; hän kokosi

nopeasti ajatuksensa, tukahutti liikutuksensa, huomasi Javertin

läsnä-olon, tämän suuren vaaran, peräytyi kauhistuksen koko voimalla

tekemästä mitään määrättyä päätöstä, yritti olla lainkaan ajattelematta

sitä, mitä hänen nyt tulisi tehdä ja koki jälleen saavuttaa tyyneytensä

niinkuin taistelija uudelleen tarttuu pudonneeseen kilpeensä.

Koko lopun päivää oli hän tässä tilassa, myrsky sisässä, syvä rauha

ulkopuolella. Hän ryhtyi vain niin sanoaksemme "suojeleviin

toimenpiteisiin". Hänen aivoissaan oli vielä kaikki hämärää ja sekavaa;

myllerrys oli siellä niin valtava, ett'ei hän voinut muodostaa

ainuttakaan selvää ajatusta; eikä hän olisi voinut itsestään mitään

ilmottaa, paitsi ehkä sen, että hän oli saanut ankaran iskun. Hän meni

totuttuun tapaansa Fantinen sairasvuoteen ääreen, ja jonkunlainen

hyvyyden vaisto sai hänet viipymään siellä tavallista kauvemmin, koska

hän ymmärsi, että näin tuli tehdä ja että tuli varottaa sisaria hyvin

hoitamaan Fantinea siltä varalta, että hänen täytyisi poistua. Hän

tunsi sekavasti että hänen ehkä täytyisi mennä Arrasiin, ja vaikk'ei hän

ollut lainkaan päättänyt lähteä tälle matkalle, ajatteli hän kuitenkin,

että suojassa kun oli kaikilta epäluuloilta, sopisi hänen varsin hyvin

käydä katsomassa mitä tapahtuisi, ja niin tilasi hän Scaufflairen

hevosen ja rattaat, ollakseen valmiina kaikkien tapausten varalle.

Hän söi päivällisensä melkoisella ruokahalulla.

Tultuaan huoneeseensa rupesi hän miettimään.

Hän tutki asemaa ja huomasi sen kauhistuttavaksi; niin

kauhistuttavaksi, että hän kesken mietteitään selittämättömän tuskan

valtaamana nousi tuoliltaan ja väänsi ovensa säppiin. Hän pelkäsi

jonkun onnettomuuden vielä pyrkivän sisään. Hän varustautui

mahdollisuuksia vastaan.

Hetkistä myöhemmin puhalsi hän kynttilänsä sammuksiin. Se kiusasi

häntä.

Hänestä tuntui, että joku voi sen nähdä.

Kuka joku?

Voi! Se, minkä hän oli tahtonut oven taakse jättää, se oli astunut

sisään; se, minkä hän oli tahtonut pimeyteen peittää, katseli häntä

hellittämättömästi. Hänen omatuntonsa.

Hänen omatuntonsa, s.t.s. Jumala.

Mutta ensi hetkellä sai hän itsensä petetyksi. Hän oli tuntevinaan

varmuutta ja yksinäisyyttä. Oven lukottuaan luuli hän olevansa

saavuttamattomissa. Kynttilän sammutettuaan luuli hän olevansa

näkymättömissä. Silloin pääsi hän itsensä valtiaaksi; hän laski

kyynärpäänsä pöydälle, nojasi päänsä käteensä ja ryhtyi ajattelemaan

pilkkosen pimeässä.

"Missä minä olen? -- Enkö uneksi? -- Mitä olen kuullut? -- Onko

varmasti totta, että olen nähnyt tuon Javertin ja että hän puhui

minulle niin? -- Kuka on tämä Champmathieu? -- Onko hän siis minun

näköiseni? -- Onko se mahdollista? Kun ajattelen, että eilen olin vielä

niin rauhallinen, enkä osannut mitään epäilläkään! -- Mitä minä eilen

tähän aikaan teinkään? -- Mitä tämä tapaus oikeastaan merkitsee? --

Miten se tulee päättymään? -- Mitä tehdä? --"

Näin hän tuskissaan mietti. Hänen aivonsa olivat kadottaneet voimansa

säilyttää ajatuksia, jotka tulivat ja menivät kuin meren aallot, ja hän

tarttui kaksin käsin otsaansa niitä pysähdyttääkseen.

Tämä myllerrys, joka kaatoi hänen tahtonsa ja järkensä ja josta hän

koki päästä selvyyteen ja johonkin varmaan päätökseen, tuotti hänelle

vain tuskaa; ei valon häivettäkään näkynyt.

Hänen päätänsä poltti. Hän meni akkunan ääreen ja avasi sen

selkoseljälleen. Ei ainuttakaan tähteä taivaalla. Hän palasi istumaan

pöydän ääreen. Näin kului tunti.

Mutta vähitellen alkoi muodostua hämäriä rajapiirteitä hänen

mietiskelyynsä, ja hän saattoi nyt tarkemmin huomata todellisuuden, ei

tosin koko asemaa sellaisenaan, mutta muutamia yksityiskohtia. Aluksi

pääsi hän selville siitä, että niin tavaton, niin tukala kuin tämä

asema olikin, hän oli täydellisesti sen herra.

Hänen hämminkinsä siitä vain kasvoi. Tykkänään riippumatta toimintansa

ankaran uskonnollisesta päämäärästä, ei kaikki se, mitä hän oli tähän

päivään asti tehnyt, ollut muuta kuin kuopan kaivamista, johon hän

voisi haudata nimensä. Mitä hän oli kaikkein eniten pelännyt

itsetutkistelunsa hetkinä, unettomina öinään, oli kuulla joskus

lausuttavan tätä nimeä; hän sanoi itselleen, että silloin olisi kaikki

lopussa; hän pelkäsi, että sinä päivänä, jolloin tämä nimi uudestaan

kohoisi esiin, sinä päivänä hävittäisi se myös hänen uuden elämänsä ja

ehkäpä hänen uuden sielunsakin. Hän värisi vain ajatellessaankin

sellaista mahdollisuutta. Jos joku olisi hänelle sanonut näinä hetkinä,

että tulisi vielä sekin aika, jolloin tämä nimi kaikuisi hänen

korvissaan, jolloin nämä kamalat sanat, Jean Valjean, äkkiä

ponnahtaisivat esiin yöstä ja kohoisivat hänen silmiensä eteen, jolloin

tämä kauhistava valo, jonka määränä oli hävittää hänen turvallinen

salakähmäisyytensä, äkkiä leimahtaisi loimuun hänen päänsä päällä, jos

joku olisi sitten sanonut, ett'ei tämä nimi häntä uhkaisi, että tämä

valo tekisi pimeyden yhä synkemmäksi, että tämä revitty peite yhä vain

salaperäisyyttä enentäisi, että tämä maanjäristys vain vahvistaisi

hänen rakennuksensa perustuksia, ett'ei tällä kuulumattomalla

tapauksella tulisi olemaan muuta seurausta -- mikäli hän vaan itse

tahtoi -- kuin että se tekisi hänen henkilönsä samalla kertaa

kirkkaammaksi ja tutkimattomammaksi ja että hän, hyvä ja kunnianarvoisa

kansalainen herra Madeleine, pääsisi ristikuulustelustaan tätä Jean

Valjeanin haamua vastaan yhä kunnioitetumpana, yhä rauhallisempana ja

yhä turvallisempana -- jos joku olisi hänelle moista puhunut, olisi hän

pudistanut päätään ja pitänyt sellaisia otaksumia mielettöminä. Mutta

nythän oli juuri näin käynyt, koko tämä mahdottomuuksien sekamelska oli

muuttunut tapahtuneeksi todellisuudeksi, ja Jumala oli sallinut näiden

järjettömäin luulottelujen mennä täytäntöön!

Mietiskely toi yhä uutta valoa. Hän sai yhä enemmän ja enemmän selkoa

tilastaan.

Hänestä tuntui kuin olisi hän vast'ikään herännyt oudosta unesta ja

kuin huomaisi hän nyt vasta väristen, turhaan ponnistaen vastaan,

liukuvansa kaltevaa pintaa pitkin keskellä synkeintä yötä yhä

lähemmäksi ammottavan kuilun reunaa. Hän näki selvästi siellä pimeässä

tuntemattoman miehen, muukalaisen, jota kohtalo piti hänenä ja työnsi

kuiluun hänen sijastaan. Kuilu ei ennen sulkeutuisi, ennenkuin joku

sinne putoaisi, joko sitten hän tai joku muu.

Tarvitsi vain antaa mennä.

Kirkkaus tuli täydelliseksi ja hän tunnusti itselleen tämän: "Hänen

paikkansa kaleereilla oli tyhjä, turhaan hän ponnistelisi, se odottaisi

häntä yhä, Pikku-Gervaisin ryöstäminen hänet sinne varmasti veisi, tämä

tyhjä paikka odottaisi ja vetäisi häntä siksi, kunnes hän sinne

joutuisi, siitä ei pääse mihinkään, se ottaa omansa". -- Ja sitten hän

ajatteli: Siitä hetkestä lähtien, jolloin hänellä oli sijainen, jolloin

eräällä Champmathieulla sattui olemaan huono onni, jolloin hän itse,

jota nyt henkilökohtaisesti rangaistusvankilassa edusti tämä

Champmathieu, eli yhteiskunnan helmassa herra Madeleinen nimen

suojissa, siitä hetkestä lähtien ei hänellä ollut enää mitään

peljättävää, kunhan hän vaan ei estäisi ihmisiä sulkemasta tätä

Champmathieuta sen häpeän kiven taakse, joka hautakiven tavoin kerran

putoaa eikä koskaan enää nouse.

Kaikki tämä oli niin voimakasta, niin rajua ja kummallista, että

hänessä tapahtui äkkiä tuollainen kuvaamaton mielenliikutus, jota ei

kukaan ihminen koe kahta tai kolmea kertaa elämässään, joka on

jonkunlaista omantunnon puistatusta, joka myllertää esiin kaikki

sydämen epäilyt, joka on yhdistys ivaa, iloa ja epätoivoa ja jota

voisimme nimittää sisäiseksi naurunremahdukseksi.

Hän sytytti nopeasti kynttilän uudelleen.

"Mutta mitä minä oikeastaan pelkään? Mikä minut panee moista

ajattelemaan? Minähän olen pelastettu. Kaikki on selvä. Oli olemassa

enää vain yksi avonainen ovi, jonka kautta entisyyteni saattoi hyökätä

elämäni kimppuun; nyt on sekin ovi kiinni muurattu, iki-ajoiksi! Tämä

Javert, joka on minua kiusannut niin pitkät ajat, tämä pelottavan

tarkka urkkija, joka näytti minut paljastaneen ja joka jumaliste! minut

paljastikin ja joka seurasi minua kaikkialle, tämä kamala vainukoira,

joka herkeämättä nuuski jälkiäni, hän on nyt joutunut harhateille

kerrassaan väärille poluille, toisille suunnille! Hän on nyt

tyytyväinen, hän on jättävä minut rauhaan, hänhän on saanut kynsiinsä

Jean Valjeaninsa! Kukaties lähtee hän vielä pois koko kaupungistakin!

Ja kaikki tämä on tapahtunut ilman, minua! Minä en ole sormeanikaan

liikuttanut! Mitä pahaa ja onnetonta siinä siis voisi olla? Jos ihmiset

minut näkisivät, niin luulisivatpa he totta tosiaan minulle kummia

tapahtuneen! Ja jos lopulta pahaa jollekin tapahtuu, niin siihen ei ole

minulla pienintäkään syytä. Kaitselmus on kaikki niin asettanut. Se

tahtoo ilmeisesti johtaa asiat juuri näin! Onko minulla oikeutta

häiritä sen aikomuksia? Minne minä oikeastaan pyrin? Mihin minä haluan

sekaantua? Asia ei koske minua lainkaan. Mitä! Enkö ole tyytyväinen!

Mitä minulle siis pitää? Päämäärä, jonne jo niin monta vuotta olen

pyrkinyt, joka on ollut öitteni ajatus ja rukousteni esine,

turvallisuus, minähän olen sen juuri nyt saavuttamaisillani. Jumala

niin tahtoo. Minun ei tule toimia Jumalan tahtoa vastaan. Ja miksi

Jumala sitä tahtoo? Jotta minä jatkaisin sitä, mitä olen alottanut,

jotta tekisin hyvää, jotta olisin kerran suurena, rohkaisevana

esimerkkinä muille, jotta voitaisiin sanoa, että toimittamaani

katumusparannukseen ja hyveeseen, johon olin palannut, liittyi

lopultakin hiukan onnea! Enpä tosiaankaan ymmärrä, miksi pelkäsin mennä

sen kunnon kirkkoherran luo, kertoa hänelle kaikki kuin rippi-isälleni

ja pyytää hänen neuvoaan, sillä hän olisi varmasti sanonut minulle

aivan samaa. Se on päätetty, antakaamme asiain mennä menojansa!

Antakaamme hyvän Jumalan toimia!"

Näin puheli hän itselleen sielunsa syvyyksissä, vaappuessaan niin

sanoaksemme oman kuilunsa partaalla. Hän nousi tuoliltaan ja alkoi

kävellä huoneessa. -- "Älkäämme ajatelko enää koko juttua!" sanoi hän.

"Päätös on tehty!" -- Mutta hän ei tuntenut itseään lainkaan iloiseksi.

Päinvastoin.

Yhtä vaikeata on estää ajatusta palajamasta yhä samaan asiaan kuin

estää merta palajamasta rannalleen. Merimies nimittää sitä kohovedeksi;

syyllinen kutsuu sitä omantunnon tuskiksi. Jumala nostattaa sielun

niinkuin valtameren.

Muutamain silmänräpäysten kuluttua alotti hän jälleen, tahtoi tai ei,

tämän synkeän vuoropuhelunsa, jossa hän itse puhui ja itse kuunteli,

sanoen sen, mistä hän olisi mielellään ollut vaiti, kuunnellen sitä,

mitä hän ei olisi lainkaan halunnut kuulla, lannistuen sen salaperäisen

voiman edessä, joka sanoi hänelle: ajattele! samoin kuin se

kaksituhatta vuotta sitten sanoi eräälle toiselle tuomitulle: käy!

Ennenkuin menemme etemmäksi, ja jotta meitä täydellisesti

ymmärrettäisiin, teemme muutamia tarpeellisia huomautuksia.

On varmaa, että voidaan puhua itselleen; ei löydy ainuttakaan

ajattelevaa olentoa, joka ei olisi sitä kokenut. Saattaapa sanoa,

ett'ei teonsanassa koskaan ilmene mahtavampaa salaisuutta kuin sen

kulkiessa ihmisen sisimmässä ajatuksesta tietoisuuteen ja sen palatessa

tietoisuudesta ajatukseen. Vain tässä mielessä on ymmärrettävä tässä

luvussa usein käytetyt sanat: _hän sanoi, hän huudahti_. Sanotaan

itselleen, puhutaan itselleen, huudahdetaan itselleen, lainkaan

keskeyttämättä ulkonaista äänettömyyttä. Ankara myrsky myllertää;

kaikki meissä puhuu, paitsi suu. Sielun todellisuudet, vaikka eivät

olekaan silmin nähtäviä eivätkä käsin kosketettavia, ovat yhtä hyvin

todellisuuksia.

Hän siis kysyi itseltään, mihin tulokseen hän oli tullut. Hän

tutkisteli itseään tuon "tehdyn päätöksen" suhteen. Hän tunnusti

itselleen, että kaikki, mitä hän äsken oli hengessään rakennellut, oli

hirvittävää, että "antaa asiain mennä menojansa, antaa hyvän Jumalan

toimia" oli suorastaan kamalaa. Antaa mennä täytäntöön tämän kohtalon

ja ihmisten erehdyksen, ei estää sitä, auttaa sitä vaiti-olollaan, ei

toimia mitään, se oli samaa kuin tehdä kaikki! se oli tekopyhän

kunnottomuuden viimeinen aste! se oli rikos, alhainen, halpamainen,

kavala, inhottava, hirveä rikos!

Ensi kerran kahdeksaan vuoteen tunsi tämä onneton mies pahan ajatuksen

ja pahan teon kirpeätä makua suussaan.

Hän sylki sen inhoten pois.

Hän kuulusteli itseään edelleen. Hän kysyi ankarana itseltään mitä hän

oli tarkottanut sanoessaan: "Päämääräni on saavutettu!" Hän selvitti

itselleen, että hänen elämällään oli todellakin joku päämäärä. Mutta

mikä päämäärä? Salatako nimeänsä? Pettääkö poliisia? Niinkö pienen

asian takia oli hän tehnyt kaiken, mitä oli tehnyt? Eikö hänellä ollut

sen suurempaa, sen jalompaa päämäärää? Pelastaa, ei henkilönsä, vaan

sielunsa. Tulla kunnialliseksi ja hyväksi taas. Olla hurskas ja

vilpitön! Eikö hän ollut juuri tätä, ja vain tätä aina tahtonut, eikö

piispa ollut juuri näin käskenyt? -- Sulkeako ovi menneisyydeltään?

Mutta hänhän ei sitä sulkenut, suuri Jumala! Hän avasi sen jälleen

tekemällä häpeällisen teon! Hänestähän tuli uudelleen varas, kaikista

varkaista inhottavin! Hän varasti toiselta hengen, elämän, rauhan,

sijan auringonpaisteessa! Hänestä tuli salamurhaaja! Hän tappoi, tappoi

henkisesti, köyhän miehen, hän pakotti hänet kestämään tätä kauheata

elävää kuolemaa, tätä hitaasti, mutta varmasti surmaavaa kuolemaa, jota

kutsutaan rangaistusvankilaksi! Ei! päinvastoin tahtoi hän itse

antautua oikeuden käsiin, pelastaa tämän miehen, jota niin hirvittävä

erehdys vainosi, ottaa entisen nimensä, tulla velvollisuuttaan

noudattaen kaleeriorja Jean Valjeaniksi; silloin olisi hän todellakin

kuolleista noussut, silloin olisi hän ikipäiviksi sulkenut helvetin,

mistä hän oli päässyt! Vaikka hän sinne näennäisesti putosikin,

vapautui hän siitä todellisuudessa! Niin täytyi tehdä! Ell'ei hän sitä

tekisi, ei hän olisi mitään tehnyt! Koko hänen elämänsä olisi hyödytön,

koko hänen katumus-parannuksensa hukkaan mennyt, ja hänellä ei olisi

muuta kuin sanoa: Mitä tässä turhia! Hän tunsi, että piispa oli hänen

lähellään, että piispa sitä paremmin saattoi olla läsnä, koska hän oli

kuollut, että piispa katseli häntä hellittämättä, että vast'edes tulisi

pormestari Madeleine kaikkine hyveineen olemaan hänen mielestään

inhottava, ja että kaleeriorja Jean Valjean olisi hänestä ihana ja

puhdas. Hän tunsi, että ihmiset näkivät vain hänen naamarinsa, mutta

että piispa näki hänen todelliset kasvonsa. Hän tunsi, että ihmiset

näkivät elämänsä, mutta että piispa näki hänen sielunsa. Täytyi siis

mennä Arrasiin, vapauttaa väärä Jean Valjean ja ilmaista oikea! Se oli

kyllä uhreista suurin, voitoista tuskallisin, viimeinen noustava

porras; mutta niin täytyi. Surullinen kohtalo! Vain vaipumalla häpeään

ihmisten silmissä saattoi hän astua pyhyyden kunniaan Jumalan edessä!

"Kas niin", sanoi hän, "tehkäämme niin! täyttäkäämme velvollisuutemme!

pelastakaamme tämä mies!"

Hän lausui nämä sanat ääneen, huomaamatta itse ensinkään kovaa

puhuvansa.

Hän ryhtyi tarkastamaan ja järjestämään kirjojansa. Hän heitti tuleen

tukun varattomille pikku-kauppiaille asetettuja velkakirjoja. Hän

kirjotti kirjeen ja sulki sen sinetillään; jos joku olisi ollut

huoneessa tähän aikaan, olisi hän nähnyt sen kuoreen kirjotetuksi:

_Herra pankkiin Laffittelle, Artoisin katu, Pariisi_.

Hän otti kirjotuspöydän laatikosta kirjelaukun, joka sisälsi muutamia

seteleitä ja passin, jota hän oli samana vuonna käyttänyt

edusmiesvaaleissa.

Ken olisi nähnyt hänen toimittavan näitä askareitaan niin vakavana,

miettivänä ja rauhallisena, ei olisi osannut lainkaan aavistaa, mitä

hänen sisässään tapahtui. Joskus vain liikkuivat hänen huulensa; toisin

hetkin kohotti hän taas päänsä ja tuijotti johonkin kohtaan seinässä,

aivan kuin olisi siten etsinyt valaistusta ja selvyyttä ajatuksiinsa.

Saatuaan Laffitten kirjeen valmiiksi pisti hän sen taskuunsa, samoin

kuin paperilaukunkin, ja alkoi taas käyskennellä edestakaisin.

Hänen mietiskelynsä pysyi yhä samoilla poluilla. Hän näki yhä

velvollisuutensa tulikirjaimin kirjotettuna säteilevän silmiensä

edessä, selvänä ja väistämättömänä: -- _Mene! Ilmaise itsesi! Sano

oikea nimesi!_

Hänestä tuntui myös kuin liikkuisivat hänen edessään näkyvin muodoin ne

kaksi ajatusta, jotka olivat tähän asti olleet hänen elämänsä

ohjaajina: nimensä kätkeminen, sielunsa pyhittäminen. Ensi kerran

ilmestyivät ne nyt hänen eteensä täysin selvinä, ja hän huomasi nyt

erotuksenkin niiden välillä. Hän tunnusti, että toinen näistä

ajatuksista oli ehdottomasti hyvä, mutta että toinen saattoi muuttua

huonoksi; että toinen tiesi uhrautumista ja toinen itsekkyyttä; että

toinen sanoi: _lähimäinen_, ja toinen: _minä_; että toinen oli valosta

kotoisin, toinen pimeyden perua.

Ne taistelivat, hän näki niiden taistelun. Mitä enemmän hän mietti,

sitä suuremmiksi olivat ne kasvaneet hänen sielunsa silmien edessä; nyt

olivat ne muuttuneet jättiläismäisiksi; ja hänestä tuntui kuin näkisi

hän sisässään, siinä äärettömyydessä, josta ylempänä puhuimme,

synkkyyden ja valonvälähdysten keskellä taistelevan enkelin ja

pahanhengen.

Hän oli kauhun vallassa, mutta hyvä ajatus näytti voittavan.

Hän tunsi nyt elävänsä sielunsa ja kohtalonsa toista ratkaisevaa

hetkeä; piispa oli merkinnyt ensimäistä vaihetta hänen uudessa

elämässään, tämä Champmathieu merkitsi toista. Suuren muuttumisen

jälkeen tuli suuri koetus.

Vaan hetkiseksi vaimennut kiihkeä mieliala palasi vähitellen. Tuhannet

ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, mutta ne yhä vain vahvistivat

häntä hänen päätöksessään.

Eräänä hetkenä sanoi hän itselleen, että hän ehkä otti asian liian

vakavalta kannalta, että tämä Champmathieun juttu lopultakin oli hyvin

turhanpäiväinen, että hän tositeossa olikin varastanut.

Hän vastasi itselleen: "Jos tämä mies on todella varastanut muutamia

omenoita, seuraa siitä kuukausi vankeutta. Kaleereista ei voi olla

puhettakaan. Ja kuka tietää, onko hän sentään varastanutkaan? Onko se

todistettu? Jean Valjeanin nimi musertaa hänet ja tekee todistukset

tarpeettomiksi. Eivätkö yleiset syyttäjät tavallisesti aina

menettele näin? Hänet uskotaan varkaaksi, koska hänet tiedetään

rangaistusvangiksi".

Toisena hetkenä ajatteli hän, että vaikka hän itsensä ilmaisikin,

katsottaisiin ehkä hänen tekonsa sankarillisuuteen ja hänen seitsemän

vuoden nuhteettomaan elämäänsä ja kaikkeen siihen, mitä hän oli tehnyt

maan hyväksi, ja että hänet armahdettaisiin.

Mutta tämä otaksuma häipyi pian, ja hän hymyili

katkerasti ajatellessaan, että niiden kahden frangin varastaminen

Pikku-Gervaisilta merkitsisi hänet uudistettuun rikokseen vikapääksi,

että tämä asia varmasti tulisi ilmi ja että hänet lain selvien

määräysten mukaan tuomittaisiin pakkotyöhön.

Hän hylkäsi tämän harhaluulon, koki irrottautua yhä enemmän maasta ja

etsiä lohdutusta ja voimaa muualta. Hän vakuutti itselleen, että

velvollisuus oli ennen kaikkea täytettävä, ett'ei hän ehkä olisikaan

onnettomampi velvollisuutensa täytettyään kuin sen petettyään, että

inhottava rikos myrkyttäisi hänen arvonsa, hänen hyvän maineensa, hänen

hyvät työnsä, kunnioituksen, yleisen kiintymyksen, hänen almunsa, hänen

rikkautensa, hänen kansansuosionsa, hänen hyveensä, jos hän _antaisi

asiain mennä menojaan_ ja jäisi Montreuil-sur-Meriin. Ja minkä maun

saisivatkaan kaikki nämä tähän inhottavaan rikokseen liittyvät pyhät

asiat! Mutta jos hän uhrinsa täyttäisi, kohottaisi ja vahvistaisi ihana

tietoisuus siitä häntä vankilassakin, kahleissa, kaularaudassa,

viheriässä päähineessä, herkeämättömässä raatamisessa, armottoman

häpeänkin keskellä!

Sitten pääsi hän myös selville siitä, että näin oli määrä käydä, että

hänen kohtalonsa oli sellainen, että hän ei voinut muuttaa ylhäisemmän

aivoituksia, että joka tapauksessa oli valittava kahden välillä: joko

hyve ulospäin ja inho sisäänpäin, tai viattomuus sisäänpäin ja häpeä

ulospäin.

Tällaisia synkeitä ajatuksia seulomaan ei häneltä rohkeutta puuttunut,

mutta aivot väsyivät. Hän koki vasten tahtoaankin ajatella muita

vähäpätöisiä asioita.

Verisuonet jyskyttivät ankarasti hänen ohimoissaan.

Yhä hän vain käyskenteli edestakaisin. Kirkon kello löi ensin puolta

yötä, sitten kaupungintalon kello. Hän luki noiden kahden kellon

kaksitoista lyöntiä ja vertaili niiden erilaista ääntä. Ja hän muisti

nyt jokunen päivä sitten nähneensä eräällä romukauppiaalla myytävänä

vanhan kirkonkellon, jonka laitaan oli kaiverrettu nimi: _Antoine Albin

de Romainville_.

Hänen tuli kylmä. Hän teki pesään tulta. Mutta hän ei hoksannut sulkea

akkunaa.

Sillävälin oli entinen hämminki ja sekamelska vallannut hänet

uudestaan. Hänen täytyi aika lailla ponnistaa muistaakseen, mihin oli

ennen puolen yön lyömistä ajatuksissaan ehtinyt. Viimein se onnistui.

"Niin, niin!" sanoi hän itselleen, "minähän olin päättynyt ilmaista

itseni".

Ja äkkiä muistui hänen mieleensä Fantine.

"Mutta miten käy tämän tyttö raukan!" sanoi hän.

Siitä alkoi uusi taistelu.

Hänen mietiskelyihinsä yht'äkkiä ilmestyvä Fantine oli kuin jotain

odottamatonta valoa levittävä säde. Hänestä tuntui kaikki muuttavan

muotoaan hänen ympärillään ja hän huudahti:

"Tähän asti olenkin ajatellut vain itseäni! Omista eduistani olen

yksinomaan huolehtinut! Minun tulee vaijeta tai puhua -- kätkeä itseni

tai pelastaa sieluni -- olla halveksittava ja kunnioitettu hallitusmies

tai halveksittu ja kunnioitettava kaleeriorja, yhä minä, aina vain

minä, yksinomaan minä! Mutta, hyvä Jumala, sehän on kaikki pelkkää

itsekkäisyyttä! Pelkkää itsekkäisyyttä, vaikka vain erilaisissa

muodoissa! Eikö minun tule ajatella hiukan muitakin? Vanhurskauden

ensimäinen vaatimus on, että tulee ajatella muita. Katsokaamme,

tutkikaamme. Jos jätämme minut pois luvusta, unohdamme, hävitämme, mitä

syntyy silloin kaikesta tästä? -- Jos annan itseni ilmi! Minut

vangitaan, tämä Champmathieu päästetään vapaaksi, minut viedään

uudestaan kaleereille. Hyvä! Entä sitten? Mitä tapahtuu täällä?

Täällähän on koko seutu, koko kaupunki minusta riippuvainen, täällä

ovat tehtaat, teollisuus, työläiset, miehet, naiset, vanhukset, lapset,

köyhät! Minä olen kaiken luonut, minä kaikki elätän; missä ikänä savu

piipusta nousee, siinä olen minä pannut puut pesään ja lihan pataan;

minä olen synnyttänyt hyvinvoinnin, liikkeen, luoton; ennen minua ei

ollut mitään; minä olen nostanut, elähyttänyt, vilkastuttanut,

hedelmöittänyt, kiihdyttänyt, rikastuttanut koko seudun; kun minä

poistun, poistuu yhdistävä sielu; kun minä poistun, kuolee kaikki. --

Miten käy tämän naisen, joka on kärsinyt niin paljon, joka

lankeemuksessaankin on niin puhdas, jonka kaikki onnettomuudet minä

olen tahtomattani aiheuttanut! Miten käy lapsen, jota aijoin lähteä

noutamaan ja jonka olen äidille luvannut! Eikö minun tule tehdä jotain

tämän naisen hyväksi, korjatakseni sitä pahaa, minkä minä olen hänelle

tuottanut? Jos minä katoan, mitä tapahtuu? Äiti kuolee. Lapsesta tulee

mitä tahansa. Niin käy, jos minä ilmaisen itseni. -- Mutta ell'en minä

ilmaise itseäni? Niin, ell'en minä ilmaise itseäni?"

Tehtyään itselleen tämän kysymyksen pysähtyi hän; hän ikäänkuin epäröi

ja vapisi hetken; mutta sitä ei kestänyt kauvan ja hän vastasi

itselleen tyynesti:

"No niin, tämä mies joutuu siis kaleereille. Se on totta. Mutta mitä

hitossa! Hänhän on varastanut! Sanoinpa mitä tahansa, väitinpä, ett'ei

hän ole varastanut! Jos minä jään tänne, niin jatkan tietysti alotettua

työtäni. Kymmenessä vuodessa ansaitsen kymmenen miljoonaa, minä hajotan

ne yli koko maan, minulla ei ole mitään itselläni, mitä se minua

hyödyttää? Enhän tee sitä omaksi hyväkseni! Kaikkein hyvinvointi

kasvaa, teollisuus elpyy ja edistyy, tehtaita ja liikelaitoksia syntyy

yhä uusia ja uusia, perheet, sadat perheet, tuhannet perheet ovat

onnellisia! Seutu kansottuu; syntyy kyliä sinne, missä ennen oli vain

jokunen maatila, syntyy maatiloja sinne, missä ennen ei ollut mitään;

kurjuus häviää, ja kurjuuden mukana häviävät huonot tavat, haureus,

varkaus, murhat, kaikki paheet, kaikki rikokset? Ja tämä äiti voi

kasvattaa tyttärensä ihmiseksi! Ja koko suuri seutu tulee varakkaaksi

ja hyväksi! Olin hullu, olin päätön, olenko tosiaankin luvannut

ilmaista itseni? Täytyy toki ottaa kaikki asianhaarat huomioonsa eikä

kiirehtiä turhan päiten. Mitä! Minä olisin vaan halunnut näytellä

suurta, jalomielistä -- näytelmää tämä sentään onkin! -- minä olisin

ajatellut vain itseäni, yksinomaan itseäni! Mitä? Pitäisikö kokonaisen

paikkakunnan joutuman perikatoon sen takia, että voitaisiin ehkä hiukan

liian ankarasta, mutta itse asiassa oikeutetusta rangaistuksesta

pelastaa muuan varas, muuan puolihullu! Pitäisikö sen takia kurjan

vaimoraukan menehtymän sairashuoneeseen, kurjan pikku tyttösen kuoleman

kadulle kuin koiran! Sehän on kauheata! Eikä äiti saisi nähdäkään

lastansa! Eikä lapsi tulisi tuntemaan äitiään! Ja kaikki tämä tuon

vanhan omenanvarkaan, konnan takia, joka aivan varmasti on ansainnut

kaleerit jostain muusta syystä, vaikk'eikaan tästä! Kauniita

omantunnonepäilyjä todellakin, jotka pelastavat syyllisen ja uhraavat

viattomat, jotka pelastavat vanhan maankiertäjän, -- jolla kaiken

lopuksi on enää vain muutamia vuosia elettävänään ja joka tuskin

tuntisi itseään onnettomammaksi kaleereilla kuin kurjassa

hökkelissäänkään -- ja uhraavat kokonaisen seudun väestön, äidit,

naiset, lapset! Tuon pienen Cosette-raukankin, jolla on vain minut

maailmassa ja joka ehkä tälläkin hetkellä värisee aivan sinisenä

vilusta Thénardierein luolassa! Ovat nekin roistoja, ne Thénardierit!

Minä pettäisin velvollisuuteni kaikkia näitä avuttomia olentoja

kohtaan! Minä menisin antamaan itseni ilmi! Minä tekisin todellakin

tämän käsittämättömän tyhmyyden! Katsokaamme asiaa pahimmalta puolen.

Otaksukaamme, että minä tässä todellakin tekisin omalta kannaltani

huonon teon ja että omatuntoni minua siitä kerran soimaisi, niin

silloinhan minä muiden hyvän takia kestäisin nämä nuhteet, jotka

vaivaavat vain minua, tämän huonon teon, joka vain minun sieluani

koskee, ja sehän olisikin juuri uhrautumista, sehän olisikin juuri

hyvettä".

Hän nousi kävelemään. Tällä kertaa luuli hän olevansa tyytyväinen.

Jalokivet löytyvät vain maan synkistä uumenista; totuudet löytyvät vain

ajatuksen huimaavista syvyyksistä. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt,

laskeuduttuaan näihin syvyyksiin, harhailtuaan kauvan kaikkein

synkeimmissä sopukoissa, vihdoinkin löytänyt yhden tällaisen jalokiven,

yhden tällaisen totuuden, ja hänestä tuntui kuin pitäisi hän sitä

kädessään; ja hän katseli sitä hämmästyen ja ihastuen.

"Niin", ajatteli hän, "niin se on! Olen osunut oikeaan. Olen päässyt

ratkaisuun. Täytyyhän sitä lopultakin tulla johonkin varmuuteen. Olen

tehnyt päätökseni. Antakaamme asiain mennä menojansa! Älkäämme enää

horjuko, älkäämme enää väistykö. Se on kaikkein eduksi, eikä minun.

Olen Madeleine, minä jään Madeleineksi. Hukka sille, joka on Jean

Valjean! Minä en ole enää hän. Minä en tunne sitä miestä, minä en tiedä

kuka hän on; jos joku sattuu tällä hetkellä olemaan Jean Valjean, niin

pitäköön itsestään huolen! Asia ei koske minua. Se on kovan onnen nimi,

se leijailee yössä, se pysähtyy, se putoaa jonkun päähän, sen pahempi

sille, jonka päähän se putoaa!"

Hän katsahti pieneen takan otsalla olevaan peiliin ja virkahti:

"Katsohan vaan! Tuo päätös on minua helpottanut aika lailla! Olen aivan

toisen näköinen".

Hän astui vielä muutaman kierroksen ja pysähtyi sitten äkkiä:

"Rohkeutta!" sanoi hän. "Ei pidä peljätä mitään tehdystä päätöksestä

johtuvia seurauksia. Niitä on vielä siteitä, jotka kiinnittävät minut

tähän Jean Valjeaniin. Ne täytyy katkaista! Tässä huoneessa löytyy

esineitä, jotka voisivat minua syyttää, mykkiä esineitä, jotka voisivat

kerran todistaa. Se on sanottu, niiden täytyy kaikkien kadota".

Hän kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä pienen avaimen.

Hän pisti tämän avaimen lukkoon, jonka reikää tuskin erotti

seinäpaperien synkkäväristen kuvioiden keskeltä. Avautui jonkunlainen

seinän nurkkaukseen ja muurin väliin laitettu salalaatikko. Tässä

salalaatikossa näkyi vain muutamia vaaterääsyjä, sininen mekko, vanhat

housut, vanha matkalaukku ja vahva molemmista päistään raudotettu

ryhmysauva. Ne, jotka olivat lokakuussa 1815 nähneet Jean Valjeanin

kulkevan Dignen läpi, olisivat helposti tunteneet koko tämän kurjan

vaatetuksen.

Hän oli säilyttänyt niitä samoin kuin hän oli säilyttänyt hopeaisia

kynttilänjalkoja, muistaakseen aina vaihdekohtansa. Ne esineet hän

piilotti, mitkä olivat vankilasta peräisin, mutta kynttilänjalat, jotka

hän oli piispalta saanut, piti hän näkyvillä.

Hän loi aran katseen oveen päin, aivan kuin olisi hän peljännyt sen

avautuvan suljetusta säpistä huolimatta; sitten sieppasi hän nopeasti,

heittämättä silmäystäkään näihin esineisiin, joita hän oli monet vuodet

niin uskollisesti ja vaaraa uhmaten säilyttänyt, kaikki vaatekappaleet,

sauvan, matkalaukun, ja heitti ne kaikki yht'aikaa tuleen.

Sitten sulki hän salalaatikon ja peitti erinomaisen huolellisesti sen

oven suurella sohvalla, jonka työnsi sen eteen -- jokseenkin tarpeeton

toimenpide, koska salalaatikko nyt oli tyhjä.

Muutamien sekuntien kuluttua valaisi suuri punainen loimu huoneen ja

vastapäisen muurin. Kaikki paloi. Ryhmysauva ratisi ja räiskyi ja

lennätti kypeniä aina keskilattialle.

Matkalaukun palaessa kaikkine inhottavine rääsyineen tuli sieltä

näkyviin jokin esine, joka kiilsi tuhkassa. Kumartumalla olisi helposti

tuntenut sen hopearahaksi. Varmaankin pikku savoijilaiselta varastettu

kaksifranginen.

Hän ei tulesta välittänyt, kulkihan vaan edestakaisin samaa tasaista

käyntiänsä.

Äkkiä osui hänen silmiinsä kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, joita loimu

heikosti valaisi takanotsalle.

"Kas!" ajatteli hän. "Vielä piilee Jean Valjeania noissakin. Täytyy

hävittää nekin".

Hän otti ne kaksi kynttilänjalkaa.

Pesässä oli vielä tarpeeksi tulta, jotta ne voi äkkiä sulattaa ja

muodostaa niistä jonkunlaisen tuntemattoman hopeaharkon.

Hän kyyristyi tulen ääreen ja lämmittelihe hetkisen. Hänen tuli oikein

hyvä olla. -- "Suloinen lämmin!" sanoi hän.

Hän kohensi hiillosta toisella kynttilänjalalla.

Hetkinen vielä ja ne olivat tulessa.

Silloin luuli hän kuulevansa äänen huutavan sisässään:

"Jean Valjean! Jean Valjean!"

Hänen tukkansa nousi pystyyn ja hänet valtasi suuri kauhu.

"Niin, niin! Juuri sillä tavalla! Päätä toimesi!" sanoi ääni. "Täytä

työsi! Hävitä kynttilänjalat! Muserra se muisto! Unhota piispa! Unhota

kaikki! Hukuta tämä Champmathieu! Se on hyvin tehty. Voit olla itseesi

tyytyväinen! Niin on sovittu, niin on päätetty, niin sanottu! Tuota

miestä, tuota vanhusta, joka ei tiedä mitä hänestä tahdotaan, joka ei

ole ehkä mitään tehnytkään, viatonta, jonka kaikkiin onnettomuuksiin on

sinun nimesi syynä, jota sinun nimesi rikoksena painaa, häntä pidetään

sinuna, hänet tuomitaan, hän on päättävä päivänsä inhottuna ja

hyljättynä! Se on mainiota! Pysy sinä vaan kunniallisena miehenä, sinä.

Jää herra pormestariksi, jää kunnioitetuksi ja ylistetyksi, rikastuta

kaupunki, ruoki puutteenalaiset, kasvata orvot, elä onnellisena,

hyveiden kaunistamana ja ihailtuna; ja sillä välin kun sinä ilossa ja

valossa liehut, sillä välin pitää toinen sinun punaista mekkoasi, sillä

välin kantaa toinen sinun nimeäsi häpeässä ja laahaa sinun kahleitasi

vankilassa! Niin, niin! Se on taitavasti tehty! Ah, sinä kurja!"

Hiki valui hänen otsaltaan. Hän tuijotti peljästyneenä

kynttilänjalkoihin. Mutta hänen sisässään puhuva ääni ei ollut vielä

lopettanut. Se jatkoi:

"Jean Valjean! Sinun ympärilläsi tulee olemaan paljon ääniä,

jotka pitävät suurta melua, jotka puhuvat kovaa ja jotka sinua

siunaavat, ja vain yksi ainoa, jota ei kukaan kuule ja joka sinua kiroo

pimeyden-kuilussaan. Kuule siis, kunnoton! Kaikki nämä siunaukset

häipyvät tielle ennenkuin taivaaseen ehtivät, ja vain tuo kirous nousee

aina Jumalan luo!"

Tämä ääni, joka alussa heikkona oli noussut hänen sielunsa syvimmästä

sopukasta, oli aste asteelta paisunut voimakkaaksi, hirvittäväksi, ja

hän kuuli sen nyt korvaansa huutavan. Hänestä tuntui kuin olisi se

lähtenyt hänestä pois ja kuin puhuisi se nyt ulkopuolella häntä. Hän

luuli kuulleensa nuo viimeiset sanat niin selvästi, että hän kauhistuen

katsahti ympäri huonetta.

"Onko täällä joku?" kysyi hän kovaa aivan sekapäissään.

Sitten sanoi hän nauraen mielipuolen tavoin:

"Kuinka tyhmä olenkaan! Eihän täällä voi ketään olla!"

Siellä oli kuitenkin joku; mutta se joku oli niitä, joita ei ihmissilmä

näe.

Hän laski kynttilänjalat takanotsalle.

Sitten alkoi hän taas tuon yksitoikkoisen, surullisen kävelynsä, joka

häiritsi alapuolella nukkuvan miehen unta ja herätti hänet joskus

kokonaankin.

Tämä käveleminen helpotti, mutta samalla kiihdytti häntä. Joskus

näyttää siltä kuin liikkuisimme me vaikeimpina hetkinämme kysyäksemme

neuvoa kaikelta, mikä silloin voi osua vastaamme. Vähän ajan kuluttua

ei hän enää tiennyt, mihin tuloksiin oli tullut.

Nyt pakeni hän yhtäläisellä kauhulla molempia päätöksiä, jotka hän

aikaisemmin oli toisen toisensa jälkeen tehnyt. Molemmat ajatukset,

jotka hänen elämäänsä johtivat, näyttivät hänestä yhtä turmiollisilta

kumpikin. -- Mikä kovan onnen isku! Mikä kamala sattuma tuo, että tätä

Champmathieuta pidetään hänenä! Ja nyt täytyy hänen syöksyä perikatoon

juuri sen välikappaleen kautta, jonka kaitselmus näytti ensin

määränneen hänen pelastuksekseen!

Sitten ajatteli hän tulevaisuuttaan. Antautua oikeuden käsiin, suuri

Jumala! Ilmaista itsensä! Hänet valtasi rajaton epätoivo, kun hänelle

selvisi, mitä hänen oli jättäminen, mihin hänen oli meneminen. Täytyisi

siis luopua tästä ihanasta, puhtaasta, kirkkaasta elämästä, kaikkien

arvonannosta, kunniasta, vapaudesta! Hän ei saisi enää kuljeskella

kedoilla ja kentillä, hän ei kuulisi enää lintujen laulavan

toukokuussa, hän ei saisi enää jakaa lahjoja pikku-lapsille! Hän ei

tuntisi enää kiitollisuuden ja rakkauden lämmittämän katseen

kiintyvän itseensä! Hänen täytyisi jättää tämä talo, jonka hän oli

rakentanut, tämä pieni huone! Kaikki näytti hänestä niin miellyttävältä

tällä hetkellä. Hän ei enää saisi lukea kirjojaan, hän ei saisi

enää kirjottaa tällä pienellä valkealla pöydällä. Hänen vanha

portinvartijattarensa, ainoa palvelija, mikä hänellä oli, ei toisi enää

hänelle kahvia aamuisin. Suuri Jumala! Kaiken tämän sijasta työvankila,

kaularauta, punainen mekko, kahleet jalkoihin, väsymys, pimeä tyrmä,

kova vuode, kaikki nämä kauhut, jotka hän niin hyvin tunsi! Hänen

ijällään, oltuaan se, mikä hän nyt oli! Jos hän olisi edes nuori! Mutta

häntä, vanhusta sinuttelee kuka haluaa, vanginvartija kopeloi hänen

taskunsa, työnjohtaja sivaltaa häntä kepillään! Jalat paljaina

raudotetuissa kengissä! Hänen täytyy aamuin ja illoin ojentaa jalkansa

tarkastusmiehelle, joka vasaroineen koettelee rautarenkaan kestävyyttä!

Hänen täytyy kestää vierasten uteliaat kysymykset, joihin varmasti

tullaan vastaamaan: _Tämä tässä on se kuuluisa Jean Valjean, joka on

ollut pormestarina Montreuil-sur-Merissä!_ Illalla täytyy hänen hikeä

valuen, väsymyksen murtamana, viheriä päähine silmille vedettynä nousta

vierustoveri rinnallaan vartijan piiskan paukkuessa uivan vankilan

tikapuurappuja ylös! Oi mikä kurjuus! Voiko siis kohtalokin olla

pahansuopa niinkuin järkevä olento, voiko se muuttua säälimättömäksi

niinkuin ihmissydän!

Miten hän taistelikaan, yhä uudestaan ja uudestaan joutui hän

tuskallisen epäröimisen valtaan, joka hellittämättä nousi hänen

ajatuksiinsa: Jäädäkö paratiisiin ja tulla siellä paholaiseksi! Astuako

helvettiin ja tulla siellä enkeliksi!

Mitä tehdä, suuri Jumala! mitä tehdä!

Myrsky, jonka käsistä hän niin suurella vaivalla oli juuri päässyt,

puhkesi uudestaan raivoomaan hänen sielussaan. Hänen ajatuksensa

alkoivat taas mennä sekaisin. Ne muuttuivat omituisen tylsiksi ja

tajuttomiksi, niinkuin aina tapahtuu ahdistavan epätoivon hetkinä.

Romainvillen nimi palasi herkeämättä hänen mieleensä, samoin kaksi

laulunsäettä, jotka hän oli joskus sattunut kuulemaan. Hän muisti, että

Romainville on muuan pieni metsikkö Pariisin lähellä, mistä rakastuneet

käyvät etsimässä sireeninkukkia huhtikuussa.

Hän horjui ruumiillisesti niinkuin hän horjui henkisesti. Hän käveli

kuin omiin hoteihinsa jätetty pieni lapsi.

Toisin hetkin koki hän taas taistella väsymystä vastaan ja koota

ajatuksensa. Hän yritti viimeisen, ratkaisevan kerran selvittää

itselleen ongelmaa, jonka eteen hän oli menehtyneenä vaipunut.

Ilmaistako itsensä? Vaietako? Hänen ei onnistunut nähdä mitään

varmasti. Kaikki mietiskelyn luomat hämärät ajatusmuodot häilyivät ja

värisivät, kunnes hävisivät toinen toisensa jälkeen sumuun. -- Mutta

sen hän tunsi, että tekipä hän päätöksen millaisen tahansa, täytyi

hänestä välttämättömästi, väistämättömästi jotain kuolla; hän tunsi,

että hauta häntä odotti niin oikealla kuin vasemmallakin; hän tunsi nyt

kamppailevansa kuoleman kanssa; hänen tuli vain valita joko onnensa

kuolema tai hyveittensä kuolema.

Entinen häilyväisyys ja epäröiminen olivat vallanneet hänet uudestaan.

Hän ei ollut sen pitemmällä kuin alussakaan.

Näin kamppaili tuskissaan tämä onneton sielu. Kahdeksantoista sataa

vuotta ennen tätä kohtalon vainoomaa miestä oli muuan salaperäinen

olento, johon ihmiskunnan kaikki hyveet ja kaikki kärsimykset olivat

yhtyneet, öljypuiden värjyessä äärettömyyden rajujen tuulten

puhalluksesta, kauvan aikaa torjunut luotaan katkerata kalkkia, josta

keskellä tähdin kimaltelevaa avaruutta näytti vuotavan kuolemaa ja

pimeyttä.

4.

Millaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.

Kello löi kolmea aamulla; viisi tuntia oli hän jo näin melkein

herkeämättä kävellyt, kun hän vihdoin vaipui nojatuoliinsa.

Hän nukkui siihen ja näki unta.

Tämä uni liittyi varsinaisesti vain kaameudellaan ja synkkyydellään

siihen tilaan, jossa hän oli, mutta se teki kuitenkin häneen valtavan

vaikutuksen. Tämä kamala uni järkytti niin hänen mieltänsä, että hän

perästä päin pani sen paperille. Se on yksi niitä harvoja kirjotuksia,

joita on hänen kädestään jälkimaailmalle säilynyt. Luulemme

velvollisuudeksemme jäljentää sen tähän sanasta sanaan.

Millainen tämä uni olikaan, tämän yön kuvaus olisi epätäydellinen, jos

jättäisimme sen esittämättä. Se on sairaan sielun synkkää harhailua.

Sen käärelehdelle oli kirjotettu sanat: _Uni, jonka näin silloin

yöllä_.

Se kuuluu seuraavasti:

"Olin kedolla. Suurella, surullisella kedolla, missä ei ruohoa

kasvanut. Minusta tuntui kuin ei olisi oikein päivä eikä yö.

"Minä kävelin veljeni kanssa, lapsuusvuosieni veljen kanssa, veljen,

josta minun tulee sanoa, ett'en häntä koskaan ajattele ja jota tuskin

enää muistan.

"Me puhelimme keskenämme ja kohtasimme kulkijoita. Me haastelimme

eräästä naapurinvaimosta, jonka olimme muinoisin tunteneet ja joka

siitä ajasta asti, kun oli joutunut asumaan sen kadun varrelle,

työskenteli aina avonaisen akkunan ääressä. Siinä jutellessamme tuli

meille kylmä tuon avatun akkunan takia.

"Kedolla ei kasvanut yhtään puuta.

"Näimme miehen, joka kulki läheltä ohitsemme. Se oli aivan alaston

mies, tuhkanharmaa, tuhkanharmaan hevosen selässä. Miehellä ei ollut

hivuksia; hänen pääkallonsa näkyi ja suonet hänen pääkallossaan. Hän

piti kädessään raippaa, joka oli notkea kuin viinipuun vesa ja raskas

kuin rautakanki. Tämä ratsumies kulki ohitsemme eikä sanonut meille

sanaakaan.

"Veljeni puhui minulle: Menkäämme rotkoteitä.

"Oli rotkotie, missä ei näkynyt ainuttakaan pensasta eikä

sammalmätästä. Kaikki kantoi mullan väriä, taivaskin. Kuljettuani

muutamia askeleita, en saanut enää vastausta kysymyksiini. Huomasin,

ett'ei veljeni ollut enää mukanani.

"Astuin erääseen kylään, jonka näin edessäni. Ajattelin, että se mahtoi

olla Romainvillen kylä (miksi Romainvillen?)[62]

"Ensimäinen katu, jolle jouduin, oli autio. Poikkesin seuraavalle

kadulle. Molempien katujen kulmauksessa seisoi mies nojallaan seinää

vasten. Sanoin tälle miehelle: 'Mitä seutua tämä on? Missä olen?' Mies

ei vastannut. Näin erään talon oven olevan auki; astuin sinne sisään.

"Ensimäinen huone oli autio. Menin seuraavaan. Tämän huoneen oven

takana seisoi mies nojallaan seinää vasten. Kysyin tältä mieheltä:

'Kenen on tämä talo? Missä olen?' Mies ei vastannut.

"Talossa oli puutarha. Astuin ulos talosta ja menin siihen puutarhaan.

Puutarha oli autio. Ensimäisen puun takana näin miehen seisovan. Sanoin

tälle miehelle: 'Mikä puutarha tämä on? Missä olen?' Mies ei vastannut.

"Harhailin kylässä ja huomasinkin, että se oli kaupunki. Kaikki kadut

olivat autiot, kaikki ovet olivat auki. Ei ainuttakaan elävää olentoa

näkynyt kaduilla, ei ketään kulkenut huoneissa, ei ketään kävellyt

puutarhoissa. Mutta jokaisessa nurkassa, jokaisen oven takana, jokaisen

puun vieressä seisoi mies, joka ei vastannut. Niitä näkyi vain yksi

samalla kertaa. Nämä miehet katselivat minun kulkuani.

"Poistuin kaupungista ja aloin kävellä ketoja pitkin.

"Hetkisen kuluttua katsahdin taakseni ja näin suuren joukon seuraavan

perässäni. Tunsin tuon joukon niiksi miehiksi, jotka olin tavannut

kaupungissa. Heidän päänsä olivat oudot ja kummalliset. He eivät

näyttäneet kiirehtivän ja kuitenkin kulkivat he nopeammin kuin minä. Ei

risaustakaan kuulunut heidän astuessaan. Silmänräpäyksessä ehätti tämä

joukko minut ja kokoontui ympärilleni. Näiden miesten kasvoissa oli

mullan väri.

"Silloin sanoi se ensimäinen, jonka olin nähnyt kaupunkiin astuessani

ja jolle olin tehnyt kysymyksiäni: 'Minne Te menette? Ettekö tiedä,

että Te olette jo aikoja sitten ollut kuollut?'

"Avasin suuni vastatakseni, mutta huomasin samassa, ett'ei ketään ollut

lähettyvilläni".

Hän heräsi. Häntä paleli. Aamun kylmä viima heitteli saranoillaan auki

jääneen akkunan puoliskoita. Tuli oli sammunut. Kynttilä teki loppuaan.

Yö oli yhä pilkkopimeä.

Hän nousi, hän meni akkunan ääreen. Ei vieläkään yhtään tähteä

taivaalla.

Akkunasta näkyi talon piha ja katu. Äkkiä kuului kova, töksähtelevä

kumina, joka järisytti maata ja joka sai hänet luomaan katseensa

alaspäin.

Hän näki allaan kaksi punaista tähteä, joiden säteet pitenivät ja

lyhenivät omituisesti pimeässä.

Hänen ajatuksensa olivat vielä puolittain äskeisen unen lumoissa.

"Kas vaan!" ajatteli hän, "ei näy tähtiä taivaalla. Ne ovatkin nyt

muuttaneet maahan".

Mutta hämmennys hälveni, yhä jatkuva kumina sai hänet täydellisesti

valveilleen, ja hän huomasi tarkemmin katsoessaan nuo kaksi tähteä

ajoneuvojen lyhdyiksi. Niiden valossa saattoi hän erottaa ajoneuvojen

muodonkin. Ne olivat pienet keveät rattaat, joita veti soma valkea

hevonen. Kumina, jonka hän oli kuullut, oli johtunut hevosen kavioiden

kopseesta katukivitystä vastaan.

"Mitähän nuo rattaat?" ajatteli hän. "Kukahan on jo näin aikaisin

liikkeellä?"

Samassa kopahutettiin hiljaa hänen huoneensa ovelle.

Hän vavahti kautta koko ruumiin ja huusi pelottavalla äänellä:

"Kuka siellä?"

"Minä vaan, herra pormestari".

Hän tunsi vanhan portinvartijattarensa äänen.

"No mitä nyt sitten?" kysyi hän.

"Herra pormestari, kello on kohta viisi".

"Mitä se minuun kuuluu?"

"Herra pormestari, ne rattaathan ne vaan".

"Mitkä rattaat?"

"Ne pikku-rattaat vaan".

"Mitkä pikku-rattaat?"

"Eikö herra pormestari ole käskenyt pikku-rattaita?"

"En", sanoi hän.

"Ajaja vaan sanoi hakevansa herra pormestaria".

"Mikä ajaja?"

"Herra Scaufflairen mies".

"Herra Scaufflairen?"

Tämä nimi säikähytti hänet niinkuin olisi salama välähtänyt aivan hänen

silmiensä editse.

"Ahaa, niin, niin!" jatkoi hän, "herra Scaufflairen".

Jos eukko olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, olisi hän kauhistunut.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Hän tuijotti sekapäisen tavoin kynttilän

liekkiin, kokosi sydämen ympäriltä polttavaa vahaa ja pyöritteli sitä

palloiksi sormillaan. Eukko odotti. Lopulta rohkaisihe hän jälleen ja

korotti äänensä:

"Herra pormestari, mitä minun pitää vastata?"

"Sanokaa että hyvä on ja että minä tulen kohta alas".

5.

Puolapuut.

Postikyyditys Arrasista Montreuil-sur-Meriin tapahtui vielä niihin

aikoihin pienillä keisarikunnan-aikuisilla vaunuilla. Nämä "vaunut"

olivat tavallisesti kaksipyöräisiä hyvillä pontimilla varustettuja

rattaita, jotka olivat sisäpuoleltaan verhotut vaaleankeltaisella

nahalla ja joissa oli tilaa vain kahdelle hengelle, ajajalle ja

matkustajalle. Pyörissä oli pitkät suoja-kopat, jotka pitivät

vastaantulijan rattaat sopivan välimatkan päässä ja joita vielä näkee

Saksan teillä. Postilähetyksiä varten oli rattaiden takaosaan

kiinnitetty suunnattoman suuri pitkulainen laatikko. Tämä laatikko oli

maalattu mustaksi ja rattaat keltaisiksi.

Nämä ajovehkeet, joidenlaisia ei nykyään enää missään tapaa, olivat

muodoltaan kummallisen kömpelöitä ja rumia, ja kun näki niiden

kulkevan tietään kaukana taivaanrannalla, luuli niitä aivan

termiitti-hyönteisiksi, joiden hoikasta keskiruumiista roikkuu paksu

taka-osa. Muuten kulkivat ne jotenkin nopeaan. Kun sellaiset

postivaunut lähtivät Arrasista yöllä yhden aikoihin, Pariisin

postivaunujen saavuttua, tulivat ne Montreuil-sur-Meriin vähän ennen

kello viittä aamulla.

Tuona yönä törmäsivät Hesdinin tietä Montreuil-sur-Meriin pyrkivät

postivaunut juuri muutamasta kadunkulmasta kaupunkiin kääntyessään

vastaan tuleviin pieniin rattaisiin, joita veti valkoinen hevonen

ja joissa istui vain yksi viittaan kietoutunut mieshenkilö.

Pikku-rattaiden pyörä sai aimo täräyksen. Ajaja huusi miestä

pysähtymään, mutta matkustaja ei kuunnellut häntä, vaan ajoi pois

täyttä laukkaa.

"Ompa tuolla miehellä hiton kiire!" manaili ajaja.

Mies, jolla oli näin kova kiire, on sama, jonka olemme nähneet juuri

sääliä herättävissä tuskissa kamppailleen.

Minne hän meni? Hän ei olisi osannut siihen vastata. Miksi hän moista

kiirettä piti? Hän ei siitä tiennyt. Hän meni minne sattuma vei. Minne

siis? Arrasiin varmaankin? mutta ehkä hän meni muuallekin. Joskus tunsi

hän sen itsekin ja vavahti. Hän painui yön pimeyteen kuin mihinkin

kuiluun. Joku häntä työnsi, joku häntä veti. Mitä hänen sielussaan

liikkui, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta kaikki sen ymmärtävät. Kuka

ihminen ei ole ainakin kerran elämässään astunut tähän tuntemattomaan

pimeään luolaan?

Hän ei ollut vieläkään mitään päättänyt, ratkaissut, määrännyt eikä

tehnyt. Hän ei ollut johtopäätöksissään päässyt mihinkään varmaan

tulokseen. Nyt jos milloinkaan oli hän aivan samalla kohdalla missä

ensi hetkelläkin.

Miksi meni hän Arrasiin?

Hän toisteli myötäänsä itselleen samaa, joka oli saanut hänet tilaamaan

Scaufflairen rattaat: -- olipa tulos mikä tahansa, eihän tekisi pahaa

nähdä kaikki omin silmin, arvostella kaikkea omakohtaisesti; -- sehän

olisi sitäpaitsi sangen järkevääkin, sillä olihan hyvä tietää kaikki,

mitä mahdollisesti tapahtuu; -- vaikeahan olikin mitään päättää,

ennenkuin itse näkee ja tarkastelee; -- etäältä tekee mielikuvitus

vähäpätöisetkin seikat vuorten korkuisiksi; -- voipa kaiken lopuksi

ehkä käydä niinkin, että kun hän näkee tuon Champmathieun, joka

varmastikin on oikea roisto, hänen omatuntonsa rauhottuu suuresti, eikä

ehkä enää tunnu lainkaan vaikealta lähettää häntä vankilaan sijastaan;

-- totta on myöskin, että Javert sekä Brevet, Chenildieu ja

Cochepaille, nuo vanhat rangaistusvangit, olivat hänet tunteneet; --

mutta häntäpä eivät he varmastikaan tuntisi; mikä joutava ajatuskin! --

Javert ei moista enään uneksinutkaan; -- kaikki epäluulot ja otaksumat

ovat tavallisesti itsepäisimpiä; -- vaaraa ei siis ollut lainkaan; --

tapaus oli tosin kovin surkea, mutta varmasti hän siitä kunnialla

suoriutuu. Oli miten tahansa: hän piti kohtaloaan, niin pahaksi kuin se

muodostuisikaan, omissa käsissään; -- hän vallitsi sitä täydellisesti.

Hän takertui lujasti tähän ajatukseen.

Sanoaksemme totuuden, ei hän pohjimmalta olisi lainkaan halunnut mennä

Arrasiin.

Mutta kuitenkin oli hän sinne menossa.

Näitä miettiessään hoputti hän herkeämättä hevostaan, joka juoksi

säännöllistä lujaa laukkaansa kaksi ja puoli lieutä tunnissa.

Sitä mukaa kun rattaat etenivät tunsi hän sisässään jonkun peräytyvän.

Päivän koittaessa oli hän keskellä autioita ketoja; Montreuil-sur-Merin

kaupunki oli kaukana hänen takanaan. Hän katseli taivaanrannan

vaalenemista; hän katseli talvisen aamun kylmäin muotojen liukumista

silmiensä editse, niitä kuitenkaan näkemättä. Aamulla on aaveensa kuten

illallakin. Hän ei niitä nähnyt, niitä aaveita, mutta hänen

tietämättäänkin tunkeutuivat näiden ja kukkulain hämärät hahmoviivat

salaperäisellä voimalla hänen sieluunsa ja synkensivät yhä hänen

surullista, masentunutta mielialaansa.

Joka kerta kun hän kulki yksinäisten teiden varsilla törröttäväin

talojen ohi, sanoi hän itselleen: niitä löytyy sentään ihmisiä, jotka

voivat nukkua!

Hevosen laukka, valjaissa kilisevät kulkuset, pyöräin räminä saivat

aikaan vienon, yksitoikkoisen äänen. Se ääni on viehättävä, kun ilo

sydämessä asustaa, mutta tuskallinen, kun murhe mieltä painaa.

Oli jo iso päivä hänen saapuessaan Hesdiniin. Hän pysähytti majatalon

edustalla antaakseen hevosen hiukan puhaltaa ja toimittaakseen sille

kauroja.

Tämä hevonen oli, kuten mainitsi Scaufflairekin, tuota pientä Boulognen

rotua, jolla on päätä ja mahaa liiaksi eikä tarpeeksi kaulaa, mutta

jolla on avonainen rinta, leveät lautaset, jalka kuiva ja hieno, kavio

kestävä; se on rumaa, mutta vahvaa ja tervettä rotua. Mainio elukka oli

juossut viisi lieutä kahdessa tunnissa, eikä vielä hikipisaraakaan

näkynyt sen kyljissä.

Matkustaja ei ollut laskeutunut rattailta. Tallipoika, joka oli juuri

tuonut kauroja, kumartui äkkiä tarkastelemaan vasenta pyörää.

"Aijotteko pitkällekin vielä näillä vehkeillä?" kysyi poika.

Hän vastasi melkein mietteistään havahtumatta:

"Kuinka niin?"

"Pitkältäkö jo olette matkustanut?" kysyi jälleen poika.

"Viisi lieutä".

"Oho!"

"Miksi sanotte: oho?"

Poika kumartui uudestaan, ei puhunut mitään, tarkastelihan vaan pyörää,

kunnes lopulta ojentautui suoraksi ja vastasi:

"Siksi vaan, että tuo pyörä on kyllä voinut kulkea viisi lieutä, mutta

nyt ei se varmasti kestäisi enää neljännestäkään".

Matkustaja hypähti rattailta.

"Mitä sanottekaan, ystäväni?"

"Sanon vaan, että on oikea ihme se, että olette voinut kulkea viisi

lieutä vierimättä hevosinenne päivinenne maantienojaan. Katsokaas

tänne".

Pyörä oli todellakin pahasti vahingoittunut. Postivaunujen töyttäys oli

katkaissut kaksi puolapuuta ja vioittanut rumpuakin niin, ett'ei

mutteri enää pysynyt kiinni.

"Ystäväiseni", sanoi hän tallipojalle, "kaihan täällä löytyy

vaunuseppä?"

"Tiettävästi, herra".

"Tehkääpä hyvin ja käykää hakemassa häntä".

"Hän asuukin ihan tässä parin askeleen päässä. Hoi! mestari

Bourgaillard!"

Vaunuseppä, mestari Bourgaillard seisoi majansa kynnyksellä. Hän tuli

tarkastelemaan pyörää ja irvisti kuin katkennutta jalkaa tutkiva

haavalääkäri.

"Voitteko heti paikalla korjata tämän pyörän?"

"Kyllä, herra".

"Milloin saan taas lähteä matkalle?"

"Huomenna".

"Huomenna!"

"Tässä on työtä hyvin päiväksi. Onko herralla kiire?"

"Hyvin kiire. Minun täytyy päästä matkaan viimeistään tunnin kuluttua".

"Mahdotonta, herra".

"Minä maksan, mitä vaan vaaditte".

"Mahdotonta".

"No olkoon menneeksi! Kahden tunnin kuluttua".

"Mahdotonta tänään. Täytyy laittaa uudestaan kaksi puolapuuta ja rumpu.

Herra ei voi mitenkään lähteä ennen kuin huomenna".

"Asiani ei siedä huomiseen viipymistä. Mutta jos ei tätä pyörää

korjattaisikaan, vaan pantaisiin sijaan uusi?"

"Miten niin?"

"Tehän olette vaunuseppä?"

"Tiettävästi, herra".

"Ettekö voi myydä minulle toista pyörää? Silloinhan voisin lähteä heti

paikalla".

"Ettäkö vaihtopyörä?"

"Niin".

"Minulla ei satu nyt olemaan valmista pyörää Teidän rattaisiinne.

Pyörät kuuluvat tavallisesti pariin. Ne eivät sovi toisiinsa

sattumalta".

"Siinä tapauksessa myykää minulle pari pyöriä".

"Herra, kaikki pyörät eivät sovi kaikkiin akseleihin".

"Mutta voisihan ainakin koettaa".

"Se on turhaa, herra. Minulla on myytävänä vain vankkurin pyöriä. Tämä

on talonpoikaista seutua tämä".

"Ettekö voi sitten vuokrata minulle rattaita?"

Vaunuseppä oli ensi silmäyksellä huomannut, että matkustajan rattaat

olivat vuokratavaraa. Hän kohautti olkapäitään.

"Pitelettepä Te niitä kauniisti, niitä vuokrarattaita! Jos minulla

olisikin, niin en minä niitä Teille vuokraisi".

"No myykää sitten!"

"Ei minulla ole rattaita".

"Eikö! Ei minkäänlaisia ratasvehkeitä? Tyydyn vähään, kuten huomaatte".

"Tämä on talonpoikaista seutua tämä. Vaikka kyllähän minulla sentään on

tuolla vajassa", lisäsi seppä, "vanhat vaunut, jotka muuan

kaupunkilainen jätti tänne minun säilyyni ja joita hän ei itse

milloinkaan käytä. Kyllähän minä ne vuokraisin, mitäs se minulle

tekisi, mutta jos se kaupunkilainen sattuisi ne näkemään! Ja sitten ne

ovat vaunut; pitäisi olla kaksi hevosta".

"Minä otan kaksi kyytihevosta".

"Minne herra matkustaa?"

"Arrasiin".

"Ja herra aikoo saapua sinne jo tänään?"

"Aivan niin".

"Herra aikoo ottaa kaksi kyytihevosta?"

"Miks'eikäs?"

"Onko herrasta yhdentekevää saapua perille vasta kello neljä

huomen-aamulla".

"Ei suinkaan".

"Katsokaas, niiden kyytihevostenkin laita on niin ja näin... -- Onko

herralla passia?"

"On kyllä".

"No niin, jos herra ottaa kyytihevoset, ei herra saavu Arrasiin ennen

kuin huomenna. Tämä on vähän niinkuin syrjätietäkin. Kestikievarit

ovat huonossa kunnossa ja hevoset ovat pelloilla. Nyt on tärkeä

kyntö-aika alkamassa, täytyy olla paljon aurankiskojia, eikä siinä

kyytihevosiakaan säästetä. Herran täytyisi odottaa ainakin kolme neljä

tuntia jokaisessa vaihtopaikassa. Ja sitten melkein käyden sitä

ajetaan. On paljon vastamäkiäkin noustavina".

"No sitten menen minä ratsain. Riisukaa hevonen rattaiden edestä.

Kaihan täältä saa jostain satulan ostaa?"

"Tiettävästi. Mutta sietääkö tuo Teidän hevosenne satulaa?"

"Se on totta, nythän muistankin. Ei se siedä satulaa".

"Siis..."

"Mutta kaihan täältä kylästä saa vuokrata hevosen?"

"Hevosenko, jolla sopisi laskettaa Arrasiin yhtä painoa?"

"Niin".

"Sellaista hevosta ei löydy näillä main. Ja ostaa se pitäisi, sillä

eihän Teitä täällä kukaan tunne. Mutta sellaista ette Te saa ette

ostamalla ettekä vuokraamalla, ette viidellä sadalla frangilla ettekä

tuhannellakaan!"

"Mikäs tässä neuvoksi tulee?"

"Parasta on suoraan sanoen, että minä korjaan tuon pyörän ja että Te

lykkäätte matkanne huomiseen".

"Huomenna on liian myöhään".

"No sille ei sitten hittokaan mitään mahda!"

"Eikö tästä mene postivaunuja Arrasiin? Milloin ne tästä ohi ajavat?"

"Ensi yönä. Molemmat postivaunut kulkevat öisin, niin tulevat kuin

menevätkin".

"Oikeinko tosiaan Teiltä menee kokonainen päivä tämän pyörän

korjaamiseen?"

"Kokonainen päivä ja tarkkaan sittenkin!"

"Mutta jos panisi pari apumiestä?"

"Vaikka panisi kymmenen!"

"Mitähän olisi sitoa nuo puolapuut nuorilla?"

"Puolapuut kylläkin; mutta ei rumpua. Ja sitten on kehäkin

vikaantunut".

"Eikö täällä löydy yhtään ajoneuvojen vuokraajaa?"

"Ei".

Hän tunsi suunnatonta iloa.

Nyt oli ilmeisesti kaitselmus itse asioita ohjaamassa. Se oli rikkonut

rattaiden pyörän ja pakottanut hänet pysähtymään matkalla. Hän ei ollut

suinkaan masentunut ensi rasituksista; hän oli ponnistanut kaikkensa

matkan jatkamiseksi; hän oli tarkasti ja omantunnon mukaisesti

koettanut kaikkia keinoja; hän ei ollut väistänyt vuodenaikaa,

väsymystä eikä kulunkeja; hän ei saattanut moittia itseään mistään.

Ell'ei hän etemmäksi päässyt, niin ei se ollut hänen vikansa. Asia ei

enää koskenut häntä eikä hänen omaatuntoansa, sitä johti kaitselmus.

Hän hengitti syvään. Hän hengitti vapaasti, täysin rinnoin, ensi kerran

Javertin käynnin jälkeen. Hänestä tuntui kuin olisi rautakäsi, joka oli

puristanut hänen sydäntään jo kaksikymmentä tuntia, hellittänyt

otteensa.

Hänestä näytti kuin olisi Jumalakin ilmaissut olevansa hänen

puolellaan.

Hän selvitti itselleen, että hän oli tehnyt voitavansa ja että hän voi

nyt kääntyä vallan rauhallisesti takaisin.

Jos hänen keskustelunsa vaunusepän kanssa olisi tapahtunut jossakin

majatalon huoneessa, ei olisi ollut ketään sitä kuulemassa eikä

todistamassa, asia olisi jäänyt sikseen, ja otaksuttavaa on, ett'emme

mekään voisi kertoa ainuttakaan niistä tapauksista, joista myöhemmin

tulemme puhumaan. Mutta tämä keskustelu oli tapahtunut tiellä. Missä

kaksi kadulla haastelee, siihen kohta piiri muodostuu. Niitä on

ihmisiä, jotka eivät parempaa pyydä kuin töllistellä ja nähdä. Hänen

haastellessaan sepän kanssa oli muutamia ohikulkijoita pysähtynyt

heidän ympärilleen. Kuunneltuaan hetkisen oli muuan nuori poika, jota

ei kukaan ollut huomannut, eronnut joukosta ja lähtenyt juosta

vilistämään.

Samassa kun matkustaja sen sisäisen neuvottelun jälkeen, jonka juuri

esitimme, oli päättänyt kääntyä takaisin, palasi tämä lapsi paikalle.

Hänen seurassaan oli muuan vanha vaimo.

"Herra", alkoi eukko, "poikani sanoo, että Te haluaisitte vuokrata

rattaat".

Nämä yksinkertaiset, lapsen taluttaman eukon lausumat sanat saivat hien

virtaamaan hänen selkäänsä alas. Hän luuli näkevänsä käden, joka oli

hänet päästänyt, kohoavan uudestaan esiin pimeästä, valmiina tarttumaan

häneen jälleen.

Hän vastasi:

"Niinpä niin, eukkoseni, minä haluan todellakin vuokrata rattaat".

Ja hän kiiruhti lisäämään:

"Mutta täällähän ei niitä ole saatavissa".

"On kyllä", sanoi vanhus.

"Missä sitten?" virkahti seppä.

"Minulla", vastasi eukko.

Hän säpsähti. Kauhistava käsi oli tarttunut häneen uudelleen.

Eukon vajassa oli todellakin jonkunlaiset pajukoriset rattaat. Seppä ja

tallipoika, jotka harmikseen huomasivat matkustajan luistavan heidän

käsistään, astuivat väliin.

"Ne olivat perin kurjat ratasvehkeet, -- kori oli pelkältään akseliin

kiinnitetty, -- tosin riippuivat istuimet sisäpuolelta nahkahihnojen

varassa, -- ei mitään sateensuojaa, -- pyörät olivat ruosteiset ja

kosteuden mädättämät, -- ei niillä paljoakaan pitemmälle pääsisi kuin

noilla pikku-rattaillakaan, -- oikeat retelit koko rattaat! -- herra

tekisi aika tyhmästi, jos niillä lähtisi, -- j.n.e. j.n.e."

Kaikki tuo oli totta, mutta nämä retelit, nämä kurjat ratasvehkeet --

olivat sitten muuten millaiset tahansa -- kulkivat kaksin pyörin ja

niillä voi ehkä päästä Arrasiin.

Hän maksoi mitä pyydettiin, jätti pikku rattaansa sepän korjattaviksi

ottaakseen ne sitten palatessaan, valjastutti valkean hevosen uusien

rattaiden eteen, astui niihin ja jatkoi näin aamulla alkamaansa matkaa.

Kun ränsistyneet rattaat hänen niihin astuessaan arveluttavasti

horjahtivat, tunnusti hän itselleen, että hän oli hetkistä ennen

tuntenut salaista iloa siitä, ett'ei hän sentään sinne saavu, minne on

matkalla. Hän tutki tätä iloa ikäänkuin suuttuneena ja huomasi sen

mielettömäksi. Miksi iloita siitä, että jää tielle? Hänhän tekee tämän

matkan omasta vapaasta tahdostaan. Ei häntä siihen kukaan pakottanut.

Eihän totta tosiaan mitään sellaista tapahtuisi, mikä ei riippuisi

hänen tahdostaan.

Juuri kun hän oli poistumassa Hesdinistä kuuli hän äänen huutavan

perässään: Pysähtykää! Pysähtykää! Hän pysähytti hevosensa äkkinäisellä

liikkeellä, jossa näkyi vielä jonkunlaista kuumeenomaista, tuskallista

toivoa.

Huutaja oli äskeinen poika.

"Herra", sanoi hän, "minähän Teille rattaat hankin".

"Entä sitten?"

"Ette antanut minulle mitään".

Hänestä, joka muulloin antoi kaikille ja niin mielellään, tuntui tämä

vaatimus kohtuuttomalta, melkeinpä hävyttömältä.

"Ahaa! Sinäkö se oletkin, vintiö!" sanoi hän. "Et sinä mitään saa!"

Hän sivalsi hevosta ruoskalla ja läksi kiitämään täyttä laukkaa.

Hän oli hukannut paljon aikaa Hesdinissä, hän tahtoi voittaa sitä

takaisin. Pikku hevonen oli reipas ja yritti kahden edestä; mutta oli

helmikuu, oli satanut hiljan ja tiet olivat huonoja. Ja rattaatkaan

eivät olleet enää hänen mainiot, keveät pikku rattaansa. Nämä olivat

kovat ja hyvin raskaat. Ja sitten vielä paljon ylämäkiä.

Häneltä meni lähes neljä tuntia päästäkseen Hesdinistä Saint-Poliin.

Neljä tuntia ja viisi lieutä matkaa.

Saint-Polissa riisui hän hevosensa ensimäisessä majatalossa, mihin

osui, ja toimitti sen talliin. Scaufflairelle antamansa lupauksen

mukaisesti pysyttelihe hän soimen lähettyvillä hevosen syödessä. Hänen

ajatuksensa olivat murheelliset ja sekavat.

Majatalon emäntä tuli talliin.

"Eikö herra tahdo suurustaa?"

"Sepä oikein sattui", sanoi hän, "minulla on nälkä ja hyvä nälkä

onkin".

Hän seurasi emäntää, jonka kasvot olivat terveen ja iloisen näköiset.

Emäntä vei hänet erääseen matalaan saliin, missä oli useita pöytiä ja

niillä vahakankaiset pöytäliinat.

"Pitäkääpä kiirettä", toimitti matkustaja, "minun täytyy taas pian

lähteä matkalle. Minun on kiire".

Lihava flanderilainen palvelustyttö kattoi nopeasti hänelle pöytää. Hän

katseli tytön puuhia rauhoittavalla mieltymyksellä.

"Siinäpä se vika olikin", ajatteli hän. "Minä en ollut syönyt

aamiaista".

Ruoka tuotiin pöytään. Hän hyökkäsi leivän kimppuun, puraisi siitä

palasen, laski sen sitten hitaasti pöydälle eikä koskenut siihen enää.

Muuan kuorma-ajuri söi viereisessä pöydässä. Matkustaja sanoi tälle

miehelle:

"Minkätähden on heidän leipänsä niin karvasta?"

Kuorma-ajuri oli saksalainen eikä ymmärtänyt mitään.

Hän palasi talliin hevosensa luo.

Tuntia myöhemmin hän lähti Saint-Polista ja ohjasi kulkunsa Tingnesia

kohti, josta on vain viisi lieutä Arrasiin.

Mitä teki hän tämän matkan kestäessä? Mitä ajatteli hän? Samoin kuin

aamullakin, näki hän nytkin puiden, olkikattojen ja viljapeltojen

liukuvan ohitseen, ja jokaisessa tien käänteessä tarjosi maisema

jotakin uutta nähtävää. Usein tuollainen katseleminen kiinnittää sielun

kokonaan ja poistaa sitä painamasta ajatusten taakan. Nähdä tuhannet

esineet viimeisen kerran, mikä olisikaan kaihomielisempää ja

vaikuttavampaa! Matkustaminen on kuin syntyisi ja kuolisi joka

silmänräpäys. Ehkäpä vertaili hän henkensä salaisimmassa sopukassa

näitä taivaanrannan vaihtelevia muotoja ja ihmiselämää keskenään.

Kaikki elämässä esiintyvä pakenee alituisesti edestämme. Varjo ja valo

vaihtelevat. Häikäisevän loiston jälkeen synkkä pimeys; tähystellään,

riennetään, ojennetaan käsiä tarttuakseen siihen, joka väistyy;

jokainen tapaus on tien käänne; ja äkkiä yllättää vanhuus. Tuntee kuin

sysäyksen, kaikki pimenee, tuskin erottaa mustan oven, pysähtyy elämän

hepo, joka ihmistä veti, ja on kuin näkisi jonkun oudon, tuntemattoman

miehen riisuvan sitä pimeässä yössä.

Alkoi jo hämärtää, kun koulusta palaavat lapset näkivät tämän

matkustajan saapuvan Tingnesiin. Nythän olivatkin vielä vuoden

lyhyimmät päivät. Hän ei pysähtynyt Tingnesissä. Hänen poistuessaan

kylästä kohotti muuan tietä kiveävä työmies päätään ja virkkoi:

"Ompa tuo hevonen vahvasti väsyksissä".

Eläinraukka kulki tosiaankin enää vain käymäjalkaa.

"Menettekö Arrasiin?" lisäsi tientekijä.

"Menen".

"Jos tuota menoa pitkitätte, niin ettepä saavu sinne kovinkaan

ajoissa".

Hän pysähytti hevosen ja kysyi tientekijältä:

"Pitkältäkö tästä on vielä Arrasiin?"

"Lähes seitsemän lieutä".

"Kuinka niin? Postikirjassahan puhutaan vain viidestä ja yhdestä

neljänneksestä".

"Ahaa!" lausui tientekijä. "Ette siis tiedäkään, että tietä paraillaan

korjataan? Neljännestunnin päässä täältä huomaatte tien katkaistuksi.

Mahdotonta mennä etemmäksi".

"Oikeinko totta?"

"Poikkeette ensin vasemmalle, Carencyn tielle, kuljette joen poikki ja

kun saavutte Cambliniin, käännytte oikealle; siinä on Mont-Saint-Éloyn

tie ja se vie Arrasiin".

"Mutta yö tulee tuossa paikassa, ja minä eksyn aivan varmaan".

"Ettekö ole näiltä main?"

"En".

"Ja sitten on koko matka pelkkiä syrjäteitä. -- Kuulkaahan, herra",

jatkoi tientekijä, "jos suvaitsette, annan Teille hyvän neuvon.

Hevosenne on väsynyt, palatkaa Tingnesiin. Siellä on hyvä majatalo.

Nukkukaa siellä yönne. Menette huomenna Arrasiin".

"Minun täytyy olla siellä tänä iltana".

"Se on eri asia. Mutta menkää sittenkin siihen majataloon ja ottakaa

sieltä lisähevonen. Kyytipoika opastaa Teitä matkalla".

Hän seurasi tientekijän neuvoa, kääntyi ympäri ja puolisen tuntia

myöhemmin ajoi hän taas saman paikan ohi, mutta nyt täyttä laukkaa,

edessään oivallinen lisähevonen. Tallipoika, jota mainittiin

kyytimieheksi, istui rattaiden etunokalla.

Mutta sittenkin tunsi matkustaja menettävänsä aikaa. Oli jo täysi yö.

He poikkesivat syrjätielle. Se muuttui yhä kauheammaksi. Rattaat

hyppivät kuopasta toiseen. Hän sanoi kyytimiehelle:

"Täyttä laukkaa vaan, ja kaksinkertaiset juomarahat".

Eräässä töytäyksessä katkesi vetovipu.

"Herra", sanoi kyytimies, "nyt katkesi vetovipu, on mahdotonta enää

minun hevoseni vetää, tämä tiekin on niin pahaa näin yöllä; etteköhän

tahtoisi palata yöksi Tingnesiin, niin menisimme huomen-aamulla varhain

Arrasiin?"