kuului Tavastien ylimyssukuun. Aatelisvaistojaan noudattaen sorti hän
kansaa ja pyrki kiskomaan liikoja veroja. Mutta tällöin jo piti
paikkansa sananlasku, että aateliset ja kravut eivät menesty
Pohjanmaalla. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä, että pappilan rannassa
Hylkikiven luona, jossa mereltä palaavain pyyntimiesten oli tapana
maihin laskea, syntyi kiivas riita hylkeenpyytäjäin ja herra Mikaelin
kesken, joka miehineen oli laskeutunut rantaan periäkseen kymmenykset
saaliista. Riita kehittyi lopulta käsirysyksi ja siinä tappelun
tiimellyksessä sai herra Mikael surmansa.
Nyt saivat kalajokelaiset olla joitakin aikoja ilman pappia. Mutta kun
tieto tapahtumasta ennätti kuninkaan korville, suuttui hän kovin ja
käski Martti-piispan lähettää Tavastin sijalle sellaisen papin, joka
pystyisi pitämään villit kalajokelaiset terveellisessä kurissa.
Kuninkaan oli kuitenkin helpompi antaa käskynsä kuin piispan panna se
toimeen, sillä yksikään pappismies ei ollut juuri halukas lähtemään
sielunpaimeneksi mokomaan seurakuntaan. Mutta joku täytyi lopultakin
saada edustamaan kirkon arvovaltaa Kalajoella, sillä muutoin sen
asukkaat uhkasivat painua takaisin pakanuuden pimeyteen.
Vihdoin ilmestyi eräs tarjokas. Se oli Turussa yleisesti tunnettu teini
Gregorius Henrici Keiraskius. Hän ei suinkaan ollut enää mikään
poikanulikka, sillä iäkkäänä kouluun tultuaan oli hän siellä venynyt
kohta kymmenisen vuotta. Hänen täysipartainen, hartiakas ja täyteläinen
muotonsa osotti, että hän viihtyi paljon mieluummin olutkrouveissa kuin
kirjan ääressä ja että hänestä oli hauskempaa mellastaa öisissä
katutappeluissa tai tehdä kaikenlaisia kepposia kunnon porvareille kuin
istua koulutuvassa raamatun alkukieliä tutkimassa. Rauhaa rakastavat
porvarit olivat senkin seitsemän kertaa mananneet tämän oluenkarvaisen
Apollon pojan sinne missä pippuri kasvaa, mutta siitä huolimatta oli
hän vuodenajan säännöllisyydellä palannut joka syksy Turkuun.
Nyt tarjoutui hän siis villien kalajokelaisten sielunpaimeneksi.
Piispaa ja kapitulin jäseniä tosin hieman arvelutti ottaa vastaan tämän
kunnianarvoisan papinehdokkaan tarjousta, mutta kun valinnan varaa ei
ollut ja kun koulunjohtaja, päästäkseen viimeinkin tästä iäisestä
oppilastaan ja niistä valituksista, joita porvarit yhtämittaa juoksivat
hänestä tekemässä, selitti hänet kutakuinkin kypsäksi pääsemään
koulusta, päättivät he hyväksyä hänet kysymyksen alaiseen virkaan.
Olihan sitäpaitsi syytä toivoa, että hän tuohon vastuunalaiseen
virkaan astuttuaan jättäisi ilkivaltaiset tapansa ja muuttuisi
elämänvaelluksessaan vakaammaksi. Sellaistahan oli usein ennenkin
tapahtunut.
Papinkokelas Gregorius Henrikinpoika Keiraskius laskettiin siis
koulusta, vihittiin papiksi ja valtuutettiin hoitamaan Kalajoen
kirkkoherran virkaa. Porvarit mielissään siitä, että kaupunki
vihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle
joltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius
tuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi
hartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa.
* * * * *
Tietämättömänä näistä seurakunnassa sattuneista muutoksista ja yleensä
aikakauden suurista mullistuksista viljeli Junno Junnonpoika isältä
perittyä uutistaloaan pienen Ypyänjärven rannalla, noin seitsemisen
penikulmaa Kalajoen suusta ylöspäin. Täällä saakka oli asutus vielä ani
harvaa. Hänen isänsä oli ollut ensimäinen asukas penikulmain
laajuisella alueella. Eräretkillään oli hän kulkenut jokivartta
ylöspäin, poikennut sitten seurailemaan pienen sivujoen varsia, kunnes
oli saapunut sen alkulähteelle. Paikka oli tuntunut hänestä
miellyttävältä, hän oli kaatanut kasken järveen viettävälle rinteelle
ja asettunut sinne myöhemmin vakinaisesti asumaan, jättäen kuollessaan
talon pojalleen.
Junno Junnonpoika eleli siis täällä mitä täydellisimmässä erämaan
rauhassa. Ainoastaan harvoin, milloin tarvitsi myydä kertyneet
turkikset sekä uudistaa suolavarastoa, tuli hänellä käydyksi jokisuulla
tai Salon markkinoilla. Silloin kävi hän aina myöskin kirkossa. Sillä
pakana hän ei suinkaan ollut, vaan oli hänet poikasena -- hän muisti
sen itsekin -- kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Mutta muutoin
hänellä oli tästä kolmiyhteisestä Jumalasta sangen hämärä käsitys. Se
olikin yhdessä pyhimysten kanssa sekaantunut hänen mielikuvituksessaan
esi-isäin vanhoihin haltioihin, niin että esimerkiksi Neitsyt Maaria ja
Mielikki Metsänemäntä hyvin saattoivat vaihtaa paikkaa keskenään. Hän
palvelikin sekaisin näitä kaikkia, mikäli hän pyyntitoimissaan tunsi
tarvetta turvautua jumalallisiin voimiin.
Hänen vaimoonsa oli ristinusko juurtunut nähtävästi syvempään, sillä
hän oli jo jonkun aikaa ollut levoton heidän nuorimmasta pojastaan,
jota ei oltu vielä ristillä käytetty, vaikka se alottikin jo neljättä
ikävuottaan. Vaimo oli viime aikoina huomannut, että poika nukkui hyvin
levottomasti ja arveli sitä paholaisen ahdistelevan, kun se oli vielä
kastamaton.
»Mitäpä se paholainen sitä kummemmin hätyyttäisi kuin minuakaan, sillä
olinhan minäkin jo kuusvuotias, ennenkun ristille vietiin», lohdutti
häntä Junno. »Viedään sitte ristille kun ilmestyy muutakin asiaa
jokisuulle. Kyllä kai se niin kauan nahoissaan pysyy.»
»Mutta suolatkinhan alkavat olla jo lopussa», väitti vaimo.
Tämä oli Junno Junnonpojasta paljon painavampi seikka kuin pojan
ristille vieminen. Kun hän vielä lisäksi otti huomioon sen, että nyt
touonteon jälkeen oli varsin joutilas aika, niin suostui hän lopulta
vaimonsa ehdotukseen.
Iloisena ryhtyi tämä lähtövalmistuksiin, säälien konttiin viikon eväät.
Junno Junnonpoika puolestaan täytti toisen kontin, jossa sai sijansa
pari ketunnahkaa sekä hyvänpäiväinen kimppu oravannahkoja. Niillä oli
vaihdettava suoloja turkulaisesta laivasta, joita pitkin kesää tapasi
jokisuussa kauppaa tekemässä. Niin asettuivat he, ristilapsi
kolmantena, pieneen ruuheen ja lähtivät korpien halki luikertelevaa
jokea lipumaan alas merenrannikolle.
* * * * *
Puolen päivän aikaan he seuraavana päivänä saapuivat jokisuulle ja
nousivat maalle pappilan rannassa. Taloa lähestyessään kohtasivat he
ensimäiseksi pitkäselkäisen rengin, joka seisoi päiväpaisteessa
piha-aidan nojalla ja leuka nojattuna nyrkkeihin unisin silmin katsoa
maurotti tulijoita.
Junno Junnonpoika tervehti ja kysyi, oliko pappi kotosalla.
»Mitäs teillä hänelle on asiaa?» kysyi vuorostaan renki, jonka
lausumatapa ilmaisi hänet etelänpuolen mieheksi.
»Lapsi olisi kastettava», vastasi Junno Junnonpoika.
»Tuoko tuossa?» kysyi renki laiskasti ja kipristi toista silmäänsä
poikaa kohti, joka seisoi isän ja äidin välissä.
»Se juuri.»
»No mikä kiire tuolla nyt on ristille? Olisitte antaneet olla siksi kun
hän itse olisi tullut kastettavaksi, niin hän olisi voinut samalla
päästä ripillekin», vällötti renki pilkallisesti.
Tämä suututti jo Junno Junnonpoikaa ja hän uudisti nyt kysymyksensä
paljon vaativammassa äänilajissa.
Renki oli hetken aikaa vaiti, sylkäistä tirskautti sitten hammastensa
välitse ja sanoi:
»Kirkkoherra on päivällislevolla ja jos sinua haluttaa, niin mene
herättämään.»
Tätä sanoessaan virnisteli hän häijynkurisesti aivankuin tahtoen sanoa,
että menehän, kyllä siellä korvasi kuumennetaan.
Mutta Junno Junnonpoika otti asian vakavasti ja läheni porttia
astuakseen pihaan. Renki pidätti hänet kuitenkin puolitiessä ja sanoi:
»Ei kirkkoherra täällä ole, hän nukkuu tuolla», ja samalla osotti renki
avonaiselle kentälle, jossa muutaman kymmenen sylen päässä talosta oli
noin viiden tai kuuden kyynärän korkuisten tolppien nenään rakennettu
aittaa muistuttava pienoinen huone.
Junno Junnonpoika oli kyllä joelta noustessaan pannut sen merkille ja
ihmetellyt itsekseen, että mikähän harakanpesä siihen on rakennettu.
Epäillen kysyi hän:
»Ettäkö kirkkoherra olisi tuolla nukkumassa?»
»Sielläpä niin», vakuutti renki. »Missäpäs täällä Kalajoella
muuallakaan uskaltaisi pappi nukkumaan heittäytyä!»
Junno Junnonpoika uskoi rengin laskevan häijynilkistä pilaa, mutta
saadakseen lähempää katsella tuota omituista rakennusta alkoi hän
hiljalleen astella sitä kohti. Vaimo seurasi ristilapsen kanssa
perässä.
Vasta lähemmäs tultuaan huomasi Junno Junnonpoika, että huoneen alla
tolppien välissä lojui päivää paistattaen puolikymmentä suurta koiraa.
Tulijain askeleet kuullessaan kohosivat ne jalkeille, paljastaen
kymmenen uhkaavaa hammasriviä. Toiset haukahtelivat äksysti, toisten
kumeasti muristessa.
Junno Junnonpoika pysähtyi ehdottomasti ja oli juuri aikeissa palata
takaisin portille, jossa renki nauraa virnotti hänen pelästykselleen,
kun ilmaan rakennetun huoneen ovi samalla rämähti auki. Siitä pisti
esille avarareikäinen tuliluikku, minkä jälkeen sieltä tuli näkyviin
dominus Keiraskiuksen pyöreä ja karvainen pää. Tähysteltyään varovasti
ympäristöä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa ollut
uhkaamassa, laski hän pyssyn kädestään ja komensi rämeällä äänellä
koirat vaikenemaan. Tämän jälkeen tarttui hän nuoraan, jolla tikapuut
oli nostettu ylös, avasi solmun ja laskea hurautti ne alas, alkaen
sitte perä edellä ähkien kömpiä maahan.
Saatuaan jalkansa tukevasti maanpinnalle venytteli hän perusteellisesti
jäseniään ja haukotteli unenjäännökset ruumiistaan. Vasta sen tehtyään
läheni hän vieraita ja ärähti:
»Mitä tekemistä teillä on täällä?»
Junno Junnonpojan oli vieläkin vaikea uskoa olevansa papin kanssa
tekemisissä. Kuitenkin vastasi hän tuoneensa lapsen kastettavaksi.
»Noin iso poika!» ärähti kirkkoherra. »Miksei sitä aikanaan ole tuotu
kastettavaksi?»
Junno Junnonpoika selitti sen johtuvan siitä, että hän asuu niin
kaukana kirkolta. Siihen ei kirkkoherra väittänyt enää mitään, kysyen
sen sijaan:
»Mutta onko sinulla maksaa lapsesi ristiminen?»
»Tuota, pitääkös se maksaakin?» ihmetteli Junno Junnonpoika.
»Vieläkö sitä kysytkin?» tiuskasi kirkkoherra. »Vai pitäisi teille
papinmurhaajille ilmaiseksi toimittaa niin tärkeät ja kallisarvoiset
asiat kuin ihmissielun ottaminen kristillisen seurakunnan jäsenyyteen!
Ettes häpeä!»
»En minä tosiaankaan arvannut sitä varten varata mitään maksua»,
päivitteli Junno Junnonpoika neuvotonna. »Eikö kirkkoherran sopisi
vartoa siksi kun minä uudelleen tulen täällä jokisuulla käymään?»
»Vai vartoa? Ei niistä mitään!» ärjäsi herra Gregorius.
Junno Junnonpoika vaihtoi kuiskaten jonkun sanan vaimonsa kanssa ja
lausui sen jälkeen:
»Täytynee sitten koko kastaminen jättää sikseen», ja hän varustausi
lähtemään.
Mutta herra Gregorius oli tällä välin kiinnittänyt katseensa hänen
konttiinsa, jonka kielen alta pisti näkyviin ketunhäntä. Hän pysäytti
nyt Junno Junnonpojan kysymällä:
»Mutta mitäs sinulla on tuolla kontissasi?»
»Pari ketunnahkaa vain sekä lisäksi nippu oravannahkoja.»
»Olkoon menneeksi, kyllä minä suostun niidenkin hinnasta toimittamaan
kasteen», ehätti herra Gregorius sanomaan.
»Mutta eivät ne nyt joutaisi siihen tarkotukseen», selitti Junno
Junnonpoika hämillään. »Niillä piti meidän vaihettaa suoloja, kun
entiset ovat aivan lopussa.»
Hän neuvotteli jälleen hiljaa vaimonsa kanssa ja jatkoi sitten:
»Niin että kyllä se pojan kastaminen saa nyt jäädä sikseen.»
Sen sanottuaan kääntyi hän lähteäkseen. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
ottaa kahta askelta, kun hänet tällä kertaa pysäytti koiralauma, joka
isäntänsä viittauksesta vihaisesti muristen ja hampaitaan näytellen
ympäröitsi hänet vaimoineen ja poikineen.
»Vai niin, että sinä aiot jättää lapsesi pakanaksi?» ärjyi herra
Gregorius. »Mutta sitä minä en aio sallia! Minut ovat kuninkaallinen
majesteetti ja piispa asettaneet teitä kaitsemaan ja minun on
vastattava heille siitä, ettei seurakunnassa löydy pakanoita. Suorita
siis siekailematta ulostekosi ja anna lapsesi kastettavaksi!»
Kun Junno Junnonpoika näytti vieläkin empivän, antoi herra Gregorius
vihjauksen koirilleen, jotka yhä äkäisemmin muristen siirtyivät pari
askelta lähemmäs. Tällä välin oli renkikin jättänyt portinpielen ja
asettui nyt isäntänsä rinnalle, kädessään heinähanko. Aseman muuttuessa
näin uhkaavaksi, harkitsi Junno Junnonpoika viisaimmaksi laskea kontin
selästään sekä tyhjentää sen sisällön herra Gregoriukselle. Tämä osotti
huomattavia lauhtumisen merkkejä ja komentaen koirat poistumaan ojensi
hän turkikset rengille sekä lausui:
»Vie nuo aittaan ja hae karjakko käsiisi. Saatte molemmat tulla
kirkkoon kummeiksi.»
* * * * *
»Vei kun veikin, mokoma, ne nahat!» päivitteli Junno Junnonpoika
äkeissään, asettuessaan vaimoineen ja poikineen jälleen ruuheen ja
lähtiessään sauvomaan virtaa ylös. »Ilman suolan murenetta saamme nyt
palata kotiin, sillä eipä uskonut laivuri tavaraansa velaksi. Hukkaan
meni koko matka!»
»Mutta tulihan tuo nyt edes poika kastetuksi», koetti vaimo lohduttaa.
»Siitä minä viis!» vastasi mies. »Ja paljonko sinä sitte luulet
tuollaisen papin toimittaman kasteen merkitsevän? Ihan yhtä, vaikka
minä itse olisin sen tehnyt siellä Ypyänjärvellä», ja äkeissään
työnteli hän ruuhta pitkin lykkäyksin ylös virtaa.
Illan tullen yöpyivät he Jutila-nimiseen uutistaloon, joka oli virran
äyräällä parin penikulman päässä jokisuulta. Talon oli joku aika sitten
perustanut yksi edellisen kirkkoherran surmaajista, sillä rintakylillä
joensuussa ei hän ollut sen jälkeen uskaltanut asua.
Kun matkamiehet olivat ehtineet kotiutua avaraan pirttiin, jonka
valkeita seinähirsiä ei savu ollut vielä ehtinyt perinpohjaisemmin
kiillottaa, tuli isäntä kyselemään jokisuun kuulumisia, sillä itse ei
hän ollut siellä sen koommin käynyt.
»Eipä meillä ole mitään hupaista kerrottavaa», vastasi Junno
Junnonpoika alakuloisesti. »Suoloja meidän piti sieltä vaihettaa, mutta
pappi kerkesi koirineen tulla väliin ja riistää suolain hinnan.»
Isännän mielenkiinto virisi ja hän tiedusti asiaa tarkemmin.
Ilahtuneena toisen myötätunnosta kertoi nyt Junno Junnonpoika
yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki oli tapahtunut.
Isäntä tiesi jo yhtä ja toista uuden papin tavoista. Hän kertoi
puolestaan kuulemansa ja lausui lopuksi:
»Melkoinen oli jo se entinenkin, mutta tuhatta paremman me näymme
saaneen tästä uudesta!»
Erikoisesti näytti häntä harmittavan se, että pappi oli Junno
Junnonpojalta niin julkeasti riistänyt suolan ostoon aiotut turkikset.
Hän oli tovin aikaa ääneti, nojautuneena kyynärpäihinsä, kunnes hän
kohotti päänsä ja lausui:
»Mutta otetaan takaisin ne sinun nahkasi!»
»Kävisiköhän tuo laatuun?» epäili Junno Junnonpoika.
»Kyllä se käy!» vakuutti isäntä. »Minulla on tässä myös muutaman
kuukauden vanha perillinen, joka pitäisi viedä ristille. Minä käyn
kylillä keräämässä miehiä ja sitten lähdetään joukolla papin puheille
ja katsotaan, eikö lapsi saa ilmaiseksi kastetta. Samalla kovistetaan
takaisin ne sinun nahkasi, ettei sinun ilman suoloja tarvitse kotiisi
palata sekä opetetaan häntä muutenkin ihmisiksi elämään.»
Junno Junnonpojalla ei ollut mitään tätä järkevätä ehdotusta vastaan,
varsinkin kun se antoi hänelle toiveita suolain saannista. Hän siis jäi
Jutilaan odottamaan, kunnes isäntä ehti saada kokoon toiset kummit,
kuten hän sanoi.
Seuraavan päivän illaksi kerääntyikin Jutilaan kokonaista kahdeksan
miestä, joilla kaikilla oli jotakin hampaan kolossa uutta
sielunpaimenta kohtaan. Kenenkä kinttusuonia olivat herra Gregoriuksen
koirat tunnustelleet, keneltä taas ne olivat lampaan ahmanneet ja
toiset valittivat kymmenysten suorituksessa joutuneensa vääryyttä
kärsimään. Varsinkin harmittivat kaikkia papin koirat, ja niistä
päätettiin yksimielisesti tehdä loppu. Papin etelästä tuodun rengin
piti niinikään saada tuntuva läksytys.
Yötä vasten lähtivät miehet soutamaan virtaa alas, sillä heidän
suunnitelmaansa kuului tulla perille aamuaikaisella, jolloin pappi
koirainsa vartioimana nukkui vielä paaluaitassaan. Mukana seurasi
Jutilan vaimo ristilapsen kanssa ja miehet olivat asestautuneet
jousilla ja kirveillä.
Joki ja läheiset niityt olivat vielä usvan peitossa, kun ristisaattue
saapui pappilan rantaan. Jutila antoi viimeiset ohjeet ja jouset
valmiiksi viritettyinä alkoi tuo kymmenmiehinen joukko hiipien lähestyä
herra Gregoriuksen korkeata makuusuojaa.
Kun he olivat päässeet siitä kymmenisen sylen päähän, niin että koirat
alkoivat usvan keskeltä häämöttää, nostivat nämä päätään, ja toiset jo
uhkaavasti murahtelivat. Mutta samassa halkasivat nuolet viuhuen ilmaa
ja siinä tuokiossa kierivät koirat ulvahdellen maassa.
»Nyt jouset pois ja kirveet käteen!» komensi Jutila.
Samassa asettui mies kunkin paalun juurelle ja kumeat kirveeniskut
alkoivat paukkua. Kauan eivät he kuitenkaan saaneet rauhassa jatkaa,
kun karhea ääni heidän päittensä yläpuolella huusi:
»Ketä riivatun roistoja siellä on elämöimässä? Korjatkaa luunne tai
paukkuu!»
Samalla ojentui ovenraosta pyssynpiippu. Jutila oli kuitenkin
varustautunut tätä varten ja tarttuen tuliluikkuun riuhtasi hän sen
alas, ennenkun se ehti mitään tuhoa matkaan saattaa. Sen tehtyään sanoi
Jutila:
»Pysykää koreasti siellä sisällä ja pidelkää seinistä kiinni, sillä
harakanpesänne romahtaa kohta alas.»
Iskut kaikuivat edelleen ja herra Gregorius ärjyi:
»Tästä te, konnat, saatte vastata kuninkaalliselle majesteetille, ja
ennen ensi lumen tuloa roikkuu teistä jokainen hirsipuussa. Yhden papin
te olette jo surmanneet, mutta pitemmälle ei esivalta salli teidän
häijyydessänne mennä!»
Rauhallisesti vastasi Jutila:
»Emme me ole tulleet ketään surmaamaan, vaan toimme lapsen
kastettavaksi. Ensinnä päätimme kuitenkin kaataa tämän tapulin, koska
se mielestämme on sopimaton asuinmaja näin ison pitäjän kirkkoherralle
ja koska me aikoinamme olemme sitä varten rakentaneet uhkean
pappilankin. Myöskin vapautimme teidät noista susista, koska ne ovat
omiaan synnyttämään pahennusta seurakunnassa. Ja nyt olkaa varuillanne
ja asettakaa jalkanne peräseinää vasten, sillä me kaadamme tapulin
juuri sille suunnalle.»
Miehet työnsivät poikki hakattuja tolppia ja romahtaen sortui herra
Gregoriuksen makuusuoja kenttään. Vinoon vääntyneestä ovesta, joka nyt
aukeni taivasta kohti, kohosi hetken kuluttua näkyviin herra
Gregoriuksen pörröinen pää raivon vääristämine kasvoineen.
»Ja mitä te tahdotte minusta, senkin hirtehiset?» huusi hän kiukusta
käheällä äänellä ja vilkuili noita ympärillään seisovia, asestettuja
miehiä.
»Sanoinhan minä jo, että me toimme tänne lapsen kastettavaksi», vastasi
Jutila. »Ja sitten me vaadimme takaisin ne ketun- ja oravannahkat,
jotka te tältä Junno Junnonpojalta toissa päivänä omavaltaisesti
riistitte muka ristimispalkaksi.»
»Ja minä aioin vaatia sen lampaan hinnan, jonka teidän koiranne tässä
tuonnoin repivät kuoliaaksi», lisäsi eräs miehistä, »mutta minä jätän
sen nyt sikseen, kun kerran olemme niistä koirapedoista päässeet.»
»Mutta tämähän on ilmeistä kapinaa esivaltaa vastaan!» huusi herra
Gregorius. »Luuletteko minun niin vain suostuvan luovuttamaan teille
takaisin laillista palkkaani? Siinä asiassa saa kuningas tuomita ja
siihen saakka minä kieltäydyn kaikista papillisista toimista!»
»Sitä näkyy pitävän vähän pehmittää», sanoi Jutila miehille.
»Tarttukaapas kiinni ja nostakaa se tuohon mökin seinälle ja toiset
menkää sillä aikaa hakemaan se renkikin samaan löylyyn.»
Tukevat kourat tarttuivat nyt herra Gregoriukseen ja asettivat hänet
pitkälleen entisen makuukammionsa päällimmäiselle seinälle, samalla kun
Jutila veti nuttunsa alta esiin tervatun köydenpätkän, jonka hän oli
tätä mahdollisuutta ajatellen mukaansa varannut.
Herra Gregorius ärjyi ja uhkaili, mutta kun pamppu oli Jutilan vakavan
käden hoitelemana hetken aikaa leiskunut hänen selkäpuolellaan,
hiljensi hän uhkauksensa ja heittäysi nopeasti armoille, luvaten
täyttää miesten vaatimukset. Kun Jutila oli vielä ottanut häneltä
vakuutuksen, että hän vastaisuudessa eläisi ihmisiksi heidän kanssaan
eikä ryhtyisi mihinkään kostotuumiin, hellittivät miehet otteensa ja
hän pääsi jälleen omille jaloilleen.
Tällä välin olivat toiset miehet löytäneet rengin tallinparvelta ja
taluttivat hänet nyt esiin. Hänkin sai hyvänpäiväisen voitelun
pampusta, minkä jälkeen Jutila lausui:
»Tämä olkoon sinulle opiksi! Ja jollet vielä siitä saanut tarpeeksi
ymmärrystä elääksesi ihmisittäin, niin ensi kerralla saat
kaksinkertaisen mitan mukaan.»
Nyt pääsi renki pintehistä ja sai isäntänsä käskyn mukaan mennä
hakemaan Junno Junnonpojan turkikset aitasta, jonne hän pari päivää
sitten oli ne vienyt. Tämän jälkeen lähdettiin miehissä kirkkoon, jossa
lapsen kastaminen toimitettiin asianmukaisine menoineen.
Kun kirkosta tultua piti erottaman, lausui Jutila herra Gregoriukselle:
»Ei meidän kanssamme ole mikään hätä eläessä, kun vaan elää oikeuden ja
kohtuuden jälkeen. Jos te mielitte uudistaa entiset tapanne ja koirain
avulla hoitaa paimenvirkaanne, niin me myöskin aiomme uudistaa tämän
päiväisen tempun ja vieläkin tuntuvammin. Mutta jos taas esiinnytte
rauhan ja oikeuden miehenä, niin meiltä saatte myös rauhan sekä
lailliset saatavanne. Jääkää Herran haltuun ja kiitoksia
kastetoimituksesta!»
Miehet lähtivät omille tahoilleen, herra Gregoriuksen kulkiessa
muristen ja takapuoliaan tunnustellen pappilaa kohti. Nolona asteli
hänen perässään renki, joka tarkoin jäljitteli isäntänsä eleitä.
Junno Junnonpoika vaihtoi turkiksensa suoloihin ja lähti sitten
tyytyväisenä pyrkimään takaisin omien salojensa rauhaan.
Pitkä suomalainen.
Kasvatti emo kanoja,
suuren joukon joutsenia.
Tuli haukka, niin hajotti,
siipilintu niin sirotti:
Yhen vei Venäehelle,
toisen kantoi Karjalahan,
kolmannen kotihin heitti.
Uole Hakkarainen heräsi siihen, että lattia hänen allaan oli ruvennut
keinahtelemaan ja hän oli kyljeltään kierahtanut vatsalleen. Hän avasi
verestävät silmänsä, vääntäysi istualleen ja tapaili molemmin käsin
päätään, jota porotti niin hirveästi kuin olisivat kaiken maailman
kuparisepät valinneet sen työpajakseen.
Eilispäivän ja viime yön vaiheista oli hänellä ainoastaan hämärä ja
katkonainen muisto. Laivahaminassa oli hän yhyttänyt muutamia
suomalaisia merimiehiä, joiden kanssa hän oli eri krouveissa ryypännyt
paloviinaa ja olutta. Sitten oli jossakin syntynyt ankara tappelun
rytäkkä: akkunoita ja huonekaluja oli rytisten pirstoutunut ja
hämärästi muisteli hän lopuksi olleensa käsirysyssä parin kolmen
kivalterin kanssa. Mitä sitten oli tapahtunut, missä hän oli yönsä
viettänyt ja missä hän nyt oli, sitä hänen oli mahdoton millään
aivoponnistuksilla tehdä itselleen selväksi.
Lattia hänen allaan keinahteli yhä ja silmiään hierottuaan alkoi Uole
tirkistellä ympärilleen, päästäkseen parempaan selvyyteen
olinpaikastaan. Se oli avara, soikulainen huone, jonka kaltevilla ja
aukottomilla seinillä oli makuulavereita useammassa kerroksessa. Valoa
huoneeseen pääsi katossa olevasta luukusta, joka nähtävästäkin samalla
toimitti oven virkaa, koska sinne nousi tukevat tikapuut. Ei siis
epäilystäkään, että hän istui laivan ruumassa.
Mutta kuinka hitossa hän oli sinne joutunut? Olisiko hän sittenkin
matkalla Suomeen? Hänhän oli eilen maleksinut satamassa löytääkseen
suomalaisen aluksen, joka paluumatkalle lähtiessään ottaisi hänetkin
mukaansa. Ehkä hän oli puhunut asioistaan merimiehille, joiden kanssa
hän oli istunut krouveissa, ja nämät sitten yöllä raahanneet hänet
omaan laivaansa. Tappelukin, josta hänellä oli hämäriä muistoja, oli
kenties syntynyt juuri sen johdosta.