1.
Vuosi 1817.
Vuosi 1817 oli vuosi, jota Ludvig XVIII kuninkaallisella
mahtipontisuudella, josta ei pöyhkeily ollut kaukana, saattoi sanoa
hallituksensa toiseksikolmatta. Sinä vuonna oli herra Bruguière de
Sorsum kuuluisuutensa kukkuloilla. Kaikki parturien työhuoneet oli
puuteriperuukin ja kuninkaallisen linnun palaamista odotellessa
maalattu taivaansinisiksi ja koristettu valtakunnan liljoilla. Se oli
sitä ihanaa aikaa, jolloin kreivi Lynch joka sunnuntai istui
kirkonisäntänä Saint-Germain-des-Présin kirkon virkamiesten penkissä,
Ranskan päärin puvussa, punaisine nauhoineen ja pitkine nokkineen,
kasvoilla sellainen ylevä ilme kuin miehen, joka on suorittanut
loistotyön. Herra Lynchin suorittama loistotyö oli tämä: hän oli
Bordeauxin pormestarina ollessaan luovuttanut 12 päivänä maaliskuuta
1814 kaupungin hiukan liian aikaisin Angoulêmen herttualle. Siitä hänen
päärinarvonsa. Vuonna 1817 upotti muoti neljän viiden vanhat
pojanvekaratkin suunnattomien nahkalakkien alle, jotka olivat
korvallisilta sahvianilla koristetut ja jotka näyttivät jokseenkin
samanlaisilta kuin eskimojen päähineet. Ranskan sotaväki oli puettu
vaaleisiin, itävaltalaiseen tapaan; rykmenttejä kutsuttiin legioneiksi;
numeroiden asemesta oli niillä maakuntain nimitykset. Napoleon oli
Pyhän Helenan saarella, ja kun Englanti ei antanut hänelle viheriätä
kangasta, teetti hän uusia vaatteita vanhoja kääntämällä. Vuonna 1817
lauloi Pellegrini, neiti Bigottini tanssi, Potier hallitsi, Odrya ei
silloin vielä ollut olemassa. Rouva Saqui seurasi Foriosoa. Silloin oli
vielä preussiläisiäkin Ranskassa. Herra Delalot oli mahtava henkilö.
Laillisuutta oli juuri vahvistettu katkaisemalla ensin käsi, sitten pää
Pleignieriltä, Carbonneaulta ja Tolleronilta. Ruhtinas de Talleyrand,
ylimäinen kamariherra, ja apotti Ludvig, raha-asiain nimitetty
ministeri, katselivat toisiaan, hymyillen kahden tietäjän hymyä;
molemmat olivat olleet 14 päivänä heinäkuuta 1790 viettämässä Bastiljin
vallottamisen muistomessua Mars-kentällä; Talleyrand oli sen piispana
määrännyt, Ludvig oli sen apulaispappina toimittanut. Vuonna 1817 vielä
näkyi tämän saman Mars-kentän käytävillä suuria tukkeja, jotka olivat
siinä ruohostolla sateessa mätänemässä, sinivärein siveltyjä, ja nytkin
vielä erotti jälkiä muinoin kullatuista kotkan- ja mehiläisenkuvista.
Ne olivat patsaita, jotka kaksi vuotta aikaisemmin olivat kannattaneet
keisarin kunniakatosta Mai-kentällä. Siellä ja täällä pilkotti tukin
musta kylki: siinä oli ollut Gros-Cailloun lähelle asettautuneiden
itävaltalaisten leiri. Pari kolme näistä patsaista oli muuttunut
tuhkaksi heidän leirinuotioissansa ja lämmittänyt keisarillisten
kouria. Mai-kentässä oli huomattavaa, että sen tapahtumat tapahtuivat
kesäkuussa ja Mars-kentällä. Vuonna 1817 oli kaksi seikkaa
kansanomaista: Voltaire-Touquet nojatuoli ja patenttinuuskarasia.
Tuorein pariisilainen kuohutapaus oli Dautunin rikos, hänen,
joka oli vielä heittänyt veljensä pään Kukkatorin vesialtaaseen.
Tutkimuksia alotettiin meriministeriössä tuossa surullisenkuuluisan
_Medusa-fregatin_ jutussa, joka lopulta peitti häpeällä Chaumareixin
ja kunnialla Géricaultin. Eversti Selves meni Egyptiin, missä hänestä
tuli Soliman-pasha. Thermes-palatsia La Harpen kadulla käytti nyt
muuan tynnyrintekijä myymälänään. Vielä näkyi Cluny-palatsin
kahdeksankulmaisen tornin tasanteella se pieni lautakoju, joka
oli muinoin ollut Messierin, Ludvig XVI:n aikuisen laivaston
tähtitieteilijän havaintojenteko-paikkana. Durasin herttuatar luki
kolmelle, neljälle ystävälleen vielä ilmestymätöntä _Ourikaa_
kammiossaan, joka oli sisustettu ristijalkaisilla taivaansiniseen
satiniin verhotuilla huonekaluilla. Louvressa hangattiin N-kirjaimia
pois kaikista esineistä. Austerlitzin silta sai muuttaa nimeä ja
ristittiin Kuninkaan Puutarhan sillaksi, kaksinkertainen arvoitus, joka
peitti taakseen samalla kertaa Austerlitzin sillan ja kasvitieteellisen
puutarhan. Ludvig XVIII:llä, joka merkitessään kynnellään oivia kohtia
Horatiuksesta erittäin pelkäsi sankareita, jotka kohoavat keisareiksi,
ja puukengäntekijöitä, joista tulee perintöruhtinaita, oli kaksi
huolta: Napoleon ja Mathurin Bruneau. Ranskan Akatemia julisti
kilpakirjotuksen: _opintojen tuottamasta onnesta_. Herra Bellart oli
yleisesti tunnettu kaunopuhuja. Hänen varjossaan nähtiin kehkeävän
vastaisen yliprokuraattorin de Broën, joka myöhemmin joutui Paul-Louis
Courierin pistopuheiden ruoskittavaksi. Siihen aikaan esiintyi muuan
väärä Chateaubriand, jonka nimi oli Marchangy, kunnes ilmestyi väärä
Marchangy, jonka nimi oli Arlincourt. _Claire d'Albe_ ja _Malek-Adel_
olivat mestariteoksia; rouva Cottin julistettiin aikakauden
ensimäiseksi kirjailijaksi. Ranskan Akatemia pyyhki luetteloistaan
jäsenensä Napoleon Bonaparten nimen. Kuninkaallisesta määräyksestä
rakennettiin Angoulêmeen merisotakoulu, sillä koska Angoulêmen herttua
oli suuri amiraali, oli ilmeistä että Angoulêmen kaupunginkin tuli
oikeudella saada kaikki merisataman ominaisuudet; muutenhan olisi
loukattu yksivaltiaallista periaatetta. Ministerineuvostossa herätti
kiivasta mielipiteenvaihtoa kysymys, oliko kauvemmin siedettävä niitä
nuorallatanssijoita esittäviä reunakuvia, jotka koristivat Franconin
ilmotuksia ja jotka keräsivät roskaväkeä kaduille joukkoihin. Herra
Paër, _Agnesen_ tekijä, hauska mies, jolla oli kulmikkaat kasvot ja
syylä poskessa, johti pieniä, tuttavallisia konsertteja markiisitar de
Sassenayen luona Ville-l'Evêque-kadun varrella. Kaikki nuoret tytöt
lauloivat _Pyhän Avellen Erakkoa_, sanat Edmond Géraudin. _Keltainen
Kääpiö_ muuttui _Peiliksi_. Lemblinin kahvila piti keisarin puolta
vastoin Valoisin kahvilaa, joka oli Bourbonien miehiä. Berryn herttua,
jota silloin Louvel syrjästä silmäili, oli juuri naitettu muutamalle
sisilialaiselle prinsessalle. Yksi vuosi oli kulunut rouva de Staëlin
kuolemasta. Henkivartijasotilaat vihelsivät neiti Marsille. Suuret
sanomalehdet olivat sangen pieniä. Koko oli supistettu, mutta vapaus
oli laaja. _Perustuslaillinen_ oli perustuslaillinen. _Minerva_
kutsui Chateaubriandia _Chateaubriantiksi_. Tämä _t_ sai porvarit
nauramaan aika lailla suuren kirjailijan kustannuksella. Ostetuissa
sanomalehdissä parjasivat ostetut sanomalehtimiehet vuoden 1815
maanpakoontuomittuja; Davidilla ei ollut enää kykyä, Arnaultilla ei
ollut enää henkevyyttä. Carnotilla ei ollut enää rehellisyyttä;
Soult ei ollut voittanut ainuttakaan tappelua; on totta, ett'ei
Napoleonillakaan enään ollut neroa. Kaikkihan tietävät, että
maanpakolaiselle postissa lähetetyt kirjeet hyvin harvoin omistajalleen
saapuvat, koska poliisit katsovat pyhäksi velvollisuudekseen siepata
ne. Seikka ei ole suinkaan uusi eikä outo; maanpakoontuomittu Descartes
jo sitä valitti. Kun David oli eräässä belgialaisessa sanomalehdessä
hiukan harmitellut sitä asiaintilaa, ett'eivät hänelle kirjotetut
kirjeet saavu perille, tuntui se hassunkuriselta kuningasmielisistä
sanomalehdistä, jotka tästä saivat tilaisuuden aika lailla herjata
maanpakolaista. Sanoa: _kuninkaanmurhaajat_, tai sanoa: _äänestäjät_,
sanoa: _viholliset_ tai sanoa: _liittoutuneet_, sanoa: _Napoleon_ tai
sanoa: _Buonaparte_, se erotti kaksi ihmistä varmemmin kuin pohjaton
kuilu. Kaikki ymmärtäväiset ihmiset myönsivät, että vallankumouksien
aikakauden oli iki-ajoiksi lopettanut kuningas Ludvig XVIII, tuo
"hallitusmuotolain kuolematon säätäjä". Jalustaan, joka Pont-Neufin
käytävässä odotti Henrik IV:n kuvapatsasta, kaiverrettiin sana
_Redivivus_.[32] Herra Piet valmisteli Teresan kadun n:o 4:ssä laitonta
kirkolliskokoustaan yksivaltaa vahvistaakseen. Oikeistopuolueen
johtajat sanoivat vakavissa ajankohdissa: "Täytyy kirjottaa Bacotille".
Herrat Canuel, O'Mahony ja Chappedelaine suunnittelivat, osaksi
kuninkaan vanhimman veljen yllyttäminä, sitä kepposta, joka myöhemmin
tultiin tuntemaan "merenrannan salaliiton" nimellä. Musta Naula punoi
sekin juonia puolestaan. Delaverderie neuvotteli Trogoffin kanssa.
Herra Decazes, johonkin määrin vapaamielinen mies, oli kukkona
tunkiolla. Chateaubriand seisoi joka aamu akkunansa ääressä talossa n:o
27 Pyhän Dominiquen kadulla, sukkahousuissaan ja tohveleissaan, harmaat
hiukset silkkimyssyn peitossa, silmät peiliin tähdättyinä, täydellinen
hammaslääkärin kalukotelo avattuna edessään, puhdisteli ja hoiteli
hampaitaan, mitkä hänellä olivat ihastuttavat, väliin sanellen
korjauksia teokseen _Yksivalta valtiomuotolain mukaan_ kirjurilleen
herra Pilorgelle. Mahtipontinen arvostelu piti Lafonin Talmaa
parempana. Herra de Féletz merkitsi A.; herra Hoffman merkitsi Z.
Charles Nodier kirjotti _Thérèse Aubertin_. Avioero oli poistettu.
Lyseoita kutsuttiin lukioiksi. Lukiolaiset, joiden takinkauluksessa
komeili kultainen lilja, pieksivät toisiaan pahanpäiväisesti Rooman
kuninkaan takia. Kuninkaallisen linnan poliisi esitti hänen
kuninkaalliselle korkeudelleen kuninkaan tyttärelle kaikkialle näkyviin
asetetun Orleansin herttuan muotokuvan, missä herttua näytti
komeammalta husaarien kenraalieverstin univormussa kuin Berryn herttua
rakuunain kenraali-everstin univormussa; vakava ristiriita. Pariisin
kaupunki kultautti kustannuksellaan Invalidi-kirkon kupoolin. Vakavat
ihmiset kyselivät toinen toiseltaan, mitä tekisi siinä tai tässä
tilaisuudessa herra de Trinquelague; herra Clausel de Montais erosi
muutamissa kohdissa herra Clausel de Cousserguesista; herra Salaberry
ei ollut tyytyväinen. Näyttelijä Picard, joka kuului Akatemiaan, mihin
näyttelijä Molière ei ollut voinut kuulua, esitytti _Kaksi Philibertiä_
Odéon-teaterissa, jonka otsikossa saattoi vielä kirjainten
kuluneisuudesta huolimatta selvästi lukea: _Keisarinnan Teatteri_.
Kiisteltiin Cugnet de Montarlotista. Fabvier oli salavehkeilijä; Bavoux
oli vallankumouksellinen. Peloton Pelicier toimitti uuden painoksen
Voltairen teoksia, seuraavalla nimellä: _Voltairen_, Ranskan Akatemian
jäsenen, _teokset_. "Se se ostajia tuo", sanoi tämä yksinkertainen
kustantaja. Yleinen mielipide uskoi, että herra Charles Loysonista oli
tuleva vuosisadan suuri nero; kateus alkoi häntä purra, kunnian merkki;
ja hänestä tehtiin seuraava sukkeluus:
_Loysonin lentäissäkin kuuluvi käpäläin kapse_.
-- Kun kardinaali Fesch kieltäytyi luopumasta virastaan, hoiti herra de
Pins, Amasien arkkipiispa, Lyonin hiippakuntaa. Riita Dappes-laaksosta
Sveitsin ja Ranskan välillä sai alkunsa eräästä kapteeni, sittemmin
kenraali Dufourin ilmotuskirjelmästä. Saint-Simon rakenteli
yksinäisyydessä, hyljättynä suuremmoista unelmaansa. Tiedeakatemiassa
oli muuan kuuluisa Tourier, jonka jälki-aika on unhottanut, ja eräässä
vinttikamarissa muuan tuntematon Fourier, jota tulevaisuudessa
muistetaan. Lordi Byronin tähti alkoi nousta; erään Millevoyn runon
reunahuomautus julisti hänen tuloaan Ranskaan seuraavin sanoin: _muuan
lordi Byron_. David d'Angers yritteli muovailla marmoria. Apotti Caron
piti seminaarilaisten pienelle seuralle Feuillantines-kadun
umpiperukassa ylistyspuheen eräästä tuntemattomasta papista Félicité
Robertista, joka on myöhemmin saanut nimen Lamennais. Muuan outo otus,
joka savusi ja puhkui Seinellä ja piti sellaista menoa kuin uiva koira,
kulki edestakaisin Tuileries-linnan akkunoiden ohitse Kuninkaan sillan
ja Ludvig XV:n sillan väliä; se oli sellainen mitätön vehje vaan,
jonkunlainen leikkikalu, hupsupäisen keksijänsä mielihoure, haave:
höyrylaiva. Pariisilaiset katselivat tätä hyödytöntä kojetta
välinpitämättöminä. Herra de Vaublanc, joka oli uudistanut Akatemian
vallankumouksella, määräyksillä ja uusilla nimityksillä, ei lopulta,
niin monen Akatemian jäsenen mahtava leipoja kuin olikin, voinutkaan
saada omaa nimeänsä sen luetteloihin. Saint-Germainin etukaupunki ja
Marsan toivoivat herra Delaveauta poliisipäällikökseen, hänen suuren
hurskautensa takia. Dupuytren ja Récamier riitautuivat lääkärikoulun
luentosalissa ja puivat toisilleen nyrkkiä Kristuksen jumaluudesta
väitellessään. Cuvier, toinen silmä Genesiksessä ja toinen luonnossa,
koki tekopyhän taantumuksen mieliksi saattaa maatunnais-löydöt
sopusointuun sanan kanssa ja mairitella Mosesta mastodonteilla. Herra
Francos de Neufchâteau, Parmentierin muiston ylistettävä vaalija, teki
kaiken voitavansa, jotta _pomme de terre_[33] lausuttaisiin
_parmentière_, mutta ei onnistunut. Apotti Gregorius, entinen piispa,
entinen konventin jäsen, entinen senaattori, oli kuningasmielisessä
herjauskirjallisuudessa ylennyt arvonimeen: 'roisto Gregorius'. Tämän
juuri käyttämämme lausetavan 'yletä johonkin arvonimeen'[34] julisti
herra Royer-Collard uutismuodostukseksi. Saattoi vielä vallan hyvin
nähdä sen valkoisen kiven Jenan sillan kolmannen kaaren alla, jolla oli
pari vuotta sitten tutkittu Blücherin hakkuuttama miinareikä, millä hän
aikoi räjähyttää koko sillan ilmaan. Oikeus haastoi tuomiopöytänsä
ääreen miehen, joka, nähdessään Artoisin kreivin astuvan kirkkoon, oli
huudahtanut ääneensä: _Lempo soikoon! Muistelenpa kaihoten sitä aikaa,
jolloin näin Bonaparten ja Talman kulkevan käsikoukkua ilopaikkoihin_.
Kapinallinen lausuma. Kuusi kuukautta vankeutta. Kavaltajat esiintyivät
kaikki napit auki; miehet, jotka olivat taistelunaattona menneet
vihollisen puolelle, eivät lainkaan peitelleet siten saamiansa
palkintoja ja kulkivat häpeämättä keskellä päivää rikkauksiensa ja
arvonimiensä korskeassa loistossa; Lignyn ja Guatre-Brasin karkurit
paljastivat maksetun häpeänsä alastomuudessa yksinvaltaihailunsa ja
harrastuksensa kaikkien nähtäville, unohtaen, mitä Englannissa on
kirjotettu yleisten vesikäymäläin sisäseinille: _Please adjust your
dress before leaving_.[35]
Kas siinä sikin sokin se, mikä vielä hämärästi mieleen muistuu tuosta
vuodesta 1817, joka nykyään on unohdettu. Historia jättää mainitsematta
kaikki nämä pienoispiirteet, eikä voi muuta tehdäkkään; niiden ääretön
paljous hautaisi sen allensa. Kuitenkin ovat nämä yksityiskohdat, joita
väärin sanotaan pieniksi -- ei ole pieniä tapahtumia ihmiskunnan
historiassa, eikä pieniä lehtiä kasvikunnassa -- hyödyllisiä. Vuosien
varjoviivoista piirtyy vuosisatojen kuva.
Tänä vuonna 1817 pani neljä nuorta pariisilaista toimeen "pienet
lystit".
2.
Neljä paria.
Nämä pariisilaiset olivat kotoisin yksi Toulousesta, toinen
Limogesista, kolmas Cahorsista ja neljäs Montaubanista; mutta he olivat
ylioppilaita, ja ylioppilas on samaa kuin pariisilainen, ja opiskella
Pariisissa merkitsee samaa kuin syntyä Pariisissa.
Nämä nuorukaiset eivät herättäneet mitään erikoista huomiota; kaikki
olivat nähneet heidänlaisiaan; neljä aivan tavallista ylioppilasta, ei
hyviä eikä huonoja, ei oppineita eikä oppimattomia, ei neroja eikä
pölkkypäitä; he elivät ihanasti sitä riemuisaa huhtikuuta, jota
kutsutaan kahdenkymmenen ijäksi. He olivat neljä tavallista Oskaria;
sillä tähän aikaan ei Arthureja vielä ollut olemassa. _Hälle Arabian
hajuyrtit polttakaa_, huudahti romanssi, _Käy Oskar lähemmä, Oskar! mä
hänet nähdä saan!_ Oltiin Ossianin lumoissa, kaikki hieno oli
skandinavilaista ja kaledonilaista, puhdas englantilainen maku pääsi
valtaan vasta myöhemmin, ja Arthureista ensimäinen, Wellington, oli
juuri voittanut Waterloon taistelun.
Näiden neljän Oskarin nimet olivat: Félix Tholomyès, Toulousesta;
Listolier, Cahorsista; Fameuil, Limogesista; Blachevelle,
Montaubanista. Jokaisella oli luonnollisesti oma armahaisensa.
Blachevelle rakasti Favouritea, jonka nimi johtui siitä, että hän oli
ollut Englannissa; Listolier jumaloi Dahliaa, jolla oli lempinimenä
kukan nimi; Fameuil hehkui Zéphinelle, Zéphine oli lyhennys
Joséphinesta; Tholomyèsillä oli Fantinensa, jota kauniiden
kullankeltaisten hivustensa takia kutsuttiin Kultatukaksi.
Favourite, Dahlia, Zéphine ja Fantine olivat neljä ihastuttavaa
tyttöstä, tuoksuvia, säteileviä, hiukan työnaisia vielä, jotka eivät
olleet aivan kokonaan jättäneet neulaansa, joilta lemmenseikkailut
veivät suurimman ajan, mutta joiden kasvoilla väreili vielä jäännös
työn vakavuutta ja joiden sydämessä kasvoi vielä tuo siveyden kukka,
mikä elää naisessa ensimäisen lankeemuksenkin jälkeen. Yhtä näistä
neljästä nimitettiin Nuoreksi, koska hän oli nuorin joukosta; yhtä taas
kutsuttiin Vanhaksi. Vanha oli kahdenkymmenenkolmen ijässä. Jott'emme
mitään peittelisi, niin sanomme, että nuo kolme ensimäistä olivat
kokeneempia, huolettomampia ja etemmäksi ehtineitä elämän myrskyisellä
ulapalla kuin Fantine kultatukka, joka eli ensimäistä unelmaansa.
Dahlia, Zéphine ja etenkin Favourite olivat jo monet mutkat juosseet.
Heidän tuskin aletussa romaanissaan löytyi jo useita sivukohtauksia, ja
rakastaja, jonka nimi ensimäisessä luvussa oli Adolf, muuttui toisessa
Alfonseksi ja kolmannessa Kustaaksi. Köyhyys ja kiemailu ovat kaksi
huonoa neuvonantajaa; toinen toruu, toinen mielistelee; ja kauniilla
rahvaantytöillä on nuo molemmat neuvojina, ja ne kuiskivat heidän
korviinsa kumpikin puoleltaan. Nämä helposti viekotellut ihmislapset
kuuntelevat. Siitä lankeemukset, joihin he suistuvat, ja kivet, joilla
heitä heitetään. Heidät painetaan maantomuun kaiken puhtaan,
koskemattoman kirkkauden nimessä. Mutta voi! jos tuon neitsyen olisikin
nälkä?
Favouritella, joka oli ollut Englannissa, oli ohjaajina Zéphine ja
Dahlia. Hänellä oli hyvin nuorena ollut kotikin. Hänen isänsä oli
muuan vanha, raakamainen, kerskaileva matematiikan opettaja; hän ei
ollut naimisissa ja juoksenteli ijästään huolimatta antamassa
yksityistunteja. Tämä opettaja oli kerran nuorra miehenä nähnyt
kamarineitsyen hameen takertuvan uunin suupeltiin; tämä tapaturma
sytytti hänessä lemmenliekin. Seurauksena oli Favourite. Hän kohtasi
silloin tällöin isänsä, joka tervehti häntä. Eräänä aamuna astui muuan
vanha nunnan näköinen vaimo tytön huoneeseen ja sanoi: "Ettekö tunne
minua, neiti?" -- "En". -- "Minä olen äitisi". -- Sitten avasi eukko
ruokakaapin, joi ja söi, haki patjan, ainoan esineen, minkä hän omisti,
ja rupesi taloksi. Tämä yrmy ja jumalinen äiti ei puhunut paljoa
Favouritelle ja istui usein tuntikausia sanaakaan sanomatta, söi
aamiaista, päivällistä ja illallista neljän verosta ja meni usein
portinvartijan asuntoon lavertelemaan ja panetteli siellä tytärtään.
Seikka, joka oli työntänyt Dahlian Listolierin syliin ja ehkäpä
muidenkin, joka oli vienyt hänet toimettomaan elämään, oli se, että
hänellä oli niin ihmeen sievät ruusunpunaiset kynnet. Voiko nyt
mitenkään tehdä työtä, kun on sellaiset ruusuiset kynnet? Joka tahtoo
pysyä siveänä, hänen ei tule säälitellä käsiänsä. Mitä Zéphineen tulee
oli hän vallottanut Fameuilin veikeällä, vallattoman hyväilevällä
tavallaan sanoa: Kyllä, herra.
Koska nuorukaiset olivat toveruksia, tuli tytöistäkin ystäviä.
Tällaisia ystävyyssuhteita syntyy aina näissä lemmenseikoissa.
Viisaus ja filosofia ovat kaksi eri asiaa; ja tämä käy ilmi siitäkin,
että näistä pienistä, säännöttömistä avioliitoista huolimatta
Favourite, Zéphine ja Dahlia olivat filosofi-tyttöjä ja Fantine viisas
tyttö.
Viisasko? sanottanee. Entä Tholomyès? Salomo vastaisi, että rakkaus on
viisauden osa. Me tyydymme sanomaan vain, että tämä oli Fantinen
ensimäinen rakkaus, ainoa rakkaus, uskollinen rakkaus.
Hän oli ainoa heistä neljästä, jota vain yksi ainoa mies sinutteli.
Fantine oli noita olentoja, jonkalaisia usein puhkee, niin sanoaksemme,
kansan pohjakerroksissa. Yhteiskunnallisen pimeyden synkimmistä
syvyyksistä lähteneenä, kantoi hän otsallaan tuntemattomuuden,
nimettömyyden merkkiä. Hän oli syntynyt Montreuil-sur-Merissä. Kutka
olivat hänen vanhempansa? Ken osaisi siihen vastata? Hänen isästään ja
äidistään ei oltu milloinkaan selville päästy. Hänen nimensä oli
Fantine. Miksi Fantine? Ei hänellä tiedetty muuta nimeä olleenkaan.
Hänen syntymänsä aikoihin oli vielä Direktorihallitus vallassa. Ei
sukunimeä, hänellä ei ollut perhettä eikä sukua; ei ristimänimeä,
kirkkoa ei enään ollut olemassa. Hänen nimekseen joutui se, minkä
ensimäinen ohikulkija sattui hänelle antamaan, nähdessään hänen siinä
pienenä palleroisena tepsuttelevan paljain jaloin kadulla. Hän sai
nimen niinkuin sai sadeveden päälleen pahalla säällä. Häntä kutsuttiin
Pikku-Fantineksi. Kukaan ei siitä sen enempää tiennyt. Tämä ihmisolento
oli tullut maailmaan noin vaan siinä sivussa. Kymmenvuotiaana jätti
Fantine kaupungin ja meni seutukunnan talonpoikain palvelukseen.
Viidentoista vuoden ijässä tuli hän Pariisiin "onneaan etsimään".
Fantine oli kaunis ja pysyi puhtaana niin kauvan kuin suinkin voi. Hän
oli kaunis, vaaleaverinen tyttö, kauniit hampaat. Hänellä oli kultaa ja
kalliita helmiä morsiuslahjaksi, mutta kulta oli hänen päässään ja
helmet hänen suussaan.
Hän teki työtä pysyäkseen hengissä; sitten hän -- yhä pysyäkseen
hengissä, sillä sydämen on myöskin nälkä -- rakasti.
Hän rakasti Tholomyèsiä.
Pieni lemmenseikkailu ylioppilaalle, hänelle syvä tunne. Latinalaisen
kaupunginosan kadut, joilla vilisi ylioppilaita ja neulojatyttöjä,
näkivät tämän unelman alun. Panthéonin kukkulan sokkelomaisissa
käytävissä, missä niin monta seikkailua alotetaan ja lopetetaan, oli
Fantine jo kauvan paennut Tholomyèsiä, mutta niin, että hän hänet aina
kohtasi. Löytyy eräs väistelemistapa, mikä suuresti muistuttaa
etsimistä. Lyhyesti: paimenlaulu alkoi. Blachevelle, Listolier ja
Fameuil muodostivat ryhmän, jonka johtajana oli Tholomyès. Hänellähän
oli terävin pää. Tholomyès oli oikea vanhan ajan vanha ylioppilas; hän
oli rikas; hänellä oli neljä tuhatta frangia korkoja; neljä tuhatta
frangia korkoja, loistava, huomiota herättävä tapaus Pyhän Genovevan
vuorella. Tholomyès oli kolmenkymmenen ikäinen ränsistynyt elostelija.
Hän oli ryppyinen ja hampaaton; hän eteni nopeasti täydellistä
kaljupäisyyttä kohti; mutta itse puheli hän siitä huolettomasti:
_pää paljas kolmenkymmenen ijässä, polvi neljänkymmenen_. Hänen
ruuansulatuksensa laita oli hiukan niin ja näin, ja sitäpaitsi oli
hänen toinen silmänsä ruvennut herkeämättä vuotamaan. Mutta sitä
mukaa kuin hänen nuoruutensa sammui, sytytti hän iloisuutensa; hän
korvasi hampaansa kujeillaan, tukkansa ilomielellään, terveytensä
ivapuheillaan, ja hänen itkevä silmänsä nauroi aina. Hän oli raunioiksi
rauennut, mutta kukat peittivät häntä kauttaaltaan. Hänen ennen
aikojaan paennut nuoruutensa peräytyi hyvässä järjestyksessä, lennätti
naurunpuuskia, eikä siitä näkynyt kuin tulenleimauksia. Hän oli kerran
tarjonnut kappaletta Vaudeville-teateriin, mutta saanut kieltävän
vastauksen. Joskus hän vieläkin sepitteli säkeitä. Muuten epäili hän
rohkeasti kaikkea, mikä näyttää todistavan suurta voimaa heikkojen
mielestä. Koska hän siis oli sekä ironinen että kaljupää, oli hän
johtaja. _Iron_ on englantilainen sana ja merkitsee rautaa. Tulisikohan
ironia-sana tästä?
Päivänä muuanna otti Tholomyès nuo kolme toveriansa erilleen, teki
tietoviisaan eleen ja puhui:
"Pian vuoden ajan ovat Fantine, Dahlia, Zéphine ja Favourite pyytäneet
meitä toimittamaan heille jonkun yllätyksen. Sen olemme heille
juhlallisesti luvanneet. He puhuvat meille siitä alituisesti, etenkin
minulle. Samoin kuin Neapelissa vanhat vaimot huutavat Pyhälle
Januariolle: _Faccia gialluta, fa o miracolo_: kelmeät kasvot, tehkää
ihmetyönne! Samoin sanovat kaunottaremme minulle herkeämättä:
Tholomyès, milloin synnytät sinä salaisuutesi? Nyt juuri kirjottavat
meille vanhempamme. Sahataan molemmin puolin. Minusta näyttää hetki
tulleen. Jutelkaamme".
Minkä jälkeen Tholomyès alensi äänensä ja lausui salaperäisen näköisenä
jotakin niin repäisevää, että voimakas, innostunut naurunrämäkkä lähti
neljästä kurkusta yhtaikaa ja että Blachevelle huudahti: "Se on, lempo
vieköön, mainio aate!"
Osui eteen savuinen kapakka, he astuivat sinne, ja heidän keskustelunsa
loppu-osa häipyi pimeään.
Salaperäisten neuvottelujen tuloksena oli se hurmaavan hauska huviretki
seuraavana sunnuntaina, jolle neljä nuorukaista kutsui neljä
neitostansa.
3.
Neljä ja neljä.
Nykyaikana on vaikeata muodostaa itselleen oikeaa käsitystä
ylioppilaiden ja neulojatyttöjen huviretkistä noin neljäkymmentäviisi
vuotta takaperin. Pariisin ympäristöt eivät enää ole samat; elämä
niissä, jota voisimme kutsua ulkopariisilaiseksi elämäksi, on sekin
puolen vuosisadan kuluessa täydellisesti muuttanut muotoaan; missä
ennen käki kukkui, siinä nyt juna jyristää, missä ennen ruuhella
melottiin, siinä nyt höyrylaiva puksuttaa; nykyään merkitsee Fécamp
samaa kuin ennen Saint-Cloud. Pariisi vuonna 1862 on kaupunki, jonka
alueeseen kuuluu koko Ranska.
Nuo neljä paria suorittivat tarkalleen kaikki ne maalais-hullutukset,
joita siihen aikaan pidettiin mahdollisina. Oli lupa-aika tulossa, ja
kesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Edellisenä iltana oli Favourite, ainoa,
joka osasi kirjottaa, lähettänyt Tholomyèsille kaikkien neljän nimessä
seuraavan kirjeen: "se on aikka onni ku pääse lähtemä aikkasi". Ja niin
olivatkin he nousseet jo kello viideltä aamulla. Sitten menivät he
Saint-Cloudiin kyytivaunuissa, katselivat kuivanutta vesiputousta ja
huudahtivat: Se on varmaankin hyvin kaunis, kun siinä on vettä! söivät
aamiaista _Mustan-Pään_ ravintolassa, missä ei Castaing vielä ollut
käynyt, heittelivät rengasta suuren lammikon puistokäytävissä, nousivat
Diogeneen lyhtyyn, poimivat kukkia Puteauxissa, ostivat ruokopillejä
Neuillyssä, söivät omenaleivoksia joka paikassa ja olivat ylen
onnellisia.
Tytöt melusivat ja loruilivat kuin vapauteen päässeet lehtokertut. Sitä
oltiin kuin houreessa. Tuon tuostakin he noin leikillään läpsähyttivät
nuorukaisia. Elämän aamuhurmiota! Ihanoita vuosia! Sudenkorentojen
siipi väräjää! Oi, keitä lienettekin, muistatteko vielä? Oletteko
viidakoissa vaeltaneet ja taivuttaneet oksan sen suloisen olennon
tieltä, joka perässänne astuu? Oletteko koskaan nauraen ja ilakoiden
liukuilleet pitkin sateen liottamia rinteitä kera rakastetun naisen,
joka pitää kädestänne ja huudahtaa: Ah! missä kunnossa ovatkaan uudet
kenkäni!
Sanokaamme heti kohta, että tältä hyväntuuliselta seurueelta puuttui
tuo hauska harmiseikka: sadekuuro, vaikka Favourite olikin aamulla
lähdettäissä vakavan ja äidillisen näköisenä ennustanut: _Etanoita
kävelee poluilla. Sateen merkki! lapseni_.
Kaikki neljä olivat hurjan viehättäviä. Muuan vanha hauska klassillinen
runoniekka, joka oli kuuluisa niihin aikoihin ja jolla oli oma
Eleonorensa hänelläkin, herra ritari de Labouïsse, näki heidät noin
kymmenen aikaan aamulla käyskennellessään samana päivänä Saint-Cloudin
kastanjapuiden alla ja huudahti: _Siinä on yksi liikaa_,
ajatellen kolmea Sulotarta. Favourite, Blachevellen lemmitty,
kahdenkymmenenkolmen ikäinen, vanha, juoksi kaikkien edellä suurien
viheriäin oksain alla, hyppi yli ojien, tunkeusi läpi viidakkojen ja
johti koko tätä iloista joukkiota nuoren faunittaren hurjalla
tulisuudella. Zéphine ja Dahlia, joiden kauneuden sallima oli niin
asettanut, että se paremmin tuli näkyviin, kun he olivat rinnakkain, ja
että toisen viehkeys ikäänkuin täydensi toisen suloa, eivät luopuneet
toisistaan, vaistomaisesta kiemailun halusta pikemmin kuin
ystävyydestä; ja niin ottivat he toinen toiseensa nojaantuneina
englantilaisia asentoja; ensimäiset _keepsaket_[36] olivat juuri
ilmestyneet, kaihomielisyyden aika koitti naisille, samoin kuin
myöhemmin byronismi miehille, kauniimman sukupuolen hivukset alkoivat
kyynelin kylpeä. Zéphinen ja Dahlian tukka oli taitettu korkeille
kääryleille. Listolier ja Fameuil, jotka olivat joutuneet riitaan
professoreistaan, selittivät Fantinelle, mikä ero oli olemassa herra
Delvincourtin ja herra Blondeaun välillä.
Blachevelle näytti varta vasten luodun kantamaan käsivarrellaan joka
sunnuntai Favouriten kirjava-hetaleista saalia.
Tholomyès vallitsi joukkoa. Hän oli hyvin iloisella tuulella, mutta
hänessä tuntui aina kuitenkin johto; hänen hilpeydessäänkin oli
yksivaltiutta; hänen pääasiallisimpana komeutenaan olivat suunnattoman
leveät nankini-housut, joista lähti nahkanauha jalkapohjan alle;
hänellä oli valtava, kaksisataa frangia maksava keppi kädessä ja --
hänellä kun piti kaikki olla -- eräs outo kapine, nimeltä sikari,
suussa. Koska ei mikään ollut pyhitettyä hänelle, veteli hän mahtavia
savuja.
"Tuo Tholomyès on hämmästyttävä", sanoivat toiset kunnioittaen. "Mitkä
housut! Mikä tarmokkuus!"
Fantine oli pelkkää päivänpaistetta. Hänen loistavat hampaansa olivat
ilmeisesti saaneet Jumalalta erityisen tehtävän: nauraa. Hän kantoi
mieluummin kädessään kuin päässään pientä kudottua olkihattuaan, mistä
riippuivat pitkät valkoiset nauhat. Hänen paksu vaaleankellertävä
tukkansa, jolla oli erikoinen taipumus purkautumaan ja vapaana
liehumaan ja jota piti alituiseen sitoa, näytti ihanalta kuin Galatean
tukka tämän kiitäessä pakoon piilipuiden alla. Hänen rusohuulensa
livertelivät tenhoisasti. Hänen suupielensä, hekumallisesti ylöspäin
kääntyneet kuin vanhoissa Erigonin irvinaamoissa, näyttivät yllyttävän
uskallettuihin yrityksiin; mutta hänen pitkät varjoisat silmäripsensä
vaipuivat vaiteliaina kasvojen reuhaavan ali-osan yli, ikäänkuin
rauhaa rakentaakseen. Koko hänen puvussaan oli jotain laulavaa ja
leiskuvaa. Hänellä oli puku vaaleankeltaista villakangasta, sievät
korkeakorkoiset, punaisenruskeat kengät, joiden nauhat muodostivat X:n
kaltaisia kuvioita hänen hienoille valkeille harsosukilleen,
ja tuollainen ahdas musliinikankainen päällystakin tapainen,
marseillelaista keksintöä, jonka nimi, canezou, väännös Canebièren
tapaan lausutusta sanasta _quinze août_, merkitsee kaunista säätä,
lämmintä ja keskipäivää. Toiset, jotka eivät suinkaan liikoja
arastelleet, olivat paljastaneet rohkeasti kaulansa ja rintansa, mikä
etenkin kesällä kukkasin koristettujen hattujen verhoamana tekee sangen
suloisen ja viekottelevan vaikutuksen. Mutta kaikkien näiden
uskallettujen laitosten rinnalla näytti Fantine kultatukan läpinäkyvä,
lavertelias ja salamyhkäinen canezou, joka peitti ja paljasti samalla
kertaa, oikealta säädyllisyyden loistolöydöltä, ja kuuluisa lemmenhovi,
jonka valtijattarena oli merenviheriä-silmäinen kreivitär de Cette,
olisi ehkä antanut ensimäisen palkinnon sievistelyssä tälle canezoulle,
joka kilpaili siveyssarjassa. Yksinkertaisin on joskus viisain.
Sellaista sattuu.
Loistavat kasvot, hienot piirteet, silmät syvän-siniset, silmälaudat
paksut, jalat rintavat ja pienet, ranteet ja nilkat ihastuttavasti
muodostuneet, iho valkea, jossa näkyivät siellä ja täällä suonet
sinisinä juovina ristiin rastiin kulkevan, poski veitikkamainen ja
verevä, kaula voimakas kuin äginalaisten Junon kuvapatsaiden, niska
luja ja liikkuva, hartiat kuin Coustoun[37] muovaamat, keskellä pieni
hurmaava kuoppanen, joka selvästi näkyi musliinin alta, haaveilevan
miettiväisyyden hillitsemä iloisuus, muodot ihanat, verrattomat kuin
veistokuvalla, sellainen oli Fantine. Ja näiden vaatteiden ja näiden
hetaleiden alla aavisti kuvapatsaan piilevän ja tässä kuvapatsaassa
löytyvän sielun.
Fantine oli kaunis, sitä liioin itse tietämättään. Hienostelevat
uneksijat, salaperäisen kauneuden papit, jotka hiljaisuudessa
vertailevat kaikkea täydellisyyteen, olisivat varmaankin
pariisilaiskorujen läpi tunteneet tässä vähäpätöisessä neulojatytössä
muinaisajan pyhän sulosävelen. Tällä yhteiskunnan yöpuolen tytöllä oli
jaloa verta suonissaan. Hän oli kaunis kahdessa katsannossa:
tekotavaltaan ja sopusuhtaisuudeltaan, tekotapa on ihanteelle annettu
muoto; sopusuhtaisuus on tämän ihanteen ilmaisu.
Olemme sanoneet, että Fantine oli pelkkää iloa; Fantine oli myöskin
pelkkää kainoutta.
Jos joku havaintojen tekijä olisi häntä tarkkaavasti tutkinut, olisi
hän epäilemättä huomannut, että kaiken tuon nuoruuden, ihanan
vuodenajan ja lemmen hurman takaa pilkisti selvästi näkyviin
häveliäisyys ja kainous. Hän oli aina kuin hiukan hämmästyksissään.
Tämä siveä hämmästyksen ilme on juuri se piirre, joka erottaa Psychen
Venuksesta. Fantinella oli sormet pitkät, hienot ja valkoiset kuin
Vestan neitsyellä, joka kohentelee pyhän tulen tuhkaa kulta-puikolla.
Vaikk'ei hän olisi mitään Tholomyèsiltä kieltänyt -- sen tulemme
liiankin selvästi näkemään -- oli hänen kasvojensa ilme tavallisesti
ylevän neitseellinen; vakava ja melkein ankara arvokkuus levisi joskus
niille äkkiä ja oli sangen omituista ja oudostuttavaa nähdä iloisuuden
niiltä niin nopeasti väistyvän ja mietiskelevän ilmeen astuvan tämän
säteilevän iloisuuden sijaan ilman huomattavaa väli-astetta. Tämä
äkillinen, joskus raskasvivahteinen vakavuus muistutti jumalattaren
halveksivaa hymyä. Hänen otsassaan, nenässään, leuassaan vallitsi tuo
viivojen sopusuhtaisuus, jonka voi hyvin helposti erottaa mittojen
sopusuhtaisuudesta ja josta johtuu kasvojen viehättäväisyys; siinä niin
luonteenomaisessa kasvojen osassa, joka on nenänjuuren ja ylähuulen
välillä, oli hänellä tuo tuskin huomattava, hurmaava kuoppanen,
siveyden salainen merkki, joka saattoi keisari Barbarossan rakastumaan
erääseen Ikoniumin kaivoksista löydettyyn Dianaan.
Rakkaus on synti, sanotaan. Mutta Fantine oli viattomuus, joka leijaili
synnin yläpuolella.
4.
Tholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa espanjalaisen laulun.
Koko tämä päivä oli yhtä ruusuista iloa alusta loppuun. Koko luonnolla
näytti olevan lupapäivä, koko luonto näytti hymyilevän. Saint-Cloudin
kukkalavat tuoksuivat; Seine-virralta henkivä leyhkä liikutti
hiljalleen puiden lehtiä; oksat keinuivat tuulessa, mehiläiset
ryöstivät jasmiinein aarteita; kokonaisia perhosparvia liihotteli alas
kärsämöiden, apilain ja villikauran sekaan; Ranskan kuninkaan
ylevän-rauhallisessa puutarhassa telmi joukko maankulkijoita: lintuja.
Nauttiessaan päivänpaisteesta, kedoista, kukista, puista, säteilivät
nuo neljä iloista paria valoa ja onnea.
Ja tässä paratiisillisessa yhdyskunnassa, joka huusi, lauloi, juoksi,
tanssi, ajoi takaa perhosia, poimi kukkia, kastoi hienot punanhohtoiset
sukkansa korkeassa ruohossa, hurjia, reippaita ja hyväsydämisiä kun
oltiin, saivat tytöt suukkosen sieltä, toisen täältä, paitsi Fantine,
joka oli sulkeutunut haaveilevaan, vauhkoon yksinäisyyteensä ja joka
rakasti. -- "Sinä näytät aina niin mokomalta"; tapasi Favourite sanoa.
Ne olivat iloja ne. Missä tällaiset onnelliset parit kulkevat, siellä
tuntee elämä ja luonto valtavan sykähdyksen sisimmässään, ja kaikki
sulaa hyväilyyn ja valoon. Oli kerran hyvä haltijatar, joka loi
kukkanurmet ja metsät. Siitä rakastavain ikuiset retkeilyt vapaaseen
luontoon, jotka alituisesti uudistuvat ja jotka tulevat uudistumaan
niin kauvan kun löytyy vapaata luontoa ja rakastavia. Siitä se suuri
suosio, jota kevät nauttii ajattelijain parissa. Ylimys ja
maankiertäjä, herttua ja pääri ja alhaisin virkamies, hovi-ihmiset ja
kaupunki-ihmiset, niinkuin ennen vanhaan sanottiin, kaikki ovat he
tämän haltijattaren alamaisia. Nauretaan, ilakoitaan, ilmassa hehkuu
taivaallinen kirkkaus, rakkaus saa ihmeitä aikaan! Tuomarin kirjurit
ovat jumalia. Ja niin sitä huudetaan, ajetaan toisiaan takaa
ruohistossa, siepataan toisiaan vyötäisistä kiivaassa menossa, puhutaan
ja laverrellaan ja kaikki kaikuu kuin soitto, ihastushuudot puhkeavat
vain lyhyiksi tavuiksi, kirsikoita ryöstetään suusta toiseen, koko
maailma on täynnä valoa ja hehkua ja ihanaa paistetta. Kauniit tytöt
eivät suinkaan säästele itseään. Näyttää kuin ei tästä riemusta loppua
tulisikaan. Filosofit, runoilijat, maalarit katselevat tätä näytelmää,
eivätkä tiedä, mitä tehdä, niin se heitä häikäisee. Lähtö Cytheran
saarelle! huudahtaa Vatteau. Kansanmaalaaja Lancret tarkastelee
ihmetellen näitä ihastuksen huumaamia porvareita. Diderot ojentaa
kätensä kaikkia näitä lemmenseikkailuja kohti, ja d'Urfé lisää joukkoon
vanhat kelttiläiset uhripapit.
Aamiaisen jälkeen lähtivät nuo neljä pariskuntaa katsomaan
niinkutsuttuun kuninkaan kukkatarhaan muuatta hiljan Intiasta tuotua
kasvia, jonka nimeä emme tällä hetkellä satu muistamaan ja joka näihin
aikoihin veti koko Pariisin Saint-Cloudiin; se oli eriskummallinen,
kaunis korkeavartinen pensas, jonka lukemattomat, hiuksenhienoiset,
siirrottavat, lehdettömät oksat olivat täynnä miljoonia pieniä valkeita
kukkaterttuja; pensas näyttikin sentähden kukkasin koristetulta
ihmispäältä. Suuret joukot olivatkin aina sitä ihailemassa.
Kun oli tarpeekseen pensasta katseltu, huudahti Tholomyès: Nyt aasin
selkään! ja kun oli maksusta sovittu erään aasienvuokraajan kanssa,
palattiin Vanvesin ja Issyn kautta. Issyssä pieni pysähdys. Puisto,
kansallisomaisuutta, jota siihen aikaan piti hallussaan muonamestari
Bourguin, oli sattumalta auki. He astuivat sisään ristikkoportista,
kävivät katsomassa teko-erakkoa hänen luolassaan, koettelivat kuuluisan
peilihuoneen salaperäisiä ihmeitä, tämän joutavan laitoksen, joka hyvin
sopisi miljoonainomistajaksi päässeen satyyrin tai Priapukseksi[38]
muuttuneen Turcaretin[39] rakentamaksi. He kiikkuivat sydämensä halusta
suuressa, kahteen apotti Bernisin yhdistämään kastanjapuuhun
kiinnitetyssä verkkokeinussa. Heilutellessaan siinä toista tyttöä
toisensa jälkeen, naurun raikuessa, hameiden hulmahdellessa tavalla,
mikä olisi Greuzeäkin[40] miellyttänyt, lauloi toulouselainen Tholomyès
-- osaksi espanjalainen hänkin, koska Toulouse on Tolosan serkku --
kaihomielisellä sävelellä vanhan _gallega-laulun_, jonka on varmaankin
sepittänyt joku ihana immyt, kiitäessään nuorakeinussa korkealle kahden
puun välissä:
Soy de Badajoz.
Amor me Ilama.
Toda mi alma
Es en mi ojos
Porque enseñas
A tus piernas.
Fantine yksin kieltäytyi kiikkumasta.
"Ja tuollaista murjottelua minä en vaan sietäisi", äkäili Favourite
jokseenkin sydämystyneenä.
Kun matka aasin selässä oli loppunut, tuli uusia iloja. Kuljettiin
Seinen yli venheellä, ja Passysta saavuttiin sitten jalkapatikassa
Étoile-portille. He olivat olleet jalkeilla, kuten muistamme, kello
viidestä aamulla. Mutta siitä viis! "_Eivät sunnuntaina voimat lopu_",
sanoi Favourite. _Väsymys ei työskentele sunnuntaina_. Kello kolmen
tienoissa laskettelivat nuo neljä paria ilon huumaamina muutamia
kertoja luikuradalla, tuolla kummallisella laitoksella, joka sijaitsi
siihen aikaan Beaujonin kukkulalla ja jonka kiemurtelevat ääriviivat
näkyivät Champs-Élyséen puiden yli.
Tuon tuostakin huudahti Favourite:
"Entäs yllätys? Milloin tulee yllätys?"
"Malttakaahan", vastasi Tholomyès.
5.
Bombardan ravintolassa.
Kun oli luikuradasta kylläkseen saatu, ajateltiin päivällistä. Ja niin
päätyi tämä hiukan jo väsähtänyt uljas kahdeksikko Bombardan
ravintolaan, tuon kuuluisan Bombarda-ravintoloitsijan Champs-Élyséehen
perustamaan haaraliikkeeseen, jonka kyltti nähtiin niihin aikoihin
Rivolin kadulla, lähellä Delormen läpikäytävää.
Suuri mutta ruma huone, vuodekammio ja sänky perällä (ravintola kun oli
niin täynnä näin sunnuntaina, oli täytynyt tyytyä tähän pesään); kaksi
akkunaa, joista voi jalavain läpi nähdä rantakadulle ja virralle; kaksi
pöytää; toisella niistä mahtavat vuoret kukkakimppuja sekä miesten ja
naisten hattuja; toisen ääressä nuo neljä paria istumassa, edessään
iloinen sekamelska ruoka-astioita, lautasia, laseja ja pulloja;
oluttuoppeja viinipullojen vieressä; vähän järjestystä pöydällä, hiukan
epäjärjestystä pöydän alla;
ja nousi jo melske pöydän alta,
ja laulu, tanssi tahdin sai jalkain poljennalta,
sanoo Molière.
Näin pitkälle oli siis päästy kello puoli viiden ajoissa iltapäivällä
aikaisin aamulla aletussa paimenseikkailussa. Aurinko aleni, ruokahalu
sammui. Champs-Élysées, täynnä päivänpaistetta ja ihmisvilinää, oli
pelkkää hohdetta ja tomua, niitä kahta seikkaa, mistä on kokoonpantu
maallinen kunnia. Marlyn[41] korskuvat marmorihevoset laukkasivat kuin
kultapilvessä. Vaunuja meni ja tuli. Eskadrona uljaita henkivartijoita
kulki torvensoittaja etunenässä Neuillyn lehtokujaa alas; laskevan
auringon punertavaksi painama valkoinen lippu liehui Tuileries-linnan
katolla. La place de la Concorde-tori, joka niihin aikoihin oli saanut
entisen nimensä Ludvig XV:n tori, kiehui tyytyväisiä kävelijöitä. Monet
kantoivat läikkyvän valkoisessa nauhassa hopeista liljankukkaa, joka ei
vielä 1817 ollut kokonaan kadonnut napinlävestä. Siellä ja täällä
kirkuivat pienet tytöt valtavain, suosiotaan osottavain kansanjoukkojen
keskessä muuatta niihin aikoihin kuuluisaa, Sataa Päivää ivailevaa
pilkkalaulua, jonka kertosäkeenä oli:
Gent-taattomme jo meille antakaa,
jo meille taattomme.
Suurella kentällä ja Marignyn kentällä liikuskeli pyhäpukeissa
etukaupungin asukkaita, jotkut liljankukka rintapielessä, kuin
konsanaan oikeat porvarit; toiset heittelivät renkaita tai pyörivät
puuhevosten seljässä, toiset joivat; kirjapainopojilla oli paperiset
törtöt päässä; heidän naurunrämäkkänsä kaikui ylt'ympäri. Kaikki oli
pelkkää päivänpaistetta. Se oli särkymättömän rauhan ja lujan
kuninkaallisen turvallisuuden aikaa; se oli aikaa, jolloin
poliisipäällikkö Anglèsin salainen erikoistiedonanto kuninkaalle
Pariisin etukaupungeista saattoi päättyä seuraavin sanoin: "Kun ottaa
kaikki asianhaarat huomioonsa, ei, Teidän Majesteettinne, näiden
ihmisten puolelta ole mitään peljättävissä. He ovat huolettomia ja
säyseitä kuin kissat. Maaseutujen alhaiso on helposti kiihottuvaa,
mutta ei Pariisin. Ne ovat kaikki hyvin pientä väkeä. Teidän
Majesteettinne, niitä pitäisi panna kaksi peräkkäin, ennen kuin ne
vetäisivät vertoja yhdelle teidän valio-sotureistanne. Ei tarvitse
peljätä mitään pääkaupungin väestön puolelta. On huomattavaa, että
tämän väestön koko on tuntuvasti pienentynyt viidenkymmenen vuoden
kuluessa; ja Pariisin etukaupunkien kansa on lyhyempää kuin ennen
vallankumousta. Se ei ole lainkaan vaarallista. Lyhyesti: se on sangen
hyvänsävyistä roskakansaa".
Poliisipäälliköt eivät yleensä usko mahdolliseksi että kissa voisi
muuttua leijonaksi; mutta niin kuitenkin käy, ja siitäpä Pariisin
väestö onkin ihmeellinen. Tuota kreivi Anglèsin syvästi halveksimaa
kissaa pitivät muinaisajan tasavallat kuitenkin suuressa kunniassa; se
edusti niiden mielestä todellista vapautta, ja muodostaakseen ikäänkuin
vastakohdan Pireion siivettömälle Minervalle yleni Korinton torilla
kissan pronssinen jättiläispatsas. Uudistetun kuningaskunnan aikuinen
tyhmä poliisi näki Pariisin kansan liian "kauniissa valossa". Se ei
ollut suinkaan -- niinkuin luultiin -- mitään "hyvänsävyistä
roskakansaa". Pariisilainen on Ranskassa samaa kuin ateenalainen oli
Kreikassa; kukaan ei nuku paremmin kuin hän kukaan ei ole
suorasukaisemman turhamielinen ja laiskempi kuin hän, ei kukaan näytä
huolettomammalta kuin hän. Mutta älä luota siihen; se on piittaamaton
kuin synti, mutta kun on kunnia kysymyksessä, voit ihailla sen hehkuvaa
intoa. Anna sille keihäs, ja se tekee 10 päivän elokuuta; anna sille
pyssy, ja sinä saat Austerlitzin. Se oli Napoleonin parhain selkänoja
ja Dantonin apujoukko. Onko kysymys isänmaasta? se rupeaa sotamieheksi;
onko kysymys vapaudesta? se repii katukivityksen. Varo! sen tukka
törröttää vihasta kuin sankarirunoelmissa; sen mekko muuttuu
sotapaidaksi. Pidä silmäsi auki. Ensimäisestä vastaan sattuvasta
Greneta-kadusta tekee se Kaudinumin solan.[42] Kun hetki on lyönyt,
suurenee tämä etukaupunkilainen, tämä pikku-mies nousee, ja hänen
katseensa palaa tulenlieskana, ja hänen henkäyksensä ulvoo myrskynä, ja
tästä heikosta rinnasta lähtee tuuli, joka kykenee järähyttämään
Alppien seiniä. Pariisin etukaupunkien asukkaan avulla vallottaa kansan
suuriin laumoihin levinnyt vallankumous Euroopan. Hän laulaa, se on
hänen ilonsa. Suhtauta hänen laulunsa hänen luontoonsa, niin näet! Niin
kauvan kun hänen mielilaulunaan on vain Carmagnole,[43] kukistaa hän
vain Ludvig XVI:n; pane hänet laulamaan Marseillaisia, ja hän vapauttaa
koko maailman.
Kirjotettuamme nämä muistutukset Anglèsin tiedonannon reunaan, palaamme
neljään iloiseen pariimme taas. Kuten olemme jo maininneet, oli
päivällinen päättymäisillään.
6.
Luku, missä lempi lekkuu.
Pöytäpuhelut ja lemmenkuhertelut, toisia on yhtä vaikea tavottaa kuin
toisiakin; lemmenkuhertelut ovat kuin pilvenhattaroita, pöytäpuhelut
kuin savukiemuroita.
Fameuil ja Dahlia livertelivät yksissä; Tholomyès joi, Zéphine nauroi,
Fantine hymyili. Listolier puhalteli Saint-Cloudista ostamaansa
puutorvea. Favourite katseli hellästi Blachevelleä ja sanoi:
"Blachevelle, minä jumaloin sinua!"
Siitä sai Blachevelle aiheen kysäistä:
"Mitä tekisit, Favourite, jos minä en sinua enää rakastaisi?"
"Minäkö?" huudahti Favourite. "Ah! Älä puhu semmoisia, älä edes
leikilläsi! Jos Sinä lakkaisit minua rakastamasta, juoksisin minä Sinun
perässäsi, minä kynsisin Sinua, minä repisin silmät päästäsi, minä
Sinut vesin valaisin, minä toimittaisin Sinut linnaan".
Blachevelle hymyili ylen tyytyväisenä miehen hekumoivaa hymyä, jonka
itserakkautta on kutkuteltu. Favourite jatkoi:
"Niin, minä huutaisin poliisia! Ah! Kyllä minä melun nostaisin! Sinä
pahanilkinen!"
Blachevelle heittäytyi ylen ihastuneena tuolillaan takanojaan ja sulki
ylpeästi molemmat silmänsä.
Syödessään jutteli Dahlia hiljaa Favouritelle yleisen melun lomassa.
"Oikeinko Sinä häntä tosiaan jumaloit, tuota Blachevelleäsi?"
"Minä inhoan häntä!" vastasi Favourite samalla äänellä, tarttuen
uudestaan haarukkaansa. "Hän on saita. Minä rakastan sitä pikkumiestä
siellä meidän taloa vastapäätä. Hän on hyvin hauska, se nuori mies,
tunnetko hänet? Näkee heti, että hänellä on näyttelijän lahjoja. Minä
pidän kovin näyttelijöistä. Heti kun hän tulee kotiinsa, sanoo hänen
äitinsä: 'Ah! Hyvä Jumala! Nyt sitä ei taas saa olla rauhassa. Hän
rupeaa taas huutamaan. Mutta, ystävä rakas, Sinähän _teet_ minut
vallan hulluksi!' -- Ja kuitenkin menee hän tuohon taloon, tuolle
rotta-ullakolle, tuohon pimeään pesään, ihan katon rajaan -- laulamaan,
lausumaan, ties mitä tekemään, niin että kuuluu aina alas asti! Hän
ansaitsee jo frangin päivässä kirjottelemalla puhtaaksi erään
asianajajan juttupapereita. Hän on entisen Saint-Jacques-du-Haut-Pas
kirkon lukkarin poika. Ah! hän on niin hauska. Hän pitää minusta
niin mahdottomasti, että kun hän kerran näki minun valmistavan
pannukakkutaikinaa, sanoi hän minulle: "_Neito, tehkää kakkuja
hansikkaistanne ja minä syön ne_". Ei semmoisia osaakaan muut puhua
kuin taiteilijat. Ah! hän on niin hauska. Minä tulen tässä ihan
hulluksi tuon pikkumiehen takia. Mutta samantekevä, minä sanon
Blachevellelle, että minä häntä jumaloin. Mikä suunnaton valhe!
Kuuletko? mikä suunnaton valhe!"
Favourite pysähtyi hetkeksi ja jatkoi taas:
"Näetkös, Dahlia, minua niin murhe painaa. Koko kesänkin vain sataa ja
sataa, tuuli minua kiukuttaa, tuuli saattaa minut raivoon, Blachevelle
on aika visukinttu, tuskin saa torilta silpoherneitä, ei oikein tiedä,
mitä söisi, minä olen tullut raskasmieliseksi, niinkuin englantilaiset,
voikin on niin kallista! ja sitten, katsos, se on suorastaan ilettävää:
me syömme päivällistä huoneessa, missä on sänky, se panee minut
inhoomaan koko elämää."
7.
Tholomyèsin viisaus.
Toisten laulaa hoilotellessa haastelivat toiset täyttä päätä ja kaikki
yht'aikaa; kaikki oli yhtenä mellakkana. Tholomyès sekaantui asiaan.
"Älkäämme puhelko puita heiniä eikä liian sukkelaan!" huudahti hän.
"Punnitkaamme sanojamme, jos tahdomme niillä häikäistä. Ei tule liian
paljon puhua päin tuulta, sillä se tyhjentää henkeä niin vietävästi.
Vierivä kivi ei sammaloitu. Hyvät herrat, ei kiirettä. Yhdistäkäämme
ylevyyttä mässäykseenkin; syökäämme hartaudella; kiiruhtakaamme
hitaasti. Älkäämme, hätäilkö. Katsokaa kevättä; jos se liiaksi
kiiruhtaa, niin se polttaa siipensä, se paleltuu. Liika into tappaa
persikkapuut ja aprikosit. Liika into tappaa hyvien päivällisten
suloiset nautinnot ja ilot. Ei siis hätiköimistä, hyvät herrat! Grimod
de la Reynière on samaa mieltä kuin Talleyrand".
Äkäistä murinaa kuului joukosta.
"Tholomyès, jätä meidät rauhaan", sanoi Blachevelle.
"Alas tyranni!" sanoi Fameuil.
"Bombarda, Bombance ja Bamboche"![44] huusi Listolier.
"Nyt on sunnuntai", jatkoi Fameuil.
"Emmekä me ole hutikassa", lisäsi Listolier.
"Tholomyès", virkahti Blachevelle, "katsoppas minun levollista oloani".
"Sen Sinä oletkin markiisi",[45] vastasi Tholomyès.
Tällä keskinkertaisella sanaleikillä oli sama vaikutus kuin kivellä,
joka molskahtaa lätäkköön. Markiisi de Montcalm oli kuuluisa
kuningasmielinen niihin aikoihin. Kaikki sammakot vaikenivat.
"Ystävät", huudahti Tholomyès äänen painolla miehen, joka jälleen
pitelee valtikkaansa, "tyyntykää. Ei tästä pilvistä pudonneesta
sanaleikistä pidä niin kovin hämmästyä. Ei kaikki, mikä tuolla lailla
putoo, ole välttämättä ihastuksen ja kunnioittamisen arvoista.
Sanaleikki on lentävän hengen ulostus. Kurja kompa putoo, välipä sillä
mihin pudonneekin; ja haudottuaan tyhmyyden, häipyy henki taivaan
sineen. Vaalea pilkku, joka räiskähtää kalliolle, ei estä kondorikotkaa
liitelemästä taivaan avaruuksissa. Olkoon kaukana minusta kaikki
sanaleikin herjaus! Minä arvostan sitä ansion mukaan; en hituistakaan
enemmän. Kaikki, mitä löytyy jalointa, ylevintä ja viehättävintä
ihmiskunnassa ja ehkäpä ihmiskunnan ulkopuolellakin, kaikki ovat
sepittäneet sanaleikkejä. Kristus teki sanaleikin Pyhästä Pietarista,
Mooses Iisakista, Aischylos Polyneikeesta, Kleopatra Oktaviasta. Ja
huomatkaa, että Kleopatran sanaleikki sepitettiin Aktiumin taistelun
edellä, ja ett'ei ilman sitä kukaan enää muistaisi Torynen kaupunkia,
jonka kreikkalainen nimi merkitsee kauhaa. Tämän selvitettyämme, palaan
varotuspuheeseeni. Veljeni, toistan vielä kerran: ei hätiköimistä, ei
reuhtomista, ei liikanaisuutta, ei edes kompasanoissa, sukkeluuksissa,
sutkauksissa eikä kummailussa. Kuulkaa minua, sillä minä olen viisas
kuin Amphiaraos[46] ja kaljupäinen kuin Caesar. Rajansa täytyy kaikella
olla, yksinpä sanansaivarruksellakin. _Est modus in rebus_. Rajansa
täytyy kaikella olla, yksinpä päivälliselläkin. Te pidätte kovin
omenaleivoksista, neitiseni, mutta älkää silti tulko ahmateiksi.
Yksinpä omenaleivoksissakin tulee olla järkeä ja taidetta. Ahmattuus
rankaisee ahmatin. Herkkuruoka kostaa herkkusuulle. Huonon
ruuansulatuksen määräsi Jumala saarnaamaan siveysoppia vatsoille.
Ja muistakaa tämä: kaikilla meidän intohimoillamme, yksinpä
rakkaudellakin, on vatsa, jota ei tule liiaksi täyttää. Kaikissa
asioissa täytyy osata kirjottaa oikeaan aikaan sana _loppu_, täytyy
hillitä itseänsä, kun niiksi tulee, panna ruokahalunsa lukkoon,
tyynnyttää mielikuvituksensa ja hilautua omille tanhuvilleen.
Viisas on se, joka osaa määrätyllä hetkellä ottaa itsensä vangiksi.
Luottakaa hiukankin minuun. Vaikka minä olen opiskellutkin hitusen
oikeustiedettäni, mikäli tutkinnoistani käy selville, vaikka tiedänkin,
mikä erotus on olemassa selvän ja epäselvän riitajutun välillä, vaikka
olenkin puolustanut latinankielistä väitöskirjaani tavasta, millä
kidutuksia toimitettiin Roomassa Munatius Demention ollessa yleisten
varojen hoitajana, vaikka minusta kaiken todennäköisyyden mukaan
tuleekin tohtori, niin ei siitä suinkaan välttämättömästi seuraa, että
minä olen pölkkypää. Minä suosittelen siis Teille kohtuutta himojenne
tyydyttämisessä. Niin totta kuin nimeni on Félix Tholomyès, puhun minä
painavia asioita. Onnellinen se, joka silloin kun hetki on lyönyt,
taipuu sankarillisesti kohtaloonsa ja luopuu kaikesta kuin Sulla tai
Origenes".
Favourite kuunteli syvällä hartaudella.
"Félix!" sanoi hän. "Miten kaunis sana! Pidän kovin siitä nimestä. Se
on latinaa. Se merkitsee samaa kuin Prosper".
Tholomyès jatkoi:
"Jalot kansalaiset, herrat, ritarit, ystävät! Ell'ette tahdo antaa
tutkaimen pistää sydämeenne, jos Te tahdotte pidättyä häävuoteesta ja
uhmata rakkautta, niin ei mikään ole yksinkertaisempaa. Kas tässä
ohjeet: sitruunavettä, ylenmääräistä ponnistelua, pakkotyötä,
näännyttäkää itsenne, laahatkaa rautapuntteja jaloissanne, älkää
nukkuko, valvokaa, ajakaa kitaanne salpietari-juomia ja lumpeenkukista
valmistettuja lääkekeitoksia, nieleskelkää unikko- ja selja-nesteitä,
noudattakaa ankaraa ruokajärjestystä, nähkää nälkää, lisätkää
siihen kylmät kylvyt, lääkekasvihauteet, lyijylaatan käyttämiset,
lyijyvesi-huuhtelut ja etikkakääreet".
"Minä valitsen mieluummin naikkosen", sanoi Listolier.
"Naikkosen!" jatkoi Tholomyès. "Älkää häneen luottako! Onneton se, joka
heittäytyy naisen häilyvän sydämen valtaan! Nainen on petollinen ja
viekas. Hän inhoo käärmettä ammatti-kateudesta. Käärme on hänelle yhtä
kiusallinen kuin kauppiaalle läheinen myymälä".
"Tholomyès", huudahti Blachevelle, "Sinä olet juovuksissa!"
"Jopa hittoja!" sanoi Tholomyès.
"No, sitten pistä iloksi taas!" jatkoi Blachevelle.
"Siihen suostun", vastasi Tholomyès.
Ja täytettyään lasinsa nousi hän puhumaan:
"Kunniata viinille! _Nunc te, Bacche, canam_![47] Anteeksi, hyvät
neitoset, se on espanjaa. Ja todistus, señoras,[48] on tämä: millainen
kansa, sellainen viiniastia. Kastilialainen mitta vetää kuusitoista
litraa, Alicanten astia kaksitoista, Kanarian saarten tynnyri
kaksikymmentäviisi, Balearilainen vanneniekka kaksikymmentäkuusi ja
tsaari Pietarin saapas kolmekymmentä. Eläköön tämä tsaari, joka oli
suuri, ja eläköön hänen saappaansa, joka oli vielä suurempi! Hyvät
neitoset, ystävän neuvo: Erehtykää naapurinne suhteen, jos niin hyväksi
näette. Rakkauden ominaisuuksiin kuuluu myös erehtyminen. Lemmen ei
sovi kyyristellä ja kuikutella kuin englantilaisen palvelustytön, jolla
on luuvalo polvessa. Ei se lemmelle sovi, sen erehdys on iloista
laatua, tuon ihanan lemmen! On sanottu: erehtyminen on inhimillistä;
mutta minä sanon: voimakkainkin jumala lankee lemmen pauloihin. Hyvät
neitoset, minä jumaloin Teitä kaikkia. Oi Zéphine, oi Joséphine, Te
ylen sievä nauru-naama, Te olisitte ihastuttava, ell'ei Teidän muotonne
olisi volahtanut hiukan viistoon. Teillä olisi koko somat kasvot, mutta
näyttää siltä, kuin olisi Teidän päällenne satuttu joskus epähuomiossa
istahtamaan. Mitä Favouriteen tulee, oi Te vedenneidot ja runottaret!
niin päivänä muuanna, kun Blachevelle yritteli kulkea Guérin-Boisseaun
katuojan yli, näki hän erään kauniin tytöntypykän, jolla oli valkoiset,
kireälle pingotetut sukat ja joka näytteli sääriään. Tämä alkunäytös
miellytti Blachevelleä, ja hän rakastui. Neito, jota hän rakasti, oli
Favourite. Oi Favourite, Sinulla on joonilaiset huulet! Ennen vanhaan
oli muuan kreikkalainen maalari Euphorion, jota kutsuttiin huulien
maalariksi. Tämä kreikkalainen yksin olisi ollut kyllin arvokas
maalaamaan Sinun suusi. Kuule! ennen Sinua ei ollut olemassa
ainuttakaan Jumalan luomaa olentoa, joka olisi sen nimen ansainnut.
Sinun on määrä saada omena kuin Venus tai syödä se kuin Eeva. Kauneus
alkaa sinusta. Mainitsin juuri Eevan; Sinä hänet loit. Sinun tulee
saada patentti keksimästäsi kauniista naisesta. Oi Favourite, minä
herkeän sinuttelemasta Teitä, koska nyt vaivun runoudesta
jokapäiväisyyteen. Te puhuitte nimestäni äsken. Se liikutti minua
suuresti. Mutta keitä lienemmekin, älkäämme luottako nimiin. Ne voivat
erehtyä. Minun nimeni on Félix,[49] enkä minä kuitenkaan ole
onnellinen. Sanat valehtelevat. Älkäämme hyväksykö sokeasti kaikkea,
mitä ne koettavat meille uskotella. Olisi aika hullua tilata
Lüttichistä korkkeja ja Pausta[50] hansikkaita. Miss Dahlia, Teidän
sijassanne laittaisin minä nimekseni Rosa. Kukan tulee tuoksuta hyvältä
ja naisella tulee olla henkevyyttä. Minä en puhu mitään Fantinesta,
sillä hän on tuollainen uneksija, haaveilija, tuollainen mietiskelevä,
herkkätunteinen sielu. Hän on haamu, jolla on vedenneidon muoto ja
nunnan kainous, joka on eksynyt neulojatytön erhepoluille, mutta joka
pakenee mielikuvitelmain turviin, joka laulaa ja rukoilee ja tähystelee
taivaan sineen liioin itsekään tietämättä, mitä hän näkee ja mitä hän
tekee, ja joka silmät ylöspäin kohotettuina harhailee yrttitarhassa,
missä löytyy enemmän lintuja kuin niitä todellisuudessa onkaan! Oi
Fantine, huomaa tämä: minä Tholomyès, minäkin olen vain harhakuvitelma.
Mutta hän ei minua edes kuule, tuo haaveiden kultakutri neito! Muuten
on kaikki hänessä raitista, suloista, nuorta, hempeää aamun
valaistusta. Oi Fantine, Te, jonka nimenä ansaitsisi olla Päivikki tai
Helmi, Te olette kaikkein kaunein Itämaan nainen. Hyvät neitoset,
toinen neuvo: Älkää menkö milloinkaan naimisiin; avioliitto on kuin
ymppioksa: se joko kasvaa tai kuihtuu; älkää antautuko moisen
uhkan alaisiksi. Mutta mitä minä tässä loruilenkaan! Hukkaan ne
kuitenkin kaikki puheet menevät. Tytöt ovat parantumattomia siitä
naimavimmastaan; ja vaikka me viisaat mitä puhuisimme, ei se lainkaan
estäisi kaikkia ompelijattaria ja kengäntikkaajia uneksimasta jalokivin
koristetusta aviosiipasta. No niin, pitäkööt hyvänään. Mutta,
kaunokaiseni, muistakaa tämä: Te syötte liiaksi sokuria. Teillä ei ole
muuta vikaa, oi naiset, kuin se, että Te aina pureskelette sokuria. Oi
sinä nakertava sukupuoli, sinun pienet sievät valkoiset hampaasi
jumaloivat sokuria. Mutta kuulkaa tarkkaan: sokuri on laji suolaa.
Kaikki suolat kuivaavat. Sokuri on kuivaavin kaikista suoloista. Se
imee valtasuonten läpi veren mehut, siitä johtuu veren sakeutuminen ja
lopulta jähmettyminen; sitten tulevat tuberkeli-basillit keuhkoihin;
sitten tulee kuolema. Ja sentähden juuri päätyykin sokeritauti
keuhkotautiin. Älkää siis nakerrelko sokuria, ja Te saatte elää!
Käännyn nyt miesten puoleen. Hyvät herrat, tehkää vallotuksia.
Ryöstäkää vähääkään välittämättä hentut toinen toisiltanne.
Pyydystäkää, kiertäkää. Rakkausasioissa ei tunneta ystävää. Kaikkialla,
missä vain kaunis nainen löytyy, on taistelu käymässä. Armoa ei anneta
lainkaan, kamppailu tapahtuu elämästä ja kuolemasta! Kaunis nainen on
_casus belli_;[51] kaunis nainen vie oikopäätä vihollishyökkäyksiin.
Kaikkiin historian sotaselkkauksiin on ollut aiheena hameväki. Nainen
kuuluu oikeudenmukaisesti miehelle. Romulus ryösti sabinittaret,
Wilhelm ryösti saksittaret, Caesar ryösti roomattaret. Mies, jolla ei
ole kainaloista kanaa, väijyy kuin korppikotka muiden lemmityisiä. Ja
mitä minuun, mitä kaikkiin noihin kovan onnen leskiin tulee, niin
huudahdan minä ylpeästi kuin ennen Bonaparte Italian armeijalleen:
'Sotilaat, Teiltä puuttuu kaikki. Vihollisella on kaikki'".
Tholomyès taukosi puhumasta.
"Puhalla, Tholomyès", sanoi Blachevelle.
Samassa alkoi Blachevelle Listolierin ja Fameuilin avustamana venyvällä
sävelellä laulaa tuollaista renkutusta, jotka muodostuvat ensimäisistä
päähän pälkähtävistä sanoista, joissa on loppusointuja tavattomasti tai
ei ensinkään, joissa on yhtä paljon järkeä kuin puiden huojunnassa tai
tuulen kohinassa, jotka syntyvät tupakansavussa ja häviävät, haihtuvat
sen mukana. Kuuntelijajoukko vastasi siis seuraavalla pätkällä
Tholomyèsin ylevään puheeseen:
Kyllä ne taatot pistivät
tarjolle runsaasti rahaa,
ja paaviksi Clermontin ristivät,
eivät arvata voineet pahaa.
Mut haljeta siin' oli äijäin sappi,
kun Clermont ees ei ollut pappi,
ei ollut pappi möhömaha,
ei auttanut raha, ja sep' oli paha!
Tämä ei ollut suinkaan omiaan jäähdyttämään Tholomyèsin hehkuvaa
puheintoa; hän tyhjensi lasinsa, täytti sen taas ja jatkoi:
"Alas viisaus! Unohtakaa kaikki, mitä olen sanonut. Älkäämme olko
viisaita, viisastelevia eikä vitsailevia. Minä kohotan maljani
hilpeyden kunniaksi; olkaamme hilpeitä! Täydentäkäämme lakitieteellisiä
opinnoitamme hassuilla kujeilla ja ruumiin ravinnolla. Olkoon
ruokalistassamme pykäliä tiheässä kuin roomalaisissa lakikokoelmissa.
Olkoon Justinianus koiras ja Mässäys naaras! Ilot pohjaan asti! Elä, oi
luomakunta! Maailma on suuri timantti. Minä olen onnellinen. Linnut
ovat hämmästyttäviä. Mikä juhla kaikkialla! Satakieli antaa laulajaisia
ilmaiseksi. Kesä, minä tervehdän Sinua! Oi Luxembourg! Oi miten
Kuningattaren katu ja Tähtitornin puistokuja ovat runollisia! Oi noita
uneksivia vahtisotilaita! Oi noita viehättäviä lapsen tyttöjä, jotka
pienokaisiaan vartioidessaan huvitteleivat uusia luonnostelemalla! Minä
ihastuisin Amerikan heinäaavikkoihin, ell'ei olisi Odéonin
kaarikäytäviä. Minun sieluni liihottelee aarniometsissä ja rajattomilla
lakeuksilla. Kaikki on kaunista. Kärpäset surisevat valovirroissa.
Kolibrin sulat välkkyvät auringossa. Suutele minua, Fantine!" Hän
erehtyi ja suuteli Favouritea.
8.