Kesällä 1910 jouduin ensi kerran käymään Taka-Lapissa, Inarin
itärajalla, Patsjoen puolessa. Sitten kesällä 1914 kulkiessani
Suomalais-ugrilaisen seuran lähettinä kolttain luona sain taas tutustua
Inarin-maahan, etupäässä kaakkoiseen rajaseutuun ja sen kansaan. Mutta
vasta 1925 pääsin uudelleen kiertämään Inarin suuria erämaita, jopa
koko Taka-Lappia. Tätä matkaa varten sain avustusta Alfred Kordelinin
säätiöltä. Jutaminen kävi Inarin kirkolta järviseutujen kautta ja
Vaskojoen vartta Angeliin, ja siitä Inarijokea sekä Tenoa alas
aina Jäämerelle asti, poiketen matkalla Kaarasjoella, Puolmakissa,
Puolmakjäyrillä, Uuniemessä ja Vesisaaressa sekä palaten Utsjoen kautta
Inarin kirkolle. Tuli sitten vielä toinenkin matka. Kesällä 1926
kuljin Patsjoen kautta Vesisaareen ja sieltä Taanaan, Reisivuonoon,
Vuoreijaan, Hammerfestiin, Alattioon, Bossekoppaan, josta Repparfjordin
ja Porsangerin kautta Kaarasjoelle. Täältä oli taas tuttu taival Tenoa
alas Utsjoen Maddajäyrille sekä edelleen yli Petsikon Inarin kirkolle.
Näiden keräysretkieni tuloksia olen tämän kirjan kappaleisiin
sovitellut, lisäten myös jonkin verran asioita ennen Länsi-Lappiin
tekemiltäni retkiltä. Muistelijoina on ollut nuorta ja vanhaa
lappia, kota- ja pirttikansaa, kalanpyytäjää, jokimiestä ja
tunturilaista, miestä ja naista. Vanhimmat tietomiehet ovat olleet jo
yhdeksättäkymmentään lähenteleviä ikävaareja. Kuollan-Lapin retken
aikaisista puhekumppaneista moni jo makaa Inarin maassa, jopa kolme
1925:nkin kesän kertojamiestä, Andaras Kitti, Heikki Mattus ja Juhana
Lantto, ovat isiensä luona. Nämä kolme vanhaa vaaria olivatkin parhaita
"saarnujia", Heikki Mattus koulumiehenä, Lantto ja valkkopäinen Andaras
vanhoina tunturimiehinä. Hiljainen, hyvänsävyinen Lantto-ukko vaipui
jo parin kuukauden kuluttua, kun oli tietonsa sanellut, Kitti-äijä
pääsi paremmille porotuntureille viime pääsiäiseksi, ja entinen
edelläveisaaja ja nousevan lapin opastaja kutsuttiin lepoonsa kesän
koittaessa. Näitä ikiteilleen menneitä mieluisia ukkoja kirjoitusmies
saa kiittää monista kirjaanpanoistaan, uskoen, että vanhan
Andaraksenkin ääni, joka ei enää tahtonut sujua joikaukseen, on saanut
kirkkaamman soinnun. Hyviä muistelijoita olivat myöskin Jalven muori,
Leppälän Uula ja Ollilan Piettar sekä Lemminvuonon Rasmus Porsanger
ynnä vanha Piera Saara. Monet vielä sekä Inarissa että Tenolla ja
Tunturi-Lapissa mahtoivat kirkkaasti joiatakin.
Kansan muistelusten ja tietojen kirjoitusmiehen on monessa asiassa
täytynyt turvautua myös pappilain papereihin täydentääkseen kuulemiaan.
Samoin on monesti tullut käytettyä kynää piirtämiseenkin sekä
vielä useammin askaroitua valokuvauskoneella. Pieninä innokkaina
piirtomestari-apulaisina on kynämiehellä ollut joitakuita 10-12,
20-vuotiaita lapinpoikia, kuten Sammel Valle Inarin Jurmusta, Juhana
ja Uula Lantto Angelista, Niila Poini Kaarasjoen Inarijoelta ja Oula
Lukkari Utsjoen Veätshagnjargasta. Muutamia heidän lyijykynänsä
tuotteita on tushipiirroksina jäljennetty alku- ja loppukuviksi.
Näinpä kirjan tekijä saakin monesta mainiosta otsakkeesta ja hyvästä
luvunlopusta olla kiitollinen pienille apumiehilleen. Auliista
valokuva-avustuksesta saan kiittää metsänhoitaja O. Virkkulaa, ja
pappilan paperien monipäiväisestä penkomisestani taas kirkkoherroja
J. Aholaa Utsjoella sekä T. Itkosta Inarissa.
Taka-Lapin pitkillä taipaleilla on erämiestä juovatellut
vaimonsa, Jenny Paulaharju, myöskin lappeja haastatellen. Hänen
muistiinpanoihinsa pohjautuvat suureksi osaksi naisen elämää, lasten
hoitoa, häätapoja sekä naisten käsitöitä ja karjataloutta koskevat
selostukset.
Lukujen alkukirjaimina on käytetty vanhojen lapinukkojen puumerkkejä,
joita on poimittu kirkonarkistoista, ja otsakkeihin on jäljennetty
Utsjoen entisten kirkkoväärtien, P. Helanderin, Andaras Helanderin ja
Jousep Lukkarin sekä seksmanni J.W. Holmbergin käsialoja.
Oulussa marraskuulla 1926.
Samuli Paulaharju.
Tunturi.
Lapinmaa on suuri äärimmäisyyksien maa. Kun Lappi tahtoo laatiutua
oikein järveksi, se levittäy rannattomaksi tuhatsaariseksi Inariksi, ja
kun se paneutuu erämaaksi, se pystyttää miltei läpi käymättömän korven.
Kun lappi laskeutuu matalaksi jänkämaaksi, syntyy ääretön aapa, ja kun
Saamienmaa kohottaa kamaransa, nousee taivaita tavoitteleva tunturi.
Tunturit ovatkin laajan Lapinmaan kaikkein valtavimpia ja
ihmeellisimpiä ilmennyksiä, sellaisia suuren Lapin Mestarin
käsi-aloja, joiden rinnalla lattean Lannanmaan suuruudet painaltuvat
matalaan maakamaraan. Aivan sanattomaksi etelän asukas joutuu ensi
kerran nähdessään taivaan rannalla kohoavan tunturin, joka ylväänä ja
paljaslakisena katselee yli metsien.
Yksinäisinä tahi harvalukuisten vertaistensa seurassa Lapin
eteläisimmät tunturit saavat katsella ympäristöänsä, mikä Lannanmaata
kohden vain latistuu, mutta pohjoiseen päin käy yhä ylpeämmäksi.
Sellaisina Lapinkorven ensimmäisinä etumiehinä seisoo Tornion tiellä
kolarilainen Yllästunturi, Ounaan pitkän tunturijuonnon komea
loppunousu. Kittilänmaan etumaisimpina kumottavat Kumpu-, Levi-, Kätkä-
ja Aakenustunturit, ja Sodankylän tien vartiota hoitavat Käyräs ja
Luosto. Kemijärven takalistoilla on taas paljon kuultu Pyhätunturi
seuralaisineen, Kuolajärvellä komeat naapurukset, Salla ja Rohmoivi,
muita mahtavampina, sekä vielä Kuusamossa Ruka- ja Lunnastunturit
monien pienten joukossa.
Maanselän vedenjakaja-ylämaa on jo palanen aitoa tunturien Lappia.
Täällä korkeat pyöreälakiset "oaivet" epälukuisina sivuavat toisiaan
ulottuen pitkänä jonona poikki maan aina mahtavaan Talkkunaoaiveen ja
Korvatunturiin saakka. Mutta vasta näiden taivaanpankkojen takainen
lappalaisten maa, Taka-Lappi, on täyttä tunturien maata. Vasta täällä
saa nähdä Lapin luonnon kaikessa mahtavuudessaan, täällä koko maailma
on, niin pitkälti kuin katse kantaa, alastonta puutonta erämaata, jossa
ei metsä peitä silmän tietä. Koko neljän valtakunnan Lapin äärimmäistä
takamaata vallitsevatkin yhtämittaiset ylpeät tunturit kohoten toinen
toistaan korkeammalle, jopa Norjan-Lapissa yleten ikuisen lumen
kattamiksi "gaissoiksi", kunnes Ruijan rannoilla kaikki pirstoutuvat
tuhansiksi kalliopahdoiksi ja äkkipäätä aivan alastomina syöksyvät
sumuiseen Jäämereen.
Toinen jumala lienee luonut ja myllertänyt Lapin tunturit ja toinen
kyhännyt Lannanmaan kuuluisuudet, Pyynikit, Puijot, Pisavuoret,
jylhähkön Kolin ja harmajan Vuokatti-Pöllyn sekä Perä-Pohjan korkeahkot
Aavasaksat ja Ounasvaarat, Kivalon-penikat ja Karhujupukat. Etelän
ylhäisyyksien tekijä lienee ollut hyväntahtoinen hymyhuulinen
taivahainen Taatto, joka hymähdellen on paiskinut kallioita kokoon
ja kuopaissut niiden väliin hymyileviä lehtorantaisia tuhatjärvlä.
Vähän vain Ukko lienee kulmiaan rypistänyt Kolia kokoon pannessaan ja
valmistaessaan Vuokattia sekä puristaessaan kourastaan Perä-Pohjan
vaaroja. Mutta Lapin tunturien luoja on ollut mahtava korkeuksien
Herra, totinen ja yksivakainen valtias, jonka synkkiä kasvoja ei
liene koskaan hymy liennyttänyt. "Hän katsahtaa maan päälle, niin se
vapisee; hän rupee vuoriin, niin ne suitsevat", saattaa hänestä sanoa.
Ja kun hän tahtoo, niin "vuoret astuvat ylös, ja laaksot astuvat
alas sijallensa, johonkas heidät perustanut olet". Valtavalla, koko
maailmaa tärisyttävällä ukkosen jyrinällä Kallionjylkyttäjä lienee
vyöräytellyt mahtavia vuoria helmoistaan ja sitten suunnattomalla
voimalla ja pitkäisenjylinällä myllertänyt ne epälukuisiksi, taivaita
tavoitteleviksi harjanteiksi, kumuiksi, keiloiksi ja kukkuloiksi.
Ja niin onkin sitten syntynyt Lapin jylhä ja karu, mutta valtava
tunturimaailma, joka ei hymyillen hemmoittele kansaansa.
Tuskin mikään vaikuttaa erämaan matkamieheen niin voimakkaasti kuin
taivaanrannan täyttävä suurtunturi. Jo kauas, penikulmien päähän, se
monilakisena ja ylväänä komottaa — muistamme vaikkapa suurta
Pallastunturia Muonion ja Kittilän rajoilla tahi eteläisempää
Yllästunturia, muistamme Inarin Maarastatunturista a ja Peldoaivea
taikka Utsjoen kolmea komeaa Ailigasta, muistamme Ruijan monia mahtavia
gaissoja. Oikein päiväkaupoin saa tunturia lähestyä, sen pysyessä aina
vain yhtä etäällä, miltei yhtä käsittämättömissä kuin aavisteltu onni
taikka itse korkeuden Herra. Näet sen joka päivä silmäisi edessä,
tiedät sen olevan taivaan äärellä, vaikka et aina näekään, mutta et
tunne pääseväsi sen lähemmäksi. Ja iltaan painuvassa päivässä tahi
sydänyön auringossa tunturi heittää ylleen kaikkein värikkäimmän ja
pyhimmän haltiahuntunsa sulkeutuen ihmislapsen pääsemättömään
salaperäiseen satujen ja maahiaisten valtakuntaan. Monet suuret jängät
ja vuomat saat vaeltaa, monet porojen polkemat ranniot kierrellä, monet
purot kahloa tahi muuten ylitse keinotella, viimeiset voimasikin
ponnistaa, ennenkuin olet päässyt tunturin jalkojen juurille.
Siinä se on edessäsi, kohoten niin korkeana ja ylväänä kuin itse
Jumala. Maallisilla mittakaavoilla et saata sitä määritellä, niin
valtava voima ja suuruus asuu suunnattomassa jättiläiskumussa, mikä
harmaanruskeana, jylhäntotisena nostaa pyöreää lakeansa pilvien äärille
asti. Tunnet itsesi vain pieneksi ihmisraukaksi, ja alhaalla aukeava
maailma näyttää kovin kaukaiselta, matalalta ja vähäpätöiseltä.
Ja kuitenkin olet vasta erämaan valtiaan vierillä, puurajassa, jossa
käkkyräiset koivut vielä kasvavat harvana outana, ja siellä täällä
joukossa seisoo joku kuivunut piippolatvainen kuusenkärrikäs tahi
matala männynkärväs taikka vielä elämästään taisteleva kuusiparka, joka
ihan maahan kyyristyen nöyränä matelee tunturin rinteessä hädissään
tarrautuen joka kynnellään kiinni kovaan kamaraan.
Sillä suuri tunturi tahtoo olla yksinään. Se ei suvaitse kiireellään
eikä hartioillaan matalan maan kasvillisuutta, vaan ylpeänä, voimansa
tuntevana valtiaana se tahtoo kohota kaikkien kuolevaisten yläpuolelle.
Enintään ne saavat seisoa hänen juurellaan ja suojata hänen jalkojaan,
mutta niiden, jotka uskaltavat yrittää ylemmäksi, täytyy madella
maassa tahi kumartaa selkänsä köykkyyn. Ja sittenkin suuri valtias
hetken kärsittyään karistaa ne pois tahi kohtelee niin yrmeästi, että
itsepintaisimmankin täytyy vähitellen nääntyä ja kuolla. Vain ruskea
riekko ja pieni kiiruna saattavat kesäisin asustella ylhäisimmissäkin
pensaikoissa, ja yksinäinen tunturikurmitsa, kapustarinta, lentelee
kuin haltialintu mättäältä toiselle lasketellen pitkiä haikeita
vihellyksiä. Ja vilpoista tunturituulta noudattaen Lapin sataiset
porolaumat laukkaavat pahimman räkän aikana tunturin raittiiseen
ilmapiiriin. Mutta talven lähestyessä nämäkin elävät pakenevat
armottomasta korkeudesta alemmaksi. Vain tunturien ylimpien rinteiden
kuruissa ja notkelmissa lorisevat pienet hopeanhohtavat puroset
kokoontuen kirkkaiksi kaltioiksi, joista sitten syvistä uumenista
pulpunnut elävä vesi lähtee hyppelehtien rientämään alas avaraan
maailmaan. "Sinä annat lähteet laaksoissa kuohua, niin että ne vuorten
välitse vuotavat", sanakin toteaa.
Tunturin suuruuden tulet oikein tuntemaan vasta, kun lähdet kiipeämään
sen pyhiin korkeuksiin. Ylin huippu näyttää olevan aivan edessäsi,
ettei muuta kuin juoksaiset ylös. Mutta kun väsyksiin asti ponnistellen
olet sinne päässyt, huomaatkin pettyneesi: olet vasta puolitiessä,
tunturinlaki on vielä korkeammalla. Saatpa toistamiseenkin, vieläpä
monet kerrat pettyä, sillä yhä vain ylin ja pyhin pakenee edestäsi.
Mutta noustessasi saat sentään huomata, että on sitä helpompi
hengittää, mitä korkeammalle kohoat. Sillä pyhien korkeuksien ilmapiiri
on aina raitis ja puhdas. Kun vain jaksat alhaisen maan raskaasta,
tukahduttavasta ilmasta kohota tunturien korkeille vierille, saat
siellä tuntea uuden ja ihanan, ylhäisen ilmanalan, joka ihan kannattaa
ja nostaa sinuakin ylöspäin pyrkiessäsi.
Pääset viimeinkin tunturin korkeimmalle laelle. Se on suuri, pyöreä ja
tasainen tanner, joka saattaa joka suunnalle syöksyä jyrkkänä alas.
Paljasta alastonta kivirakkaa se vain on, tahi tuulenpieksämä kova
sammal ja jäkälä sekä joku lyhyt korsi kattavat kamaran. Ja ympärilläsi
on avara erämaa levällään kuin suunnaton korkokartta. "Koko maailma" on
täällä silmäisi edessä, niinkuin ennen muinoin Ihmisen Pojalla, koska
hän kiusaajan kanssa seisoi sangen korkealla vuorella. Mutta Lapin
tunturien korkeuksiin ei näy maailman valtakuntia eikä niiden kunniaa,
vaan sieltä saa katsella ainoastaan köyhää ja karua Lapin maata. Ja —
tämän saa suurten ponnistustensa palkaksi.
Mutta sittenkin: "Huutakaat korkeasti te korvet, riemuitkaat te, jotka
kallioissa asutte ja huutakaat vuorten kukkuloilta". Sillä tämä köyhä
ja karu maa on rikas ja suuri ja ihmeellinen. Tunturinnousija saa
nähdä, miten koko Saamienmaa on täynnä tuntureita, tuntureita vielä
tunturien takanakin aina kaukaisimpaan maailmanrannan sineen saakka,
missä etäisimmät huiput nousevat pilvenlonkina taivaanliepeille.
Toisaalla juoksevat pitkät monijaksoiset tunturienjuonnot, toisaalla
kohoavat yksinäiset pyöreät oaivet ja tshohkat, skaidit, gielakset,
vaddat ja varret. Ja näiden välissä välkkyvät monilukuiset järvet
ja lammet, kohisevat virrat ja koukkuiset joet pikku lompoloineen,
taikka aukenee tunturin alla ääretön alaston aapa tahi suuri
käkkyrämäntyjen seivästämä ruskea jänkä. Joltakulta suunnalta saattaa
näkyä kaukainen lapinkylä, toisaalta pieni pirtti, ja jostakin
tunturin turvasta nousee yksinäisen erämaan eläjän sininen savusuitsu.
Pilkoittaapa jonkin tunturin lomasta pieni valkea kirkkokin,
syrjäisen erämaaseurakunnan vaatimaton Kaikkein Pyhin. Äärimmäisenä
pohjoisessa täyttää taivaanrannan Ruijan tunturien pitkä piiri.
Siellä komeat keilahuippuiset gaissat monikymmenlukuisina, lumisina
ja sinisinä kiertävät ilman äärtä rakentaen suurta selkää halki
Ruijan Tshorgashnjargaa kohden. Ylinnä muita ylpeilee pyhä ja suuri
Rastegaissa, joka monesti peittää päänsä pilviin, joskus nousee pilvien
ylitsekin kurkistelemaan maailmaa. Rohkealle kiipeejälle se näyttää
huipultaan yhdeksän suohkanan maat — Utsjoen ja Inarin, Kaarasjoen,
Koutokeinon, Porsangerin, Läijispiirin, Taanan, Puolmakin ja Uuniemen
— lisäksi vielä suuren Jäämeren.
Alkuperäinen ja villi on tuntureille näkyvä erämaa. Se on vielä miltei
samassa luonnontilassa, mihin Lapin suuri ja totinen Luoja ajan alussa
sen laittoi. Suurta ja mahtavaa hän silloin rakensi, suurena ja
mahtavana on hänen tekonsa pysynyt.
Tämä suuri ja mahtava erämaa on saamekansan vanha asuinmaa.
Väkevämpäinsä vainoamana lappalainen on saanut kerta kerralta heittää
monet mieluisemmat maat ja rehevämmät asuinpaikat joutuakseen viimein
jylhän ja karun tunturimaan isännäksi. Mutta jylhässä ja karussa
tunturimaassa lappi sai ammentaa vesistä kaikkein rasvaisinta kalaa,
pyytää erämaista kaikkein komeinta villipeuraa ja jutaa tuhatpäisine
porotokkineen parhaita jäkäläkankaita myöten tunturista tunturiin. Ja
autio maa oli avoinna joka ilman äärelle, meni minne tahansa. Eikä
siellä hako jalkaan pistänyt. Jopa moniin tuntureihin asettuivat
kaikkein väkevimmät lapinjumalat, toiset taas ottivat sijansa
tunturien, vaarojen ja vesien vierille merkillisen näköisiin pyhiin
seitakiviin, ja muutamissa tuntureissa ja tievoissa nähtiin majailevan
ihmeellistä, salaperäistä maahiaiskansaa. Osasipa hirveä Staalukin
valita olinpaikakseen kaikkein kamalimmat erämaat.
Niinpä tunturienmaa tuli lappalaisten luvatuksi maaksi ja saamekansa
tunturien omaksi kansaksi. Vanha lapinhenki huokui joka suunnalta, ja
lappalaiseen meni tunturinhenki, niin että hän pian oli samaa verta
koko erämaansa kanssa. Pieni nahkoihin puettu saamelaisäijä kepsutteli
tunturien yläisillä puolilla yhtä tuttuna ja pehmeänä kuin pikkuinen ja
karvainen gufitaräijä tunturien alaisilla mailla.
Sama erämaan kasvatti saamelainen on vieläkin. Järvet ja virrat,
jängät, vuomat ja aavat ovat yhäkin hänen mielimaitaan, mutta
kaikkein parhaita ovat korkeat vapaat tunturit. Matala käkkyräinen
tunturikoivikko on hänen kaunein metsistönsä, vaivaiskoivu,
"tunturipuu", hänen mieluisin polttopuunsa, ja vilpoinen tunturien
tuuli hänen ihanin ilmanhenkensä.