"Édonilla saa paljon parempia päivällisiä kuin Bombardalla", huudahti
Zéphine.
"Kyllä minä annan etusijan Bombardalle", selitti Blachevelle. "Täällä
on hienompaa, ylellisempää. Näittekö sitäkin salia siellä alhaalla.
Peilejä seinät täynnä".
"Oli mitä oli", sanoi Favourite, "ruoka se sittenkin on pääasia".
Blachevelle ei hellittänyt:
"Katsokaahan vain veitsiäkin. Päät ovat hopeata Bombardalla, luuta
Édonilla. Ja hopeahan on tietääkseni arvokkaampaa kuin luu".
"Paitsi niiden mielestä, joiden on leuka hopeasta", huomautti
Tholomyès.
Hän tarkasteli sillä hetkellä Invalidi-kirkon kupua, joka näkyi
Bombardan akkunoista.
Pieni äänettömyys.
"Tholomyès!" huusi Fameuil, "meillä oli tässä juuri hiukan väittelyä,
Listolierilla ja minulla".
"Väittely on hyvä", vastasi Tholomyès, "mutta tora on parempi".
"Me väittelimme viisaustieteestä".
"Vai niin".
"Kumpi sinun mielestäsi ansaitsee etusijan, Descartes vai Spinoza?"
"Désaugiers",[52] vastasi Tholomyès.
Annettuaan tämän selvityksen joi hän pari kulausta ja jatkoi:
"Minä siis suostun elämään. Kaikki ei ole vielä loppunut maan päällä,
koska vielä tapaa paljon päättömiä puheita. Minä kiitän siitä
kuolemattomia jumalia. Valehdellaan, mutta nauretaan. Vakuutetaan,
mutta epäillään. Järkipäätelmät synnyttävät odottamattomia tuloksia. Se
on kaunista. Niitä löytyy vielä täällä murheen laaksossa ihmisiä, jotka
osaavat hauskasti avata ja sulkea välähtävän väitteen ihmelippaan. Tämä
neste, hyvät neitoseni, jota Te niin rauhallisina kaatelette
kurkkuunne, on Madeiran viiniä, tietäkää se, kasvanutta Coural das
Freirasin rinteillä, vuoren, joka kohoaa kolmesataaseitsemäntoista
syltä meren pinnan yläpuolelle! Huomatkaa siis, mitä juotte!
Kolmesataaseitsemäntoista syltä neljästä frangista viidestäkymmenestä
centimestä!"
Fameuil keskeytti uudestaan:
"Tholomyès, Sinun mielipiteesi ovat laki. Kuka on Sinun
lempikirjailijasi?"
"Ber..."
"-quin"?[53]
"Ei, -choux".
Ja Tholomyès jatkoi:
"Kunniaa Bombardalle! Hän olisi Elephantan Munophiin veroinen, jos hän
voisi tarjota minulle jonkun itämaalaisen runoilija-tanssijattaren, ja
Thygelion Kaironeialaisen vertainen, jos hän voisi toimittaa minulle
hetairan, sillä, hyvät herrat, niitä löytyi Bombardoja jo Kreikassa ja
Egyptissä. Apulejus sen meille ilmottaa. Voi surkeutta! Aina vain samaa
eikä koskaan mitään uutta. Luojan luomakunnassa ei ole enää mitään
julkaisematonta! _Nil sub sole novum_,[54] sanoo Salomo. _Amor omnibus
idem_,[55] sanoo Virgilius. Ja pariisilainen ylioppilas astuu
henttuineen Saint-Cloudin soutuveneeseen aivan samalla tavalla kuin
Perikles astui Aspasiansa kanssa laivaan purjehtiakseen sota-aluksiensa
etunenässä Samos-saarille. Viimeinen sana. Tiedättekö, neitoseni, kuka
Aspasia oikeastaan oli? Vaikka hän elikin aikaan, jolloin ei naisilla
vielä ollut sielua, oli hänellä kuitenkin ihana sielu, ruusun ja
purppuran hohtoinen sielu, hehkuvampi kuin tuli, raikkaampi kuin
aamurusko. Aspasia oli olento, jossa naisen kaksi äärimäisintä
vastakohtaa yhtyivät: hän oli prostitueerattu jumalatar. Hänessä oli
Sokratesta, mutta enemmän Manon Lescauta. Aspasia oli luotu sen
tapauksen varalle, että Prometeus tarvitsisi ilotyttöä".
Kerran vauhtiin päästyään, olisi Tholomyèstä ollut vaikea pysähyttää,
ell'ei muuan hevonen olisi juuri samassa hetkessä kuukertunut
rantakadulle. Vankkurit ja puhuja pysähtyivät kuin naulaan. Hevonen oli
vanha Beaucelainen tamma, laiha ja tapettava, joka kiskoi painavia
vankkureita. Päästyään Bombardan kohdalle oli nääntynyt, menehtynyt
elukka kieltäytynyt menemästä etemmäksi. Tapaus oli houkutellut väkeä
paikalle. Tuskin oli kiukuissaan kiroileva ajaja ehtinyt soveliaalla
painolla lausua asianomaisen voimasanan: _lemmon koni!_ jota säesti
säälimätön ruoskanisku, ennenkuin koni todellakin kaatua kupsahti eikä
enää noussut. Ohikulkijain melutessa ja huutaessa kääntyivät
Tholomyèsinkin iloiset kuulijat katsomaan, ja Tholomyès käytti
tilaisuutta päättääkseen puheensa seuraavalla surumielisellä
säkeistöllä:
On kohtalo kiesien, kuomujen
vain ränstyä loppuun,
ja luuskalla elämä luuskien:
työn hukkua hoppuun!
"Hevos-raukka", huokasi Fantine.
Ja Dahlia huudahti:
"Nyt tuo Fantine rupeaa tässä säälittelemään hevosiakin! On sitä sekin
mokoma!"
Mutta Favourite pani kätensä ristiin rinnalle, nakkasi päätään
taaksepäin, katsoi tiukasti Tholomyèsiin ja virkkoi:
"Entäs yllätys?"
"Aivan oikein. Aika on tullut", vastasi Tholomyès. "Hyvät herrat, hetki
on lyönyt, jolloin meidän tulee valmistaa näille neitosille yllätys.
Hyvät neitoset. Teidän tulee odottaa meitä hetkinen".
"Se alkaa suudelmalla", sanoi Blachevelle.
"Otsalle", lisäsi Tholomyès.
Kukin painoi vakavana suudelman neitosensa otsalle; sitten astuivat he
kaikki toinen toisensa jälkeen ovelle, sormi huulilla.
Favourite paukutti käsiään heidän poistuessaan.
"Se tuntuu hauskalta nyt jo", sanoi hän.
"Älkää viipykö kovin kauvan", pyyteli Fantine. "Me odotamme Teitä".
9.
Hauskan leikin hauska loppu.
Jäätyään yksin asettuivat neitoset parittain akkunoille kyynäspäittensä
nojaan, kurkottelivat, lavertelivat akkunasta toiseen.
He näkivät nuorukaisten käsikoukkua poistuvan Bombardan kapakasta;
ylioppilaat kääntyivät, viittoivat heille naureskellen ja hävisivät
sitten tuohon sunnuntain pölyiseen sekamelskaan, joka aina kerran
viikossa valtaa Champs-Élyséen.
"Älkää viipykö kauvan!" huusi Fantine.
"Mitähän ne meille tuovat?" sanoi Zéphine.
"Varmaankin jotain oikein sievää", sanoi Dahlia.
"Mutta sen pitäisi olla kultaa", virkkoi Favourite.
Pian veti heidän huomionsa puoleensa rantakadun vilinä ja liikenne,
joka näkyi suurten puiden oksain välitse ja joka huvitti heitä aika
tavalla. Oli juuri posti- ja matkustajavaunujen lähtöaika. Melkein
kaikki etelän ja lännen kyytivaunut kulkivat silloin Champs-Élyséen
kautta. Useimmat seurasivat rantakatua ja ajoivat Passyn portin kautta.
Joka hetki rämistivät läpi kansanjoukon valtavat, keltaisen ja mustan
kirjaviksi maalatut, raskaasti kuormatut matkalaukkujen, myttyjen ja
säkkien peittämät vaunut, joita laitettiin lähtökuntoon melulla ja
pauhulla. Pää toisensa jälkeen pilkisti niistä esiin, ne tärisyttivät
maata, ne muuttivat koko katukivityksen säkenöiväksi tuliraudaksi, ne
syöksivät kipunoita kuin pajanahjo, ja pöly tuprusi savupilvinä, kun ne
raivoavan myrskyn tavoin nelistivät tiehensä. Tämä meteli ja melske
huvitti tyttöjä. Favourite huudahti:
"Mikä räikinä ja ryskinä! Tuntuu aivan kuin laahattaisi suuria
rautakahlekimppuja".
Sattuipa silloin, että muuan vaunu, jota oli vaikea erottaa tiheiden
jalavain välitse, pysähtyi hetkiseksi ja lähti sitten taas täyttä
laukkaa. Tämä ihmetytti Fantinea.
"Kummallista!" sanoi hän. "Minä luulin, ett'eivät postivaunut pysähdy
koskaan".
Favourite nosti olkapäitään.
"Tuo Fantine on hämmästyttävä! Oikein sitä ihmeekseen katselee. Häntä
kummastuttavat yksinkertaisimmatkin seikat. Otaksukaamme, että minä
olen matkustaja; minä sanon postivaunujen ajajalle: minä menen hiukan
edeltä, ottakaa minut siitä rantakadulta ohi kulkeissanne. Ajaja näkee
minut, pysähtää ja ottaa minut vaunuihin. Sellaista sattuu joka päivä.
Sinä et tunne lainkaan elämää, tyttöseni".
Näin kului hetkinen aikaa. Äkkiä säpsähti Favourite kuin unesta
herätessään.
"No mutta yllätys?" pääsi häneltä.
"Totta tosiaankin!" virkkoi Dahlia. "Tuo kuuluisa yllätys?"
"He viipyvät niin kauvan!" sanoi Fantine.
Juuri kun Fantine pääsi näin huokaamasta, astui sisään sama viinuri,
joka oli päivällispöydänkin kattanut. Hänen kädessään näkyi jotain
kirjeentapaista.
"Mikä se?" kysyi Favourite.
Viinuri vastasi:
"Se on muuan paperi, jonka herrat jättivät Teille".
"Miksi ette tuonut sitä heti?"
"Koska herrat kielsivät antamasta sitä Teille ennen kuin tunnin
kuluttua", selitti viinuri.
Favourite tempasi paperin viinurin käsistä. Se oli todellakin kirje.
"Kas vaan!" sanoi hän. "Ei ole lainkaan osotetta. Mutta päälle on
kirjotettu näin:
"_Tämä on nyt se yllätys_".
Hän avasi kirjeen nopeasti, kiehitti sen levälleen ja luki (hän osasi
lukea):
"Oi lemmittymme!
"Tietäkäät, että meillä on vanhemmat. Vanhemmista ette Te paljoa
käsitä. Niitä kutsutaan isäksi ja äidiksi siviililain, lasten ja
siveyden nimessä. Nyt nämä vanhemmat vaikeroivat, nämä vanhukset
vaativat meitä luokseen, nämä hyvät äijät ja nämä hyvät eukot
kutsuvat meitä tuhlaajapojiksi, he toivoisivat jälleen näkevänsä
meidät ja he teurastavat vasikan meidän kunniaksemme. Me tottelemme
heitä, koska kuljemme hyveen teitä. Hetkenä, jolloin Te tätä
luette, kiidättää viisi tulista hevosta meitä isiemme ja äitiemme
helmaan. Me pötkimme käpälämäkeen, niinkuin Bossuet sanoo. Me
lähdemme, me olemme jo lähteneet. Me pakenemme Laffitten sylissä
ja Caillardin siivillä. Toulousen postivaunut tempaavat meidät
kadotuksen kuilusta, ja kadotuksen kuilu olette Te, oi meidän
ihanat armaamme. Me palaamme yhteiskuntaan, velvollisuuteen ja
järjestykseen jälleen, täyttä neliä, kolme lieutä tunnissa.
Isänmaan etu vaatii, että meistä tulee, kuten kaikista ihmisistä,
maaherroja, perheen-isiä, metsänhoitajia ja valtioneuvoksia.
Kunnioittakaa meitä. Me uhraamme itsemme. Itkekää meitä lyhyt
hetki ja täyttäkää tilamme nopeasti. Jos tämä kirje Teitä kiusaa,
niin kostakaa se sille. Hyvästi.
"Lähes kahden vuoden ajan olemme Teidän onnessanne huolehtineet.
Älkää meitä siitä vihatko.
"Allekirjottaneet:
"Blachevelle".
"Fameuil".
"Listolier".
"Félix Tholomyès".
"_Jälkikirjotus_: Päivällinen on maksettu".
Tytöt katsahtivat toisiinsa.
Favourite katkaisi ensimäiseksi äänettömyyden.
"No niin!" huudahti hän. "Se on joka tapauksessa sangen hauska
kepponen".
"Tämä on hyvin hassunkurista", sanoi Zéphine. "Blachevelle on
varmaankin tämän keksinyt", jatkoi Favourite. "Minä vallan häneen
rakastun. Heti kun lähtee, heti lempi syttyy. Siinä koko juttu".
"Ei", sanoi Dahlia, "kyllä tämä kuje on lähtenyt Tholomyèsin päästä. Se
on niin hänen tapaistaan".
"Jos niin on asianlaita", jatkoi Favourite, "niin kuolema
Blachevellelle ja eläköön Tholomyès!"
"Eläköön Tholomyès!" huusivat Dahlia ja Zéphine.
Ja he räjähtivät nauruun.
Fantine nauroi muiden mukana.
Hetkistä myöhemmin itki hän huoneeseensa saavuttuaan. Tämä oli ollut
hänen ensi lempensä, niinkuin olemme maininneet. Hän oli antautunut
Tholomyèsille, kuin miehelleen ikään, ja hänellä oli lapsi.