maata kiertämään, ja joka sen päällä istuu, sen nimi on kuolema, ja
helvetti noudattaa häntä ja hänelle on annettu voima tappaa neljättä
osaa maan päältä. Sillä se suuri hänen vihansa päivä on tullut ja kuka
voi pysyä!»
Kauhistuneina löivät ihmiset rintoihinsa, ja toisten kiiruhtaessa pois
kaupungista, riensivät toiset kirkkoon, jossa Pyhän Henrikin luut oli
asetettu kansan suudeltavaksi ja jossa itse piispa suoritti
esirukouksia.
Mutta Tuomas jätti tämän jälkeen luostarin ja lähti maakuntaan
julistamaan viimeisen ajan saapumista. Mustaan dominikaanikaapuun
verhottuna kulki tuo pörröinen, luurangoksi laihtunut munkki, jonka
sisään painuneet silmät hehkuivat kuin hiilet, mustan surman
edelläkävijänä kylästä kylään, saarnaten noiden ilmestyskirjan sanojen
johdosta ja kehottaen ihmisiä pikaiseen katumukseen ja parannukseen. Ja
kaikkialla valtasi ihmiset suuri hätä ja joukottain riensivät he
pappien luokse tunnustamaan syntejään sekä kantoivat uhrikynttilöitä
Pyhälle Henrikille, Pyhälle Uotille ja Erikille. Toiset tekivät suuria
uhri- ja pyhiinvaelluslupauksia, toiset turvautuivat samalla kertaa
sekä pyhimyksiin että vanhoihin esi-isäin taikoihin ja muutamat
pakenivat perheineen erämaihin, jättäen talonsa autioiksi.
* * * * *
Dominus Henricus, Hauhon seurakunnan kirkkoherra, oli juuri lopettanut
iltamessun ja astui ulos kirkosta kanttorin seurassa, sillä muita
kuulijoita ei hänellä arkipäiväin iltamessussa tavallisesti ollut.
Taivaalle oli kohoamassa synkkä ukkospilvi, josta leimahteli
monipolvisia salamoita. Kirkkoherra hyvästeli kanttorin ja riensi
nopeasti pappilaan. Suljettuaan ikkunaluukut sytytti hän kynttilän ja
perhe asettui illallispöytään, samalla kun ulkona puhkesi valtavan
jyrinän säestämä rankkasade.
Mutta kuta ankarammin myrsky pauhasi ulkopuolella, sitä kotoisemmalta
ja viihdykkäämmältä tuntui sisällä papin tuvassa.
Kynttilä valaisi siistiä huonetta jykevine uuneineen, avarine
uudinsänkyineen, astiahyllyineen ja nurkkaan ripustettuine
ristiinnaulitunkuvineen. Herra Henrik oli vasta kolmekymmenviisivuotias
mies, joka eli onnellisena perheensä keskellä ja sovussa seurakuntansa
kanssa. Hänellä oli kaksi kirkassilmäistä poikaa ja pieni tyttö, joista
oli vaikea sanoa, olivatko he enemmän isän vai äidin näköisiä, sillä
molemmat vanhemmat muistuttivat siinä määrin toisiaan, että heitä olisi
outo luullut sisaruksiksi -- seikka, jonka ihmiset sanoivat todistavan
heidän avioliittonsa onnellisuutta.
»Hyvä Jumala, minkälainen ilma siellä nousi!» sanoi vaimo ja teki
ristinmerkin.
»Onkin ollut koko kesän niin tukala helle», huomautti siihen
kirkkoherra. »Mutta hyvän vuoden me saamme, elleivät rukiit nyt mene
kovin pahasti lakoon.»
»Suokoon Jumala, että tulisi leipää, sillä onhan meillä ollut peräkkäin
kaksi huonoa vuotta. Viime kesänä turmelivat loppumattomat sateet
viljan ja sitä edellisenä pani halla. Mutta mitä tuo on, eihän sinua
vain tultane tällaisella ilmalla jonkun kuolevan luokse hakemaan?»
keskeytti vaimo puhelunsa, kun oven takaa kuului voimakas kolkutus.
Kirkkoherra meni avaamaan ovea ja tupaan astui läpimärkä
saarnaajamunkki, jonka kaapu oli vyötetty nuoranpätkällä ja jonka vettä
valuva tukka ulottui harteille.
Se oli veli Tuomas, joka kiertomatkallaan oli nyt saapunut Hauholle.
»Pax tecum, frater!» tervehti hän käheällä äänellä, herra Henrikin
toivottaessa hänelle Jumalan rauhaa.
Tultuaan kynttilän valopiiriin pysähtyi munkki ja tuijotti hetken
ääneti perheenäitiä ja lapsia, joista nuorin valmistausi purskahtamaan
itkuun, nähdessään tuon kummitusmaisen vieraan. Sitten viittasi munkki
luisevalla ja koukkuisella sormellaan äitiä ja kysyi kirkkoherralta:
»Onko tuo sinun vaimosi?»
Hämilleen joutuen nyökkäsi herra Henrik myöntävästi, minkä jälkeen
munkki osotti sormellaan lapsia ja kysyi:
»Ja nuo sinun lapsiasi?»
Herra Henrik teki jälleen myöntävän eleen, minkä jälkeen munkki ojensi
kätensä ylös ja äänensä korottaen lausui:
»Voi sinua, sinä Belialin pappi, joka elät saastaisessa liitossa Eevan
tyttären kanssa, vaikka tiedät, että se on kielletty kirkon
palvelijalta. Sinun uppiniskaisuutesi takia on tätäkin seurakuntaa nyt
kohtaava Jumalan viha. Sillä tiedä, että minun jälessäni kulkee se,
joka ratsastaa hiiren karvaisella orhilla ja jonka nimi on kuolema.
Musta surma liikkuu Suomessa ja jumalattomain suiden pitää parkumaan.
Aja nopeasti pois ne, joiden kanssa sinulla ei ole lupa elää yhdessä ja
tee pikainen parannus, että sielusi pelastettaisiin!»
Tämän sanottuaan kääntyi munkki ja palasi myrskyiseen yöhön.
»Pyhä Jumalan äiti, siinä me nyt taas olemme!» huudahti vaimo
epätoivoisesti ja purskahti itkuun.
Lapset katsoivat hätääntyneinä toisesta toiseen ja alkoivat sitten
omalla itkullaan säestää äitiä.
Herra Henrik oli munkin sanoista tyrmistynyt aivan sanattomaksi. Mutta
nähdessään vaimonsa ja lastensa itkevän, koetti hän ryhdistää itseään
ja huolettomuutta tavotellen lausui hän:
»Mitä varten, äitiseni, otat noin vakavasti tuon maankiertäjän sanat!
Näithän, ettei hän ollut täysijärkinen, vaan ylettömäin paastojen ja
itsekidutusten hullaannuttama poloinen. Mitä sellaisen puheista!»
»Niin, mutta tiedäthän hyvin, ettei tuo höperö ole ainoa, joka
tuomitsee meidän yhdyselämämme», nyyhkytti vaimo. »Olen huomannut samaa
monen seurakuntalaisemmekin käytöksessä, vaikk'eivät he olekaan mitään
puhuneet.»
»Hm, sinä liiottelet varmaankin, sillä en minä ainakaan ole mitään
huomannut», koetti kirkkoherra tyynnyttää vaimoaan, vaikka hän itsekin
oli kyllä ollut seurakuntalaistensa käytöksessä samaa huomaavinaan.
»Ja eikö hän puhunut jotakin mustasta surmasta, että se liikkuu jo
täällä meidänkin maassa?» jatkoi vaimo.
»Taisipa puhua, mutta siitä tuskin on meille mitään vaaraa, jos se nyt
solisikin Suomeen tullut, sillä elämmehän me täällä siksi syrjässä»,
vastasi kirkkoherra.
Itse asiassa häntä ei musta surma huolettanut siinä määrin kuin heidän
avioliittoasiansa. Aina viime vuoteen saakka oli hän elänyt onnellisena
perheensä keskellä, mutta sitten oli yhtäkkiä hänen kuten muidenkin
pappien kotoinen elämä tullut perustuksiaan myöten järkytetyksi. Sen
olivat saaneet aikaan piispan julkaisemat, pappien naimattomuutta
koskevat statuutit.
Jo satakunta vuotta sitten, Skeningen kirkolliskokouksessa, oli
säädetty selibaatti eli pappien naimattomuus pohjoismaissa. Kauan oli
sitä vastustettu Ruotsissa, ja Suomessa olivat papit näihin saakka
eläneet vanhan tavan mukaan avioliitossa. Niin oli herra Henrikkin
papinvirkaan päästyään nainut nuoruutensa rakastetun ja viettänyt hänen
kanssaan onnellista yhteiselämää. Mutta nyt oli piispa Hemming ryhtynyt
tarmokkaasti toteuttamaan näihin saakka laiminlyötyä selibaattia. Viime
vuonna oli hän antanut ulos statuuttinsa ja ympäri maan oli hänen
puolestaan kiertänyt kaksi kaniikkia ilmottamassa papeille, että
niiden, jotka olivat naimisissa, tuli ennen vuoden loppua erota
perheistään ja toimittaa ne pitäjän alueelta pois, jottei kirkon
omaisuus tulisi heidän kauttaan haaskatuksi. Poikkeusta ei sallittu
kenenkään suhteen ja kaniikit olivat lisäksi ilmottaneet, että he
seuraavan vuoden alussa käyvät tarkastamassa, onko määräys pantu
toimeen.
Kuin salama oli tämä toimenpide iskenyt moneen rauhaisaan pappilaan,
aiheuttaen kaikkialla surua ja epätoivoa. Mutta käskyä oli viran
menettämisen uhalla noudatettava. Vuoden loppuun oli herra Henrik
pitänyt perheensä kotona ja vienyt sitten vaimonsa ja lapsensa
Viipuriin vanhempainsa luo. Haikea oli ollut ero ja isä oli luvannut
käydä heitä tervehtimässä niin usein kuin siihen tilaisuutta tarjoutui.
Sitten hän oli palannut Hauholle autioksi jääneeseen pappilaansa,
hoitaakseen paimenvirkaansa.
Se oli ollut onnetonta aikaa. Koti, jossa nyt askaroi vieras
emännöitsijä, oli tuntunut kylmältä ja kolkolta. Poissa oli kodin
viihdyttäjä, hellä puoliso, ja vaienneet olivat lasten äänet ja tästä
kaikesta olivat hänen voimakkaat perhevaistonsa suunnattomasti
kärsineet. Hän oli viettänyt unettomia öitä, laihtunut ja kalvistunut.
Lopulta oli hänen ikävöimisensä käynyt ihan sietämättömäksi, ja silloin
hän oli päättänyt noutaa perheensä takaisin, tuli mitä tuli. Hän oli
kuullut toistenkin virkaveljiensä tavalla tai toisella rikkoneen
piispan ankaria määräyksiä ja se oli rohkaissut häntä päätöksessään.
Eliväthän he sitä paitsi täällä Hauholla siksi syrjässä, että hänen
selibaatinrikkomuksensa saattoi hyvinkin jäädä huomaamatta. Ja jos
piispa tai tuomiokapitulin jäseniä milloin tulisi tarkastusmatkalle,
niin saattoihan hän siksi aikaa toimittaa perheensä syrjään.
Kevättalvella hän oli tuonut perheensä takaisin. Sen jälkeen oli hän
elänyt taas tyytyväisenä ja koti oli tuntunut jälleen kodilta, kun sen
piirissä liikkui kaikesta huolehtiva perheenäiti ja kun huoneet
kaikuivat raikkaista lasten äänistä. Hän oli nukkunut yönsä
rauhallisesti ja väri oli jälleen palannut hänen kasvoilleen.
Kuitenkaan ei hän tuntenut perheonneaan enää täysin eheäksi. Piispan
statuutit olivat edelleen olemassa ja niiden noudattamista valvoi
kirkon esimiehen ankara silmä. Se heitti alati uhkaavan varjon hänen
kotielämänsä yli. Sen lisäksi oli seurakuntalaisissakin alkanut ilmetä
nyreämielisyyttä. He olivat tietysti saaneet hekin tietoonsa, mitä
piispa oli säätänyt pappien naimattomuudesta. Piispa oli heille Jumalan
sijainen ja sen rikkominen mitä hän sääti, oli raskas synti. Heidän
pappinsa oli nyt asettunut piispan säätämisiä vastaan ja siitä saattoi
koitua Jumalan rangaistus ei ainoastaan papille, vaan koko
seurakunnallekin.
* * * * *
Herra Henrik oli nukkunut yönsä huonosti ja vielä enemmän olivat hänen
vaimoaan vaivanneet huolettavat ajatukset ja kaiken karvaiset
levottomat unet. Ainoastaan lapset olivat iloisia ja virkkuja, kuten
tavallista, eivätkä näyttäneet enää muistavankaan illallista ikävää
kohtausta. He kirmailivat pihanurmella, yhtä huolettomina kuin
pääskyset, jotka sirosti kaarrellen tuijailivat pihan yllä. Tänään
olikin harvinaisen herttainen ja raikas ilma, kuten aina ukkossateen
jälkeen.
Herra Henrik oli aamiaisen syötyään käynyt katsomassa ruispeltoaan ja
istui nyt päiväpaisteessa kuistilla, seuraten alakuloisin ilmein
lastensa leikkiä. Hänen vaimonsa ruokki kanoja pihatossa ja kaikki oli
siis näköjään niin kesäisen leppeätä ja rauhallista kuin koskaan.
Mutta kun hän hetkisen kuluttua irrotti katseensa tästä kotoisesta
taulusta ja antoi sen kiertää ympäristöä, näki hän kirkon luona
miesjoukon, joka läheni pappilaa. Ikävät aavistukset täyttivät hänen
mielensä, kun hän näköjään rauhallisena istui paikallaan ja odotti
tulijoita.
Miehiä oli parisenkymmentä. He olivat uhkaavan ja synkän näköisiä ja
useimmat heistä olivat asestettuja. Pihaan tultuaan pysähtyivät he
tiheänä ryhmänä lähelle kuistia ja joukosta astui esiin pitkäpartainen
ja iäkäs talonpoika. Keihääseensä nojautuen puhui hän:
»Koska sinä, kirkkoherra, vastoin piispan määräystä asut yhdessä
perheesi kanssa, niin olemme me tulleet tänne vaatimaan, että sinun on
toteltava piispaa ja erottava perheestäsi. Me olemme kuulleet, että
musta surma on jo meidänkin maassamme liikkeessä ja me emme tahdo, että
Jumala tuhoaa pitäjämme sinun uppiniskaisuutesi takia. Toimita siis
heti perhe pois luotasi, jos mielit elää rauhassa kanssamme.»
»Muutoin poltamme me pappilan perustuksiaan myöten», lisäsi johtajan
sanoihin uhkaava ääni miesjoukosta.
Herra Henrik nousi paikaltaan ja ääni kiihtymyksestä väristen vastasi:
»Miltä teistä itsestänne tuntuisi, jos teitä kotinne polttamisen uhalla
käskettäisiin eroamaan vaimostanne ja lapsistanne? Minun avioliittoni
on solmittu Jumalan edessä ja mitä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei
ihmisten pidä erottaman, sanoo pyhä kirja. Kuinka te siis uskallatte
sekaantua Jumalan tuomiovaltaan ja tulla sielunpaimenenne luo
esittämään niin julmia vaatimuksia?»
Kun kukaan miehistä ei pitänyt kiirettä tähän vastaamaan, jatkoi hän:
»Enkö minä ole aina elänyt sovinnossa teidän kanssanne ja ollut valmis
yöllä ja päivällä täyttämään paimenvirkani vaatimukset? Olenko minä
kieltänyt keneltäkään sakramenttia, sortanut köyhiä tai kiskonut
liikoja kymmenyksiä?»
Näiden kysymysten johdosta nolostuivat miehet huomattavasti, kunnes
joukon johtaja otti jälleen puheenvuoron ja lausui:
»Se on kyllä totta, että sinä olet aina menetellyt kohtuullisesti
meidän kanssamme, emmekä me sinua muusta syytäkään kuin siitä, että
sinä et ole totellut piispan käskyä. Emme me yksinkertaiset miehet
tunne pyhää kirjaa, vaan pidämme kiinni siitä, että mitä piispa sanoo
tai päättää, se on oikein. Siinä me pysymme ja vaadimme sinua
kiiruimmiten tekemään, mitä piispa on käskenyt, sillä muutoin meitä
kaikkia uhkaa perikato.»
Piispan määräykseen vetoaminen sai kirkkoherran sanattomaksi.
Masentuneena ja vaieten loi hän katseensa alas, minkä johdosta
miesjoukon uhka kohosi ennalleen. Johtaja lausui vielä:
»Ylihuomenna me tulemme takaisin ja jos silloin tapaamme täällä vielä
kaikki ennallaan, niin silloin ryhdymme me enempään.»
»Poltamme pappilan perustuksiaan myöten!» lisäsi äskeinen uhkaava ääni.
Tämän jälkeen lähti miesjoukko pihasta.
Herra Henrik tirkisteli sekavin tuntein heidän jälkeensä ja astui
sitten tupaan, jonne hänen vaimonsa oli lasten kanssa vetäytynyt. Vaimo
oli kuullut kaikki ja jakkaralle vaipuneena itki hän ääneensä.
»Tämä on kaikki sen munkki-hullun työtä!» virkahti Herra Henrik jotakin
sanoakseen ja istui neuvotonna vaimonsa viereen.
»Tyynnyhän nyt, äitiseni, en minä jätä. teitä kenen hyvänsä
uhkauksista», koetti hän tätä lohduttaa.
»Mutta nehän uhkasivat polttaa kotimme», vaikeroi vaimo.
»Sitä he toki varovat tekemästä!» vastasi mies.
Sen hän sanoi ainoastaan vaimoaan tyynnyttääkseen, sillä miesten
uhkaavasta käytöksestä tiesi hän, että he lähenevän mustan surman
pelottamina olivat valmiit mihin tahansa.
Hetken kuluttua kohotti hän painuneen päänsä ja lausui:
»Meidän on viisainta väistyä, ainakin toistaiseksi. Lähdemme jälleen
Viipuriin, ja ellemme enää voi yhdessä elää täällä Hauholla, niin
jätämme sen kokonaan. Minä opettelen isäni ammatin ja rupean porvariksi
Viipurissa. Silloin meitä ei voi kukaan enää pakottaa erilleen.»
Nämä kirkkoherran sanat tyynnyttivät ja rohkaisivat vaimoa. Hän kuivasi
kyyneleensä ja vastasi:
»Lähtekäämme jo huomispäivän kuluessa, sillä minä en voi täällä enää
viettää levollista hetkeä.»
* * * * *
Hyvissä ajoin seuraavana päivänä oli perhe matkavalmiina. Pappilassa
oli kaksi hevosta ja niistä seurasi toinen matkalle lähtijöitä. Sen
selkään sälytettiin tarpeellisimmat mukaan otettavat tavarat sekä kaksi
nuorinta lasta. Isä ja äiti sekä vanhin poika saivat suorittaa matkan
jalkaisin. Renki ja palvelijatar jäivät pappilaan pitämään huolta
karjasta sekä korjaamaan eloja. Talvikelillä aikoi sitten kirkkoherra
käydä hakemassa muun omaisuutensa Viipuriin.
Niin lähti tämä aikakauden tylyn katsantokannan vainoama, kodistaan
häädetty perhe vaivaloiselle matkalleen, isän taluttaessa hevosta ja
äidin sekä vanhimman pojan astellessa hänen rinnallaan.
Kaikkialle olivat jo viestit levinneet mustan surman tulosta ja
peljästyneinä kyselivät ihmiset toisiltaan, mitä heidän tuli tehdä
henkensä pelastaakseen. Pari päivää matkalla oltuaan yöpyivät
pakolaisemme myöhään illalla erääseen taloon Hollolassa. Kun aamulla
noustiin levolta, jäi yksi talon miehistä vuoteelleen valittaen ja
vääntelehtien. Hänen ihossaan näkyi tummia pilkkuja: mustan surman
kaameat merkit.
Peljästyneinä kiiruhtivat silloin matkalaisemme taipaleelle.
Mutta ennenkuin he ehtivät seuraavaan yöpaikkaan, sai nuorin lapsi
ylenannatuskohtauksen, valittaen kipua sisällään sekä pyörrytystä
päässään. Heille ei sen takia annettu yösijaa ja vihdoin täytyi heidän
sairaan lapsensa kanssa tunkeutua omin lupinsa erään talon saunaan.
Lapsukainen valitti tuskiaan koko yön ja aamulla oli hänen ruumiinsa
mustien pilkkujen peittämä. Iltapäivällä hän matkalla oltaessa huokasi
viimeisen henkäyksensä. Epätoivoiset vanhemmat hautasivat hänet omin
käsin Valkealan kalmistoon, jatkaen sen jälkeen kiiruusti matkaansa.
Onnellisesti pääsivät he moniaan päivän kuluttua Viipuriin ja
asettuivat herra Henrikin vanhempain luo. Mutta kun he olivat kolme
päivää olleet perillä, valtasi ihmiset Viipurissa kauhistus, sillä
musta surma oli kaupungista vienyt ensimäisen uhrin.
»Se seuraa meidän kantapäillämme», sanoi herra Henrikin vaimo, joka
nuorimman lapsensa kuoleman johdosta oli vaipunut lohduttomaan suruun.
»Kunpa taivaan pyhät varjelisivat edes toisia lapsiamme!»
Hän kävi siitä lähtien joka päivä kirkossa rukoilemassa pyhää neitsyttä
varjelemaan lapsiaan, paastosi ja uhrasi kynttilöitä pyhimyksille.
Mutta kaikista näistä varokeinoista huolimatta sairastui toinen heidän
pojistaan ruttoon ja kuoli parin päivän kuluttua. He tulivat silloin
olleeksi kaksi viikkoa Viipurissa. Musta surma levisi nopeasti
kaupungissa. Porvarit sulkivat porttinsa ja ikkunaluukkunsa ja koko
kaupunki oli kuin kuollut. Portinpieliin liidulla vedetyt ristit
osottivat taloja, joissa rutto parhaillaan vieraili. Ruumiita
kuljettavat vankkurit olivat ainoat, jotka kolisivat autioilla
kaduilla. Ilma oli seisova ja helteinen, vesi meressä oli ellottavan
viheriää ja kaikki tuntui olevan mätänemistilassa. Porvarit savustivat
talojaan katajanhavuilla ja kaikista lakeisista pöllysi musta, kitkerä
savu, joka laajeni liikkumattomaksi pilveksi kaupungin päälle.
Herra Henrik taisteli synkkämielisyyttä vastaan, joka uhkasi riistää
häneltä kaiken toimintatarmon. Pelastaakseen vaimonsa ja ainoan jälellä
olevan lapsensa päätti hän kiiruusti paeta tästä turman pesästä. Hänen
vaimonsa oli epätoivoon menehtymäisillään ja hän piti turhana
pakenemista.
»Tämä on Jumalan rangaistusta siitä, että me olemme eläneet yhdessä
senkin jälkeen, kun piispa sen meiltä kielsi», vaikeroi hän.
»Ei Jumala voi olla julma, vaikka piispa onkin», väitti herra Henrik.
Mutta kaikesta huolimatta oli häneen itseensäkin alkanut juurtua usko,
että Jumala tuon ruttotaudin kautta tavottelee erikoisesti häntä. Mutta
hän tahtoi viimeiseen saakka taistella sellaista käsitystä vastaan. Hän
sai vaimonsa taivutetuksi pakoon ja niin he eräänä päivänä kolmisin
lähtivät ruton saastuttamasta kaupungista, matkansa määränä aluksi
Jääski, jossa herra Henrikin äidillä oli sukulaisia.
Mutta kohta kun he olivat päässeet perille sukulaistaloon, oli poika
laskettava sairaana vuoteelle. Musta surma oli tullut heidän matkassaan
Jääskeenkin. Ihmiset valtasi täällä kuten muuallakin kauhistus.
Talonväki jätti kotinsa ja yks kaks huomasi herra Henrik olevansa
vaimonsa ja sairaan poikansa kanssa yksin autiossa talossa.
»Jätä meidät yksin, rakas Henrik, ja pelasta itsesi, sillä Jumala on
päättänyt meidän kuolemamme», sanoi vaimo nöyrällä alistuvaisuudella.
»Minä näin viime yönä unissani pyhän neitsyen, joka näytti minulle
kuolleita lapsiamme. Siitä minä tiedän, että minä itsekin pian seuraan
heitä.»
Mutta herra Henrik ei tahtonut kuullakaan sellaista, että hän jättäisi
rakkaimpansa yksin kuolemaan. Vuorotellen valvoi hän vaimonsa kanssa
pojan vuoteen ääressä ja kun äitiin toisen päivän iltana ilmestyivät
ensimäiset ruton oireet, hoiti hän yksinään heitä kumpaakin. Kun pojan
valitukset olivat ainaiseksi vaienneet, oli äidin iho jo täynnä noita
pelottavia pilkkuja ja hänen tuskansa korkeimmillaan. Syömättömyydestä
ja valvomisesta nääntyneenä istui herra Henrik hänen vuoteensa reunalla
ja koetti tehdä voitavansa tuskien lievittämiseksi. Kaikki oli hänestä
kuin pahaa unennäköä ja hän toivoi ainoastaan, että rutto mitä pikimmin
iskisi häneenkin.
Pian vaikenivat vaimonkin valitukset ja herra Henrik oli yksinään
kahden kuolleensa kera autiossa kylässä. Konemaisesti toimitti hän
vainajansa maan poveen ja laskeusi sitten tylsän horroksen vallassa
vuoteeseen odottamaan kuolemaa.
Mutta kuolema ei huolinut hänestä ja hän heräsi jälleen, nukuttuaan
kokonaisen päivän ja yön. Hän tajusi ainoastaan hämärästi, missä hän
oli ja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Hänen ymmärryksensä yli oli
laskeutunut tumma verho, joka esti häntä tajuamasta onnettomuutensa
suuruutta. Jonkunlainen vaisto pakotti hänet kuitenkin lähtemään pois
tuosta kylästä, jota painosti kuoleman autius.
* * * * *
Syksy oli jo myöhälle kulunut, kun herra Henrik eräänä päivänä ilmestyi
jälleen Hauholle, istuen laihan ja takkuisen hevosen selässä. Itse hän
oli vieläkin laihempi, silmät syvälle painuneet, iho kellertävä ja
tukka ja parta ruokkoamattomat. Häntä olisi ollut vaikea tuntea
entiseksi nuorteaksi ja vereväksi kirkkoherraksi, jos kylässä olisi
ollutkin joku hänen tuloansa näkemässä. Mutta kaikki talot olivat
autioina, sillä toisista oli musta surma korjannut asukkaat, toisista
olivat väet taas paenneet etäisiin metsäsaunoihin, välttyäkseen siellä
korven kätköissä hirmukuoleman kynsistä.
Autio oli pappilakin, jonka pihalla herra Henrik laskeusi hevosen
selästä. Kiireisin askelin kuin jotakin kauan ikävöityä tavatakseen
riensi hän sisälle ja tavatessaan huoneet tyhjinä, kuvastui hänen
harhailevassa katseessaan ikävä pettymys. Hän otti kirkon avaimet
käteensä ja lähti temppeliä kohti, joka kylän keskellä kohotti jyrkän
harjansa taivasta kohti. Hän polvistui alttarin eteen ja rukoili kauan
ja hartaasti, että Herra Jumala auttaisi häntä löytämään jälleen
vaimonsa ja lapsensa. Päätettyään vihdoin rukouksensa kiipesi hän
kellokastariin ja alkoi soittaa kelloja. Sitä teki hän myöhäiseen
iltaan saakka, pistäytyen aina välistä luukun ääressä tähyämässä
autioon ympäristöön.
Seuraavana päivänä jatkoi hän samalla tavoin soittamista. Puolen päivän
seuduissa läheni kirkkoa muutamia ihmisiä, jotka taukoamaton
kellonsoitto oli houkutellut metsän kätköstä kylälle. Kun he arkaillen
pysähtyivät kirkkotarhan portille, ilmestyi kellokastarin luukkuun
herra Henrik, joka ensin heitä ääneti tähysteltyään huusi:
»Rakkaat seurakuntalaiset, ettekö tiedä, missä minun vaimoni ja lapseni
ovat? Ellette tiedä, niin tulkaa minun kanssani kirkkoon rukoilemaan,
että Jumala auttaisi minua löytämään heidät!»
Mutta tuntiessaan tuon haamun kaltaisen olennon omaksi kirkkoherrakseen
tekivät seurakuntalaiset kammoksuen ristinmerkkejä ja vetäytyivät
kiiruusti takaisin metsiin.
Huomatessaan kylän jälleen autioksi ja äänettömäksi jatkoi herra Henrik
kellojen soittamista. Aamusta iltaan kaikui siten kellonsoitto. Ja kun
metsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä myrskyiltoina
kuulivat kellojen kumeasti moikuvan, tekivät he kammoksuen
ristinmerkkejä ja rukoilivat pyhää Henrikkiä suojakseen.
Mutta vihdoin lakkasivat kellot soimasta ja kun asukkaat talven tullen
palasivat kylään, ei herra Henrikiä näkynyt missään. Eivätkä he sen
koommin kuulleet kirkkoherrastaan. Hän oli lähtenyt jälleen
harhailemaan ja häipynyt niiden onnettomien joukkoon, jotka itseään
kiduttavina katumuksen tekijöinä ja suurten onnettomuuksien ruhjomina
mielipuolina kiertelivät maata.
Uusi sielunpaimen.
Herran vuonna 1530 tekivät Kalajoen pitäjän miehet sangen pakanallisen
teon: he surmasivat oman sielunpaimenensa. Vaikka elettiinkin
uskonnollisessa murroskaudessa, eivät tähän papinmurhaan olleet
kumminkaan syynä mitkään uskonnolliset seikat, vaan aiheutti sen varsin
tavallinen ja arkipäiväinen riita.