Vanhan avaran valtamaansa on pikkuinen lappalaisväki jaksanut
kansoittaa kovin harvaan. Vain omille mielipaikoilleen järvien ja
jokien rannoille se on raajinut pälven sinne, toisen tänne. Matkamies
saa monesti päivämäärin painella tunturien palkaita päästäkseen
lappalaisen lämpöisistä toisen lappalaisen lämpöisiin. Varsinkin ne
lapinkeinot, jotka ajavat toisesta asutusta maasta toiseen, kulkevat
leveiden autiomaiden halki. Niinpä Utsjoelle pyrkijän täytyy talven
aikana taivaltaa neljättä penikulmaa autiota järvenselkää ja
tunturia, ennenkuin Inarin Syysjärveltä lähdettyään joutuu Utsjoen
Mierasjärvelle Sammel Laitin uuden pirtin piisin ääreen lämmittelemään.
Kittilän—Inarin pitkän tien taivaltaja saa Ivalo-Matin jätettyään
tunnustella erämaata viisin penikulmin päästäkseen Menesjärvelle,
Jomppas-Jussan turviin, ja jos joku mieletön lähtee Enontekiön
Nunnasesta oiustamaan Inarijoen Angeliin, hänen täytyy kuin metsän
elukan tarpoa villitunturia seitsemin, kahdeksin penikulmin. Mutta
puhkaistakseen autiomaan Koutokeinosta Päiveskentän kautta
Kaarasjoelle lapinkävijä joutuu parin-, kolmensadan kilometrin
eräpolulle.
Näillä loppumattomilla erämaan keinoilla, jotka eteläisessä
Lapissa halkovat tummia korpimaitakin sekä Taka-Lapissa ajautuvat
viittoja seuraten yli suurien tunturilakeuksien, matkamiehen ei
kuitenkaan tarvitse joutua kokonaan paljaan taivaan armoille, ei
aavalla tunturiselälläkään. Sillä valtateiden varsille on suuriin
autiomaihin pystytetty penikulman, puolentoista päähän pikku pirttejä,
"autiotupia", "välitupia", tienkävijän levähdyspaikoiksi. Utsjoen
tien tunturitaipaleella matkaavainen saa huoahtaa kolmessakin pirtissä:
_Perum-ämmirillä, Petsikolla ja Mierastuvalla_. Kittilän—Inarin
tien kävijälle on varattu _Nilitupa, Mirhaminpirtti, Karvaselän ja
Menesjoen_ välituvat. Ylimuoniosta Hettaan suoraan astuttaessa voidaan
levähtää _Petäjämaan_ pienessä pirtissä ja Hetasta Näkkäläjärven
lappalaisiin käytäessä _Kaijanmaan_ pikku tupasessa. Joka suunnalla,
kaikkein etäisimmissäkin erämaissa, missä ei lappalainenkaan
halua asustaa, on autiotupa saanut sijansa, kun sinne lapinkansa
vain on tallannut valtatiensä. Isolta Inarilta Ruijaan vetävien
vanhojen keinojen kulkijat saavat vieläkin levähtää Tshuolisvuonon
suulla _Pisterinniemen_ pirtissä sekä _Tshuolisvuonon_ tuvassa
ja _Kahkusaaren_ tuvassa Väylävuonon varrella, ja Inarin suurien
selkien soutajat saattavat matkansa mukaan laskea maihin milloin
_Kärppäsaaren_, milloin _Petäjäsaaren_ tuvalle. Inarin takaisen
Iijärven tunturimaiden kiertäjä voi viivähtää vanhassa _Tshielgjäyrin_
tuvassa Iijärven takana, ja Inarista Tenolle oiustettaessa saadaan
pysähtyä huokaamaan Muotkatunturien mailla, _Giellajoen ja
Luomusjoen_ uusiin pirtteihin. Voipa tummien kiveliöiden kiertäjä
löytää vanhan autiopirtin, _Skietshemtuvan_, Enontekiön, Inarin ja
Norjan rajamailta, Nunnasen ja Angelin väliseltä suurtaipaleelta.
Jokaiselle lapinkävijälle on autiotupa kyllä tuttu käymätalo.
Yksinäisenä, isännätönnä, emännätönnä se kyhjöttää kaukaisessa
erämaassaan. Milloin vilkahtaa sen harmaa seinä harmaasta lepiköstä
pikku tievalta, milloin se töröttää mäntyisellä kalliosaarella suuren
järven ulapalla; milloin taas pitää vartiota kohisevan erämaan virran
rantatörmällä. Joskus löytää pikkupirtin tunturijärven liepeeltä niin
piiloutuneena, että vain palanen kirkasta järveä, korkeat rantakalliot,
kohiseva pikku puronen ja halkopino mahtuvat samaan maailmaan eräpirtin
kanssa. Mutta tapaa taas aukealla tunturiselänteellä jo kauas
pilkottavan pirtin, joka ylhäisellä asentopaikallaan näyttää olevan
koko Lapinmaan keskellä ja ylimmäisenä. Veden äärelle autiotupa on aina
asettunut, ellei isomman niin ainakin pikkuisen tunturipuron kaltaalle,
niin että puronen voi tarjota erämaan väsyneelle vaeltajalle raitista
virvoittavaa vettänsä.
Isännätönnäkin autiotupa ottaa ja päästää vieraita kuin ainakin
kestikievari, ja emännätönnäkin toimittaa matkamiehille lämpöisen
yösijan yksin tammipakkasellakin. Kovan laajan lautsan se vain levittää
makuusijaksi ja seinän takaa pitkästä pinosta tarjoo tunturimaan
käkkyräkoivuista hakatuita puita piisiin; lainaapa joskus hyvän
keittokattilankin, vesiämpärin sekä kauhan, ja akkunan edessä on pöytä
raheineen aina valmiina. Ja majan ovelta on tasoitettu pieni palas
tievan alle, niin että outokin heti osaa astua puron parhaalle
paikalle, missä vesi on kirkkain ja rantamätäs matalin.
Hyvin hauska on levähtää erämaan hiljaisessa pirtissä, ja varsinkin
on mieluista yöpyä yksinäiseen tuntuntupaan yläpuolelle matalan
maailman. Alhaalle painunut kesäpäivä kyllä hiipii pohjoisella
taivaalla tunturihuipulta toiselle, mutta vaisuna ja unihuntu
silmillään, ja tunturi sekä tunturitupa verhoutuu herkkään ja
pehmeään, punertavaan kesäyön harsoonsa. Pirtin piipusta nouseva,
elämää ja asutusta ilmaiseva savukin ylenee punertuen ja hiljalleen
häipyy yhteiseen yötunnelmaan. Mutta alhaalla maailmassa ja
lapinjängillä asuu hallava autereinen murku, aapahaltioiden kostea
öinen hengähdys... Iloisesti tuli liekehtii ja tarinoi avonaisessa
harmaassa lapintakassa tuvan ovinurkassa. Hämärässä pirtissä
tunturikoivujen tuli häilähtelee ja kisailee pienestä ikkunasta
hiipivän öisen päiväpaisteen kanssa. Päivä levittää hienon punahuntunsa
pirtin pöydälle, leveälle lautsalle, ja lopuksi ripustaa sen tummalle
seinällekin yhä uuteen ja uuteen kohtaan, mutta lapintakka
leiskahdellen yrittää aina pyyhkäistä sen pois. Viimein siirtyy päivä
syrjään ja tunturikoivutkin valahtavat nukkuvaksi hiilokseksi. Pirttiin
astuu hiljainen lyhyt tunturin kesäyö. Pirtinhaltiakin, joka tupaan
tulijalle antoi äänettömän tervetulonsa, lepää jossakin lautsan alla
tahi piisin takana. Pieni puro pihan vieressä vain ymmärtävän
hiljaisesti, kuin matkamiestä uneen viihdytellen, haastelee haltioin ja
gufittarien kanssa. Mutta muuta elämän ilmausta ei kuulu. Tunturimaja
vieraineen on nukahtanut, ja erämaa haltioineen on sulkenut suureen
syliinsä pienen pirtinkin.
Aamulla herättäessä lapinaurinko kiirii jo korkealla tunturien
yläpuolella. Maailma on jälleen laajentunut ja ruvennut elämään.
Suurena kumuna kohoaa taivas yli avaran tunturimaan, yli kaukaisten
ilmanpieliä kannattavien gaissojenkin. Eilisiltainen, öiseen hämärään
häipynyt polkukin on avautunut ja näyttää vetävän viitta viitalta
avaraan rannattomaan maailmaan. Sinne on taas matkamiehen painuttava,
ja palkaalle lähdettäessä tuntuu pirtin lämpöinen haltia äännähtävän:
"Lihku matki!"
Hyvän suojan tunturien tupa suo vaeltajalle synkällä syyssateellakin,
jolloin avara korkeuksien maailma näyttää häipyvän olemattomiin,
yksin ylhäinen taivaskin alentuvan tavoittelemaan tunturikoivikkoa,
jopa jänkien matalaa vaivaispensastoakin. Vettä tihkuvasta harmaasta
hämäryydestä silloin pirtti nousee polun viereen avaten ovensa ja
tarjoten takkavalkeansa iloisen loimun, joka kuivaa märät rievut ja
lämmittää myrtyneen mielen.
Mutta vasta talvella, kun pimeä ja pakkanen ovat ohjaksissa tahi
määrätön purkuilma riehuu tunturissa ja jängillä, on tunturin pieni
tupa matkamiehelle pelastuksen pirtti. Miltei kokonaan lumeen
hautautunut pahainen pöksä on umpeutuneen tien tarpojalle kuin taivaan
talo, ja lapintakan tuli lämmittää suloisemmin kuin konsanaan kotoinen
takkavalkea. Pohjaton yö on kyllä ulkona ja saattaa vielä myrsky
seiniä ryskyttää, taikka taas pakkanen panee parhaansa ja pohjoinen
taivas yhä vain loimuaa pakkasiksi, mutta pirtissä on lämmintä ja
valoisaa. Keskellä autiointa lumitunturia lapinvaeltaja on löytänyt
pienen turvallisen kodin, jonka onnellinen asukas, jopa isäntä hän
sillä hetkellä tuntee olevansa. Tuli takassa vain hulmuaa, tohisee ja
tarinoi, ja hehkuvia kipunoita kimmahtaa tuon tuostakin savutorvesta
piirtäen mustaan yöhön kymmeniä kirkkaita kaarroksia... Lapin myrsky
möyrytköön seinän takana mielensä mukaan... kunhan vain vanhat
lapinhenget antavat pirtin asukkaalle yörauhan.
Sillä kaikissa tunturituvissa ei matkamiehelle anneta rauhallista
yösijaa, vaikka hän sitä sievästi pyytäisikin. On sellaisiakin suuren
erämaan pirttejä, joissa vanhat henget elämöivät joskus niin kovasti,
että kulkijan täytyy paeta yön selkään. Kaijanmaan tuvastakin on
yöpyjä väliin ajettu pois kesken unensa, ja Vaddevarren pirttiin Ruijan
tuntureilla vanhat äijät tulevat toisinaan sellaisella voimalla, että
maa jalmahtelee ja seinät sekä kaapit tärähtelevät. Moonas-Mooninkin
täytyi sieltä kesken yötä painua viisipenikulmaiselle talvitielle,
kun äijät rupesivat repimään kattoa pois päältä. Samanlaista möykettä
pidetään eräässä Taanan tunturien pirtissäkin ja pelotellaan vieraita
ulos. Mutta Uulas-Aslak ei kyllä pelännyt, keitteli vain lihaa ja kalaa
ja heittäytyi lautsalle nukkumaan, vaikka vanhat tulivat jyristen
pihamaalle ja lopulta nostivat katonkin pois, niin että tähdet vain
lautsalle tuikkivat. Mutta kun Aslak makasi vain ja odotteli aamua,
pantiin katto paikoilleen ja lakattiin meluamasta.
Autiotuvan ovi on alati avoinna kaikille käydä mielensä mukaan ulos
ja sisälle sekä yöllä että päivällä, niin kesällä kuin talvellakin.
Tuli vaikka kuninkaasta ensimmäinen suurherra Englannista tahi Aukusti
Hietanen Muoniosta, tulivat vaikka herrat Thingstad ja Iversen
Berlevaagista tahi Sateri Iämsä ja Jauhiainen Lannanmaasta, tuli
Filemon Flink etelästä tahi Klemet Helander Utsjoelta, kaikki otetaan
vastaan samalla tavalla. Iso-Kruunu onkin isännättömän talon näkymätön
isäntä, ja Ison-Kruunun sekä Oulun länin "Kuvernöörinviran puolesta"
Ivar Poppius ja A.V. Lindholm julistavatkin seinään kiinnitetyn
paperin, N:o 4663, ensi pykälässä, että "Jokainen matkustaja tahi
luvallisilla asioilla kulkija on oikeutettu yhden vuorokauden ajan
asumaan autiotuvissa ja sinä aikana tarpeekseen polttamaan tuvalla
olevia kruunun halkoja". Vain "Riekonpyytäjät, poromiehet ja
kalastajat, jotka oleskelevat samalla seudulla... eivät saa käyttää
matkustavaisten tarvetta varten rakennettuja autiotupia asuntoinaan".
Ja Suomen sekä Lapinmaan kansa vaeltaa tietä ja käy tuvassa, ynnä
suuren maailman matkamiehetkin tulevat ja menevät. "Tästä ovesta
on moni poika kulkenut", toteaa erään tuvan ovipieleen piirretty
kirjoituskin. Oven ahkerasta käynnistä kyllä kertovatkin monen
pirtin kiiltäviksi hankautuneet lautsat, kulunut lattia ja kaikkein
enimmin lukemattomat nimikirjoitukset ja kuvat pitkin seiniä, ovi- ja
ikkunapieliä. Poppius ja Lindholm kyllä paperinsa neljännessä pykälässä
lukevat lakia. "Nimien, puumerkkien y.m. piirteleminen seiniin tahi
muualle tuvissa sekä kaikellainen muu vahingonteko tuville tahi
kalustolle on ankarasti kielletty", he sanovat, terästäen kuudennessa
pykälässä: "Rikkomuksesta rangaistaan uhkasakolla 10-20 markkaan".
Vieläpä jotkut tuntemattomat matkamiehet esiintyvät virkamiesten
apumiehinä ja muiden kulkijain kirjallisina neuvonantajina. "On kovin
ruma että seiniin piirtelevät nimiä", joku moitteeton moittii, toisen
toimittaessa ilmiannon: "Jauhiainen on pilannu huonee", ja kolmannen
kirjanoppineen manatessa: "Net on laiskat ja sivistämättövät ihmiset
sanno Pramatu".
Mutta matkamiehen, niin suomalaisen kuin lappalaisen sekä
ulkomaalaisenkin, pitää sakon uhallakin saada kirjoittaa, piirtää
taikka veistää nimensä tahi puumerkkinsä ja varsinkin "y.m:n" joka
paikkaan, missä vähänkin on sijaa. Vielä enemmän, kun tunturikievarissa
ei ole vieraskirjaa, johon saattaisi piirtää ja merkata, mutta seiniä
kyllä on. Ja seinät sanovatkin tuvassa majailleen, milloin Gabriel
Mujoa, Jaako Kempiä, Olli Tapijolaa, Magga Katarina Helanderia, J.V.
Holmbergia, Piera Lensmania, Juhan Erkki Angelia, milloin ketäkin.
Otto Grönholma antaa tietää tulevansa Norjasta, ja Villiam Mämmi
ilmoittaa: "På väg till sverge, reser genom finlant till sverge". Mutta
pitkä Roopinpoika on lyhykäisten lappalaisten kummaksi lyijykynäillyt
käyntikorttinsa suoraan kattohirteen: "J.R. Robinson Clements
Strand London". Nimismiehen ajelema viinatrokarikin on heittänyt
vierailukorttinsa Petäjäsaaren pirtin oviseinään ohjeeksi jäljestä
tulijalle: "kulki tästä kerran Villeeniki ohi". Jopa samassa pirtissä
nähdään, että "tästä kulki kolme hessua ja yksi kuollehen ruumis".
Mutta "luvallisilla asioilla kulkijat" eivät riipustele autiotupiin
ainoastaan luvattomia nimikcrttejaan, vaan paljon muitakin sydämensä
kyllyyksiä. Kun Ivar Poppius kumppaneineen manaa: "Jokainen
autiotuvissa kävijä lakaiskoon tuvalta lähtiessään lattian, kantakoon
rikat paikkaan, joka on vähintäin 10 metrin päässä tuvalta", ja tämän
vielä joku suurkiitoksen ansaitseva vieras vahvistaa, lisäten paperiin:
"Huomaa jokkainen tuvasa kävijä laskan lattian", niin jo muuan epeli
niskuroi: "Enkä viitti lakasta lattian kun en ole talon mies". Toinen
vähän toimellisempi kyllä todistaa: "Lattian lakasin muta en viiti
kanta rikoja 10 m pähän".
Vaikeat ovat Lapin tunturitien taipaleet, jos ne niikseen heittyvät,
ja matkamiehen täytyy toisinaan viimeisin voimin riehkaista talvisissa
erämaissa. Moni matkustavainen onkin huokaillut tunturituvan seinille
matkansa vaivoja. Niinpä muuan on piirtänyt Peruna-ämmir-tuvan
ovipieleen: "minä tullin 5.6.-23 utsjovelta Ja lunta olli niin paljon
että en voinut kostuvan paikoin olli 3 korteli Olli kova pakkanen".
Toinen taas pelkää, kun "Lunta sataa oikein kosolta en tietä miten
pitänee päästä yli petsikon". Tähän kyllä kolmas höräyttää: "huono mies
kun yhen Petsikon ei pääse yli". Mutta Utsjoen lappalais-paralla on
kyllä ollut kaikkein kovimmat kokemukset. Hänen matkakertomuksestaan
saamme palasen lukea Perum-ämmir-tuvan oviseinästä: "minä dulin
Jnarissa marrasgun vimisen Päivä mutta se oli gehnoton matka gun Jnarin
laiset oliivat goonet däitä Pussia minun dian Palle". Mutta vieläkin
kovemmat vastukset olivat inarilaisella Utsjoelta tullessaan. "Utsjoven
Jsot tääi laukoivat tietää pitkin että olivat ainna poikitai nin kuin
tunturi", Inarin ukko selostaa Petsikko-taivallustaan, lisäten perään:
"eikö ollut Jso tääi".
Porojenmailla puhutaan poroista, ja poroissa tunturitupienkin
lappalais-vieraitten ajatukset usein askaroivat. Perum-ämmir
-tuvankin seinässä nähdään muiden kuvatusten rinnalla useita porokuvia
selityksineen. Siellä muuan lapinukkopahanen päästää pitkäkoipista
jutoaan puusta huutaen: "Ostaka hyvä ajohärgä tästä niin saatte monta
lystijä tunnija ajosta". Seisoo siellä tunturinharjalla, Utsjoen
tienviitan juurella, "Kouho utsjokilainen" kädet levällään uhkaamassa
etelänmiestä, joka mäen alta ajaa porolla manaten: "kyllä piru väistyt
silmäni verran". On seinälle kuvattu kokonaiset kilpa-ajotkin lapin
judoilla. Siinä eräskin peskiukko rukattaa Jäärällään täyttä laukkaa
arvellen saavansa ensi palkinnon, toiset ruukaltavat perässä minkä
ennättävät, ja kaikkein kauimmaisena ajaa jutkistaa piippusuinen vaari
laiskalla porolla. Mutta tämän viimeisenkin vain "ensimmäisen palkinon
pitäs savuta".
Muutamat matkamiehet taas ovat vaivattuja muista asioista, kuka
mistäkin. Joku tytär-ihminen purkaa harmiaan eräpirtin oviseinälle:
"Ennen minä kiviä
ja kantoja niitän
ennenku oman kylän
poikia kiitän".
Muuan luvallisilla asioilla kulkija on luultavasti kateellisin mielin
ahertanut esiin:
"Eigä se kellän
niin hauska oo olla
kuin Kunnan antin muialla".
Mutta kun Mamselli-Pekka on päässyt rikkaan lesken isännäksi, niin jo
muuan, luultavasti osattomaksi jäänyt kilpakosija, paiskaa mielialansa
Petäjäsaaren pirtin peräseinään, ihmetellen: "Miksi on tuolla mamselli
Pekalla niin pitkä ja väärä nenä ja kuin se on vielä akanki saanu".
Yksinäisen erämaan tuvan suuressa painostavassa hiljaisuudessa
lapintien taivaltaja, yksinään pitkää pimeää iltaa istuessaan ja
sammuvaan hiilokseen tuijottaessaan, joutuu helposti mietiskelemään
ikävänsä ja apean mielensä perusteita. Viimeistä savukettaan haiutellen
hän saattaa silloin pistellä tyhjän savukelaatikon kanteen:
"Miksi kaipaa Ihmis
lapsi miksi kaipaa
ystävän miksi ei vihdy
Ihmis lapsi miksi ei
vihdy yksinän.
Siksi kaipa Ihmis
lapsi siksi kaipa
ystävän: kun on
luotu Ihmis lapsi
kuin on luotu
lempimän".
Monet autiotuvan matkamiehistä lienevät ikuisia maailmanrannan
kiertomiehiä, jotka alituisesti ollen menossa ovat polkeneet jänkää jos
tunturiakin. Sellainen ikuinen vaeltaja saattaa lopulta jo katkerana
kapinoiden vuodattaa sydäntänsä äänettömälle pirtillekin:
"Voi jos sais jo tästä
kulkian elämästä laata
ettei aina tarttis täsä
autiotuvan pritsillä maata".
Mutta toinen maailman matkalainen ei viritä valitusvirttä, vaan
alistuen kohtaloonsa ottaa vastaan tuulet ja tuiskut vain lauleskellen:
"Kulkia poika huikeissaan
näkee myötä ja vasta maata
ajatella tuulella tyventä
ei kulkia poika saata".
Näin kaukaisen tunturituvan vieraat tulevat ja menevät, toiset
huolissaan ja vaivojansa valitellen, toiset vain nauraen, leikkiä
laskien ja lauleskellen. Sillä sama tapa on ylhäällä tunturien mailla
kuin alhaalla isossa maailmassakin. Toiset lähtiessään paukauttavat
tyytymättöminä tuvan oven kiinni, kiroilevat hyvästiksi ja iskevät
seinään: "Hyvästi nyt hiton mägitupa en ole vain huomena täsä se on
ensimäine ja viminen". Mutta toiset taas eroavat hyvässä sovinnossa
pirtistä ja pirtinhaltiasta saaden mukaansa haltian matkasuosion.
Elli Maarit Nuorgamkin piirtää ihastuneena Petsikkotuvan ovipieleen:
"Hyvästi Nyt Kaunis Talo".
Niinkuin vaihtuvat päivät ja yöt, aurinkoiset kesät ja pimeät talvet
aution erämaan tuvan vaiheilla, niin alituisesti erämaan palkaiden
kulkijatkin tulevat ja menevät. Lapin loputon keino tuo ja vie,
pitää ja päästää. Matkamies saapuu tunturista, viivähtää tuvassa ja
taas katoaa tunturiin, monet enää koskaan palaamatta. Eikä tie tiedä
kävijäänsä, eikä tupa tunne tulijaansa. Mistä lienee tullut ja mihin
mennyt sekin matkamies, joka on piirtänyt Petsikkotuvan seinään kenties
hyvinkin monen tuvasta lähtijän ajatuksen:
"Edesmenneet
jättävät terveisiä
peräs tuleville".
Järvikansaa.
Inarinmaa on suurien järvien sekä suunnattomien jänkien ja aapojen
maa, jota vahvat tunturit ja tunturijonot pitävät vallassaan vain
reunapuolilta ja rajamailta. Kaikkein ylpeimpänä vallitsee täällä
mahtava Inari, kaikkien Lappien laajin järvi, melkein merellinen
ulappa, johon mahtuu kolmisentuhatta saartakin, vielä saarillekin pikku
järvensä, ja jonka kymmenet vuonot ja rantapoukamatkin, Joensuunselät,
Ukonselät, Satapetäjäselät ja Tsharmivuonot jo saattavat käydä
suurjärvistä. Rannatonta ilmanäärta kohden Inari saattaa soudattaa
tuntikaupoin pitäen kuitenkin aina vierillä saaren saarensa perästä, ja
taas vuorostaan ohjailla kulkijaa monin neljänneksin kapeita "nuoria"
pitkin selältä toiselle. Pieniksi jäävät tämän valtaveden rinnalla
Inarin muut isot ulapat, _Paadar- ja Muddusjäyritkin_ länsipuolen
tunturien lähiseuduilla sekä _Iijärvi_ pohjoisissa erämaissa,
puhumattakaan vähän pienemmistä vesistä, _Hammas- ja Syysjärvistä,
Peldo-, Säyts-, Paudi- ja Njaammijäyreistä_ ynnä monista muista.
Avarat ovat Inarin aapamaatkin. Monet järviseutujen jängät ajautuvat
komeina tunturista tunturiin vain kurotellen kättä toisilleen
petäjäisten karimaiden ja koivikkosaarekkeiden lomitse, rakennellen
kaikkein mieluisimpia kesämaita kenokaulaisten kurkien kahlata ja
luikkailla sekä reheviä rantapuolia lappalaisen viikatteineen liikkua.
Toimeentulostaan ja arvostaan arka synkkäluontoinen kuusi ei enää
viihdy näillä mailla, vaan pysähtyy jo Ivalon lantalaisrannoille.
Mutta vähemmän ylpeä petäjä kyllä saa riittävän elatuksen ja pystyttää
suuren seurakunnan vielä Syysjärven rantamaille, jopa kokoaa joukkonsa
kaukaiselle Puksaljäyrillekin, muutamien rohkeimpien ponnistellessa
ylös aina Utsjoen suulle asti sekä seikkaillessa kevein kengin kauas
vetelien jänkien navoille.
Täällä kuusimetsien takana, petäjien ja koivujen kasvinkumppaleina,
elää Inarin lappalainen. Monilukuisten järviensä ja jänkiensä vaiheilla
tämä järvikansa asuu ja hyvin viihtyy, vieläpä pitää maatansa kaikkein
kauneimpana ja parhaimpana maailmassa, ainakin Utsjoen, Reisivuonon,
Koltan ja Lannanmaan rinnalla. "Kauniimpi paljon on Inari... ja
puoremus", järvilappalainen ylistää asuinmaataan, "koska täällä ei ole
vuoria eikä korkeita maita... suuria jänkiä vain isojen ja kalaisten
järvien ympärillä".
Jo ikivanhoista ajoista ovat inarilaiset, Suomen muinaisten
lappalaisten lapintavoissa säilynyt jälkijoukko, eläneet erämaassaan.
Toistakymmentä sukua kierteli kiveliöitä siihen aikaan, kun heistä
ruvettiin pitämään pykällyskirjaa, ja toistakymmentä vanhaa sukua
asustaa samoilla järvikentillä vieläkin. Suurimpana sukuna,
sadankolmenkymmenen sielun voimana, vallitsee vanha _Valle_, joka
ennen eleli etupäässä Patsjoen puolessa. Miltei yhtä suurena ja
vanhana, yli satalukuisena, asuu _Aikiokin_, joka piti majaansa
Inarinmaan keskivaiheilla, mutta on jo nostanut vankkaa polvea
ulkopuolelle Inariakin, Utsjoen varsille, Varenginvuonolle,
Kaarasjoelle ja kaukaiselle Puolmakjäyrillekin. Lähes satasieluinen
on Patsjoen puolia kansoittanut _Sarren_ suku, ja keskimaita hallinnut
_Saijets_ on saanut maailmaan kahdeksisenkymmentä inarilaista.
Vahva ja vanha on _Morottajan_ seitsenkymmeninen pesue, joka on
raapinut parhaastaan Patsjoen seutuja ynnä Ivalon suupuolen maita
sekä antanut alun lantalaistuneille Akujärville, Kiviniemille ja
Huhtamelloille, joita lienee yhtä iso pahna kuin vanhaa pääsukuakin.
Seitsemääkymmentä lähentelee _Mattustenkin_ joukkokunta, joka asustaa
parhaastaan Paadarjäyrin seuduilla. Paljon on _Paadareitakin_, lähes
kuusikymmeninen kansa, vaikka he näyttävät polveutuvan Aikioista,
jotka entisaikaan asettuivat kalamiehiksi Paadarjäyrille, sekä taas
puolestaan joutuessaan lantalaisten kanssa sekauksiin muuttuivat
Mannermaiksikin. Vanha _Kuuva_ on saanut nimiinsä vain kolmisenkymmentä
lapineläjää, eikä itäpuolen mailla liikkunut _Paltto_ ole ennättänyt
kolmeenkaankymmeneen inarilaiseen, mutta on sensijaan toimittanut ison
joukon jälkeläisiä Utsjoen Tenolle. Mutta _Mustan_ pahnasta on päässyt
vain parikymmentä eläjää, ja pohjoisia erämaita raatavan _Mujon_
kietkamessa kiikuteltuja seurakuntalaisia on pystyssä ainoastaan
puolitoistakymmentä.
Seitsemänsadan vaiheilla on tämän järvikansan koko nykyinen pääluku.
Mutta parisataa vuotta takaperin asui Inarin järvikentillä vain
viitisenkymmentä kotakuntaa käsittäen puolikolmatta sataa kalansyöjää.
Silloin — vv. 1731-1750 kirkonkirjan mukaan — kierteli Inarin
erämaita Valleja jo kuusitoista perhettä, Aikioita seitsemän
kotakuntaa, Saijetseja viisi ja Morottajia neljä joukkuetta, Kuuvaa
ja Mattusta kolme kotaa sekä Palttoa ja Mujoa kaksi savua. Mustaa ei
silloin vielä ollut mukana, ei myöskään Sarrea eikä Paadaria. [Musta
ja Paadar esiintyvät ensi kerran kirkonkirjoissa 1751-1765. Sarre
vasta myöhemmin.] Mutta sen sijaan oli joukossa vanha _Paukuni-Jouni_
perillisineen ynnä _Uddaisin Yrjänä_ ison joukkonsa kanssa sekä pari
kotaa vanhaa _Sauvan_ sukua. Näistä kyllä Taukurn joutui aikaisin
Ruijan puolelle, ja sinne Uddais-Yrjänänkin pojanpojat 1800:n vaiheilla
sukeusivat. Sauvan Sammel-Andaraksen pojat, Piettar ja Jussa,
siirtyivät Utsjoelle, edellinen asettuen Mierasjärvelle kotamieheksi,
jälkimmäinen lasketellen alas Nuorgamiin, jossa nai Norganin Mikkelin
Biritin, nousi seksmanniksikin ja mainittiin vanhana "Kontti-Hannuksi",
koska halvauksen saaneena liikkui konttaamalla.
Mutta hyvin kaukaisina kirjattomina aikoina oli Inarin järvi-kansaa
ollut vielä vähemmän. Vanhan Paltto-Sammelin tutkimusten ja
muistelusten mukaan oli Inarin saarilla ja erämaissa asustanut
muinaiseen aikaan vain joitakin kymmeniä metsäläisiä, joista
muu maailma ei tietänyt mitään. Omia olojaan olivat inarilaiset
eläneet, tulenkin tehneet vain kahta kuivaa koivukalikkaa vastakkain
hiomalla ja ruukaltaneet pakoon kuin metsänelukat, kun heidät oli
sattumalta löydetty. He olivatkin olleet tavattomia juoksemaan,
koska olivat syöneet vain peuran ja linnun lihaa sekä kalaa, eivätkä
ensinkään olleet harjaantuneet suolaan. Sillä se ihmissuku, joka
ei syö suolaa, on paljon keveämpää kuin suolaan harjaantunut. Vain
talvella paksun lumen aikana oli inarilaiset voitu ajaa kiinni sekä
kastaa kristinuskoon, ja sitten oli heille annettu suolaakin. Mutta
kun metsäläiset olivat keittäneet jousella ammuttua viljaansa, he
olivat paiskanneet lihakattilaansa erinomaisiksi kiitettyjä suoloja
kauhallisen jokaista syöjää kohden ja saaneet väkevän keiton. Kiireesti
olivat vastakristityt lennättäneet suolan takaisin antajilleen, että
"i lee puerre..." ei ole hyvää.
Eri heimoa on tämä Inarinmaan järvikansa kuin muu lapinsuku.
Sen tietävät inarilaiset kyllä itsekin, ja sen tietää koko Lappi
ja varsinkin Tunturi-Lappi sekä Utsjoki. Kolttain rajanaapurina
inarilainen on aina asunut, jopa monet koltat muistelusten mukaan
ovat ennen asustelleet monilla inarilaisten nykyisillä olinsijoilla
kalaa pyytäen, yksin talvellakin verkoilla jään alta juomustaen, ja
jättäen kotasijojaan kaikkialle kaukaisten tunturi- ja metsäjärvien
saariin ja rantamille. Joku inarilainen taas on puolestaan ajautunut
Koltanmaalle. Utsjokelainen uskookin inarilaisen olevan koltan kanssa
samaa sukujuurta. Ja kaikki kyllä tietävät koltan puolestaan olevan
itse kontion kanssa samaa pahnaa, jopa niin vahvasti, että kolttaäijä
vieläkin saattaa milloin tahansa muutaltua karhuksi ja nukkua talvensa
ryteikössä hangen alla, päältä kyllä vain kontiona, mutta sisältä
kolttana. Siksi koltta ei syökään karhun lihaa eikä salli rikkoa sen
luita. Eikä vanha inarilainenkaan rikkonut kontion konttiluita, mutta
lihaa kyllä söi. Luut hän vei metsään kiven alle, kallon nosti puuhun
ja pari hammasta ripusti vyöhönsä selän taakse.
Inarilaisen puheenparsikin on toisenlaista kuin muu lappi. Senkin
tietää koko Lappi. "Se on sellaista kuin se alussa on ollut, kun siellä
saarissa ovat asuneet ja puhuneet", utsjokelainenkin on Paltto-Sammelin
mukaan tutkinut. Ja niin onkin, Inarinkieli on ikivanhan suomeniapin
rikasäänteistä haastelua, joka vieläkin soi pehmeäsävyisenä ja
taipuisana kuin linnun liverrys — samoin kuin itse inarilainenkin
on liikkeissään sävyisä ja hillitty. Yksin kotoiset kirosanansakin
inarilainen suhauttaa pehmeästi ja sievästi. "Puallu-njunni!" hän
saattaa suutahtaessaan noitaista, ja se merkitsee samaa kuin nappinenä,
paholainen, tahi hän manaa: "Tuonne-rokke!" vainaja-raukka, taikka
suhahtaa: "Tshuajatsh!" varjo, kuvajainen. Voi hän manata vieläkin
vaatimattomamman asian kautta, niinkuin "Tshote-piddä!" takinkappale,
vieläpä saattaa joskus kuulla vanhan muorin vannovan: "Vuoi,
miessi-rokki, fiermi ko lie tshurrum". [Voi vasaraukka, vasanraato,
verkko kun on sotkeutunut.] Vain ankarammin paatuessaan inarilainen voi
kirota lannanmaan tapaan: "berkkula — berk-rokoo" tahi voivotella:
"Vuoi Anarish birru, kullaa munji!" [Voi Inarin piru, kuule minua.]
Mutta muu Lappi ei pidä inarilaisen kielestä eikä puheenparresta.
Kaikki naapurit sitä vain halveksivat. Koko Lappi tietää kyllä, että
silloin kuin Baabelissa kielet sekoitettiin, sekaantui lappalaistenkin
kieli, mutta "inarinkieli meni niin sekaisin, ettei selvene ennenkuin
tuomiopäivänä". Tenolaisenkin täytyy todeta, että "inarinkiili on
huonu lappi... Se on niin kuin russankiili... mii emmen ummarra".
Niinpä inarilainen sanoo, että hän "saarnuu" silloin kun hän puhuu,
mutta tenolainen taas "haarlaa", ja kun järvikansa sanoo saarnuvansa
"sudnista" tarkoittaen hiekkaa, Tenon asukas haarlaa "sandusta".
Järvillään Inarin kalamies soutelee "käärbasilla", kun taas tenolainen
istuu onkineen "vanasissa", ja kumppalina on Inarin ukolla "kueimin",
kun tunturimiehellä on "skihpar". Länsipuolen inarilaisen kanssa
Tenon mies jotakuinkin pysyy asiassa, mutta "toisen puolen", Patsjoen
seudun lappalaisen puhe jo menee käsityskyvyn ylitse. Tenojokelainen
ei ennätä kuulla, mitä Patsjoen puolelainen puhuu, "kun sen kieli
on kuin maahiaisen kieli... se puhisee vain kuin manalainen... puhe
menee kuin koski, elikkä Porsangarin kieli... po-po-po-po-po..."
Nauraa utsjokelainen ja tunturilappi vain inarilaisen palvelustyttönsä
merkilliselle saarnumiselle ja surkuttelee hänen taitamattomuuttaan.
Köyhiksikin isoisemmat naapurit Inarin järvikansaa halveksien sanovat.
"Vieläpä ne... Mitäpä kun inarilainen", Teno ja tunturilappi helposti
naurahtaa. Tshorgashnjargankin entinen noita vanhassa, kautta Lapin
tunnetussa, eri seutujen lappalaisia pilkkaavassa joiussaan sanoo
inarilaisia "Anarash kaitshiijuöligeiksi", Inarin keiturikoiviksi.
Eivätkä vähäväkiset järviensoutajat suinkaan mitään maannapoja olekaan,
eivätkä suuria tunturien isäntiä. Järviensä rannoilla inarilaiset ovat
iänkaiken asuneet, kesänsä isolla Inarilla tahi muulla suurjärvellä,
talvensa taas syrjempänä suojaisessa metsässä pikku järven tai
jokipahasen äärellä.
Turvekodassa entinen inarilainen yletaikojaan asui. Se oli paljaalle
maalle, kolmi-, nelikertaisen hirsisalvoksen varaan tahi vain
hirsisalvoksettakin istutettu matala metsäläismaja. Käyrät
puunrungot sekä niihin isketyt poikkirungot kannattivat seinä- ja
kattopuita, peittona oli turvetta ja turpeen painona muutamia rankoja
ja riukuja. Lattia oli ladottu koivunrisuista ja jaettu puunrungoilla
eri osastoihin turvetalon isäntäväkeä, lapsia ja muuta perhettä sekä
kotakalustoa varten. Mutta keskellä oli kodan paras paikka, kivillä
varattu tulisija, josta lämmin lähti ja saatiin rasvainen höyryävä
kalakeitto. Ja savu kohosi kattoräppänän kautta ylös taivaalle yhtä
iloisesti ja sievästi kuin rikkaan tunturilaisenkin asunnosta tahi
ylpeän lantalaisen hirsipirtin kivisestä piisistä.
Mutta vanha turvekota on jo aikoja sitten vaihtunut hirsistä salvetuksi
pirtiksi. Köyhimmälläkin järveläisellä on jo hirsikömmänänsä, eikä
turvekota enää jaksa lämmittää ketään talvipakkasella. Vain joku vanha
pyyntiukko kaukaisella kalaretkellään saattaa kesäiset viikkonsa
ajelehtia entiseen tapaansa risupermannolla kotatulen ääressä, ja
jonkun lapintalon pihamaalla vielä vanha lautakattoinen hökkeli hoitaa
keittokodan ammattia.
Jo satakunta vuotta ovat aikaisimmat lantalaisilta opitut hirsipirtit
savunneet Inarin lappalaismailla. Vain neliseinäisinä matalina
metsänmökkeinä nämä lapintupien esikoiset kyhjöttivät. Korkeutta
saattoi olla kattoharjaan ainoastaan vähän kolmatta metriä, räystääseen
seitsemän, kahdeksan hirsikertaa, ja katto oli kodan tapaan vain
yksinkertainen, laudoista ja turpeista ladottu, lattia rakennettu
koivunrisuista tai pahaisista puunrungoista. Ovikin oli pieni ja
matala, metrin korkuinen kota-aukko, josta piskuinen peskiukkokin sai
kyyristyen kömpiä. Ikkunatkin olivat hyvin pienet, pielipuuttomat,
ovipielessä maakivistä koottu avonainen, avopiippuinen lapintakka,
ja peränurkassa seinään isketty lintukotolaisen sänky. Mutta
iänikuisesta kotakansasta oli tällainenkin hirsimaja jo kuin suurtalo
ja pikku pirtin pikkuinen äijä kuin aikatalon isäntä. Ja tavallisesti
olikin pirtti-isännäksi noussut ukko muutenkin muita verrempi: joku
kirkonisäntä, lukkari tai katekeetta tahi lautamies. Mutta silti pirtin
iso isäntä ei elänyt juuri komeammin kuin kotanaapurinsa. Lampaatkin
joskus saattoivat talvella ottaa osaa kanssa-asumiseen, niin että
kiiltävät silmät vain pimeässä killistelivät sängyn alta.
Neliseinäinen pikku pirtti on vieläkin monen rantalaisen kotina,
ja moni taas on koonnut talonsa parista pöksästä asettaen ne vain
vastakkain, niin että väliköstä pääsee toiseen ja toiseen pirttiin,
joskus vierekkäinkin, ovet samalle suunnalle. Mutta monen pirtti on
kohonnut korkeammaksi, levittänyt lattiansa ja avartanut ikkunansa,
vaatinut välikatonkin. Parhaat ovat saaneet pienen porstuankin
ja pikkuisen porstuakamarin, jopa lapintakan sijalle lantalaisen
leivinuunin keittoliesineen. Ja penkit kiertävät seinäin viertä aivan
kuin lannanpirtissä, on seinähyllyjä ja vaatenauloja, lattialla
raheja, jakkaroita ja joku tuolikin sekä katon alla orsia. Entisestä
kotalapista ei ensi hetkellä huomaa muuta muistoa kuin pirttikansan
oudon kielen ja yhtä oudon puvun.
Mutta on vielä paljon vanhaa lappia. Isiltä peritty, jo kotapäivinä
perustettu lapinkenttä on kyllä laajentunut sieväksi niittynunnikoksi
ja saanut monien rakennustensa joukkoon pienen, matalan ja pimeän
navetankin latopahasineen. Mutta pihamaalla tönöttää kuin ylpeänä
kansallismerkkinä pystyinen musta seiväskota, liemus-koatte,
keittosuojana, ellei siinä ole vieläkin vanhempana perintönä vain
suojaton paljas tulisija liesikivineen ja keittovipuineen. Ja
ikivanhat, petäjänkuorilevyillä katetut pikku aitat pikkuruikkuisine
konttausovineen seisovat yhä edelleenkin neljin jaloin kentän
reunapuolessa, rantavierellä on isien rakentama kahdella tai neljällä
patsaalla lepäävä _arttu-kadus_, ja vastaisella laidalla metsän
reunassa kohoaa moniorsinen _saldeluövvi_, siltalava, kymmenien
vartain tuettuna ja seivästettynä. On metsän laidassa vielä vanha
lammaskettakin, _sautsa-puore_, kodan malliin rakennettu turvemökki
tahi pieni turpeilla katettu hirsihökkeli. Rannassa on entiseen
tapaansa veneet, verkot ja nuottaulut sekä rannassa että pitkin kenttää
pystyyn kuivaneita oksikkaita petäjänrunkoja kalanpääkiestojen,
verkkojen, köysien, vaatteiden ja kenkien kesäisinä kuivaustelineinä.
Aittojen alla on vielä Lapin ajopelejä, ahkioita ja poronlänkiä tahi
ajelehtii niitä kentällä. Vanhalappi elää vielä entisellä kotamaallaan.
Entisinä kotapäivinään inarilaiset kiertelivät järviseutuja, asuen
milloin missäkin, kukin omilla perityillä pyyntimaillaan, samoin
kuin vielä nytkin Petsamon ja Kuolan-Lapin koltat. Niinpä entinen
Mattuksen Junnas-ukko asui kesäpuolen Paadarjäyrillä Junnaksen
kentällä, muuttaen syksyllä Keptujoelle ja talvella taas ylemmäksi
pienen metsäjärven rannalle. Hannu Mattus eleli talvensa Vaskojoen
mutkassa, Tirrossa, mutta muutti juhannuksen tienoissa kesäkaudeksi
Muddusjäyrin salmelle. Paadarin vanha Jussa-vaari sekä hänen isänsä,
"Utshavielja", asustelivat kesällä Paadarjäyrillä, Lusmaniemen kodassa,
ja talveksi vetivät väkensä Kotkajärven metsäkulmalle. Samalla
Lusmaniemellä oli kesäkenttä myöskin Sammun-Heikillä — Mattuksella —
sekä Iisakin-Andaraksella — Morottajalla —, mutta talveksi Heikki
meni Vaskojoen suuhun ja Andaras Lemmetsuuhun. Vanha Sammel Mattus
taas asui kesällä Ahkioniemessä, syksyllä Junnussa, talvella Illesjoen
metsässä ja keväällä Honkalahdessa. Entinen Sarre-ukko, Väri-Matin
isävaari, vietti kesää Paltossa, syksyä Akonsaaressa, talvea Akonvaaran
mökillä, ja keväällä ukko oleskeli kesää odotellen Akonlahdella.
Samoin myöskin Inarin takaiset erämaan eläjät ja Patsjoen puolen
lappalaiset kiertelivät metsiään, toiset kaksin verroin, toiset kolmin
ja neljin kiertokerroin. Sulkushjäyrin Sarre-äijä pysytteli isohkolla
järvellään kesäkalan pyynnissä, mutta talvet möyri metsäkömmänässä
Kivijärvenlompolon vierillä. Vuoskujäyrin Morottaja muutti talveksi
Kodojäyrille, ja Mujon Andaras-äijä asusteli talvikauden Paksunmaan
metsissä mennen kesäkalan mieliteoissaan Säytsjäyrin rannalle. Mutta
entinen "Pittus-Maaret", pahankurinen ämmä, karjan kähveltelijä ja
naapurien lampaiden kivittäjä, muutteli asuinpaikkaansa alinomaa,
rähjäten milloin missäkin järvenrannalla tahi tunturissa, niin että
"Pittus-Maaretin kotasijoja" on ympäri erämaita ja Kaamasjoessa on
vielä "Pittus-Maaretin koskikin".
Lapin iänikuinen eränkiertäjäveri ja vanha vatsa panivat kotakunnat
näin muuttelehtimaan ja etsimään evästään toisesta ja toisesta
järvestä, ja ankaran talven ajaksi oli aina sopivin asettua suojaiseen
metsäseutuun. Oli paljon helpompaa siirtyä koko syöjäjoukon
kanssa kalajärven rannalle ja oleskella siellä kylläisenä kuin
neljänneksittäin, penikulma-määrinkin kanniskella raskaita kalasaaliita
moniin nälkäisiin suihin. Saattoipa lapinäijä, sattumalta löydettyään
hyvän kalapaikan, saatella koko perhekuntansa sen äärelle muutamiksi
kesäpäiviksi herkuttelemaan. Ja siellä voitiin hyvin. Kelleteltiin
vain rannalla päiväpaisteessa tahi tilapäisessä havumajassa ja syötiin
rasvaista siikaa, niin paljon kuin vatsa veti. David Högmankin, vanha
tunturimies, näin kerran marssitti väkensä metsän halki Iijärven
luusuan kylläisille kala-apajille.
Muinaisten ukkojen lapinkenttä kasvatti vain ruohoa, jota lampaat
kesällä saivat näperrellä. Silloisilla kotakunnilla olikin toisinaan
parikymmentäkin sautsa-puoren asukasta, joita emännät milloin
lypsivät saadakseen makeita pikku juustoja, milloin taas keritsivät
valmistaakseen vahvoja koreita vanttuita ja kestäviä sarkoja, ja
lopuksi, lihan himoaan tyydyttääkseen, käsittelivät suurpuukolla. Mutta
lehmiä ei entisillä emännillä ollut. Noin 60 vuotta takaperin oli
Inarissa vain neljä, viisi lehmälappia: Hoikkaniemen Piettar Paadar,
Musta-Yrjänä ja Nuorran Saijets-ukko Inarin eteläpuolella, Heikki Aikio
Kaamaksessa ja Mattuksen Sammel-ukko Suolujäyrin Jurmussa. Vain lehmä,
pari oli kullakin. Kentältä niitettiin niille talvielatusta, kalvettiin
metsäjänkiä ja karhottiin jäkälää kankailta. Vähitellen kyllä muutkin
kalanpyytäjät opastuivat hoitamaan lehmää, niin että viimein miltei
joka mökissä oli matala navetta ja navetassa maitomuori, toisissa
kolme, neljä, parhaissa viisi, kuusikin. Silloin jo täytyi raivata
niittyjä matalille jokivarsille ja järvien rannoille, rakennella
niityille heinäpieleksiä ja kotikentille korkeita siltalavoja. Mutta
saatiin maitoa kotiväelle, saatiin joskus juustoakin, ja voita riitti
vähän ruijalaisellekin, jopa lehmännahasta tuli parkittuna kesäksi
kestäviä vuotakenkiä.
Entinen kotakenttä ei tuottanut isännälleen jumalanviljaa, ei edes
perunan-pyöreää.
Vasta 60-70 vuotta sitten peruna rupesi saamaan olinsijaa
lapinkentässäkin. [Inarin kappalainen J.W. Durchman on 1839
kirjoittanut kirkonkirjan kanteen m.m.: "Kyrössä ei ohrankylvöä kuin
kolmessa talossa. Halla ei pannut, potakat menestyvät".] Hoikkaniemen
äijän hoivissa oli Ulkuniemen 70-vuotias ukko pikku poikasena nähnyt
pienen pienen tuherruksen kasvattamassa perunanvartta, ja Säytsjäyrin
kahdeksattakymmentään käyvä Sammel Mujo toisellakymmenellään näki
ensimmäiset perunat Veskonniemen Iisakin kentässä sekä pian taas Aatami
Tepsellin pellossa Kaamaksessa. Mutta hiljalleen peruna lisääntyi
lapinjärvien rantamullassa, vaikka halla monesti teki vastakynttä
ja korjasi koko kylvön. Helposti se oli korjattukin. Sillä useimmat
perunamaat olivat vain pieniä, muutama-sylisiä aitauksia navetan tahi
pirtin takana. Vain joku toimekkaampi ukko saattoi peittää kenttäänsä
kymmenkunta leiviskää. Suomalaista valkeaa perunaa viljeltiin
ensi aikoina, mutta sitten nimismies Nordling toi amerikkalaisen
punaperunan, ja sitä on nyt meikein jokaisella. — Ohraa ei järveläinen
juuri ole yrittänyt viljellä. Vain Lusmaniemen Piettar Paadar kerran,
kymmenkunta vuotta takaperi kylvi perunatilkkunsa laitaan muutaman
sylen levyisen kaistan oikeata Lannanmaan viljaa. Se nousi sievästi
oraalle, kasvatti pitkätukkaisen tähän, tekipä teränkin, ja Piettarin
muori sai ukkonsa siemennyksestä monta hyvää kahvikeittoa.
Vanhaan aikaan järvikansalla ei juuri ollut poroja, vaan se tuli
toimeen vain lammastensa ja kalan sekä metsänotusten varassa. Mutta
sitten Järveläiset oppivat tunturilaisilta porojen hoitamisen, saaden
siitä entisten pyytöjensä lisäksi hyvän elämisen avun ja työmaan.
Mitään mahtavia poromiehiä järvirantojen miehistä ei kyllä tullut,
eikä tunturilappalaisten kaltaisia alituisia erämaan kiertäjiä, vaan
he asuivat edelleenkin kiintonaisissa majoissaan paimentaen niistä
käsin poroeloaan vain talviaikoina, mutta laskien laumansa kesäkaudeksi
omiin valtoihinsa. Muutamia satoja sarvipäitä oli parhaiten toimeen
tulevilla Inarin kalamiehillä. Sammel Mujollakin oli kolmisensataa,
Jouni Saijetsilla ja Paulus Vallella parisataa, samoin Jouni ja Oula
Paadarillakin. Mutta lukkari Mattuksella Jurmussa oli tuhatkuntainen
tokka, ja miltei yhtä iso elo liikkui mahtavan äijän, Junnas
Mattuksen hoidoissa. Poroistaan järvikansa sai rasvaisia, lämmittäviä
lihakeittoja talvipakkasten aikana, sai lämmittäviä peskejä sekä muita
talviparseeleja, sai vielä kauppatavaraa ruijalaisillekin. Ja talvisin
tehtiin poroilla parikymmenpenikulmaisia raitoretkiä Jäämeren rannalle
Reisivuonoon tai Näätämöön, milloin hakemaan elämisen tarpeita omiksi
varoiksi, milloin noutamaan kauppamiesten rahtitavaraa, milloin taas
annettiin hyvää kyytiä Lannanmaan herroille, kun he vaelsivat Lapissa
virkamatkoillaan tahi muilla asioilla. Viemisinä Jäämerelle inarilaisen
ahkiossa oli porontaljoja, -lihoja ja -juustoja, lampaanlihaa sekä
riekkoa ja metsoakin, ynnä oravan, kärpän ja muidenkin metsänelukkain
nahkoja, ketun, naalin, ahman, hukan ja joskus karhunkin. Väliin ukolla
oli ahkiossa jäkäliäkin. Ja paluukuormiin sälytettiin jauhoja, suoloja,
tupakkaa, kahvia, sokeria, jopa Jäämeren kalaakin, enimmin saitaa.
Kauppoja tehtiin tavaraa tavaraan vaihtamalla, jäkäläahkiostakin
voitiin saada 15-20 saitaa.
Entinen inarilainen oli ahkera metsänmieskin. Riekkoja, vähin
metsojakin, hän pyyteli ansoilla, kärpille hän viritteli loukkuja,
ketuille pystytti käpylautoja, oravia otti ampumalla. Syksyllä ukko
kiersi karhun pesäänsä, tehden sen niin salaisin puolin, ettei
muistellut asiaa edes kotiväelleen, eikä naisille ensinkään. Sillä
silloin olisi kontio saanut asiasta tiedon ja paennut kierroksesta,
ennenkuin kiertäjä-ukko olisi ennättänyt käydä tarinoille. Keväällä
inarilainen taas hiihtää kalhusi toisen karhun kintereillä, kun se oli
talviselta makaukseltaan noussut keväthangille jaloittelemaan. Jotkut
kontiot eivät kyllä osanneet olla varuillaan, pahnassaan vain uneksivat
kesäntulosta ja joikailivat naapurilleen:
"Katso jo veliseni,
nanna nan nan nan naa:
Päivä jo vaaroihin paistaa,
nanna nan nan nan naa,
nanna nan nan nan naa,
lintujen laulu jo korviin ottaa,
nanna nan nan nan naa,
nanna nan nan nan naa,
muurahaiset jo puissa juoksevat,
nanna nan nan nan naa,
akka jo nuottaansa korjailee,
nanna nan nan nan naa,
ukko jo käpyään käyttelee,
nanna nan nan nan naa,
nanna nan nan nan naa".
Sitten kesäisten muuttolintujen palattua syntymäseuduilleen alkoi
lintujen verottaminen. Käytiin hanhien, joutsenien, sorsien, kuikkien,
koskeloiden sekä kaikenlaisten vesilintujen ja kahlaajain kimppuun.
Patsjoen puoli ja jokivarsi ahdisteli varsinkin joutsenia ja muita
suurlintuja, joiden valtatie Jäämerelle oli viitoitettu Patsjoen
kautta. Kesällä taas ryöstettiin lintujen pesiä, keitettiin munia ja
herkuteltiin, laitettiinpa kelohongasta pesäpönttöjä pitkin rantoja
telkille, sotkille ja koskeloille ja munitettiin niitä viikkomäärin.
jopa joskus kaiken lopuksi viritettiin ansa pesäaukolle, niin että
kurja pesänemäntä viimein joutui kuristuneena riippumaan kotinsa
ovelle. Kaapin-Kaapikin ennen pyhäpäivätkin raatoi, rakenteli
pesäuuttuja, viritteli ansoja ja pyyteli hanhia ja sitten antoi
saanneistaan kiitokset Herralle, niinkuin vanha joikukin muistelee:
"Kaapin-Kaapi,
nannana nannaa,
pitkin pyhäpäivää
hilloja kokoo,
nannana nannaa,
pitkin pyhäpäivää
hanhia pyytää,
nannana nannaa.
Papin polven vieressä
polvillaan kyköttää,
nannana nannaa,
hanhisaaliin edestä
Jumalaa kiittelee,
nannana nannaa,
sormet ylös haroittaa,
nannana nannaa".
Mutta kaikkein suurinta ja arvokkainta entisäijien eränkäyntiä oli
villipeurojen pyynti. Silloin vielä villipeuroja laumoittain liikkui
Inarin tunturi- ja vaaramaillakin, tullen Ruijan lumisilta gaissoilta
ja taas sinne palaten. Samoin kuin tunturien villit sarvipäät
liikkuivat joukoittain, samoin metsien lappalaisetkin liittyivät
suuriin seurauksiin ajelemaan metsän toisia kiertolaisia. Suuret
piilukkoiset peurapyssyt vain naksuivat ja paukkuivat, kun
peskijoukosta lenteli surmanluoteja peurajoukkoon. Monesti lappalaiset
rakentelivat pitkiä aitoja, _hankaita_, yli vaarojen viritellen
aidanaukkoihin vahvoja ansoja, ja sitten suurin meluavin parttioin
ajoivat peuralaumoja ansoja kohden. Peurojen palkimapaikoille ja
rannioille ukot kaivoivat kavalia hautoja, _kodde-haudi_, joihin
taas peuraparat sortuivat. Hautoja saattoi olla kymmenittäin samalla
jänkien tahi järvien välisellä kankaalla, ja vieläkin näkee näiden
jäännoskuoppia pitkät rivit pitkin kankaita, kymmenen, parikymmentä
metriä aina väliä. Peurojen pyyntimaat oli jaettu, niinkuin muutkin
pyyntimaat, ukkoja myöten. Niinpä Lusmaniemen Paadar-Jussa,
Hammasjärven Jouni Morottaja ja Suolujäyrin vanha Sammel Mattus
rakentelivat hankaita ja muutenkin pyydystelivät Korsa-, Appis-
ja Viipastunturien mailla. Sulkushjäyrin Sarre-äijän appivaarilla
oli peurain pyytömaana Luton ja Suomujoen väliin pistäytyvä laaja
Suomuniemi.
Yhteisiä pyyntimaitaan ja pyyntejään varten Lapin peuraukot joskus
laativat oikein kirjallisen sopimuksen, jossa tarkoin määriteltiin
pyyntiajat ja jota kaikkien piti tarkasti noudattaa. Niinpä Ivalon
seutujen lappalaiset yhdessä Kyrön kylän lannanmiesten kanssa kerran
kirjoituttivat, puumerkeillään vahvistivat ja vieraillamiehillä
todistuttivat seuraavan ankaran paperin: